Rapukestit kerran vuodessa

30 syyskuuta 2023

Oli kaunis perjantai-ilta elo-syyskuun vaihteessa, kun veimme mieheni kanssa 15 rapumertaa mökkiselälle. Lämmintä oli yli kaksikymmentä astetta ja tuulta vain nimeksi.
 

Sopivat pyydysten paikat oli katsottu jo etukäteen. Ajettiin moottoriveneellä järvenselälle, ja mies alkoi laskea mertoja aaltoihin, minä soutajana koetin pitää veneen oikeassa suunnassa.
 
Kun viiden merran kytkös oli saatu järveen, ajeltiin seuraavaan paikkaan. Rannan tuntumaan tuli useita pyydyksiä ja sitä seuraavaan kohteeseen muutama. Kaikki merrat löysivät lopulta paikkansa, ja ne jäivät yöksi houkuttelemaan rapuja.
 

Lauantaiaamu valkeni upeana, kun läksimme kokemaan pyydyksiä. Tuulikaan ei ollut vielä seitsemältä herännyt, mutta heräsi kesken mertojen tyhjentämisen. Mies tiputteli rapuja pyydyksistä veneessä olevaan vesisaaviin.
 

Soutajana yritin tehdä parhaani ohjeiden mukaan: souda – huopaa – käännä keula kohti tuulta – pidä suunta – katso, missä merkkipolat ovat!
 

Aallot olivat koko ajan kasvaneet sen vajaan tunnin aikana, jonka olimme selällä. Myös taivaalle alkoi nousta tumma ukkossadetta enteilevä pilvi, mutta selviydyimme takaisin saareen hyvissä ajoin.
 

Mökkirannassa aloimme tutkia saavin sisältöä: siellä oli paljon monen kokoisia rapuja. Yksi-kaksi-kolme-neljä… jokainen saksiniekka laskettiin ja tarkistettiin sen koko. Rapujen kokonaismääräksi saatiin 154.
 

Pienet pääsivät takaisin Saimaaseen kasvamaan, mutta isot laitettiin teräsverkosta tehtyyn tilavaan kehikkoon. Siellä ravuilla oli eväänä horsman ja vadelman lehtiä sekä perunan lohkoja, etteivät söisi toisiaan, kannibaaleja kun ovat. Kehikko laskettiin järveen upoksiin lähelle rantaa odottamaan H-hetkeä.
 

Kun viikko oli kulunut, palasimme taas saareen, nyt valmistelemaan rapukestejä. Taas tutkittiin saksiniekkoja, osa niistä laskettiin takaisin järveen ja 40 komeinta yksilöä jätettiin jäljelle.
 

Mies keitti juhlapäivän aamuna ravut ja jätti ne keitinliemeen maustumaan. Illalla hän laitteli saksiniekat kauniiksi keoksi tarjottimelle kruunutillien kera. Nyt kaikki oli valmista ja kestit saattoivat alkaa.

On pöytään ravut tuotu.
Ne tilliin kätkeytyy.
Ei kurkkuun tartu ruoto.
Mut' sormet sotkeutuu.

Tää ilta ilon tuottaa.
Ei turhaan lauleta.
Voit kolmannenkin ottaa.
Ei meillä lasketa.

Timo Rytkönen

Timo Rytkönen sanat, sävel trad Jo joutui armas aika, Ei meillä lasketa -runosta osa. Kuhamaa. Uudet rapulaulut. Rapuriimityskilpailun tuloksia 2013.

PS Tänä viikonloppuna koko Eurooppa linturetkeilee. Tule sinäkin mukaan nauttimaan syksyisestä luonnosta ja katselemaan lintujen syysmuuttoa! Toivotaan, että tallennat lintuhavaintosi Tiira-lintupalveluun.

LUE LISÄÄ

Syyskesällä loistavat kultapiiskut

23 syyskuuta 2023

Valoisissa metsissä, niityillä, pientareilla, kallioilla ja jopa hakkuuaukeilla sekä tunturien rinteillä loistaa loppukesällä keltainen pystypäinen kultapiisku. Piiskut kuuluvat lyhyenpäivän kasveihin, jotka alkavat kukkia, kun elokuun hämärtyvät yöt lähestyvät.
 

Koko Suomessa yleinen kultapiisku on kasvupaikkaansa nähden yksi maamme sopeutuvimmista kasveista. Mukautumiskyvystä kertoo sekin, että poron poikki purema verso jatkaa yhtä kasvuaan ja kukkii hieman myöhemmin.
 

Maaperän ja muiden tekijöiden vuoksi kultapiiskut näyttävät kovin erinäköisiltä; peltojen pientareella kultapiisku venähtää yli metrin pituiseksi ja mutta kuivilla kallioilla pituutta voi tulla vain kymmenen senttiä. Mitä suurempi kasvi, sitä enemmän kukkia. Kultapiisku on perhoskukka, joka kerää loppukesän kimalaiset ja päiväperhoset ruokailemaan.
 
Piiskujen sukuun kuuluu paljon koristekasveina viljeltäviä lajeja, joita kasvaa luonnostaan muun muassa Pohjois-Amerikassa, mutta Euroopassa kultapiisku on suvun kasveista ainoa luonnonvarainen.
 

Puutarhaan tai kesämökin pihamaalle siirrettynä kultapiisku on vähään tyytyvä perinneperenna ja komistuu muutamassa vuodessa koko kukkapenkin keskipisteeksi. Kultapiisku lisää myös luonnon monimuotoisuutta ihmisen elinpiirissä, koska se houkuttelee monenlaisia hyönteisiä suurperhosista erilaisiin pikkuötököihin.
 
Kultapiiskun sanotaan keräävän kukintoihinsa etenkin tuholaisia syöviä pieniä petohyönteisiä, joten se voi olla hyödyllinen naapurikasveilleenkin.
 

Kultapiisku on myöhäiskesän kukkija. Mykeröt muodostavat yhdessä runsaan kerrotun tertun. Kielimäisiä laitakukkia on vain alle kymmenen. Kukinnan jälkeen pähkylöitä muodostuu sekä laita- että kehräkukista.
 
Pystyynkuivuvat varret levittävät pitkin talvea karvaisia pähkylöitä, jotka ovat myös tärkeää ravintoa monille pikkulinnuille. Lenninhaiveniensa avulla kultapiiskun siemenet tavoittavat itämiseen sopivat maa-alat kaukaakin vanhoista esiintymispaikoista. Avoimilla paikoilla kasvi lisääntyy hyvin siemenistä, mutta varjopaikoilla vain kasvullisesti.
 

Kultapiiskulla on ollut merkittävä asema kankaiden värjäyksessä, sitä on käytetty myös yrttikasvina yskässä. Kultapiisku onkin vuosisatoja vanha rohtokasvi, jota arabit käyttivät jo keskiajalla. Se on siis tunnettu kauan ja on yhä käytössä. Kultapiiskun sukunimikin solidago tarkoittaa parantavaa.

Kultapiisku lisää virtsan eritystä ja lievittää tulehduksia, mikä on myös tutkimuksin osoitettu. Kasvilla on nesteitä poistava vaikutus, niinpä sitä on käytetty virtsatietulehdusten ja munuaistautien lääkkeeksi. Kultapiiskulla on paranneltu myös reumaa, punatautia sekä suun ja kurkun haavoja. Ulkoisestikin kasvista on ollut apua: kultapiiskukeitteeseen kastelluilla kääreillä on hoidettu märkähaavoja ja paiseita. Siitä tulee nimi haavayrtti.
 

Kultapiisku on tieteellisen nimensä Solidago virgaurea mukaan kultainen varpu tai vitsa, sillä virga on ´varpu´ ja aureus ´kultainen´ . Kultavitsa-nimi on ollut monen muunkielisen nimen mallina: ruotsiksi gullris, englanniksi golden rod, saksaksi Goldrute ja viroksi kuldvit.
 
Myös suomen yleiskieleen vakiintunut kultapiisku on samaa lähtöä kuin piiska. Ennen tuota nimeä olivat ehdolla myös kultaruoska ja kultalatva. Vanhin suomenkielinen nimi on paimensauva, joka oli Elias Tillandzin kasviluettelossa 1683 ja jota käytettiin vielä 1700-luvulla.
 

Vuonna 1745 julkaistun sanakirjan tekijä Daniel Juslenius tunsi kultapiiskun nimillä sisaliskon varsi ja vähä kleini ruoho. Jälkimmäinen nimi viittaa kultapiiskun käyttöön rohtokasvina. Leiniksi, murteittain kleiniksi nimittäin kutsuttiin entisaikaan monia esimerkiksi kylmyydestä ja kosteudesta johtuvia tauteja, jotka sittemmin luokiteltiin reumatismiksi. 

Kultapiisku
-sanan otti käyttöön suomalainen luonnontutkija, tietokirjailija ja kulttuurivaikuttaja A. J. Mela vuonna 1895.
 

Villiyrttiharrastajat käyttävät kultapiiskun kukkivia versoja yrttiteeaineksena. Laji on myös Eviran (Ruokaviraston edeltäjä) luonnonvaraisten kasvien käyttölistalla ravintolisäaineeksi statuksella ’ei uuselintarvike’. Kultapiiskun kukinnot sisältävät saponiineja ja parkkiaineita.

Myrkytystietokeskuksen mukaan piiskut ovat myrkyllisiä, mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita. Sen siemenet ja kukat voivat tosin aiheuttaa pahoinvointia, erilaisia kouristuksia ja hengitysvaikeuksia, kultapiisku saattaa aiheuttaa myös siitepölyallergiaa. Kasvia suositellaan vain tilapäiseen käyttöön rohdoksena, yrttiteenä tai ravintolisänä.
 

Elintarvikekäyttöä varten kerätään käsin tai saksilla kultapiiskujen kukkivat versonlatvat, kukat ja kukinnot alimpien mykeröiden auettua. Kultapiisku kukkii heinä-syyskuussa, jolloin sato kerätään ja kuivataan heti kuivurilla. 

Kultapiiskutee
Tarvittavat aineet: Hyppysellinen kultapiiskunlehdistä tehtyä silppua ja 2 dl vettä.
Ohje: Keitä vesi kiehuvaksi ja lisää kultapiiskun lehdistä tehty silppu. Keitä seosta kaksi minuuttia. Anna seoksen vetäytyä rauhassa kymmenisen minuuttia. Siivilöi ja tarjoile tee.

Se oli rakennettu keijujen, maahisten aikaan
kun niitä vielä oli satoja vuosia sitten.
Oli jauhettu keijujen viljaa
ruusujen terälehtiä, mesiangervoa.
Maahisten puurojauhoja
kultapiiskua, ohdaketta.
Ne olivat kadonneet, keijut, maahiset
ihmiset sanoivat ei niitä ole olemassa.
Tuulimylly juuli2016

Lähteet: Arktiset aromit; Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906; Evira. ruokavirasto.fi 29.9.2016; Henry Väre, Asterikasvit. Suomen luonto, kasvit; Kirsti Aapala, Kotimaisten kielten keskus Kotus; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arvo Rantanen, Kasvibongarin opas; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Sonja Kärkkäinen 12/2008. Jyväskylän yliopisto. Keski-Suomen luontomuseon arkisto; Sivistyssanakirja. Suomi Sanakirja; Terveyskirjat. Luota luontoon; 3.8.2016 juuli2016 osa runosta Tuulimylly.
LUE LISÄÄ

Keltahapero on kolmen tähden ruokasieni

16 syyskuuta 2023

Mökillä rantametsän koivikon reunaan ilmestyy vuosi toisensa jälkeen runsaasti keltaisia sieniä, ne ovat isoja ja pieniä ja keskikokoisia. Sienet ovat keltahaperoita, jotka kasvavat koko maassa koivun seuralaisena hyvin yleisenä ja runsaana koivikoissa, sekametsissä, ranta- ja korpimetsissä sekä tunturikoivikoissa.


Keltahaperon kasvuaika on heinäkuusta syyskuuhun. Sienen lakki on aluksi puolipallomainen ja tahmea. Vanhemmiten se laakenee ja on lopulta kuoppakeskustainen. Lakki on väriltään leinikin tai sitruunan keltainen, mutta sade ja auringonpaiste saattavat haalistaa väriä. Lakin pintakelmu irtoaa helposti nyljettäessä.


Myyrien ja toukkien mielestä haperot ovat tattien ohella mieluisinta sieniruokaa. Miedoista täysikasvuisista haperoista onkin 80 – 85 prosenttia toukkien valtaamia, sienisääsket ovat suurin haperotuholaisten ryhmä. On jopa vaikea löytää toukatonta keltahaperoa, vaikka se on Ruokaviraston suosittelema *** erinomainen ruokasieni.


Keltahaperon mieto, hieman pähkinäinen maku miellyttää usein niitäkin, jotka eivät juuri välitä sieniruuista. Haperoa voi syödä sellaisenaan paistettuna tai käyttää esimerkiksi keittoihin ja kastikkeisiin sekä raakana salaatteihin. Sieni sopii myös kuivattavaksi tai omassa liemessään haudutettuna pakastettavaksi, samoin suolasieneksi.


Haperot muistuttavat rouskuja sillä erotuksella, että haperoissa ei ole maitiaisnestettä. Ne ovat sikäli turvallinen sieniryhmä, että joukossa ei ole myrkyllisiä sieniä, kylläkin syötäväksi kelpaamattomia.


Syötäviä haperoja ovat muun muassa kelta-, iso-, koivu-, kangas-, viini-, häive-, kulta-, manteli-, muna-, paltero-, silli- ja tyttöhapero. Osaa haperoista voidaan käyttää sellaisinaan ilman ryöppäystä tai liotusta, kuten iso-, kelta-, viini- ja kangashapero, loput ovat ryöpättäviä.

Keltahaperon saattaa sekoittaa muihin keltaisiin tai kellertäviin haperoihimme, kuten sinappihaperoon tai vielä enemmän keltahaperoa muistuttavaan munahaperoon.


Reseptejä löytyy yhtä monta kuin kokkiakin, alla kaksi ohjetta kokeiltavaksi.

Keltahaperokaviaari (Keski-Suomen luontomuseo)
150 g hienonnettuja keltahaperoita
2 dl kermaviiliä
2 rkl sinappia
2 tl sokeria
2 tl valkoviinietikkaa
1 kpl tomaattia pieniksi paloiksi pilkottuna
1 dl purjosipuli suikaleina
hyppysellinen yrttisuolaa

Sekoita tilavassa kulhossa keltahaperokaviaariin tarvittavat aineet. Tarjoile kylmänä esimerkiksi kalan seurana.

Haatajan sienilotina
(Puutarha.net)
Tarvitset sieniä, rasvaa, vehnäjauhoja ja vettä sekä mausteeksi suolaa.
Käristä puhdistetut ja noin vuorokauden vedessä lionneet sienet ruskeiksi rasvan ja mahdollisten vehnäjauhojen kanssa. Lisää vettä ja suolaa. Anna kiehua jonkin aikaa.

Haperoiden lakit ovat kuin himmeästikiiltävää,
punaista tai kellertävää porsliinia.
Haapasienet nousevat maasta
hauraina ja naurettavan pieninä---

Katri Vala 

Lähteet: Arktiset Aromit ry; Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen Luonto. Kasvit; Keski-Suomen luontomuseo. jyu.fi. Ruokasieniä; LuontoPortti; Puutarha.net 8.2.2014; Katri Vala, Kaukainen puutarha. Osa runosta Sienet.

LUE LISÄÄ

Metsäjänis, ristiturpa vemmelsääri

09 syyskuuta 2023

Jäniksenpoika lepäili pellolla, kun huomasin sen. Ehkä tulin sellaisesta suunnasta, että tuuli ei tuonut ihmisen hajua sen nenään. Jänö näytti nauttivan olostaan lämpimässä aurinkoisessa kesäaamussa.


Metsäjänis viihtyy parhaiten nuorissa lehti- ja sekametsissä, jotka tarjoavat sille ravintoa sekä riittävästi suojaa pedoilta. Jäniksellä on elinpiirin rajana yleensä selkeä maastokohta, kuten pellonreuna tai puro, tässä tapauksessa puroon rajautuva pelto.

Metsäjänis on sopeutunut menestyksellisesti Suomen pohjoiseen elinympäristöön. Maatalouden kehittyminen ja laajentuminen on kuitenkin vähentänyt sille soveliaiden elinympäristöjen määrää, mutta toisaalta tehostanut metsänhoito on lisännyt taimikoiden osuutta.


Jäniksenpoika ei ollut nälkäinen, se vain vähän näykki heiniä pellon reunasta. Lämpimään vuodenaikaan metsäjänis käyttääkin ravinnokseen ruohoja ja heiniä, syksyisin varpuja. Talvisin se syö useimmiten haavan ja pajun kuorta, urpuja ja versoja.

Öisille ruoanhakuretkille saattaa kertyä pituutta yhdestä neljään kilometriin. Voi olla, että tämän jäniksen emo tai isä on vieraillut myös kilometrin päässä sijaitsevan vapaa-ajan talomme pihassa, sillä riistakameran kuviin on eri vuodenaikoina usein tallentunut metsäjänis.
 

Metsäjänis on tehokas lisääntyjä: naaras saa poikasia yhdestä kolmeen kertaan vuodessa. Kiima alkaa Etelä-Suomessa jo helmikuussa, pohjoisempana maalis-huhtikuussa ja kantoaika on 50 vuorokautta. Kevättalvella syntyvässä hankipoikueessa syntyy usein vain kaksi poikasta, mutta myöhemmillä kerroilla usein neljäkin.

Kun jäin katselemaan jäniksen toimia, pellolle hyppeli pian kaksi samankokoista poikasta, jotka kirmailivat ja kisailivat keskenään. Poikaset olivat kaiketi syntyneet toukokuussa, ja minä kuvasin ne kesäkuun kuudentena. Jäniksenpojat selviytyvät itsenäisesti noin kahden viikon vanhoina.
 

Kesällä jänis on ruskea, joten minunkin oli vaikea edes erottaa sitä alkukesän harmaanruskeasta pellosta. Vatsapuoli on aina valkea lukuun ottamatta kaulan etuosaa, samoin lyhyt töpöhäntä on valkea koko vuoden.
 
Syksyn mittaan päivän lyhentyessä metsäjäniksen turkki muuttuu valkoiseksi. Vuodenajan mukaan vaihtuva turkin tiheys edistää lämpötalouden säätelyä, suojavärin vaihtuminen puolestaan tehostaa suojautumista petoja vastaan.
 

Metsäjänis Lepus timidus on merkittävimpiä riistaeläimiämme. Seuraava metsästyskausi on 1.9.2023 – 29.2.2024. Metsäjänistä saalistavat ihmisen lisäksi monet eläimet, kuten susi, ilves, kettu, kanahaukka, maakotka ja huuhkaja. Hiirihaukka ja muut petolinnut pyydystävät jäniksenpoikasia. Ensimmäinen elinvuosi onkin jäniksenpojalle kovin vaarallista aikaa.
 

Petojen havaitsemisessa jänistä auttavat sen suuret silmät ja pitkät korvat. Jänis havaitsee liikkeen, vaikka se onkin likinäköinen. Sen silmät ovat varsin ulkonevat, ja niillä näkee myös taaksepäin. Pakenemista vauhdittavat jäniksen vartalon muoto ja voimakkaat takaraajat; talvella vaivattoman liikkumisen mahdollistavat leveät lumikenkämäiset käpälät.
 

Metsäjäniskanta on taantunut talvilaskentaraportin
(27.3.2023) mukaan 35 vuoden seurantajakson aikana alle puoleen. Taantuminen on voimakkainta Suomen etelä- ja keskiosissa. Sekä pohjoiseen että itään mentäessä taantumisnopeus hidastuu ja Pohjois-Suomessa kanta on viimeisen 20 vuoden aikana ollut lähes vakaa. Lajilla on kohtalaisen paljon alueellista ja vuosittaista kannanvaihtelua.

Kuluvana vuonna metsäjäniskanta on koko maassa normaalia suurempi, kun otetaan huomioon pitkän aikavälin taantuminen. Lapissa, Kainuussa ja Oulussa kanta on kasvanut edellisestä talvesta. Muualla maassa selvää kannan kasvua havaittiin jo viime vuonna, ja lumijälki-indeksi on pysynyt myös tänä talvena suunnilleen samalla tasolla.

Metsäjänis se tuntee metsän,
ei eksy se koskaan siellä.
Reitit se muistaa ja vaaran paikat,
kun loikkii se metsien tiellä.

Korvat kääntyy, kuuntelee,
nenä nuuhkii yötä.
Käpälällään selittää, silittää…
Edessä on tuttu tie,
minne pupun vie?
Outi Markkanen

Lähteet: Aurajokisäätiö; Hanna Kaarakainen, Jahti 5.9.2022; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; riistakolmiot.fi/talvilaskentaraportti 27.3.2023; Suomen eläimet. Nisäkkäät; Suomen riistakeskus; wordpress.com; Värssyjä/Metsän eläimet.

 

 

LUE LISÄÄ

Kotimainen leijonankita, kannusruoho

02 syyskuuta 2023

Loppukesän tienpenkat eivät olisi minkään näköisiä, jos niistä puuttuisi kannusruohon keltaiset kukinnot. Niin ajattelin muutama päivä sitten, kun ihastelin satamatien rantanäkymiä. Kukissa pörräsi kimalaisia, kannusruoho onkin mettä keräävien hyönteisten viimeisiä vierailukohteita.


Keltakannusruohon eli kannusruohon hyvältä tuoksuvat kukat ovat leijonankitamaisia ja pitkässä tertussa, jossa niitä on kymmeniä. Kukan ylähuuli on keltainen, ja alahuulessa on oranssinen karvainen nielupussi, joka sulkee tien kannukseen.

Kannuksessa on mettä, jota vain vahvat ja pitkäkärsäiset hyönteiset saavat; mehiläiset vierailevatkin kukissa ahkerasti. Tosin eräät pistiäiset, jotka eivät pääse käsiksi meteen normaalia reittiä, purevat reiän kannusruohon kannuksen kärkeen ja rosvoavat meden tekemättä vastapalvelusta kasville eli pölyttämättä sitä.


Kukan pitkässä ja kapeassa kannuksessa on siis mesiaarre, johon vain jotkin hyönteislajit pääsevät käsiksi. Me ihmiset voimme syödä kukan kokonaan tai imaista erikseen kannuksen karkkina, jolloin pienenpieni määrä makeaa mettä maistuu selvemmin kuin koko kukan syöminen.

Kukkiva kannusruoho on hyvin koristeellinen, niinpä kasvitieteilijä Linné laittoi sen samaan sukuun leijonankidan kanssa Linaria vulgaris. Kannusruoho näyttää ihan naamakukkaiselta tai ehkä huulikukkaiselta. Se onkin aikaisemmin luokiteltu naamakukkaisiin, mutta kuuluu nykyään ratamokasveihin.


Kasvin kapeissa pitkulaisissa lehdissä on vahakerros, minkä vuoksi ne näyttävät sinertävänvihertäviltä. Kannusruoho kasvaa puolimetriseksi ja kukkii heinäkuusta syyskuuhun, jopa lokakuussakin. Siemenkodat ovat tynnyrimäisiä ja pulleita, ja ne alkavat muodostua tertun alapäähän, vaikka tertun latva vielä kukkii.

Kannusruoho on niittyjen, kallionrinteiden ja tienvarsien loppukesän kaunistus, joka suosii hiekkaista ja soraista maaperää. Vain kivisillä ja hiekkaisilla merenrannoilla sekä niiden läheisillä kedoilla kasvia voidaan pitää Suomessa alkuperäisenä. Sisämaassa se on ihmisen mukana siirtynyt kasvitulokas.

Kannusruoho on levinnyt usein tienvarsille ja ratapenkoille, jotka ovat monille niittykasveille liian kuivia. Koska kannusruoholla on syvälle ulottuva haarainen juuristo, se pystyy saamaan vettä ja ravinteita syvältäkin maasta. Pohjoisessa Suomessa kannusruohoa on melko yleisesti viljelty koristekasvina, pihaistutuksista se on sitten karannut ympäristöön.


Kannusruohoa on kutsuttu myös nimellä kukonkannusruoho. Kasvin ruotsinkielinen nimitys kärpäskukka viittaa kasvin epämiellyttävään, kitkerään makuun, joka syystä tai toisesta vetää puoleensa kärpäsiä. Vanha kansa hävitti ei-toivottuja vieraita asumuksista pyydystämällä kärpäsiä avoimilla maitoastioilla, joihin oli sekoitettu murskattua kannusruohoa.
 
Vanha karjalainen kansan antama nimi luuvaloheinä puolestaan kertoo kannusruohon lääkinnällisestä käytöstä, luuvalohan on kihdin ja reumaattisten kipujen kansanomainen nimitys. Suomessa kannusruohoa on käytetty ennen vanhaan lisäksi mahasairauksissa ja virtsaneritystä lisäävänä rohtona.
 

Kasvista kerätään kukkia ja lehtiä, jotka otetaan talteen kukkimisen alkaessa. Yrttiä voidaan käyttää sekä tuoreena että kuivattuna. Kannusruohosta valmistetulla teellä on sekä diureettinen että laksatiivinen vaikutus. Varsinaista lääkkeenomaista käyttöä kasvilla on ollut muun muassa keltataudin parantamisessa. Kannusruohon kukkia on käytetty Saksassa haluttaessa keltaista väriä.

Jätit tähän halkeamaan.
Nyt tästä kasvavat
valamon ruusut ja rönsyleinikit,
kissankellot ja koiranputket,
siankärsämöt ja leijonankidat,
häränheinät ja kannusruohot.

Seija Mustaneva

Lähteet: Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906; Hanna Otso, Rohtokasvio 5.7.2011; Kai Aulio, Tiedebasaari 5.7.2011; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Naamakukkaiskasvit. Suomen luonto. Kasvit; Valokki – Nettikasvio. Jyväskylän yliopisto; Marginaaliin kirjoitetut, Seija Mustaneva.


LUE LISÄÄ