Kynttiläkuusi on tuttu näky Lapin postikorttimaisemista

Tähän aikaan vuodesta kuusi on odotettu vieras vihreine tuuheine oksineen, joissa loistavat kynttilät. Sen sijaan pohjoisessa itse kuuset ovat kynttilöitä.

Pitkät, paksun lumikerroksen peittämät kuuset ovat tuttu näky Lapin postikorttimaisemista, kun valkoinen vaippa peittää tienoot. Maamme pohjoisosat ovat ainoita paikkoja, joissa siperiankuusi eli kynttiläkuusi on yleisempi kuin metsäkuusi, jota myös euroopankuuseksi kutsutaan. Kynttiläkuusi on erittäin kapealatvuksinen ja lyhytoksainen verrattuna eteläiseen kuusiserkkuunsa. Se on myös euroopankuusta kapeampi, pienikäpyisempi ja jopa 20 metriä lyhyempi, mutta myös näiden kuusien välimuodot ovat Suomessa hyvin yleisiä.

 

 

Kynttiläkuusi on sopeutunut elämään arktisten olosuhteiden keskellä. Pohjoisessa yksi luonnonvalintaan vaikuttava tekijä on lumikuorma, minkä vuoksi leveäoksaisten kuusten sijaan metsämaisemaa hallitsevat kynttilämäiset kuuset. Tykkylumi on talvisin raskas taakka puille, sitä voi olla yhdessä kuusessa jopa kolme tonnia. Pohjoisen kynttiläkuuset ovat kuitenkin sopeutuneet tykkyyn. Niiden lyhyet, vain vähän ulkonevat oksat eivät katkea kovin helposti, tosin runtelee tykkylumi niitäkin.

Toinen tärkeä syy on, että pohjoisilla leveyksillä puita kasvaa harvemmassa. Niinpä kynttilämäinen kuusi pääsee pitkän latvuksensa avulla sitomaan alhaalta paistavan auringon valoa tehokkaasti, sanoo puun latvusmuodon ekologiasta väitöskirjansa tehnyt Helsingin yliopiston lehtori ja metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen.

 

 

Vuonna 2019 toimittajana, kirjailijana ja luontokuvaajana tunnettu Kimmo Ohtonen jakoi sosiaalisessa mediassa kuvan lumen peittämästä kynttiläkuusesta Kuusamon vaaroilla, kuvan alle hän oli kirjoittanut: ”Isona minusta tulee kynttiläkuusi”. Lukuisat ihmiset innostuivat kommentoimaan ja tunnustamaan rakkautensa karunkaunista vanhaa puuta kohtaan. Kimmo Ohtonen oli mennyt kuusamolaislähtöisen kirjailijan Tommi Kinnusen kanssa niin pitkälle, että he olivat alkaneet puolileikillään pohtia kynttiläkuusten faniryhmän perustamista.

 

Mikä kynttiläkuusessa sitten lumoaa? Kenties hämärä kuusikko heijastelee pohjoisen kansan melankolian sävyttämää mielenmaisemaa. Kimmo Ohtosen sanoin "Kun horisontti on jossakin tiheiden oksien takana ja valonsäteet eivät löydä meitä, hämärä metsä herättää alkukantaisia vaistoja. Ehkäpä se vie aikamatkalle esi-isiemme jäljille, kivikautisten ihmisten luokse, jotka elivät itseään mahtavampien luontokappaleiden keskellä. Ehkäpä ristiriita ihmisen ja luonnon välillä osaltaan selittää, miksi pohjoisen vanhat kynttiläkuuset vetävät ihmisiä puoleensa eri puolilta Suomea."

 

 

Metsäntutkimuslaitoksen mukaan Suomen metsistä vajaa neljännes on kuusimetsiä, joissa kasvaa peräti 27 erinäköistä kuusityyppiä. Lajin erikoistyypit poikkeavat toisistaan kasvutavan, neulasten värin tai rungon, kuoren ja käpyjen rakenteen perusteella. Varsinaisia kuusilajeja luontaisesti on tosin vain yksi, euroopanmetsäkuusi sekä sen alalajina siperianmetsäkuusi eli Lapin kynttiläkuusi. Joissain teoksissa siperiankuusi kuitenkin luokitellaan omaksi lajikseen.

 

 

Kuusi on sydäntalven ehdottomasti tunnetuin puu lähes kaikkialla maailmassa. Tosin Suomessa joulukuusiperinne on vielä melko nuori, sillä se alkoi yleistyä vasta 1800-luvun loppupuolelta. Sen sijaan esimerkiksi Saksassa on jo 1500-luvulla koristeltu huoneita joulun aikaan vihrein kuusenoksin, sittemmin oksat korvattiin kuusenlatvoilla ja kokonaisilla kuusilla. Kuusen nykyisen perinteen joulupuuna uskotaan siis olevan peräisin Saksasta.

 

Ensimmäinen julkinen kuusi pystytettiin Strasbourgiin 1605, joka oli tuolloin osa Saksaa. Saksassa joulupuuna pidettiin kuitenkin saksanpihtaa, jota nykyisin kasvatetaan myös pihoissa koristepuuna. Meilläkin tunnetussa saksalaisessa joululaulussa "Tannebaum" joulupuulla tarkoitetaan nimenomaan saksanpihtaa, josta on Suomessa käytetty lisäksi nimityksiä saksanjalokuusi ja saksankuusi. Saksalaiset ovat sittemmin vieneet joulupuuperinteen myös Amerikkaan.

Metsän kynttiläkuuset
taiot tummiksi pylväiksi
sinistä taivasta vasten
silloin tällöin
auringonpunalla koristelen.

Hämyisän sinistä katsettasi
lepuuttelet maiseman rauhassa.
Anteliaasti tarjoilet rohtoa
sinisestä maljasta…

Elma Kunnari

Lähteet: Jukka Ukkola, Suomen Kuvalehti 24.12.2010; Kimmo Ohtonen, Kilpailu valosta: Metsäkuusen tarina. Apu 14.4.2019; Luke Luonnonvarakeskus; LuontoPortti; LuontoPortti. Verkkolehti; Lusto Suomen Metsämuseo. Kysy museolta.fi; Mustila. Arboretum; Sari Jantunen 21.8.2015; Elma Kunnari, Lapin kaamos -runon ensimmäinen ja viimeinen säe. Sallan tiedotuslehti 3/2016.

LUE LISÄÄ

Kuusenkäpy on tuhti eväspaketti

Aina ei tule tähyiltyä pitkien puiden latvuksiin, mutta kun näin liki kolmekymmentämetrisen kuusikomeuden makaavan maassa pitkin pituuttaan, niin näky oli havahduttava – paksu runko ja suuri latvus, jonka pitkistä oksista roikkui uskomattoman paljon käpyjä. Mökin viereisen hakkuuaukon reunasta tuuli oli nimittäin kaatanut alkukesällä pitkän kuusen, jonka mieheni karsi ja sahasi pölkyiksi – tulipa paljon saunapuita.

Vaikka tuulen kaataman kuusen oksat notkuivat nyt kävyistä, on käpysato ollut pitkään alamaissa. Turun yliopiston erikoistutkijan Vesa Selosen mukaan taudit ja hyönteiset saattavat verottaa siemensatoa enemmän leutoina kuin kylminä talvina. Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat, sillä tänä vuonna sato oli pitkästä aikaa hyvä varsinkin eteläisessä Suomessa. 

Kuusen käpyjä kerätään vain hyvinä satovuosina. Runsaat satovuodet ovatkin käpyjen kerääjille vilkasta aikaa, sillä talteen olisi saatava mahdollisimman paljon siemeniä sisältäviä käpyjä taimien kasvattamista varten.  Kerätyt siemenet toimitetaan taimitarhoille, joissa niistä kasvatetaan pottitaimia.

Hehto eli sadan litran säkki käpyjä painaa reilut 30 kiloa, ja sadasta litrasta kuusenkäpyjä tulee 0,6 - 1,5 kiloa puhdistettuja siemeniä. Kilosta siemeniä saa kasvatettua taimitarhalla yli 100 000 taimea, joten pieneltä tuntuvat kilomäärät tuottavat kuitenkin suuren määrän taimia. Runsaat kaksi sataa tuollaista pientä kuusentainta mekin istutimme saaren hakkuualueille viime kesänä. 

 

Kävyt muodostuvat havupuiden kukinnoista. Hyvän kukinnan taustalla ovat edelliskesän lämpimät säät, jotka edistävät kukka-aiheiden muodostumista. Kun kuuset kukkivat punaisenaan, käpysadosta voidaan odottaa runsasta. Käpy on siis kuusen emikukinto, joka pölytyksen jälkeen puutuu ja kääntyy sitten roikkumaan oksasta alaspäin.

Siemenet kehittyvät kävyn suomujen suojassa ja saavat suomun seinämästä lenninsiiven, jonka avulla ne kypsyttyään liitelevät kevättalvella hangelle tai sulaan maahan - mikäli niitä ei ole ehditty syödä parempiin suihin tai nokkiin ennen sitä. Mikään eläin ei kuitenkaan syö käpyä sellaisenaan, vaan kaivaa ruuakseen kävyn suomujen sisältä öljypitoisia siemeniä.

Havupuun siemenessä on kaikki, mitä nuori kasvi tarvitsee kasvun alkupyrähdykseen: runsaasti energiaa, proteiinia ja rasvaa. Ei siis ole ihme, että monet eläimet näkevät kovasti vaivaa saadakseen puunsiemeniä ravinnokseen. Tällaisia siemensyöjiä ovat oravat, käpytikat, käpylinnut sekä metsämyyrät ja -hiiret sekä monet muut eläinlajit, joista jokainen tavoittelee siemeniä omalla tyylillään ja välineillään.

 

Metsän eläimistä erityisesti oravat ovat riippuvaisia käpysadosta, ne ravitsevatkin itseään mieluusti kuusen siemenillä. Oravien jälkeensä jättämät kävyt on helppo tunnistaa, eikä niitä oikeastaan voi sekoittaa muiden syöjien jälkiin. Metsähiiret ja metsämyyrät kiipeilevät puolestaan hämärän aikaan hakemaan puista ravintoa, mutta hyödyntävät myös lintujen ja oravien maahan pudottamia käpyjä. Myös urpiaiset ja tiaiset saattavat syödä havupuiden siemeniä, jos vain saavat kävyt rikki.

Käpytikka ja käpylinnut ovat nimensä mukaisesti käpyjen avaamisen ammattilaisia. Esimerkiksi käpytikka etsii sopivan näköisen kuolleen puun, johon se hakkaa kävyn mentävän kolon. Tätä koloa hyödyntäen lintu saa kammettua nokallaan kävyn suomut auki. Myös ristinokkaiset käpylinnut ovat erikoistuneet käpyjen käsittelyyn, eivätkä pikkukäpylinnut käytännössä syö mitään muuta kuin kuusenkäpyjä ja isokäpylinnut männynkäpyjä. Käpylinnuilla on omanlaisensa taktiikka: käpy näyttää aivan ehjältä, mutta jokainen suomu on siististi leikattu pituussuunnassa halki ja siemen napattu notkean kielen avulla talteen.

 

Paitsi tärkeään tehtäväänsä eläinten ruuaksi, käpyjä voi käyttää myös leikkiin ja askarteluun. Lapsuuteni leikeissä minulla oli kuusenkävyistä tehtyjä tikkujalkaisia lehmiä, kävyistä sain myös oivalliset seinäkellon puntit. Aikuisena olen askarrellut kuusenkävyistä jouluksi niin kransseja kuin enkeleitäkin.

käpy ei puhu,
kuusen käpy, eikä männyn,
mutta
kuiskata osaavat.

kun hiljaa heitä kuuntelee niin
ymmärtää miksi kannattaa
välillä
olla vain
käpy.

käpy on puun juttu,
ihmisillä toisenmoiset,
mutta
kummallakin samanmoiset.

Esa Kärhä

Lähteet: Hannu Kaskinen, Taloustaito 14.7.2020; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat 27.11.2014; Leena Kalliokoski, Kotiliesi. Käsityö 28.10.2018; Mari Pihlajaniemi. Luonto, Satakunnan Kansa 15.8.2020; puuntuottajat.com. admin 25.2.2013; Sauli Sarkanen, Sydän-Hämeen lehti 19.1.2020; TAtu Hokkanen, Luonnonvarakeskus Luke 21.3.2019;Turun Sanomat, Luonto 13.11.2012; UPMMETSÄ; vintti.yle.fi/lauantaivekkari; Esa Kärhä, esutsu.blogspot.com. samanmoiset… 19.10.2016.

LUE LISÄÄ

Juhannusyönä kukkiva sananjalka

Sananjalkakasvusto varjostaa tehokkaasti metsänpohjaa, ja saniaismetsänäkymä on kuin esihistorialliselta ajalta. Maamme komeimpiin saniaisiin kuuluva sananjalka muodostaa laajoja kasvustoja tuoreissa ja kuivahkoissa harvapuustoisissa metsissä. Sitä tavataan myös kulo- ja hakkuuaukioilla, tien- ja radanvarsilla sekä rehevissä puroympäristöissä. Laji on erittäin yleinen Etelä- ja Itä-Suomessa sekä Keski-Suomen eteläosissa, pohjoisempana laji kuitenkin harvinaistuu nopeasti ja esiintyminen muuttuu satunnaiseksi.

 

 

Sananjalan maavarsi on vaakasuora ja levittäytyy laajalle. Siitä kohoaa yksittäin kolmiomaisia lehtiä, joiden varsi voi olla pituudeltaan jopa 1,5 metriä. Itse lehti eli lapa on puoli metriä pitkä ja kova. Muiden saniaisten tapaan sananjalka on itiökasvi, jonka itiöpesäkeryhmät kehittyvät hieman erikoisesti kiertyneen lehdenreunan suojiin ja kypsyvät heinä-elokuussa. 

Meillä sananjalka lisääntyy itiöistä kuitenkin vain metsäpaloalueilla, joissa lämpötila kohoaa kyllin korkeaksi itiötaimien kehittymistä varten. Sen sijaan sananjalka leviää tehokkaasti juurakkonsa avulla ja joskus leviämisvauhti voi olla useita metrejä kasvukaudessa. Sananjalka on ns. pioneerilaji, joka voi joskus jopa haitata puiden taimien kasvua, varsinkin jos metsänuudistamiseen on käytetty siemenkylvöä.

Mutta mistä tämä saniaiskasvi onkaan saanut nimen sananjalka tai sanajalka, kuten sitä aiemmin kirjoissa kutsuttiin? Kielentutkija Kirsti Aapalan mukaan jalka tarkoittaa erilaisia kantaosia tai vartta. Nimen toinen osa sana juontuu kai puumerkkiä tai kirjaimia muistuttavasta kuviosta, joka tulee näkyviin, jos osaa leikata lehtiruodin viistosti poikki sen paksuimmasta kohdasta, läheltä maata. Myös valkean perussolukon ympäröimä viisisakarainen kuvio tulee näkyviin parhaiten ennen lehtien puhkeamista. Sananjalan juurakostakin on etsitty salaisia viestejä tai vihjeitä.

 

Keväällä maasta kohoavaa, koukistuneita linnun varpaita muistuttavaa sananjalan versoa on sanottu joillain hämäläismurteen alueilla kananjalaksi. Paikoin on käytetty myös nimeä harakanvarvas. Toiset näkivät versossa puolestaan vainajan nyrkkiin puristuneen käden, niinpä kuolleenkoura on yksi kasvin vanhoista laajalle levinneistä ja aiemmin kasvioissa käytetyistä nimistä. Sananjalat on liitetty muutenkin kuolleisiin, mistä kertovat nimet kalmaheinä ja kalmaruoho. Sananjalkoja on pantu myös vainajan alle arkkuun, mistä puolestaan johtuu kannakselainen nimi kuolleenvuode.  

 

Sananjalan nuoria lehtiversoja eli kuolleenkouria käytetään aasialaisessa keittiössä ruoaksi. Erityisesti Japanissa ja Koreassa niitä pidetään herkkuna, jota myydään säilykkeenä, valmiiksi ryöpättynä ja tuoreena paikallisilla toreilla. Kuolleenkourat ryöpätään miedossa ruokasoodavedessä ja niitä voidaan nauttia parsan korvikkeena. Täyskasvuinen sananjalka on myrkyllinen ja sisältää aineita, jotka voivat aiheuttaa mahasyöpää, mutta kuolleenkourissa myrkkyjä on vähemmän. Sananjalankin myrkyt ovat vesiliukoisia.

Vanhan uskomuksen mukaan juhannusyönä saniaisen kukan nähnyt saa ikuisen onnen ja kaikkea, mitä ikinä osaa toivoa. On nimittäin kerrottu, että kukasta muodostuu ja katoaa siemen yhdessä silmänräpäyksessä. Jos on tarpeeksi nopea ja ehtii napata kukan tai siemenen, saa haltuunsa taikavoiman, jonka avulla pysty muuttumaan näkymättömäksi ja näkemään virvatulien palavan. Aarnivalkealta eli vanhan aarteen kätköpaikalta saattoi löytää rikkauksia, joita kummitukset, hirviöt tai käärmeet vartioivat, mutta näkymättömäksi muuttunutta aarteenetsijää ne eivät huomanneet. Sananjalan aarteenkoura-nimitys liittyy suoraan tuohon uskomukseen, että aarnivalkean alle kätketty aarre on löydettävissä.

 

 

Tutkija Kirsti Aapalan mukaan Viron juhannusyö on luvannut vielä suomalaistakin enemmän: Sananjalan siemenen löytäjä saa tietää kaikki salaisuudet, ymmärtää kaikkia kieliä ja osaa avata kaikki lukot! Vaikka sananjalan mystiikka liitetään vahvasti varsinkin Lounais-Suomeen ja Baltiaan, sen mahti levisi jopa eteläiseen Eurooppaan, niinpä kansan taikauskoa paheksuneen katolisen kirkon piti vuoden 1612 Ferraran kirkolliskokouksessa kieltää kasvin keruu juhannusyönä. Todellisuudessa saniaisiin kuuluva sananjalka on itiökasvi, eikä se siksi kuki.

 

Laji on hyvin hallanarka, ja lehdet kuihtuvat syksyllä heti yöpakkasten jälkeen. Kuivattuja sananjalkoja on käytetty eri puolella Eurooppaa moneen tarkoitukseen, muun muassa patjojen täytteenä, polttoaineena, saippuan korvikkeena ja eläinten kuivikkeena. Sananjalkoja on pidetty vahvoina kasveina, siksi niitä on kerätty myös voimaannuttamaan heikkokuntoisia ihmisiä. Sananjalkapatjojen uskottiin vähentävän nukkujan kolotuksia, samoin syöpäläiset kaikkosivat. Kansanlääkinnässä sananjalkaa on käytetty esimerkiksi kihtiin ja suolistomatoja vastaan.

”Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä. Silloin Aalo muisti vanhan taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilautti sitä kolmasti yli suonsilmän. Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niin kuin sininen liekki. Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa, aina Juhannusyönä. Ja tämän sinisen sananjalkakukan ympärillä, joka oli sinistä tulta, niin kuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakäärmeet päät pystyssä elikkä myöskin niin kuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa kahden puolen, niin kuin se olisi uhrituli ollut.” Aino Kallas

Lähteet: Emilia Pippola. Luontoliitto. Metsäblogi 3.11.2014; Fando. Luontoympäristö; Luopioisten kasvisto; Kirsti Aapala, Kielikello 2/2013; Noidankoto.blogspot 17.6.2014; Sini Sovijärvi. Yle Oppiminen 18.6.2015; Turun Sanomat. Lukemisto 2.7.2005Yle Oppiminen 9.8.20017, perustuu ohjelmaan Ekolokero; UPM Forest Life; Aino Kallas, Sudenmorsian 1928.

LUE LISÄÄ

Nimensä veroinen löyhkäsilokka

Vuosien saatossa mökkimaisemat ovat osoittautuneet erinomaisiksi paikoiksi tehdä mielenkiintoisia löytöjä luonnosta - niin kävi tälläkin kertaa, kun mieheni huomasi kävelyretkellä polun vieressä pensasmaisia, ruskeita sieniä. Tämä "sienipensas" oli muodostunut juuresta yhteen kasvaneista muutaman millin levyisistä haaroista, joiden sormimaiset liuskat olivat noin viiden sentin mittaisia. Pienen selvitystyön päätteeksi totesimme, että metsässä tavattu sieni on löyhkäsilokka, jonka väri voi vaihdella ruskeanvioletista punertavaan. Silokoiden sukuun kuuluva löyhkäsilokka viihtyy sammaleisissa havumetsissä, usein kuusen alla neulaskarikkeella. Nämä mieheni havaitsemat sienet kasvoivat metsäisen rinteen alapäässä, jossa maahan on varastoinut hyvin kosteutta. Tämän saman rinteen alla kasvaa myös maariankämmeköitä. 

 

 

Sienikirjailija ja biologi Jarkko Korhonen sanoo, että sieniä kannattaa yleensäkin haistella, sillä jokaisella niistä on oma ominaistuoksunsa. Hän jatkaa, että sienten haistelu on yhtä jännittävää kuin viinin nuuhkiminen. Kokeilumme mukaan löyhkäsilokka haisee nimensä mukaisesti pahalta, vähän kuin mädäntyneeltä kaalilta. Löyhkäsilokka onkin yksi voimakkaimmin tuoksuvista sienistämme, ja hajun voi havaita jo kymmenen metrin päähän. Nuori sieni ei kuitenkaan aina haise, vaan voimakkaimmin löyhkä tuntuu sienten vähän kuivahdettua.

 

 

Löyhkäsilokkaa voidaan monien muiden sienien tapaan käyttää lankojen värjäämiseen, jolloin lopputuloksesta tulee sinertäviä tai hieman turkoosiin taittuvia lankoja. Löyhkäsilokka on vähän harvinaisempi sieni, joten joskus sitä joutuu keräämään värjäystä varten useana syksynä.

Eräs sukulaiseni oli kuitenkin löytänyt kerran niin suuren silokkaesiintymän, että päätti kokeilla niillä värjäämistä. Hänen sanojaan lainatakseni väristä tuli lähinnä mummonkalsarin sävyistä, ja lisäksi kaikkialla haisi niin vahvasti sienen ominaistuoksulta, että pitäisi löytää lähes idioottivarma ohje violetin sävyjen saamiseksi, ennen kuin hän lähtisi siihen puuhaan uudelleen.

Sienessä on hauska olla jonkun kanssa
huudellaan jottei eksytä eri suuntiin 

Pentti Saarikoski

Lähteet: Reijo Järvinen, Turun Sanomat 10.7.2008; Leena Riihelä, Riihivilla, Dyeing with natural dyes 30.8.2007, 2.12.2014; Mikkelin Kaupunkilehti; Sami Takala, Helsingin Sanomat 15.10.2012; Outi Sipilä, Coloriasto; Topi Linjama, Suomen Luonto 6/2016; Heli Niskanen; Annukka Partanen; Pentti Saarikoski, Toisia runoja.

LUE LISÄÄ

Lepänkääpäportaita pitkin korkeuksiin

Lyhyessä ajassa yhteen mökin rantalepikon kuivettuneista puista oli ilmestynyt erikoisen näköinen kuorrutus. Lähemmin asiaa tarkastellessani huomasin, että vaaleita kääpiä kasvoi pitkin puun runkoa kuin tarjoten raput ylös korkeuksiin. Nämä hyllymäiset itiöemät kasvoivat laajoina, tiheinä ryhminä. Arvelin, että sen täytyi olla lepänkääpä, joka muodostaa näyttäviä kasvustoja kuolleiden leppien rungolle.

 

 

Yksivuotinen lepänkääpä on Etelä- ja Keski-Suomessa yleinen, mutta pohjoisessa harvinainen. Sen melko pieni itiöemä on kellertävä ja pehmeä, yläpinnalta usein hieman nukkainen, muttei karvainen. Vanhetessaan kääpä kaljuuntuu ja muuttuu kanelin- tai kullanruskeaksi, edellisvuotiset itiöemät ovat puolestaan kauttaaltaan kahvinruskeita ja murenevia.

 

 

Lepänkäävän pääasiallinen isäntäpuu on pystyyn kuollut tervaleppä. Laji vahingoittaa myös harmaaleppiä sekä pähkinäpensaita ja syreenejä ja tuhoaa puistojen lehtipuita. Eniten lepänkääpää tavataan rantalepikoissa ja lehdoissa. Tiesitkö, että puun kuollessa erilaisten lahottajat, kuten käävät ilmaantuvat vaiheittain? Kun pioneerina toimineen lepänkäävän rihmasto alkaa heikentyä, sen lahottamaan puuhun voi ilmestyä seuraajalajina esimerkiksi voikääpä, joka kasvaa suoraan edeltäjänsä päällä tai sen lahottamassa rungossa.

 

 

Kääpiä on luonnossamme liki kaksisataa lajia, joista jokaisella on omat erityiset vaatimuksensa puulajin, lahoamisasteen ja pienilmaston suhteen. Käävät ovat tehokkaimpia puun lahottajia ja tekevät pääosan lahotustyöstä. Valkolahottajat lahottavat kaikkia puun ainesosia, mutta eniten jää jäljelle vaaleata, säikeistä selluloosaa. Tällainen lahottajalaji on muun muassa lepänkääpä, jonka aikaansaamaa pehmeää lahoa muun muassa Pohjois-Amerikan intiaanit ovat aikoinaan hyödyntäneet hieroessaan siihen tulta kalikalla.

 

 

Lepänkäävästä, kuten muistakin käävistä hyötyvät myös niihin erikoistuneet perhoslajit. Käävät toimivat perhosille ns. isäntälajeina. Toukat talvehtivat isäntäkäävässään, koteloituvat keväällä ja pyrähtävät kesällä lentoon. Käävillä ja kääpien pehmittämällä puuaineksella elää myös lukuisa joukko kuoriaisten toukkia. Tällaiset monimutkaiset sienten, kasvien, hyönteisten, hämähäkkien ja muiden selkärangattomien vuorovaikutus- ja hyötysuhteet luovat verkoston, jolle rakentuvat ekosysteemin seuraavat tasot, kuten linnut, pienet nisäkkäät ja lepakot.

 

 

Leppä lahoaa ja pehmenee, kun kääpä käyttää sitä ravinnoksi. Niinpä kääpien lahottamat puut ovat monien lintujen ja nisäkkäiden pesä- tai yöpymispaikkoja, muun muassa pikkutikan kolot ovat usein puronvarsi- ja rantalepikossa, joissa lepänkäävät ovat pehmentäneet puuaineksen sopivaksi pesän kovertamista varten.

missä on se maailma?
jossa on puhdasta
linnut laulaa ja lapset nauraa
pienet, kimaltelevat, kiemurtelevat ötökät
kääpä kannossa, lahossa rungossa
sikin sokin on joku heittänyt kaikki haavat ja koivut
vihreä verho kasvoillani 

Elämä on hiljaa

Lähteet: Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen luonto. Kasvit; jyvaskyla.fi. Kolmisoppisen metsäopetuspolku; Anne-Maria Niskanen, Yle Uutiset 4.5.2015/ kotelosienitutkija Unto Söderholm; Panu Kunttu, Uhanalaisten ja silmälläpidettävien kääpälajien esiintyminen Keski-Suomessa P. Pro Gradu -tutkielma27.7.2007; Tieteen termipankki; Tuomo Niemelä – Minna Terho – Sami Kiema, Sienet ja laho Helsingin puissa; Turun kaupunki. Tuorlan lehdon kääväkkäät; ymparisto.fi; Yle. Oppiminen; outirossi, Kääpiä, tuhkaa ja perhosia, puroblogi 19.11.2019; Wikipedia; jatkoon.blogspot.com. Elämä on hiljaa 18.10.2017.

LUE LISÄÄ

Koralliorakas viihtyy vanhassa metsässä

Vanhojen metsien lehtipuiden lahottaja koralliorakas on helppo tunnistaa, sillä saman näköisiä lähilajeja ei ole olemassa. Sieni on väriltään puhtaan valkoinen, mutta ikääntyessään se muuttuu vaalean kellanruskeaksi.

 

 

Koralliorakas kasvaa voimakkaasti haaroen ja haarojen alapinnoilla on orakkaille tunnusomaiset piikit, mikä tekee sen ulkonäöstä korallimaisen. Haarat lähtevät yhdestä paksusta tyvestä, mutta haarojen kärjet ovat hentoja. Sieni herättää metsässä huomiota koristeellisuudellaan, ja pyöreän muotonsa vuoksi sitä kutsutaan myös nimellä meduusanpää.

Pesusienimäinen koralliorakas voi kasvaa halkaisijaltaan 20–40 sentin mittaiseksi ja painaa jopa kilon. Sienen malto on valkeahkoa ja tuoksuu vähän happamalta. Nuoren yksilön malto on aika pehmeää, mutta muuttuu vanhemmiten sitkeäksi ja maultaan retikkamaiseksi. Koralliorakas on syötävä, mutta ruokasienenä vaatimaton ja hieman kitkerä. Sieni siis tarjoaa enemmän silmänruokaa kuin ravintoa, joten parempi jättää tuo erikoisuus metsän koristeeksi.

 

 

Kälyni oli sieniretkellään löytänyt nämä kuvien koralliorakkaat lokakuun loppupuolella Vammalassa sijaitsevalta Vehmaanniemen luonnonsuojelualueelta. Käydessään uudelleen viikon päästä tuolla alueella hän huomasi vielä 15–20 pienehköä orakasta, jotka työntyivät esiin samasta koivunrungosta.

Koralliorakasta tavataan koko maassa Inarista etelärannikolle vanhoissa ja varttuneissa metsissä, joissa on runsaasti lahopuuta. Laji on harvalukuinen, mutta ei harvinainen, sillä se on Punaisen kirjan 2019 mukaan elinvoimainen. Itiöemiä eli sieniä kasvaa elo-lokakuussa etenkin maassa makaaviin taula- tai pakurikäävän lahottamiin koivuihin, haapoihin ja muihin lehtipuihin. Yksi sienirihmasto voi tuottaa itiöemiä viitisen vuotta.

 

 

Maailmalla koralliorakas on laajalle levinnyt, sillä sitä tavataan Euroopan pyökkimetsistä aina Välimerelle saakka sekä Venäjällä, Iranissa ja Kiinassa. Sieni tunnetaan myös Pohjois-Amerikassa, mutta tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, onko kyseessä sama laji vai läheinen sisarlaji. Laajasta levinneisyydestään huolimatta koralliorakas on harvalukuinen koko Euroopassa. Brittiläistutkimuksen mukaan sienen harvalukuisuus johtuu erityisesti sopivien elinympäristöjen eli runsaslahopuisten luonnonmetsien vähenemisestä, mutta myös itiöiden heikosta itävyydestä ja rihmastojen muodostumisesta.

Metsän hengitys,
hiljainen tuuli.
Tule istumaan
mättäälle
tähän.

Hämärän viitta puilla.

Punottaa ruskan palo
ajaton valo.

Valde Aho

Lähteet: Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen luonto. Kasvit; Juha-Tapani Kustnetsoff, Lapsiperheen unohdettu paratiisi 5.6.2019; Punainen kirja. Laji.fi; Riikka Kaartinen, Suomen Luonto 1.1010281; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; Sieniatlas; Timo Nieminen, Kotiliesi 13.7.2018; Valde Aho, Neitoperho, Metsän hengitys. Kuvat Heli Niskanen.

LUE LISÄÄ

Saivo, kaksipohjainen järvi

Saivolla on tarkoitettu eri yhteyksissä pyhää järveä ja tunturia sekä niissä asuvia henkiä, kuolleiden asuinpaikkaa ja ylipäätään pyhää. Jos haluat tutustua tarkemmin saivoihin, suosittelen lukemaan Outi Tikkasen Tampereen yliopistolle tekemän Saivojen salaisuus  -nimisen pro gradu -työn.

Saivot (saameksi sai´vâ) ovat saamelaislegendan mukaan kaksipohjaisia järviä. Meidän maailmaamme muistuttavan saivon uskottiin yleensä sijaitsevan järven pohjassa olevan reiän toisella puolella, jossa oli ylösalaisin toinen järvi. Vesikansa eli saivon asukkaat elivät siellä muun muassa karjaansa hoitaen ja järvellä kalastellen. Veden haltijaväelle annettiin uhrilahjoja, mistä vastapalvelukseksi henget auttoivat ja suojelivat ihmisiä. Uskomuksia maan alla olevasta ylösalaisesta maailmasta löytyy mm. skandinaavisesta mytologiasta. Sittemmin toiseen maailmaan liittyvät uskomukset ovat kadonneet ja jäljelle on jäänyt ajatus saivojen kaksipohjaisuudesta.

 

Pakasaivo eli Lapin Helvetiksikin kutsuttu reilun kilometrin pituinen rotkojärvi sijaitsee Muonion kunnassa noin 15 kilometriä Äkäslompolosta länteen. Jyrkkäreunaiselle, kapeasta rotkolaaksosta löytyvälle järvelle pääsee hyvin metsäautotietä pitkin, vaikka matkaa perille taitetaankin asumattomassa erämaassa. Järvi on syntynyt mannerjäätikön sulamisvesien muokkaamaan ja puhdistamaan kallioperän murroslaaksoon. Pakasaivon pohjoispää on hyvin pyöreä ja säännöllinen, ja järveä ympäröivät jyrkänteet kurottavat 30–40 metriä vedenpinnan yläpuolelle. Sitä onkin pidetty maamme suurimpana hiidenkirnuna. Pakasaivossa veden syvyys on enimmillään jopa 60 metriä, eli se on Pohjois-Suomen toiseksi syvin vesistö Inarijärven jälkeen.

 

 

Saavuimme Pakasaivolle sateisena alkusyksyn päivänä. Kiertelimme järven rantoja, laskeuduimme polkuja pitkin alas ja kiipeilimme kallioille ihmettelemään vaikuttavaa näkymää. Nykyihmiselle Pakasaivo näkyy kauniina järvenä, mutta joskus muinoin se on ollut kauhistuttavakin, koska saamelaisten uskomuksissa sen ajateltiin olevan vainajien, mutta myös erilaisten henkien ja jumaluuksien asuinpaikka.

Pakasaivon kaltaiset syvät ja kirkasvetiset tunturijärvet ja -lammet ovat tyypillisiä Länsi-Lapin alueelle. Usein saivot ovat lähteestä vetensä saavia järviä eikä niihin laske tai niistä laske pois jokea. Noin 12,5 metrin syvyydessä sijaitsee niin sanottu järven harppauskerros, jonka alla oleva vesi on hapetonta ja sen rikkivetypitoisuus on normaalia korkeampi. Tiesitkö, että rikkivetypitoiseen veteen joutuneet esineet ovat voineet säilyä muuttumattomina jopa vuosituhansia.

 

 

Saivojärvet ovat olleet hyvin kalaisia, ja kalojen on kerrottu olleen erityisen lihavia ja rasvaisia. Niiden kalastaminen ei kuitenkaan ole ollut kovin helppoa. Erään uskomuksen mukaan järvissä asuvat Saivo-nimiset jumalat eivät sallineet kalastusta vesialueillaan, niinpä pyytäjät yrittivät huijata jumalolentoja soutamalla oikein hiljaa. Koska pyyntitilanteessa kalat saattoivat kadota yhtäkkiä, saivojen uskottiin olevan kaksipohjaisia ja kalojen pakenevan järven pohjassa olevasta suuresta silmänteestä järven alempiin kerroksiin.

 

 

Erikoiset luonnonmuodostumat ovat kiehtoneet ihmisten mieltä kautta aikojen, ja niihin kuten saivoihinkin liittyy useita uskomuksia. Esimerkiksi monen saamelaisen oman saivojärven lähellä sijaitsi  uhripaikka eli seita. Seidalle käytiin antamassa uhrilupaus kala- ja metsäonnen varmistamiseksi ennen pyyntireissua. Onnistuneen pyynnin jälkeen sinne vietiin kiitokseksi esimerkiksi sarvia, luita, kalan silmiä, päitä tai rasvaa.

Pakasaivo on aikoinaan ollut paikallisen saamelaissuvun, Suikkien, kokoontumis- ja uhripaikka. Järven kalliojyrkänteellä on mahdollisia uhriluolia, ja parin kilometrin päässä olevalle Kirkkopahdan seitakivelle on aikoinaan annettu uhrilahjoja.

 

Saivonkierroksella pääsimme puolestaan tutustumaan parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Äkässaivoon, joka oli yhtä vaikuttava ilmestys kuin sisaruksensa Pakasaivo. Tosin hiekkapohjaisena lampena se oli Pakasaivoon verrattuna hyvin erilainen nähtävyys.

 

Sen rannalla on yksi Lapin mahtavimmista seitapahdoista, jonka kalliopaasi on 10 metriä leveä ja paikoin 30 metriä korkea. Kallioharjanteelta aukeaa kaunis näköala sekä Äkässaivoon että Äkäsjokilaaksoon, mitä vielä korosti upea syyskuinen auringonpaiste retkemme aikana. Äkässaivo ja Seitapahta sijaitsevat Äkäsjoen varrella kymmenisen kilometriä Äkäslompolosta pohjoiseen.

"Niin kirkas on saivon (Äkässaivon) vesi, että kalatkin näkyvät niin syvältä, ettei niitä ylettyisi iskemään, vaikka olisi kuinka pitkä arina. Saivon syvyyttä ei tiedä kukaan, eikä sitä uskalla ruveta mittaamaankaan. Äkäslompolon Heikki-vainaja kerran yritti mitata laskien nuoraa monta syltä, eikä tavannut pohjaa. Mutta silloin tuli haltija sanomaan Heikille: - Jos vielä toisen kerran tulet mittaamaan, niin tulet itse perässä."

Samuli Paulaharju 

Lähteet: Matkasto; Metsähallitus; luontoon.fi; Pasi Talvitie, Retkipaikka 3.12.2015; Päivi Kaarina Laajanen, Matkasto 26.8.2016; retkikartta.fi; Ylläs. Ylläksen luontopolut; pakasaivo.fi; Samuli Paulaharju, Lapin muisteluksia 1922.

LUE LISÄÄ

Limasieni ei olekaan sieni

Limasienet eivät nimestään huolimatta ole sieniä, mutta ne eivät ole myöskään kasveja tai eläimiä, vaan tumallisia eliöitä. Limasienillä on itiöpesäkkeet kuten sienillä, mutta ne ryömivät, kun taas sienet pysyvät paikoillaan. Sienten ja eläinten rajamaastossa ”matelevat” siis limasienet (Myxomycetes), joista käytetään myös nimitystä limaeläimet (Mycetozoa).

Vaikka viimeaikainen tutkimus on valottanut limasienten salaperäistä elämää, eliöryhmä on edelleen varsin tuntematon. Valtaosa lajeista sai suomenkielisen nimensä vasta vuonna 2011 ilmestyneen Limasienet-kirjan (Härkönen & Sivonen) yhteydessä. Suomen lähes kaikkien limasienten nimi on -nen-päätteinen osoittamassa niiden pientä kokoa.

 

 

Limasieni käy monimutkaisessa elämänkierrossaan valtavan muodonmuutoksen.  Yksinkertaistettuna alku lähtee yksisoluisista itiöistä, jotka itävät liikkuviksi parveilijoiksi. Kun parveilijat yhtyvät, alkaa limakkovaiheen kehitys. Jos kosteutta ei kuitenkaan ole tarpeeksi, parveilijat asettuvat lepotilaan odottamaan parempia aikoja.

Limasienet kuuluvat ameeboiden alkeelliseen eliökuntaan, jossa ne muodostavat oman kehityshaaransa. Se, mitä me kutsumme limasieneksi, on vain yksi eliön kehitysvaihe ja viralliselta nimeltään limakko. Limakot muodostuvat pelkästä solulimasta, ja pehmeän rakenteensa ansiosta ne kykenevät liikkumaan hitaasti ryömimällä. Limasieniä on kaikkialla, mutta niitä ei välttämättä näe. Tosin tarkkasilmäiset ja onnekkaat saattavat löytää limakkoja metsänpohjalta, puunrungolta tai varvikosta, kun ne ovat lisääntymisvaiheessa maan pinnalla. Ennen sitä ne ovat limamaisessa muodossa meiltä näkymättömissä. Suhtautunet varauksellisesti lajimäärityksiini.

 

 

Maastamme on löydetty runsaat parisataa limasienilajia, joista useimmat elävät metsissä. Maailmalta niitä tunnetaan noin tuhat lajia. Pieni lajimäärä selittyy sillä, että vaikka useimpia limasieniä tavataan maapallon jokaisessa kolkassa, ne elävät samankaltaisilla ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeillä.

Yksi syy lajiston yhteneväisyyteen voi olla limasienten eliöryhmän valtava ikä. Ne ovat olleet olemassa äärettömän kauan, ja niiden kehitys on pysähtynyt jo vuosimiljoonia sitten. Tämän tutkiminen on kuitenkin mahdotonta, sillä pehmeistä limasienistä ei ole jäänyt minkäänlaisia fossiileita kertomaan niiden menneisyydestä ja kehityksestä.

Seuraavaksi tutustutan sinut limakkoon, nuijanuoraseen ja tummakäämikkäseen, kolmeen hyvin erinäköiseen limasienilajiin. 

Plasmodio eli limakko

Merkittävin limasienten ryhmä on plasmodiolimasienet (Myxogastria), jotka elämänkiertonsa näkyvimmässä vaiheessa ryömivät hitaasti ravinnon perässä heleänvärisinä massoina, joita kutsutaan plasmodioiksi eli limakoiksi. Limakkoa voidaan pitää myös yhtenä jättikokoisena soluna, jonka koko vaihtelee mikroskooppisen pienestä jopa kahteen neliömetriin. Väriltään limakot ovat usein kirkkaan keltaisia, ruskeita tai valkoisia. Esimerkiksi paran oksennus on erään itiöimään valmistautuvan limasienen limakkovaihe.

Limasienet ovat erikoinen eliöryhmä, jotka ryömivät millimetrin tai parin tuntinopeudella kosteassa maassa, karikkeessa tai lahopuussa syöden bakteereita, sienten itiöitä ja muita pieniä ravintohitusia. Kun limakko on riittävästi vahvistunut ja sää on sopivan kostea, se ryömii ulkoilmaan sammalen pinnalle, kaarnalle tai jopa heinien ja varpujen päälle muodostamaan itiöpesäkkeitä.

Limasienten värikkyys ei kestä kauan, sillä limakko näyttää häviävän taivaan tuuliin yhdessä yössä. Seuraavana päivänä limakon tilalla nähdään itiöpesäkkeitä, joiden yksisoluiset itiöt leviävät tuulen, sadeveden tai hyönteisten mukana. Maahan jouduttuaan itiöt jäävät odottamaan suotuisaa hetkeä itääkseen ja aloittaakseen taas uuden sukupolven kierron.

 

 

Nämä vaaleat rykelmät serkkuni löysi elokuun alussa pihamaansa reunalta voikukan ja ruohojen varsiin kiinnittyneinä. Jo parin päivän päästä neliömetrin kokoinen ruohikkoalue näytti ihan tavalliselta, sillä limakot olivat kuivuneet ja itiöt pöllynneet maailmalle.

 

Nuijanuoranen

”Jos löydät metsänpohjalta kokoelman minikokoisia metsänväen tikkareita, tikkujäätelöitä, tyynyjä, huiskuja, rypäleitä ja koruja, olet todennäköisesti löytänyt limasienten lumoavaan maailmaan! Mutta ole tarkkana, sillä erehtyäkin voi, eikä lajimääritys ole aina helppoa. Ehkä kyseessä on sittenkin jäkälä, hämähäkin munakotelo, jokin pienen pieni kotelosieni tai vaikka etanan muna!”

 

 

Lokakuun alkupäivinä havaitsin metsäpolulla lahon kannon juurella runsaasti somia pieniä pallukoita, kuin punaisia nuppineulan päitä. Siinähän sitä minulla ihmettelemistä! Sain aika nopeasti selville, että kyseessä on nuijanuoranen eli limasieni, joka tekee itiöpesäkeryhmiään yleensä lahopuuhun. Löysin myös nimen pallonuoranen. Nuorasten pesäkeryhmät ovat pienen varren päässä ja aluksi oranssinpunaisia, mutta myöhemmin ne ruskistuvat, kuten jo muutama kuvaamistani nuorasista.

 

 

Huomasin, että limasienten muutokset ovat nopeita. Kun seuraavana päivänä kävin katsomassa punaisia limakkopallukoita, ne olivat tiivistyneet pieniksi ruskeiksi kasoiksi, joita piti ihan etsimällä etsiä. Lajia on siis vaikea nähdä muulloin kuin juuri lisääntymisvaiheessa kosteana ajankohtana. Muina aikoina se liikkuu yksitellen tai ryhmissä esimerkiksi puun ja juuren onkaloissa.

 

Stemonitis fusca, tummakääminen

Alla olevan kuvan eliöt havaitsin lokakuun alkupuolella kiinnittyneinä keltaiseen koivunlehteen. En ollut koskaan nähnyt tuollaisia ikään kuin minisiilejä. Viisaiden lähteiden avulla sain metsäpolulta löytämilleni hapsuille nimen tummakäämikäs ja sitä myötä myös tarkempaa tietoa lajista. Niin käämiset kuin muutkin limasienet tarvitsevat kosteutta ja lahoavaa kasvimassaa, sitä nämä eliöt saivat syksytuulen pudottamasta lehdestä.

 

Tummakääminen on limasieni, jonka tyypillinen kasvualusta on lahopuu. Se on levinnyt lähes koko maapallolle ja on Suomessakin yleinen koko maassa. Tummakääminen on yksi käämisten suvun kuudestatoista lajista. Sen tunnusmerkkinä ovat isot, seepianruskeat itiöpesäkkeet. Lajinmääritys voitaisiin vielä varmistaa toteamalla mikroskoopilla itiöiden pinnan piikkiriveistä muodostunut verkkokuviointi.

 

Kuusten vihreä hiljaisuus,
sammalessa hirven jäljet.
Vanha tatti lepää kyljellään
kaikkensa antaneena.

Kannon päällä etenee
täynnä elinvoimaa
uusi valloittaja,
valkoinen sudenmaito.

Runot. tee 29.9.2009

Lähteet: Arja Kivipelto, Helsingin Sanomat. Tiede 7.6.2011; Esa Helander, Blogit. Uusi Suomi 28.9.2010; Heikki Willamo, Aarre 28.9.2018; Laji.fi. Suomen lajitietokeskus; Luomus, Mitä limasienet ovat; Niko Kettunen, Helsingin Sanomat. Tiede 9.2.2013; Seppo Vuokko. Suomen Luonto 6/2002; Suomen Luonto. Blogi Repullinen retkiä 10.9.2019; Tieteen termipankki; Yle Oppiminen 15.1.2013 päivitetty, perustuu ohjelmaan Minna Pyykön maailma; Wikipedia; Suomi24. Viihde ja kulttuuri/Kirjallisuus/ Runot. tee. 29.9.2009, Metsän syksy.

LUE LISÄÄ