Haviseva haapa

Haavan tieteellinen nimi Populus tremula tarkoittaa värisevää poppelia, haapa onkin Suomen ainoa poppelilaji. Se kasvaa koko maassa pohjoisia tuntureita myöten.

 

Haapapuun musiikki on niin ainutkertaista, että sille on oma verbi: haavan lehdet eivät suhise, ne havisevat. Jos ilmassa on yhtään tuulenvirettä, puun voi tunnistaa vaikka silmät kiinni.

Metsäpuiden joukossa on yksi lehtipuu ylitse muiden, haapa. Sitä kutsutaan metsiemme avainlajiksi, sillä sienet, jäkälät, linnut, nisäkkäät ja selkärangattomat hyödyntävät haapaa kukin omalla tavallaan sekä kasvu- että lahoamisvaiheessa.

 

Metsänomistaja ei välttämättä pidä haapapuista, sillä niistä ei saa läheskään yhtä hyvää hintaa kuin koivusta tai männystä. Taitamattomasti kaadetusta haavasta puolestaan voi tulla iso riesa. 

 

Haavalla on nimittäin jopa 40 metrin säteelle levittäytyvä juuristo. Juuret reagoivat emopuun kaatamiseen niin, että kaadetun haavan ympäristö alkaa pian puskea haavanvesoja, jotka ovat emopuun klooneja.

 

Haavan versoissa elää männynversoruosteen kesäitiövaihe, joka tärvelee männyn latvakasvaimia.

 

Etenkin takavuosina haapa oli hyljeksitty puu, joka on haluttu hävittää; se on käynyt päinsä esimerkiksi kaulaamalla, jolloin kuori poistetaan rungon ympäriltä leveänä kaistaleena.

 

Tämä heikentää puun mahdollisuuksia ravita juuriaan yhteyttämisestä syntyneillä sokereilla. Kaulaamisen jälkeen odotetaan pari vuotta, jotta puun juuristo heikentyy tarpeeksi. Kun runko sitten katkaistaan, juuri ei enää jaksakaan vesoa.

 

Haapa on suhteessa sen runsauteen metsän suosituin puu. Haavan arvo  monimuotoisuudelle ymmärretään nykyään paremmin, minkä vuoksi hakkuuaukeille suositellaan jätettäväksi juuri haapoja säästöpuiksi. Lahotessaan ne tarjoavat monelle lajille ruokaa ja suojaa; haavalla voi elää jopa 350 lajia sieniä, jäkäliä ja hyönteisiä. Olisikin tärkeää, että metsässä olisi kaiken ikäisiä haapoja, niin sanottu haapajatkumo.

Haapa on pioneerilaji, niinpä maastopalon tai avohakkuun jälkeen haavat ovat ensimmäisten puiden joukossa valloittamassa aukiota. Haapa on tosin huono kilpailija ja joutuu nopeasti väistymään erityisesti havupuiden tieltä.

 

Haapa puhkeaa kukkaan ennen lehtimistään. Haapa on yksikotinen kasvi, mikä tarkoittaa, että yksittäinen puu sisältää vain joko naaraspuolisia eminorkkoja tai koiraspuolisia hedenorkkoja. Hedepuita on kaksi kertaa enemmän kuin emipuita.

 

Yhdestä norkosta syntyy noin 2000 siementä, ja täysikokoinen haapa voi tuottaa noin 50 miljoonaa siementä. Vaikka haapa tuottaa valtavasti siemeniä, juurivesat ovat sen pääasiallisin leviämistapa.

 

Haavan lehdet puhkeavat suhteellisen myöhään, usein vasta touko-kesäkuussa. Siitä huolimatta haapa on nopeakasvuinen puu, eikä se yleensä elä yli satavuotiaaksi. Lehteen puhkeavat haavat ovat silmiinpistävästi eri värisiä; sama yksilöllinen vaihtelu näkyy taas ruskan aikaan.

Haavanlehdet värisevät pienessäkin tuulenvireessä, koska lehden ruoti on pitkä, litteä ja jäykkä. Muotonsa ansiosta lehti pyörähtelee tuulessa herkästi. Havinasta on haavalle hyötyä; lehden herkkä liikkuminen kiihdyttää haihtumista ja sen ansiosta myös ravinteiden ottoa. Kesällä haavan ympärille muodostuu miellyttävä mikroilmasto.

 

Minusta oli lapsena siskojen kanssa hauska pureskella haavan lehteen kuvioita. Taitoimme lehden neljään osaan ja avattuna näimme, millainen kuvio oli hampailla saatu aikaan. Ei haavan lehti ole hyvän eikä pahanmakuinen - sen makua maistelin vastikään.

Puut valmistautuvat talveen pilkkomalla lehtivihreän ja varastoimalla tästä syntyneet aineet silmuihin, runkoon ja juuristoon. Kun lehtivihreä poistuu, jäävät jäljelle muut lehden väriaineet, kuten keltaiset ja oranssit.

 

Haavan ruska on näyttävä, sillä saman geeniperimän jakavat vesat lehahtavat syksyn sävyihin saamaan aikaan. Haavikosta voikin tunnistaa värin perusteella saman emopuun juurivesoista kasvaneet puut.

 

Haavan kuorelta on tavattu pelkästään jäkäliä yli parisataa eri lajia, kuten haavanläiskäjäkälää ja haavankehräjäkälää. Haavankeltajäkälä erottuu haavan rungolta erityisen hyvin.

 

Haapa on lukemattomien hyönteislajien kotipuu, ja osa näistä lajeista pystyy elämään vain haavalla. Yksi näyttävimmistä hyönteislajeista ja suurimmista päiväperhosistamme on haapaperhonen. Monet kotilolajit syövät pudonneita haavanlehtiä, ja linnut puolestaan kotiloita.

 

Äkämäsääski munii haavan lehtiruotiin, johon toukan ärsyttämänä kehittyy halkaisijaltaan viisimillinen pyöreä äkämä.

Haavan ja pajun lehdillä elää myös haavanlehtikuoriainen. Tämä kymmenen millimetriä pitkä, puolipallonmuotoinen, ruskeanpunainen kovakuoriainen syö haavan ja pajun lehtiä sekä toukkana että aikuisena.

 

Kesällä haavanvesat maistuvat hirville. Metsäjänis jyrsii talvella mielellään haavan kuorta, mutta rusakolle haapa ei kelpaa. Jänistä on kutsuttu haavikon emännäksi.

 

Haavat ovat myös majavien suosikkipuita, niinpä uuden vesistön varrelle asetuttuaan majava käyttää ensimmäiseksi kaikki haapapuut. 

 

Metsot ravitsevat keväisin itseään mieluiten haavan silmuilla ja versoilla. Tikat hakkaavat mielellään haavan runkoa, erityisesti siitä pitää harmaapäätikka. Nuorissa haavoissa elää toukkana valkoselkätikan ja harmaapäätikan mieliruoka runkohaapsanen. Toukan ääni kuuluu kuoren läpi, kun kuuntelee korva puuta vasten. Tikankolot kelpaavat liito-oravalle, joka tekee joskus pesänsä niihin, samoin näädät hyödyntävät valmiita koloja.

Haavat toimivat varastoinakin, esimerkiksi varpuspöllö voi piilottaa tikankoloon saalistamiaan myyriä ja pikkulintuja. Kolosta sen on talvella lumen aikaan helppoa hakea syötävää.

Haavan juurisienistä tutuin on haavanpunikkitatti. Se lakki on punaisempi kuin koivunpunikkitatin, valkoisen jalan nukkatupsut ovat aluksi valkoiset, sitten ruskeat. Haavan tärkein lahottajasieni on haavankääpä, joka iskee lähes jokaiseen ikääntyneeseen haapaan.

 

Haavan puuaines on valkoista ja pehmeää. Huonon lämmönjohtokykynsä vuoksi siitä valmistetaan esimerkiksi saunanlauteita. Aiemmin haapaa käytettiin muun muassa tulitikkuihin, kattopäreisiin ja paanukattoihin. Haapa ei anna makua, joten siitä tehdään myös ruoka-astioita ja pärekoreja.

Haapio on muinainen suomalais-ugrilaisella kulttuurialueella vesillä käytetty kulkuväline, ruuhen tyyppinen vene, joka on rakennettu kovertamalla haapatukin rungosta. 

elämä on iso
puu
monihaarainen
lehtipuu
kuusi tahi ikimänty
elämä on keväästä syksyyn
kunnes
havisten varisee
kuten
haapapuu
Esa Kärhä

Lähteet: Aada Färding, Tiede Luonto 6/2024; Arboretum Mustila; Henry Väre – Heikki Kiuru, Suomen puut ja pensaat 22.4.2022; Henry Väre ja Seppo Vuokko, Pajukasvit, Suomen luonto. Kasvit; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 3/2018; Jukka Hämäläinen, Maaseudun Tulevaisuus. Metsä/Luonto 8.10.2023; Luontoliitto, tiedote 16.5.2024; Luke Luonnonvaratieto; LuontoPortti; Martat; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Riikka Helenius, Hämeenlinnan kaupunkiuutiset 27.9.2023; Ruokavirasto; Satu Kivelä/biologi Iiris Kalliola, Yle Radio 1, 25.3.2023; Suomen luonnonsuojeluliitto, Metsähaapa; UPM Metsä; Wikipedia; Wikikko; Ötökkätieto, Haavanruotisääski; Esa Kärhä, Esun runot ja mietelmät, haapapuu… 11.9.2019.

LUE LISÄÄ

Maamunia

Kupusienet ovat söpöjä ja monelle tuttuja jo lapsuudesta. Oletko sinä joskus pölläyttänyt itiöpilven ilmaan, kun astuit ihan tahallasi kuivan maamunan päälle? Minä olen tehnyt niin aikuisenakin…

Kupusieniin kuuluu useita lajiryhmiä, joiden rakenne muistuttaa toisiaan, esimerkiksi tuhkelot ja kuukuset. Useimmiten minä puhun maamunista yleisnimenä näille kupusienille. Seuraavaksi kuitenkin käyn läpi muutamia tuttuja lajeja niiden oikeilla nimillä.

Känsätuhkelo

Känsätuhkelo on tunnetuin tuhkelo. Se kasvaa usein ryppäinä, mutta myös yksittäin. Se kasvaa koko maassa lahopuulla ja metsän karikkeella. Känsätuhkelo on hyvä ruokasieni, mutta toisaalta melko mauton. Se on helppo laji tunnistaa, joten sopii aloittelijankin sienikoriin.

Känsätuhkelot on syytä poimia nuorina, kun ne ovat sisältä vielä kiinteitä ja puhtaan valkoisia. Sienet olisi hyvä käyttää tai säilöä heti, sillä itiöt kypsyvät poimittuinakin nopeasti. Känsätuhkelot voi pakastaa vaikka sellaisenaan. Tuhkelot sisältävät ureaa, joten ne eivät sovi munuaisvikaiselle.

Ruskotuhkelo tai tummatuhkelo

Ruskotuhkelon itiöemä on päärynänmuotoinen tai lähes pallomainen, ja sen väri vaihtelee vaaleanruskeasta tummanruskeaan. Sieni on nuorena syötävä. Ruskotuhkelo kasvaa happamalla ja kalkkipitoisella maaperällä, varsinkin havumetsissä ja erityisesti kuusien alla.

Nuuijakuukunen

Nuijakuukunen muistuttaa jättikokoista känsätuhkeloa ja se kuuluukin tuhkeloihin. Nuijakuukusen pää on hienopiikkinen. Sieni kannattaa käyttää tai säilöä heti, sillä myös sen itiöt kypsyvät poimittuinakin nopeasti. Nuijakuukuset voi pakastaa vaikka sellaisenaan.

Nuijakuukunen Veikko Nikkinen Lappeenranta

Vanhemmiten itiöiden kypsyttyä itiöpallo irtoaa ja lähtee tuulen viemänä pyörimään levittäen samalla tehokkaasti pölyksi hajonneita itiöitä. Nuijakuukusen jalka saattaa jäädä pystyyn talveksikin.

Tuhkeloiden näköisiä kupusieniä ovat esimerkiksi maamunien ja mukulakuukusten sienisukujen lajit.

Nurmimaamuna

Nuorena nurmimaamuna on tasaisella nurmikentällä kuin sileä golfpallo. Sieni on helppo tunnistaa, joten se sopii aloittelijankin sienikoriin. Nurmimaamunat on syytä poimia nuorina, sisältä kiinteinä ja puhtaan valkoisina.

Ne kannattaa myös käyttää tai säilöä heti, sillä itiöt kypsyvät poimituissakin sienissä. Kun itiöemä kypsyy, sen lakiosaan repeää aukko, josta itiöt aikanaan purkautuvat, kun tuuli riepottaa palloa pitkin maata.

 

Jättikuukunen

Jättikuukunen on Suomen sienistön suurikokoisin sienilaji ja varsinkin painavin. Jättikuukunen on mieltynyt kulttuuriympäristöön, pihat ja puistot ovat sen kasvuympäristöä. Se suosii typpipitoisia maita ja vaatii runsaasti ravinteita. Sieni on eteläpainotteinen, mutta on sitä löydetty Kemistä asti.

Mietomaltoinen sieni on nuorena pehmeää ja hyvää syödä, mutta vanhemmiten sisältö muuttuu kellertäväksi ja sitten tummanharmaaksi.

Edellinen postaus jättikuukusesta ilmestyi 21.10.2023.

Ryhmätuhkelo
Ryhmätuhkelo on känsätuhkeloa tummempi ja pienempi, vain pikkusormen mittainen. Se on hyvin runsas, kymmeniä jos ei satoja itiöemä kasvaa ryhmässä lahopuulla.

Ryhmätuhkelon haju on epämiellyttävä eikä herätä ruokahalua, vaikka se on syötävä sieni. Sen jalan tyveltä on selviä rihmastojänteitä, päältä se on lähes sileä.

Nystymukulakuukunen tai jokin muu mukulakuukunen

Nystymukulakuukunen on Suomessa yleisenä lehti- ja sekametsissä, hautausmailla ja puistoalueilla kasvava mukulakuukuslaji. Sienen itiöemä on kellertävä ja nystyjen tai suomujen peittämä, saattaa olla myös nahkamainen. Sienellä ei ole jalkaa. Sen kumimainen tuoksu ei ole omiaan houkuttelemaan sienestäjää, eikä se edes kelpaa ruuaksi ja lienee jopa lievästi myrkyllinen.

Känsätuhkeloa ja nystymukulakuukusta on vaikea erottaa ulkonäön perusteella toisistaan. Vain halkaisemalla sienen saat sen selville: känsätuhkelo säilyy leikkauspinnaltaan valkeana, mutta nystymukulakuusen leikattu pinta tummuu hyvin nopeasti ruskeaksi tai mustaksi.

Maasta se pienikin pinnistää,
ponnistaa ja esiin putkahtaa.
Ei ole housuja, ei ole takkia;
pelkkää jalkaa ja pelkkää lakkia.
Maasta se pienikin pinnistää,
ponnistaa ja esiin putkahtaa!
Mirkku, Syksyn sieniloruja

Lähteet: Asiasanasto.fi; Heikki Kotiranta, Maamunat ja tuhkelot. Suomen Luonto. Kasvit; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 6/2026; LuontoPortti; Mushroom Spot; Wikipedia; Mirkku, Syksyn sieniloruja. Pajupellon perhepäiväkoti 22.10.2013.

LUE LISÄÄ

Koiranheisi kutsuu pölyttäjiä suurilla laitakukillaan

Koiranheisi Viburnum opulus on särmikäsoksainen, näyttäväkukkainen, enimmillään kolmen metrin korkuiseksi yltävä pensas. Sen löytää parhaiten rehevistä metsistä Suomen eteläpuoliskolla.

Kasvitieteilijä Carl von Linnén vuonna 1753 koiranheidelle antama lajinimi opulus viittaa niverävaahteraan Acer campestre, jota koiranheisi muistuttaa muun muassa kolmiliuskaisilla lehdillään.

Koiranheisi on ainoa alkuperäinen ja luonnonvarainen heisilaji Suomessa. Sitä kasvatetaan myös koristepensaana, jolloin se on voinut villiytyä asutuksen lähialueille metsiin ja metsänreunoihin.

Koiranheiden kukinta kestää juhannuksen tienoilta heinäkuun alkuun. Tasalatvainen valkea kukinto näyttää sarjamaiselta, mutta on rakenteeltaan huiskilo. Koiranheiden kukinto houkuttelee erityisesti kärpäsiä, mutta ihmisnenään kukkien haju on vastenmielinen. 

Elias Lönnrot kuvasi 1860 Flora Fennica Suomen Kasvistossa koiranheittä näin: ”Sylenkorkea pensas sileäkuorisilla, paksusydämisillä, helposti lävistyvillä oksilla, isoilla valkeilla litteillä kukkaviuhkoilla, punaisilla marjoilla.”

Kasvin laitakukat ovat isoja: niissä on terälehtiä, mutta ei lisääntymislehtiä eli heteitä ja emiä, ei myöskään mettä. Laitakukkien tehtävänä on osoittaa hyönteisille suuntaa kohti kukinnon keskellä olevia pieniä, mettä erittäviä kellertäviä kukkia, joista marjat aikanaan syntyvät.

Pölyttäjinä toimivat muun muassa mehiläiset ja eräät kovakuoriaiset, myös itsepölytystä tapahtuu.

Koiranheisi on kirjoverkkoperhosen ravintokasvi kangasmaitikan ja rantatädykkeen ohella.

Heiden marjat kehittyvät hitaasti. Ne ovat vielä elokuun puolivälissä osittain vihreitä ja epäsäännöllisen muotoisia. Lopulta ne tulevat kirkkaanpunaisiksi ja terttu kääntyy riippuvaksi. Kirpeänmakuisen luumarjan sisällä on yksi punainen sydämen muotoinen litteä siemen.

Mehevät punaiset marjat ovat syksyllä sisältä tympeänhajuisia ja maultaan voimakkaan happamia. Pakkanen kuitenkin imellyttää marjat ja niitä voi käyttää esimerkiksi yhdessä karpaloiden ja pihlajanmarjojen kanssa. Sitkeäpintaiset marjat voivat säilyä kevääseen saakka.

Elias Lönnrot kirjasi heidelle monia käyttökohteita 1860 teoksessaan Flora Fennica: ”Vesat piipunvarsiksi, puu kaiteenpiiksi. Kuoresta saadaan linnun liimaa keittämällä. Marjoja syöpi pyy ja muut linnut; myös valmistetaan niistä sekä etikkaa että paloviinaa. Kylmettyneenä kadottavat pahan makunsa ja kelpaavat ihmisten syödä sekoitettuina jauhoilla ja leiväksi laitettuna. Kasvia käytetään myös paineeksi.”

Koiranheisi on myös vanha rohdos- ja hyötykasvi, vaikka sitä on aikaisemmin pidetty myrkyllisenä. Myrkytystietokeskuksen nykytiedon mukaan se ei ole kuitenkaan myrkyllinen. 

Koiranheiden kuori ja puuaines ovat pahanhajuisia, kuoresta valmistettua rohtoa on käytetty muun muassa lievittämään lihas- ja kuukautiskipuja.

Koiranheiden lehdet on usein syöty ihan pitsiksi. Syyllinen on kovakuoriainen, heisinälvikäs Pyrrhalta viburni. Syksyllä koiranheiden lehdet saavat koristeellisen, punaisen syysvärin.

Koiranheiden paikallisia nimiä ovat paskamarja sekä koiranheisipuu, jona minä olen oppinut tuntemaan tämän pensaan.

PS Heisin vai heiden? Kielikellon mukaan sanaa heisi tulisi taivuttaa samalla tavoin kuin sanaa reisi. Sanan harvinaisuuden vuoksi taivutus on päässyt unohtumaan. Ote Kielikellon (kielenhuollon tiedotuslehti) verkkosivuilta.

Yhä kypsyvät marjat punaiset,
yhä oksat karkeloi
Menolowanin kultapihlajan,
vaan hän unta ei nähdä voi.
Bliss Carman

Lähteet: Arboretum Mustila; Arktiset Aromit ry; Elias Lönnrot, Flora Fennica. Suomen Kasvisto 1860; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; paja.ahlman.fi, Koiranheisi; Kielikello, Ote Kielikellon (kielenhuollon tiedotuslehti) verkkosivuilta; Pohjolan kasvien pauloissa; Martat; Suomen Luonnonsuojeluliitto; Tieteen termipankki; Toivo Rautavaara, Pekka Knuuttila, Mihin marjamme kelpaavat; Wikipedia; Viburnum opulus; Bliss Carman, Osa runosta Elokuu. Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906.

LUE LISÄÄ

Ölökyn ylitys, Julma-Ölkky osa 2

Julma-Ölkky on suurin kolmesta Suomessa olevasta maan halkeamaan syntyneestä kanjonijärvestä. Sen synty ajoittuu yli kaksi miljardia vuotta sitten tapahtuneeseen maapallon pinnan muodostumiseen.

 

Viime viikolla läksin mieheni kanssa patikoimaan Julma-Ölkyn polkuja. Reitiksi valitsimme  Ölökyn ylityksen.

 

Metsät vaellusreitin varrella ovat enimmäkseen kuivahkoa mäntykangasta, paikoin myös kuivaa kangasta. Kanervat kukkivat marjapuuronpunaisina värittäen kallioista ja kivikkoista maisemaa.

 

Luonnontilaisissa metsissä on paljon keloja ja erittäin naavaisia kuusia, myös salaman aiheuttamien tulipalojen jäljet näkyivät puiden rungoissa.

 

Etenimme polkua kauniissa säässä, lämpötilakin oli sopiva vaeltamiseen. Jo etäämpää korkealta kalliolta näki riippusillalle – siellä se on!

 

Riippusilta on valmistunut Hossan kansallispuiston perustamisen kanssa samaan aikaan eli vuonna 2017. Julma-Ölkyn silta ylittää Ölkynhaaran eli Sitkansolan kohdalla, kartasta näet sijainnin https://app.karttaselain.fi/map/ibJoP4JZrTlosWM.

 

Julma-Ölkyn rotkojärven yli kulkeva 45 metriä pitkä silta on osa viiden kilometrin mittaista Ölökyn ylitys -ympyräreittiä. Riippusillan tienoo maisemineen oli patikointimme kohokohta.

 

Sillan kohdalla kalliolla on teräksiset kierreportaat, joita pitkin päästään laskeutumaan jyrkänteeltä alas.

 

Portaiden kiertämisen jälkeen polkuna on kivikko, jota edetään kivi kiveltä alas riippusiltaa kohti. Onneksi vieressä kulkevaa ohjailuköyttä voi käyttää tukena.

 

Kun riippusilta oli ylitetty, alkoi paluumatka kanjonijärven länsireunaa pitkin.

 

Koko Julma-Ölkyn läntinen puoli on kivikkoista, jopa louhikkoista. Nousut ja laskut ovat jyrkkiä, siksi kulkeminen sujui aika hitaasti. Korkeuseroa on noin 40 metriä. Laaksokohdissa oli länsipuolellakin puroja kuusikoiden keskellä.

 

Länsipuolta patikoidessa näkee, miten kanjonin vastakkaisella puolella seinämät ovat pääosin pystysuoria, jyrkkiä karuja kallioita, jotka ovat paikoin rapautuneet komeiksi rakkakivikoiksi.

 

Reitti oli hankalahko, mutta läntiseltä puolelta on ehkä komeammat maisemat katsella jyrkkäkallioista itärantaa. Sen jyrkänteillä näkyi siellä täällä alas virtaavia pieniä koskisia puroja.

Askelten alla raitista maata,
honkien humina matkaajaa saattaa.
Polku vie syvälle vihreyden syliin,
kauas on jääty kaupungin kyliin.

Sammal on pehmeä, varpujen tuoksu,
pysähtyy arjen kiireinen juoksu.
Naavaisen oksan suojassa täällä,
kulkija seisoo kallion päällä. 

ChatGPT

Lähteet: finnishpassports.com, marraskuu 2024; hossa.fi; hossa-kylmaluoma.fi 1.8.2025; Julma Ölkky Kuusamo; kohteenamaailma.fi 11.4.2021; MML applikaatio karttaselain.fi; Markkanen, Retkipaikka 21.9.2021; Pohjoisen polut; Chat.GPT.

.

LUE LISÄÄ

Ölökyn ylitys, Julma-Ölkky osa 1

Kainuun korvessa Suomussalmella sijaitseva Hossa on Suomen 40. kansallispuisto, joka perustettiin Suomi 100 -vuoden kunniaksi vuonna 2017. Hossan kansallispuiston tunnetuimmat nähtävyydet sijaitsevat kuitenkin pienellä kaistaleella Pohjois-Pohjanmaan puolella Kuusamossa, jossa on myös Julma-Ölkky.

 

Julma-Ölkky on suurin kolmesta Suomessa olevasta maan halkeamaan syntyneestä kanjonijärvestä. Sen synty ajoittuu yli kaksi miljardia vuotta sitten tapahtuneeseen maapallon pinnan muodostumiseen.

 

Julma-Ölkyn (karttanimenä Ylä-Ölkky) pituus on noin kolme kilometriä ja leveys kapeimmillaan kymmenen metriä. Tällä Suomen syvimmällä kanjonijärvellä on syvyyttä 50 metriä.

 

Seinämät ovat pääosin pystysuoria, jyrkkiä ja karuja kallioita, jotka ovat paikoin rapautuneet komeiksi rakkakivikoiksi. Kapean kannaksen jälkeen kanjonihalkeama jatkuu vielä kilometrin verran Pikku-Ölkyn järvenä ja Ölkynlampena. Julma-Ölkyn eteläpuolella on toinen järvi, Ala-Ölkky.

 

Julma-Ölkyn parkkipaikalta lähtee kolme suosittua patikointireittiä: Ölökyn ylitys, Ölökyn ähkäsy ja Värikallion kierros. Reitti alkaa järven eteläpäästä, ja Ölökyn ylitys kääntyy takaisin reitin keskivaiheilla sijaitsevalta riippusillalta, sen me valitsimme päiväpatikointiin.

 

Julma-Ölkkyä voi ihailla myös alhaalta järveltä käsin; venereitti kanjonissa on tuttavan kokemuksen mukaan kaunis ja etenkin ruskan aikaan jopa upea.

Julma-Ölkyn ympäri kulkeva vaellusreitti on vaativa; korkeuserot ja kivikkoisuus tuovat haastetta, mutta palkintona odottavat upeat näköalat ja ainutlaatuinen luontoelämyksen tunnelma.

 

Kiersimme reitin vastapäivään kanjonin itäistä puolta.

 

Itäpuolella patikoitiin huomattavasti tasaisemmilla poluilla kuin palattaessa länsipuolta pitkin.  Polku oli meidän kulkemalta osuudelta perusmetsäpolkua kivineen ja juurakkoineen, paikoittain talsimme myös pitkospuilla.

 

Järvimaisema avautui tuon tuostakin ihailtavaksi, ja kävimme ihan kanjonin jyrkältä reunalta kurkistelemassa alas. Toisella puolella järveä näkyi kuusien lomasta harvakseltaan patikoijia. 

 

Molemmilla puolilla reittiä oli uusittu – vanha reitti kulki lähempänä jyrkänteiden reunoja, uusittu reitti hieman kauempana metsässä.

 

Soisemmilla kohdilla oli pieniä puroja, joiden solina kuulosti hauskalta muutoin hiljaisessa metsässä.

 

Purojen reunamilla kasvoi saniaisia sekä viileässä ja kosteassa viihtyviä sammalia ja sieniä.

 

Ölökyn ylitys -patikkaretki jatkuu ensi viikolla. 

 

Metsäpolku vie meidät syvemmälle,
jokainen askel paljastaa uusia ihmeitä.
Luonto on parhaimmillaan,
kun annamme sille aikaa ja huomiota.
Muistovärssy

Lähteet: finnishpassports.com, marraskuu 2024; hossa.fi; hossa-kylmaluoma.fi 1.8.2025; Julma Ölkky Kuusamo; kohteenamaailma.fi 11.4.2021; MML applikaatio karttaselain.fi; Markkanen, Retkipaikka 21.9.2021; Pohjoisen polut; Muistovärssy. Kauniita runoja luonnosta.

 

 

LUE LISÄÄ