Lepänkääpäportaita pitkin korkeuksiin

Lyhyessä ajassa yhteen mökin rantalepikon kuivettuneista puista oli ilmestynyt erikoisen näköinen kuorrutus. Lähemmin asiaa tarkastellessani huomasin, että vaaleita kääpiä kasvoi pitkin puun runkoa kuin tarjoten raput ylös korkeuksiin. Nämä hyllymäiset itiöemät kasvoivat laajoina, tiheinä ryhminä. Arvelin, että sen täytyi olla lepänkääpä, joka muodostaa näyttäviä kasvustoja kuolleiden leppien rungolle.

 

Yksivuotinen lepänkääpä on Etelä- ja Keski-Suomessa yleinen, mutta pohjoisessa harvinainen. Sen melko pieni itiöemä on kellertävä ja pehmeä, yläpinnalta usein hieman nukkainen, muttei karvainen. Vanhetessaan kääpä kaljuuntuu ja muuttuu kanelin- tai kullanruskeaksi, edellisvuotiset itiöemät ovat puolestaan kauttaaltaan kahvinruskeita ja murenevia.

 

Lepänkäävän pääasiallinen isäntäpuu on pystyyn kuollut tervaleppä. Laji vahingoittaa myös harmaaleppiä sekä pähkinäpensaita ja syreenejä ja tuhoaa puistojen lehtipuita. Eniten lepänkääpää tavataan rantalepikoissa ja lehdoissa. Tiesitkö, että puun kuollessa erilaisten lahottajat, kuten käävät ilmaantuvat vaiheittain? Kun pioneerina toimineen lepänkäävän rihmasto alkaa heikentyä, sen lahottamaan puuhun voi ilmestyä seuraajalajina esimerkiksi voikääpä, joka kasvaa suoraan edeltäjänsä päällä tai sen lahottamassa rungossa.

 

Kääpiä on luonnossamme liki kaksisataa lajia, joista jokaisella on omat erityiset vaatimuksensa puulajin, lahoamisasteen ja pienilmaston suhteen. Käävät ovat tehokkaimpia puun lahottajia ja tekevät pääosan lahotustyöstä. Valkolahottajat lahottavat kaikkia puun ainesosia, mutta eniten jää jäljelle vaaleata, säikeistä selluloosaa. Tällainen lahottajalaji on muun muassa lepänkääpä, jonka aikaansaamaa pehmeää lahoa muun muassa Pohjois-Amerikan intiaanit ovat aikoinaan hyödyntäneet hieroessaan siihen tulta kalikalla.

 

Lepänkäävästä, kuten muistakin käävistä hyötyvät myös niihin erikoistuneet perhoslajit. Käävät toimivat perhosille ns. isäntälajeina. Toukat talvehtivat isäntäkäävässään, koteloituvat keväällä ja pyrähtävät kesällä lentoon. Käävillä ja kääpien pehmittämällä puuaineksella elää myös lukuisa joukko kuoriaisten toukkia. Tällaiset monimutkaiset sienten, kasvien, hyönteisten, hämähäkkien ja muiden selkärangattomien vuorovaikutus- ja hyötysuhteet luovat verkoston, jolle rakentuvat ekosysteemin seuraavat tasot, kuten linnut, pienet nisäkkäät ja lepakot.

 

Leppä lahoaa ja pehmenee, kun kääpä käyttää sitä ravinnoksi. Niinpä kääpien lahottamat puut ovat monien lintujen ja nisäkkäiden pesä- tai yöpymispaikkoja, muun muassa pikkutikan kolot ovat usein puronvarsi- ja rantalepikossa, joissa lepänkäävät ovat pehmentäneet puuaineksen sopivaksi pesän kovertamista varten.

missä on se maailma?
jossa on puhdasta
linnut laulaa ja lapset nauraa
pienet, kimaltelevat, kiemurtelevat ötökät
kääpä kannossa, lahossa rungossa
sikin sokin on joku heittänyt kaikki haavat ja koivut
vihreä verho kasvoillani 

Lähteet: Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen luonto. Kasvit; jyvaskyla.fi. Kolmisoppisen metsäopetuspolku; Anne-Maria Niskanen, Yle Uutiset 4.5.2015/ kotelosienitutkija Unto Söderholm; Panu Kunttu, Uhanalaisten ja silmälläpidettävien kääpälajien esiintyminen Keski-Suomessa P. Pro Gradu -tutkielma27.7.2007; Tieteen termipankki; Tuomo Niemelä – Minna Terho – Sami Kiema, Sienet ja laho Helsingin puissa; Turun kaupunki. Tuorlan lehdon kääväkkäät; ymparisto.fi; Yle. Oppiminen; outirossi, Kääpiä, tuhkaa ja perhosia, puroblogi 19.11.2019; Wikipedia; jatkoon.blogspot.com. Elämä on hiljaa 18.10.2017.

Koralliorakas viihtyy vanhassa metsässä

Vanhojen metsien lehtipuiden lahottaja koralliorakas on helppo tunnistaa, sillä saman näköisiä lähilajeja ei ole olemassa. Sieni on väriltään puhtaan valkoinen, mutta ikääntyessään se muuttuu vaalean kellanruskeaksi.

 

Koralliorakas kasvaa voimakkaasti haaroen ja haarojen alapinnoilla on orakkaille tunnusomaiset piikit, mikä tekee sen ulkonäöstä korallimaisen. Haarat lähtevät yhdestä paksusta tyvestä, mutta haarojen kärjet ovat hentoja. Sieni herättää metsässä huomiota koristeellisuudellaan, ja pyöreän muotonsa vuoksi sitä kutsutaan myös nimellä meduusanpää.

Pesusienimäinen koralliorakas voi kasvaa halkaisijaltaan 20–40 sentin mittaiseksi ja painaa jopa kilon. Sienen malto on valkeahkoa ja tuoksuu vähän happamalta. Nuoren yksilön malto on aika pehmeää, mutta muuttuu vanhemmiten sitkeäksi ja maultaan retikkamaiseksi. Koralliorakas on syötävä, mutta ruokasienenä vaatimaton ja hieman kitkerä. Sieni siis tarjoaa enemmän silmänruokaa kuin ravintoa, joten parempi jättää tuo erikoisuus metsän koristeeksi.

 

Kälyni oli sieniretkellään löytänyt nämä kuvien koralliorakkaat lokakuun loppupuolella Vammalassa sijaitsevalta Vehmaanniemen luonnonsuojelualueelta. Käydessään uudelleen viikon päästä tuolla alueella hän huomasi vielä 15–20 pienehköä orakasta, jotka työntyivät esiin samasta koivunrungosta.

Koralliorakasta tavataan koko maassa Inarista etelärannikolle vanhoissa ja varttuneissa metsissä, joissa on runsaasti lahopuuta. Laji on harvalukuinen, mutta ei harvinainen, sillä se on Punaisen kirjan 2019 mukaan elinvoimainen. Itiöemiä eli sieniä kasvaa elo-lokakuussa etenkin maassa makaaviin taula- tai pakurikäävän lahottamiin koivuihin, haapoihin ja muihin lehtipuihin. Yksi sienirihmasto voi tuottaa itiöemiä viitisen vuotta.

 

Maailmalla koralliorakas on laajalle levinnyt, sillä sitä tavataan Euroopan pyökkimetsistä aina Välimerelle saakka sekä Venäjällä, Iranissa ja Kiinassa. Sieni tunnetaan myös Pohjois-Amerikassa, mutta tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, onko kyseessä sama laji vai läheinen sisarlaji. Laajasta levinneisyydestään huolimatta koralliorakas on harvalukuinen koko Euroopassa. Brittiläistutkimuksen mukaan sienen harvalukuisuus johtuu erityisesti sopivien elinympäristöjen eli runsaslahopuisten luonnonmetsien vähenemisestä, mutta myös itiöiden heikosta itävyydestä ja rihmastojen muodostumisesta.

Metsän hengitys,
hiljainen tuuli.
Tule istumaan
mättäälle
tähän.

Hämärän viitta puilla.

Punottaa ruskan palo
ajaton valo.

Lähteet: Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen luonto. Kasvit; Juha-Tapani Kustnetsoff, Lapsiperheen unohdettu paratiisi 5.6.2019; Punainen kirja. Laji.fi; Riikka Kaartinen, Suomen Luonto 1.1010281; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; Sieniatlas; Timo Nieminen, Kotiliesi 13.7.2018; Valde Aho, Neitoperho, Metsän hengitys. Kuvat Heli Niskanen.

Saivo, kaksipohjainen järvi

Saivolla on tarkoitettu eri yhteyksissä pyhää järveä ja tunturia sekä niissä asuvia henkiä, kuolleiden asuinpaikkaa ja ylipäätään pyhää. Jos haluat tutustua tarkemmin saivoihin, suosittelen lukemaan Outi Tikkasen Tampereen yliopistolle tekemän Saivojen salaisuus  -nimisen pro gradu -työn.

Saivot (saameksi sai´vâ) ovat saamelaislegendan mukaan kaksipohjaisia järviä. Meidän maailmaamme muistuttavan saivon uskottiin yleensä sijaitsevan järven pohjassa olevan reiän toisella puolella, jossa oli ylösalaisin toinen järvi. Vesikansa eli saivon asukkaat elivät siellä muun muassa karjaansa hoitaen ja järvellä kalastellen. Veden haltijaväelle annettiin uhrilahjoja, mistä vastapalvelukseksi henget auttoivat ja suojelivat ihmisiä. Uskomuksia maan alla olevasta ylösalaisesta maailmasta löytyy mm. skandinaavisesta mytologiasta. Sittemmin toiseen maailmaan liittyvät uskomukset ovat kadonneet ja jäljelle on jäänyt ajatus saivojen kaksipohjaisuudesta.

Pakasaivo eli Lapin Helvetiksikin kutsuttu reilun kilometrin pituinen rotkojärvi sijaitsee Muonion kunnassa noin 15 kilometriä Äkäslompolosta länteen. Jyrkkäreunaiselle, kapeasta rotkolaaksosta löytyvälle järvelle pääsee hyvin metsäautotietä pitkin, vaikka matkaa perille taitetaankin asumattomassa erämaassa. Järvi on syntynyt mannerjäätikön sulamisvesien muokkaamaan ja puhdistamaan kallioperän murroslaaksoon. Pakasaivon pohjoispää on hyvin pyöreä ja säännöllinen, ja järveä ympäröivät jyrkänteet kurottavat 30–40 metriä vedenpinnan yläpuolelle. Sitä onkin pidetty maamme suurimpana hiidenkirnuna. Pakasaivossa veden syvyys on enimmillään jopa 60 metriä, eli se on Pohjois-Suomen toiseksi syvin vesistö Inarijärven jälkeen.

 

Saavuimme Pakasaivolle sateisena alkusyksyn päivänä. Kiertelimme järven rantoja, laskeuduimme polkuja pitkin alas ja kiipeilimme kallioille ihmettelemään vaikuttavaa näkymää. Nykyihmiselle Pakasaivo näkyy kauniina järvenä, mutta joskus muinoin se on ollut kauhistuttavakin, koska saamelaisten uskomuksissa sen ajateltiin olevan vainajien, mutta myös erilaisten henkien ja jumaluuksien asuinpaikka.

Pakasaivon kaltaiset syvät ja kirkasvetiset tunturijärvet ja -lammet ovat tyypillisiä Länsi-Lapin alueelle. Usein saivot ovat lähteestä vetensä saavia järviä eikä niihin laske tai niistä laske pois jokea. Noin 12,5 metrin syvyydessä sijaitsee niin sanottu järven harppauskerros, jonka alla oleva vesi on hapetonta ja sen rikkivetypitoisuus on normaalia korkeampi. Tiesitkö, että rikkivetypitoiseen veteen joutuneet esineet ovat voineet säilyä muuttumattomina jopa vuosituhansia.

 

Saivojärvet ovat olleet hyvin kalaisia, ja kalojen on kerrottu olleen erityisen lihavia ja rasvaisia. Niiden kalastaminen ei kuitenkaan ole ollut kovin helppoa. Erään uskomuksen mukaan järvissä asuvat Saivo-nimiset jumalat eivät sallineet kalastusta vesialueillaan, niinpä pyytäjät yrittivät huijata jumalolentoja soutamalla oikein hiljaa. Koska pyyntitilanteessa kalat saattoivat kadota yhtäkkiä, saivojen uskottiin olevan kaksipohjaisia ja kalojen pakenevan järven pohjassa olevasta suuresta silmänteestä järven alempiin kerroksiin.

 

Erikoiset luonnonmuodostumat ovat kiehtoneet ihmisten mieltä kautta aikojen, ja niihin kuten saivoihinkin liittyy useita uskomuksia. Esimerkiksi monen saamelaisen oman saivojärven lähellä sijaitsi  uhripaikka eli seita. Seidalle käytiin antamassa uhrilupaus kala- ja metsäonnen varmistamiseksi ennen pyyntireissua. Onnistuneen pyynnin jälkeen sinne vietiin kiitokseksi esimerkiksi sarvia, luita, kalan silmiä, päitä tai rasvaa.

Pakasaivo on aikoinaan ollut paikallisen saamelaissuvun, Suikkien, kokoontumis- ja uhripaikka. Järven kalliojyrkänteellä on mahdollisia uhriluolia, ja parin kilometrin päässä olevalle Kirkkopahdan seitakivelle on aikoinaan annettu uhrilahjoja.

Saivonkierroksella pääsimme puolestaan tutustumaan parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Äkässaivoon, joka oli yhtä vaikuttava ilmestys kuin sisaruksensa Pakasaivo. Tosin hiekkapohjaisena lampena se oli Pakasaivoon verrattuna hyvin erilainen nähtävyys.

Sen rannalla on yksi Lapin mahtavimmista seitapahdoista, jonka kalliopaasi on 10 metriä leveä ja paikoin 30 metriä korkea. Kallioharjanteelta aukeaa kaunis näköala sekä Äkässaivoon että Äkäsjokilaaksoon, mitä vielä korosti upea syyskuinen auringonpaiste retkemme aikana. Äkässaivo ja Seitapahta sijaitsevat Äkäsjoen varrella kymmenisen kilometriä Äkäslompolosta pohjoiseen.

"Niin kirkas on saivon (Äkässaivon) vesi, että kalatkin näkyvät niin syvältä, ettei niitä ylettyisi iskemään, vaikka olisi kuinka pitkä arina. Saivon syvyyttä ei tiedä kukaan, eikä sitä uskalla ruveta mittaamaankaan. Äkäslompolon Heikki-vainaja kerran yritti mitata laskien nuoraa monta syltä, eikä tavannut pohjaa. Mutta silloin tuli haltija sanomaan Heikille: - Jos vielä toisen kerran tulet mittaamaan, niin tulet itse perässä."

Lähteet: Matkasto; Metsähallitus; luontoon.fi; Pasi Talvitie, Retkipaikka 3.12.2015; Päivi Kaarina Laajanen, Matkasto 26.8.2016; retkikartta.fi; Ylläs. Ylläksen luontopolut; pakasaivo.fi; Samuli Paulaharju, Lapin muisteluksia 1922.

Limasieni ei olekaan sieni

Limasienet eivät nimestään huolimatta ole sieniä, mutta ne eivät ole myöskään kasveja tai eläimiä, vaan tumallisia eliöitä. Limasienillä on itiöpesäkkeet kuten sienillä, mutta ne ryömivät, kun taas sienet pysyvät paikoillaan. Sienten ja eläinten rajamaastossa ”matelevat” siis limasienet (Myxomycetes), joista käytetään myös nimitystä limaeläimet (Mycetozoa).

Vaikka viimeaikainen tutkimus on valottanut limasienten salaperäistä elämää, eliöryhmä on edelleen varsin tuntematon. Valtaosa lajeista sai suomenkielisen nimensä vasta vuonna 2011 ilmestyneen Limasienet-kirjan (Härkönen & Sivonen) yhteydessä. Suomen lähes kaikkien limasienten nimi on -nen-päätteinen osoittamassa niiden pientä kokoa.

 

Limasieni käy monimutkaisessa elämänkierrossaan valtavan muodonmuutoksen.  Yksinkertaistettuna alku lähtee yksisoluisista itiöistä, jotka itävät liikkuviksi parveilijoiksi. Kun parveilijat yhtyvät, alkaa limakkovaiheen kehitys. Jos kosteutta ei kuitenkaan ole tarpeeksi, parveilijat asettuvat lepotilaan odottamaan parempia aikoja.

Limasienet kuuluvat ameeboiden alkeelliseen eliökuntaan, jossa ne muodostavat oman kehityshaaransa. Se, mitä me kutsumme limasieneksi, on vain yksi eliön kehitysvaihe ja viralliselta nimeltään limakko. Limakot muodostuvat pelkästä solulimasta, ja pehmeän rakenteensa ansiosta ne kykenevät liikkumaan hitaasti ryömimällä. Limasieniä on kaikkialla, mutta niitä ei välttämättä näe. Tosin tarkkasilmäiset ja onnekkaat saattavat löytää limakkoja metsänpohjalta, puunrungolta tai varvikosta, kun ne ovat lisääntymisvaiheessa maan pinnalla. Ennen sitä ne ovat limamaisessa muodossa meiltä näkymättömissä. Suhtautunet varauksellisesti lajimäärityksiini.

 

Maastamme on löydetty runsaat parisataa limasienilajia, joista useimmat elävät metsissä. Maailmalta niitä tunnetaan noin tuhat lajia. Pieni lajimäärä selittyy sillä, että vaikka useimpia limasieniä tavataan maapallon jokaisessa kolkassa, ne elävät samankaltaisilla ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeillä.

Yksi syy lajiston yhteneväisyyteen voi olla limasienten eliöryhmän valtava ikä. Ne ovat olleet olemassa äärettömän kauan, ja niiden kehitys on pysähtynyt jo vuosimiljoonia sitten. Tämän tutkiminen on kuitenkin mahdotonta, sillä pehmeistä limasienistä ei ole jäänyt minkäänlaisia fossiileita kertomaan niiden menneisyydestä ja kehityksestä.

Seuraavaksi tutustutan sinut limakkoon, nuijanuoraseen ja tummakäämikkäseen, kolmeen hyvin erinäköiseen limasienilajiin. 

Plasmodio eli limakko

Merkittävin limasienten ryhmä on plasmodiolimasienet (Myxogastria), jotka elämänkiertonsa näkyvimmässä vaiheessa ryömivät hitaasti ravinnon perässä heleänvärisinä massoina, joita kutsutaan plasmodioiksi eli limakoiksi. Limakkoa voidaan pitää myös yhtenä jättikokoisena soluna, jonka koko vaihtelee mikroskooppisen pienestä jopa kahteen neliömetriin. Väriltään limakot ovat usein kirkkaan keltaisia, ruskeita tai valkoisia. Esimerkiksi paran oksennus on erään itiöimään valmistautuvan limasienen limakkovaihe.

Limasienet ovat erikoinen eliöryhmä, jotka ryömivät millimetrin tai parin tuntinopeudella kosteassa maassa, karikkeessa tai lahopuussa syöden bakteereita, sienten itiöitä ja muita pieniä ravintohitusia. Kun limakko on riittävästi vahvistunut ja sää on sopivan kostea, se ryömii ulkoilmaan sammalen pinnalle, kaarnalle tai jopa heinien ja varpujen päälle muodostamaan itiöpesäkkeitä.

Limasienten värikkyys ei kestä kauan, sillä limakko näyttää häviävän taivaan tuuliin yhdessä yössä. Seuraavana päivänä limakon tilalla nähdään itiöpesäkkeitä, joiden yksisoluiset itiöt leviävät tuulen, sadeveden tai hyönteisten mukana. Maahan jouduttuaan itiöt jäävät odottamaan suotuisaa hetkeä itääkseen ja aloittaakseen taas uuden sukupolven kierron.

 

Nämä vaaleat rykelmät serkkuni löysi elokuun alussa pihamaansa reunalta voikukan ja ruohojen varsiin kiinnittyneinä. Jo parin päivän päästä neliömetrin kokoinen ruohikkoalue näytti ihan tavalliselta, sillä limakot olivat kuivuneet ja itiöt pöllynneet maailmalle.

 

Nuijanuoranen

”Jos löydät metsänpohjalta kokoelman minikokoisia metsänväen tikkareita, tikkujäätelöitä, tyynyjä, huiskuja, rypäleitä ja koruja, olet todennäköisesti löytänyt limasienten lumoavaan maailmaan! Mutta ole tarkkana, sillä erehtyäkin voi, eikä lajimääritys ole aina helppoa. Ehkä kyseessä on sittenkin jäkälä, hämähäkin munakotelo, jokin pienen pieni kotelosieni tai vaikka etanan muna!”

 

Lokakuun alkupäivinä havaitsin metsäpolulla lahon kannon juurella runsaasti somia pieniä pallukoita, kuin punaisia nuppineulan päitä. Siinähän sitä minulla ihmettelemistä! Sain aika nopeasti selville, että kyseessä on nuijanuoranen eli limasieni, joka tekee itiöpesäkeryhmiään yleensä lahopuuhun. Löysin myös nimen pallonuoranen. Nuorasten pesäkeryhmät ovat pienen varren päässä ja aluksi oranssinpunaisia, mutta myöhemmin ne ruskistuvat, kuten jo muutama kuvaamistani nuorasista.

 

Huomasin, että limasienten muutokset ovat nopeita. Kun seuraavana päivänä kävin katsomassa punaisia limakkopallukoita, ne olivat tiivistyneet pieniksi ruskeiksi kasoiksi, joita piti ihan etsimällä etsiä. Lajia on siis vaikea nähdä muulloin kuin juuri lisääntymisvaiheessa kosteana ajankohtana. Muina aikoina se liikkuu yksitellen tai ryhmissä esimerkiksi puun ja juuren onkaloissa.

 

Stemonitis fusca, tummakääminen

Alla olevan kuvan eliöt havaitsin lokakuun alkupuolella kiinnittyneinä keltaiseen koivunlehteen. En ollut koskaan nähnyt tuollaisia ikään kuin minisiilejä. Viisaiden lähteiden avulla sain metsäpolulta löytämilleni hapsuille nimen tummakäämikäs ja sitä myötä myös tarkempaa tietoa lajista. Niin käämiset kuin muutkin limasienet tarvitsevat kosteutta ja lahoavaa kasvimassaa, sitä nämä eliöt saivat syksytuulen pudottamasta lehdestä.

 

Tummakääminen on limasieni, jonka tyypillinen kasvualusta on lahopuu. Se on levinnyt lähes koko maapallolle ja on Suomessakin yleinen koko maassa. Tummakääminen on yksi käämisten suvun kuudestatoista lajista. Sen tunnusmerkkinä ovat isot, seepianruskeat itiöpesäkkeet. Lajinmääritys voitaisiin vielä varmistaa toteamalla mikroskoopilla itiöiden pinnan piikkiriveistä muodostunut verkkokuviointi.

 

Kuusten vihreä hiljaisuus,
sammalessa hirven jäljet.
Vanha tatti lepää kyljellään
kaikkensa antaneena.

Kannon päällä etenee
täynnä elinvoimaa
uusi valloittaja,
valkoinen sudenmaito.

Lähteet: Arja Kivipelto, Helsingin Sanomat. Tiede 7.6.2011; Esa Helander, Blogit. Uusi Suomi 28.9.2010; Heikki Willamo, Aarre 28.9.2018; Laji.fi. Suomen lajitietokeskus; Luomus, Mitä limasienet ovat; Niko Kettunen, Helsingin Sanomat. Tiede 9.2.2013; Seppo Vuokko. Suomen Luonto 6/2002; Suomen Luonto. Blogi Repullinen retkiä 10.9.2019; Tieteen termipankki; Yle Oppiminen 15.1.2013 päivitetty, perustuu ohjelmaan Minna Pyykön maailma; Wikipedia; Suomi24. Viihde ja kulttuuri/Kirjallisuus/ Runot. tee. 29.9.2009, Metsän syksy.

Saunakukka muistuttaa päivänkakkaraa

Saunakukka eli peltosaunio ilahduttaa vielä lokakuussakin joutomailla, pientareilla ja pihoilla. Hain niitä vastikään läheiseltä mäeltä kotiin, sillä kukat kestävät hyvin maljakossa. Saunakukka muistuttaa kovasti päivänkakkaraa, mutta sen kukat ovat vähän pienemmät. Erona päivänkakkaraan on myös saunakukan puolimetrinen yläosastaan haaroittunut varsi ja tillimäiset lehdet.

 

Päivänkakkaran ohella myös saunakukkaa on käytetty arpakukkana eli nypitty valkoisia laitakukkia yksitellen ja tiedusteltu vastausta johonkin askarruttavaan kysymykseen, kuten "rakastaa, ei rakasta". Arkisesti elämään suhtautuvat tiedustelivat kukalta, sataako huomenna vai ei – sen myötä kasvia on sanottu myös poutakukaksi. Lisäksi sitä on kutsuttu nimillä harakankukka ja juhannuskukka.
 

Minusta saunakukan tuoksu on epämiellyttävä, mutta niin ihmiset kuin hyönteisetkin  aistivat tuoksut eri tavalla. Niinpä peltosaunion kukissa käy runsaasti kärpäsiä, kuten säpsiäisiä, kukka-, lois-, tanhu-, lanta- ja raatokärpäsiä, mutta myös maamehiläisiä, mehiläisiä sekä kimalaisia. Osa kärpäsistä munii mieluusti eläinten lantaan, joten tietyn tyyppinen haju vetää niitä puoleensa. Useimmiten peltosaunion kukissa näkee myös pieniä mustia kovakuoriaisia, kuten nirppuja ja kärsäkkäitä, jotka syövät peltosaunion siemeniä ja kasvinosia. 

 

Rikkakasvien, kuten saunakukan elintapa perustuu tehokkaaseen lisääntymiseen. Niinpä tämäkin kasvi leviää erittäin voimakkaasti siementen välityksellä. Sen vuosittaiseksi siemensadoksi on arvioitu 34 000 - 190 000 siementä. Peltosaunio on yksivuotinen rikkakasvi mutta niin, että se itää useimmiten jo syksyllä, minkä jälkeen se talvehtii ja taimettuu vapusta lokakuuhun.

 

Saunakukista on eniten haittaa esimerkiksi timotei- ja kuminapelloilla, koska ne vievät paljon ravinteita ja kasvutilaa sekä vaikeuttavat suuresti sadonkorjuuta, niinpä niitä torjutaan ja kitketään voimakkaasti viljelyksiltä. Viime vuosikymmeninä tästä rikkaruohosta on kuitenkin tullut runsas ja jopa maisemallisesti merkittävä kukkakasvi niin pientareilla kuin teiden varsilla.

On loppu pantu joka päivän päälle.
On sama ilta joka tanssin päällä
ja kohta astut yli pihamaan
ylitse ratamon ja saunakukan
ja kaste itkee kengän kannan alla
ja tarttuu hienoin sormin hunnun reunaan.

Vaan vielä kerran kumarrukset tee
jokaista tuulta, ilmaa, maata kohti
ja ethän kaivon suuta unohda:
On vesi kaivon kannen alla pyhä.
Sen pyhät virrat tuovat joka pihaan.

 Lähteet: Anniina Liimatainen, Maaseudun Tulevaisuus 31.7.2019; Henry Väre, Asterikasvit. Suomen luonto. Kasvit; Kirsi Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; ProAgria; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; TransFarm; Viljelijän Avena Berner; Marja-Liisa Vartio, Häät-runosta osa, jossa morsian astelee hääjuhlasta hääaittaan sulhonsa kanssa.