Jää kuin peiliä

06 huhtikuuta 2024

Helmikuussa hiihtelin hohtavilla hangilla kierrellen lähi-Saimaalla. Saaria ja selkiä riitti! Maaliskuun alussa lumi oli tyystin kadonnut, ja kuljeskelin nastapohjakengissä peilikirkkaalla jäällä kevättalven auringossa. Kauempana joku pilkkijä tuli kokeilemaan kalaonneaan. Pilkkireikää varten hän saikin pyörittää kairaa ihan tosissaan, sillä jäätä on neljäkymmentä senttiä. Selällä körötteli traktori, ja autoja peräkärryineen suhasi moneen suuntaan.

Sulat alla syöksyvät syvänteet,
mut silta sileä päällä.
Hei, liukuen, liukuen kulku käy,
ei tunnu jälkeä jäällä.
Otto Manninen

Valokuvat ovat saman saaren ympäriltä ja samalta järvenselältä, josta ovat myös aiemman Hiihtoretki Saimaalla -postauksen kuvat.

Latujeni talviset jäljet olivat painuneet jään sisälle. Syksyn keltainen lehti oli kaivautunut syvälle jäähän, samoin höyhen. Jäähän oli muodostunut paikoin pitsimäisiä kuvioita, jotka särkyivät ritisten jalan alla.

Hei, liukuen, liukuen kulku käy,
ei tunnu jälkeä jäällä.
Otto Manninen

Tii tii tikka tanssii
Liukkaalla jäällä
Sukat kengät kainalossa
Harmaa hame päällä.
Antti Rytkönen

Sinä olet kuin kuplanen alla jään,
joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Eino Leino

Hiihtoreissuilla näin lumisella järven jäällä ketun, kauriin, saukon ja jäniksen jälkiä, mutta nyt eläimet siirtyvät saaresta toiseen jälkiä jättämättä – mitenkähän tassut pitävät peilillä.


Kauniilla, kirkkaalla pakkassäällä
kissanpoikanen luisteli jäällä,
kaarteli, kierteli kiemuroita,
lauleli: - Ei mua kukaan voita!

Rannalla katseli naapurin Vahti,
katseli – äkkiä – HAU haukahti!
Kissanpoikanen kupsahti jäälle,
suoraan kirjavan häntänsä päälle.

Kissanpoikanen naukaisi heti:
– Kuka se minua hännästä veti,
kaatoi ja sekoitti kiemuroita`
Tulepas vielä! Et minua voita!

Rannalla katseli naapurin Vahti,
vieläkin kovemmin – HAU haukahti!
Kissanpoikanen luisteli jäätä
toiselle rannalle suoraa päätä.
Urho Somerkivi, Hellin Tynell, Inkeri Ainola

Lähteet: Antti Rytkönen, SKS KRA, II. S:6.3, 1847; Eino Leino, Sinä olet kuplanen alla jään, alkusäkeet. Sata ja yksi laulua; Otto Mannisen arkisto, A1908, SKS KIA;Piia Pälä Suomi 100 runoa -teos, Takamaa-runon alkuosa; Urho Somerkivi, Hellin Tynell, Inkeri Ainola, Kissanpoika luistelee, Lasten oma lukukirja.






 

 

 

 

LUE LISÄÄ

Hankikanto, hankiaiset, kestohanki, hangenkeli

30 maaliskuuta 2024

Tänä kevättalvena hanki on kantanut paljon paremmin kuin monena muuna edellisenä talvena ainakin Lappeenrannassa. Erityisen hyvin se on kantanut avoimilla alueilla, kuten niityillä ja muilla aukeilla, mutta ei minua metsässäkään upottanut. Tuntuu kuin saisi siivet selkään, kun voi liikkua missä tahansa ja hanki kestää kulkijan ainakin varhain aamulla!


Hankikanto syntyy, kun kostea lumihangen pinta kovettuu pakkasen myötä. Kävelijän kantava hanki ei kuitenkaan ole välttämättä paras keli suksilla tai lumikengillä liikkuvalle.


Hankiainen, kestohanki vai hangenkeli - millä nimellä sinä kutsut kantavaa hankea? Käytetään myös nimityksiä hankiainen,
kantohanki, hankikanto, hankikanne, hankikantoset, hankikeli, hangenkantama, hangenkuoret ja hangenkierä.


Miksi suomen kieleen tarvitaan näin paljon lunta tarkoittavia sanoja?
Itä-Suomen yliopiston suomen kielen professori Marjatta Palander selittää sen seuraavasti: Kun jotakin on paljon, kuten meillä lunta, sille on tarvetta antaa eri nimityksiä. Voidaan antaa nimiä eri vuodenaikojen ja olomuotojen mukaan. On tarve eritellä pehmeä hanki ja kova hanki, afrikkalaisissa kielissä ei varmasti ole lumelle montakaan nimitystä, koska siellä ei ole siihen tarvetta.


Suomen murteiden sanakirjan mukaan hankiainen on erityisesti Itä-Suomessa käytössä oleva sana, jota on tavattu Pohjois-Karjalasta, Karjalan Kannaksen itäosista sekä Etelä-Savon itäosista. Hankiainen tai hankiaiset ovat minulle pohjoissavolaiselle tutuin nimitys tai mehän äännämme sen hankijaiset, Pohjois-Karjalassa sana äännetään hankiinen.


Kantohanki-nimitys on kotoisin Keski-Pohjanmaalta, mutta yksittäisiä esimerkkejä sanan levinneisyydestä on myös Keski-Suomesta. Hankikanne ja hankikanto ovat yleisimpiä Varsinais-Suomessa, Porin seudulla, Uudellamaalla ja hämäläismurteiden alueella. Hankikantosista puhutaan Pohjois- ja Etelä-Hämeessä. Kestohankea käytetään Pohjois- ja Keski-Pohjanmaalta.


Kestävillä hangilla juoksenteleminen oli minulle lapsena kevättalven kohokohta. Sisko, serkku ja minä laitoimme jalkaan kolmet isän villasukat päällekkäin, sittenpä meillä tytöillä oli kevyet jalat viilettää pitkin niittyjä ja peltoja. Olimme kai aikaamme edellä, koska vasta muutama vuosi sitten villasukkajuoksusta tuli hitti – siihen tosin ei tarvita hankiaisia. Orivedellä järjestettiin jopa Villasukkajuoksun SM-kisat 17.2.2024.

Sinessä läikkyy lumi luona ladun,
on raikkaimmillaan tuoksu maaliskuun.
Voi tomuisia asujoita kadun,
voi nielemiä kivimuurin suun!
Voi häntä, jok’ on jäsentensä vanki
ja metsän syliin milloinkaan ei saa
sujahtaa aamulla, kun kantaa hanki
ja huikaisevin harjuin loistaa maa.
Saima Harmaja

Lähteet: Tanja Heikkonen, Sanna Kähkönen, Yle 19.3.2024; Iida Muhonen, Savon Sanomat 27.3.2016; Kotimaisten kielten keskus. Suomen murteiden sanakirja; Orivesi. Kotisivut: Velhonvisio; Saima Harmaja, runosta Aamuhiihto 1. säkeistö.

LUE LISÄÄ

Raitapaju on kevään ensimmäinen mesikasvi

23 maaliskuuta 2024

Raita on yksi Suomen noin 20 pajulajista ja yleisin puumaisista pajuistamme. Raidalla on eri nimi kuin muilla pajuilla, kenties se viittaa kuoren kaarnaan, joka on pystyraitainen. Raita on luonnon monimuotoisuuden kannalta merkittävä puulaji, sillä sadat hyönteislajit pitävät sitä ravintokasvinaan. Nisäkkäistä ainakin jänis ja hirvi käyttävät raitaa ravinnokseen, lisäksi lukuisat käävät, sammalet ja jäkälät elävät sen rungolla. Tikoille raidan kuori on talvella mieluisaa naputeltavaa.
 

Raita on Suomen luonnon mahtavin paju, nopeasti 15-metriseksi kasvava puu, ennätysraidat ovat saavuttaneet yli 20 metrin korkeuden. Kookkaimmat raidat kasvavat maamme kalkkiseuduilla. Avoimella paikalla raidasta kehittyy laajalatvuksinen pyöreähkö puu, mutta metsässä latvus jää suppeammaksi ja kukinta vähäisemmäksi.

Raita on pellonreunojen, joutomaiden ja rantojen puu, mutta viihtyy myös teiden varsilla. Se on levinnyt koko Suomeen ja kasvaa yleisenä Perä-Lappia myöten. Raita menestyy lähes koko Euroopassa.
 

Raita kasvaa usein harvakseltaan ja yksittäin, mutta saattaa muodostaa myös pieniä metsiä. Raidan runko on nuorena vihreänharmaa ja sileä. Puuksi kasvaneen raidan punaruskeanharmaa kuori on pitkittäisraidallinen ja kaarnainen, mikä tekee lajin tunnistamisen helpoksi talvellakin. Raidan oksat ovat tuplasti paksummat kuin muilla pajuilla. Sen suurehkot tummanvihreät lehdet ovat alapuoleltaan harmaita ja nukkaisia. Raidalla on pinnalliset juuret, mutta se on kuitenkin myrskynkestävä.
 

Paju on meille ihmisille kevään symboli. Pajunkissoja eli nupullaan olevia pajun kukintoja on kaikilla pajulajeilla. Pajuista raita kukkii jo varhain, usein huhtikuussa samaan aikaan kuin leskenlehti. Silloin pajunkissoihin ilmestyy joko kirkkaankeltaisia hedekukkia tai vihertäviä emikukkia, ja yhdessä norkkokukinnossa on jopa satoja pieniä kukkia. Aikaisin keväällä kukkivana raita on elintärkeä mehiläisille, kimalaisille, kukkakärpäsille sekä yökkösperhosille, sillä siihen aikaan ei muita siitepölyn lähteitä juuri ole.
 

Kukinnan jälkeen kevätkesällä ilma on paikoin valkeanaan pajun lenninhaivenisia siemeniä, jotka leijuvat uusille kasvupaikoille. ”Raita varistaa kesän alussa ympärilleen sakeaa pumpulisadetta ja ryöttää kedon”, kirjoitti Elias Lönnrot.

Vanhan raidan syväuurteisella kaarnalla elää runsaasti jäkäliä ja sammalia. Yleisin raidan lahottaja on raidankääpä. Vaatelias raidankeuhkojäkälä kasvaa vanhojen lehtipuiden rungoilla, mutta laji suosii erityisesti emäksisiä haapaa sekä raitaa, jonka mukaan jäkälä on nimetty.
 

Kansanomaisessa lääkinnässä raidan kuori on tunnettu kuumeen alentajana sekä tulehduksia lievittävien salvojen aineosana. Raidan kuoressa onkin salisiinia, joka muuttuu elimistössä salisyylihapoksi eli luonnon omaksi aspiriiniksi. Pajunlehtitee auttoi vanhaa kansaa vatsakatarrissa ja reumassa, jopa sisäisten verenvuotojen tyrehdyttämisessä. 

Raita kasvaa nopeasti, mutta on hyvin lyhytikäinen, sillä se elää harvoin yli 50-vuotiaaksi. Jotta puuaines olisi hyvää, raita tulee kaataa nuorena. Pintapuu on kellanvalkoista ja sydänpuu vaaleanruskeaa, puuaines on pehmeää ja kevyttä. Raitaa käytetään hienoihin veistotöihin, huonekaluihin, sorvaukseen sekä käyttö- ja koriste-esineiden valmistukseen. Puusepänteollisuudessa on huomattu raidan hyvät ominaisuudet, ja sen käyttö on lisääntymässä.
 

Lapissa raidan juurakoissa esiintyy visaa, josta tehdään parhaat kuksat ja puukon kahvat. Tyvipahkat sopivat erinomaisesti pienten koriste- ja käyttöesineiden materiaaliksi. Sitkeää raidan kuorta on käytetty perinteisesti nahkojen parkituksessa, punontatöissä ja värjäyksessä.
 

Raidan latinankielinen nimi Salix caprea tarkoittaa "vuohen kanssa olevaa". Nimi johtuu siitä, että ensimmäisessä raidasta löydetyssä kuvassa vuohi syö sen lehtiä.

Nukkuvat kukat lumen alla,
vielä talviunessaan.
Lumihanget kaikkialla
valkoisina peittää maan.
Lepät aukoo urpujaan,
pajut, raidat kissojaan,
kilvan kasvattamaan ehti,
piilossa on leskenlehti.
Martti Heikkinen

Aikaisempia postauksia pajusta: Pääsiäinen ja pajunkissat 8.4.2023; Pajunkissat muuttavat väriään 16.4.2022; Pajukranssi toivottaa pääsiäisvieraat tervetulleiksi 31.3.2018; Pajunkissojen aikaan 8.4.2017.

Lähteet: Alice Karlsson, Suomen Luonto 2.2.2015; Henry Väre ja Seppo Vuokko, Pajukasvit. Suomen luonto. Kasvit; Kai Aulio, Tiedebasaari 25.4.2012; Luontoliiton kevätseuranta; Luonto-Portti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Pro Puu -yhdistys; Suomen Luonnonsuojeluliitto 31.5.2010; Timo Nieminen, Apu 27.4.2019; UPM Metsä; Martti Heikkinen, Kevättalvi. Runopysäkki-palsta Eläkeläinen-lehti. Ruusun tuoksu käsissä 2.2.2021.

LUE LISÄÄ

Hiihtoretki Saimaalla

16 maaliskuuta 2024

Elias Lönnrot kyseli aikalaisiltaan arvoituksia, muun muassa tällaisen: Päivät selällään, yöksi nousee pystyyn. Mikä se on?

Helmikuisena kauniina päivänä hiihtelin Saimaan jäälle kamera kaverina, oli napakka pakkaskeli. Minulla oli jalassa Lönnrotin arvoituksen vastaus, sukset.


Hanki kun soita ja harjuja peittää
kuuraa kylmä kun
metsihin heittää
silloin ma sukseni jalkahan lyön,
nuttuni ympäri kääräisen vyön.
Vilppu Kaukonen                


Luonto hengittää syvään,
kun elämän kirjavat värit
lepäävät valkoisen viltin alla.

Kevään ensimmäisen linnun laulu
on vielä hetken aikaa
vain kivien unta.
Tomi Parkkinen


Lunta putoo, lunta putoo,
pilvi talvisukkaa kutoo.
Lumivanttuut sormissansa
kuuset näkee uniansa.

Hännäkkäitä, pyrstökkäitä.
Nassukkaita, tassukkaita.
Paljon lunta, talviunta
näkee puoli valtakuntaa.

Tossukkaita, myssykkäitä.
Hupukkaita, huivipäitä.
Turkeissansa talvikansa
astuu ulos koloistansa.
Kaarina Helakisa


Hiljaisina sävelinä
lumi laskeutuu.
Piiloon lumipeiton alle
kesä unohtuu.

Pienet, kirkkaat ajatukset
lumilintusina
ihmisiä koskettava
salaa, hiljaisina.

Hiljaa, hiljaa lumilaulut
sydämissä soivat,
kun nuo pienet hiutaleet
taivaan maahan toivat.
Pia Perkiö


Huurre puita huokuilee
talvitaivaan alla.
Suksen latu suhisee
hiljaa kuutamolla.
E. Vuorela


Puu helisi kylmästä, muistathan,
huurre oksillaan,
ja murtui oksa haurastunut,
ja tuskin koskinkaan.
Aale Tynni


Ympäröivät saaret, hohkaava jää.
Kivikova kerros yhdistää kantavat reitit.
Termisen tietämän valkoinen kuori,
vaaleansiniset varjojen pinnat.
Pienet jäljet lumessa.
Seesteinen halla, rauhantahtoinen maa.
Laidoilla avaruuden alla taipuvat hongat,
taivaalla kirkkaan vihreät liekit.
Nukahdan syliisi unissani jälleen.
Piia Pälä

Lähteet: Aale Tynni, Kansanlaulu, ensimmäinen säkeistö. Kokoelmasta Yhdeksän kaupunkia; E. Vuorela, Talvi-ilta, alkuosa runosta; Elias Lönnrot; Kaarina Helakisa, Lumilaulu; Pia Perkiö, Onnellinen Oo, kolme viimeisintä säkeistöä; Piia Pälä, Talvi, Suomi 100 runoa; Tomi Parkkinen, Runokuva. Hidasta elämää -blogi. tomiparkkisen runot. Runokuva Tomi parkkinen 12.12.2021; Vilppu Kaukonen, ensimmäinen säkeistö Hiihtäjä-laulusta.


LUE LISÄÄ

Koskikara on ainoa sukeltava varpuslintu

09 maaliskuuta 2024

Koskikara ei pelännyt pakkasta eikä hyistä vettä, vaan pulahti tuon tuostakin virtaan. Välillä se nousi kivelle tai jäälohkareelle niiailemaan ja sukelsi takaisin jäiseen koskeen, onhan vesi lämpöisempää kuin viisitoista-asteinen pakkasilma. Kohta näin karan taas häviävän veden alle useiksi sekunneiksi ja sitten pulpahtavan pintaan toukka suussaan. Uinti vastavirtaan oli linnulle täyttä työtä, vaikka se oleilikin kosken niskalla.
 

Olimme katselemassa ja kuvaamassa koskikaroja keskitalven pakkasten aikaan Simpeleen Hiitolanjoella, jossa niitä talvehtii Ritakoskessa, Lahnasenkoskessa ja Kangaskoskessa, kullakin karalla on oma reviirinsä.
 

Koskikaran elinpiiriin kuuluu virtaava ja riittävän matala vesi, joka on niin puhdasta, että lintu näkee pohjasta saaliin. Kesät talvet kara pulahtaa etsimään koskesta vesieliöstöä, kuten hyönteisentoukkia, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia. Ravintoa löytyy parhaiten paikoista, joissa on pohjakasvillisuutta ja kivikkoa; kynsillään kara saa otteen liukkaista kivistä ja vesisammalista.
 

Koskikara on ainoa veden alta sukeltamalla ravintoa hakeva varpuslintu. Sille onkin kehittynyt monia ominaisuuksia ruuan etsimistä varten, kuten veren korkea hemoglobiinipitoisuus, jolloin siihen sitoutuu runsaasti happea. Sukeltaessaan lintu peittää sieraimensa vedenpitävällä kalvolla ja vilkkuluomi suojaa silmiä.
 

Koskikaralla on samankaltainen rasvarauhanen kuin monella vesilinnulla, minkä ansiosta se pysyy hämmästyttävän kuivana. Koskikaran rasvarauhasen eritys on niin suurta, että sitä pyydystettiin aikanaan jopa aserasvan ainekseksi.
 

Koskikara on hieman punatulkkua suurempi tummanruskea lintu. Selkämyksen miltei mustalta näyttävä väri auttaa koskikaraa saamaan talven vähäisistä auringonsäteistä irti mahdollisimman paljon lämpöä.
 
Paksun höyhenpeitteen ansiosta kylmyys ei sinänsä ole ongelma, kunhan lintu vain saa riittävästi ravintoa ja energiaa. Karalla on oikea sukelluspuku, joka lämmittää ja hylkii vettä. Paksun höyhenpeitteen alla on runsaasti ilmavia untuvia, ja minkä vuoksi koskikara on muodoltaan lystikkään palleromainen.
 

Koskikaran laulua voi kuulla Suomessa jo tammikuussa, kun sekä koiraat että naaraat intoutuvat laulamaan talvipurojen äärellä. Jään reunalta kuuluu silloin kirkassointista, ajoittain kitisevää visertelyä, mistä tulee linnun ruotsinkielinen nimi strömstare eli virtakottarainen. Virolaiset puolestaan kutsuvat lintua vesipapiksi vesipapp. Se onkin hyvä nimi ulkonäön mukaan. Tumman linnun valkealla rinnuksella on käytännöllinen tehtävä: se heijastaa valoa linnun sukeltaessa joenpohjasta ravintoa.
 

Maassamme talvehtii noin 5000 koskikaraa. Se on ainoa lintu, jonka voi sanoa muuttavan talveksi Suomeen, sillä osa Ruotsin ja Norjan tunturiylängöillä pesivistä linnuista tulee Suomeen loka-marraskuussa. Pohjoisille pesimäalueilleen ne palaavat maalis-huhtikuussa.

Koskikaroja pesii Suomessa vuosittain vain 250 – 350 paria, se on siis melko harvinainen pesimälintu. Valtaosa karoista asuu Pohjois-Suomessa. Etelä- ja Keski-Suomessa se on harvinainen pesimälaji, tosin karapönttöjen ansiosta lintuja on saatu pesimään myös etelämpänä.
 

Lajin luontaisia pesäpaikkoja ovat juurakot ja kivenkolot. Koskikaraparin yhdessä rakentama pesä on miltei aina aivan virtaavan veden äärellä, joten koskikaran elämässä solina ja kohina on poikasille tuttua jo kuoriutumisesta alkaen.
 

Valokuvaaja Esko Rajala kuvasi koskikaran pesintää alkukesällä 2019. Hänen havaintojensa mukaan poikasia ruokki vain yksi emo, mikä lienee tyypillistä eteläisissä pesinnöissä. Jouko Pihlaisen Suomenselän Linnut -artikkelin mukaan koskikarakoiras jättää naaraan munimisen päätyttyä ja lähtee muuttomatkalle. Naaras hoitaa poikasia niiden pesästä lähdön jälkeen muutaman päivän, mutta sitten sekin muuttaa pois. Poikaset itsenäistyvät lentokykyisiksi jopa ilman emoa.
 

Koskikaran uhanalaisuusluokka on vaarantunut. Suomessa uhanalaisuuden syy on vähälukuinen kanta, joka on viime vuosikymmeninä vielä supistunut. Norjan kansallislintu ei ole kotimaassaan uhanalainen, mutta pienvesivoiman rakentaminen on vähentänyt sopivia pesimävesistöjä. Suomen talvikannan vähentymisen syytä ei tarkoin tiedetä.
 

Tunnettuja koskikarapaikkoja ovat Viitasaarella Kärnänkoski ja varsinkin Huopanankoski. Suomen runsaimmat karapaikat talvella ovat Inarin Jurmukoski ja Kuusamon Kiveskoski. Kiveskoski lienee koskikarojen ykköspaikka, sillä muutaman sadan metrin mittaisella joenvarrella talvehtii jopa 60 karaa.

Virtavesien pastori
rituaalimenoilee
mustan veden partaalla nyökkäillen
Ei pelkää sukeltaa kylmään todellisuuteen
Liperit pysyvät silti ojennuksessa

runopasanen
 
Koskikarasta on postaus myös 4.3.2017 nimellä Kuka koskessa niiailee? 
 
Lähteet: Antti Halkka Suomen Luonto 23.11.2020; Esko Rajala, Koskikaran pesintä, kuvia 6.6.2019; Jouko Pihlainen, Artikkeli Suomenselän Linnut 2/2017; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juho Rahkonen, Apu 15.4.2023; Kari Lagerstedt, Jouko Pihlainen ja koskikarat; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Tiina Jensen, Yle 25.2.2018; Timo Nieminen, Apu 31.12.2018; runopasanen, Koskikara (siellä jossakin) sanapasanen 8.1.2012.


LUE LISÄÄ