Metsäalvejuuri on saniainen

Alvejuuret ovat kookkaita saniaisia, joilla lehdet ovat ruusukkeisesti lyhyen pystyn varren päässä - niiden rakenne on itse asiassa sama kuin tropiikin puusaniaisilla.

Kuudesta alvejuurestamme tavallisin on metsäalvejuuri, joka kasvaa tuoreissa ja lehtomaisissa metsissä. Se on hyvin runsas soistuneilla kangasmailla. Mökkisaaressa olen huomannut runsaasti metsäalvejuuria vesijättömaan reunametsässä tulvakeväinä.

Kasvualustat ovat usein hapahkoja. Laji kestää suoraa auringonpaistetta monia muita suurikokoisia saniaisia paremmin, joten se hyötyy metsänhakkuista.

Metsäalvejuuri on meillä alkuperäinen laji ja eteläisen Suomen yleisimpiä saniaisia, mutta harvinaistuu Pohjois-Suomessa. Muista Pohjoismaista laji kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.

Lasten luontoillassa eräs lapsi sanoi metsäalvejuuren näyttävän ihan aivoilta, kun se on avaamassa lehtilapaansa kevätkesällä.

Metsäalvejuurella on monien muiden saniaisten tapaan vankka maavarsi, josta lehdet nousevat. Maasta kohoava, lehdetön ruoti ulottuu metsäalvejuurella suunnilleen lehden puoliväliin. Lehtiruoti on hento, ja sitä peittävät vaaleanruskeat suomut.

Puolimetrisen metsäalvejuuren lehdet säilyvät vihreinä läpi talven, tosin maata vasten painuneina. Keväällä uusien lehtien kasvaessa vanhat lopulta lakastuvat.

 

Isoalvejuuren erottaa metsäalvejuuresta hyvin syksyllä, jolloin isoalvejuuri kellastuu ja lakastuu, mutta metsäalvejuuri talvehtii vihreänä.

Saniaisten pienet itiöpesäkkeet ovat ryhmittyneet suuremmiksi pesäkeryhmiksi, jotka alvejuurilla ovat pyöreitä ja lehtien alapinnalla.

 

Metsäalvejuuren juurakko on myrkyllinen. Juurakoista ja lehtiruodin tyvestä on tehty matolääkettä, jota käytettiin alveiden eli lapa- ja heisimatojen häätämiseen.

Alvejuuren tieteellinen sukunimi Dryopteris merkitsee `tammisaniaista`, jota nimitystä kreikkalainen kasvitieteilijä ja lääkäri Dioskorides käytti antiikin aikaan jostakin tammien luona kasvavasta yrtistä. 

Metsän portti avautuu, salaisuudet kutsuvat,
puiden varjot, valot leikkivät.
Lehvien kuiske, tuulen laulu,
metsän portti, taianomainen tie.
Kirsi Kunnas

Lähteet: Hannu Kämäräinen, Pohjolan kasvien pauloissa; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Luopioisen kasvisto, Metsäalvejuuri; Peda.net, Metsien biologia. Alvejuri; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Alvejuurikasvit. Suomen luonto. Kasvit; Tiina Jensen, Yle Radio Luontoilta, Lasten luontoilta 15.5.2018; Toivo Rautavaara, Mihin kasvimme kelpaavat; UPM Forest Life; Wikipedia; Kirsi Kunnas, Metsä. Muistovärssy. Runo Lapselle -sivusto.

LUE LISÄÄ

Muikun kutu

On siellä ainakin yksi, toinenkin näkyy, tuolla kauempana kiiltää kalan vaalea maha… Olen mieheni kanssa kokemassa muikkuverkkoja Saimaalla, ja katson silmä tarkkana järvestä nousevaa verkkoa. Verkkoja on kaikkiaan kolme, ne ovat solmuväliltään eli silmäkooltaan 17-millisiä.

 

Marraskuinen siniharmaa aamu on valkenemassa ennen kahdeksaa. Mittari näyttää kolmea lämpöastetta, ja sää on tyyni.

 

Koska soutajaa ei nyt tarvita, voin keskittyä valokuvaamiseen ja ympäristön katselemiseen. Yksi lokki lentelee veneen yläpuolella ruoan toivossa, miten sekin raukka on vielä jäänyt Saimaalle!

 

Kalamies seuraa polien merkitsemää verkkojanaa. Verkot ovat kolme metrin syvyydessä veden pinnasta.

 

Rauhallisesti hän nostaa verkon kerrallaan veneeseen ja sulkee paulan puikkarilla. Verkkojen kokeminen neliasteisesta vedestä on kyllä kylmää työtä.

 

Kalasaavi kaloineen kaikkineen kannetaan veneestä mökkipihaan, ja verkot ripustetaan narulle kalojen päästelemistä varten. Kylmä homma jatkuu. Onneksi joukossa ei ole ahvenia, ne hidastaisivat verkon tyhjennystä, vain pari kuoretta ylimääräisenä.

 

Monena syksynä kalojen puhdistajat ovat työskennelleet mökin pihalla perkauspöydän ääressä. Jos muikkusaalis on suuri, puhdistajille on kannettu sisältä pesuvadillinen kuumaa vettä kohmeisten käsien lämmittämistä varten. Tällä kertaa muikut päätetään kuitenkin perata sisällä tuvassa.

 

Muikku kutee loka-marraskuussa, silloin on hyvä pyyntiaika - kuten nyt. Meidän pyytämistä muikuista osa oli jo kutenut, mutta saimme kuitenkin keltaista mätiherkkua talteen odottamaan joulua pakkasessa.

 

Muikut maistuvat mielestäni parhailta pannulla voissa paistettuina, joko ruisjauhoissa leivitettynä tai ilman. Savumuikut tai halstratut muikut ovat harvinaisia herkkuja, joita mies joskus valmistaa.

 

Tällä kertaa kruunasimme kalaretken paistetuilla muikuilla perunamuusin kera. Juuri kerätyistä suppilovahveroista tuli oiva höystö kaloille.

 

Kuva Jyrki Karhunen

 

Ahti soi antejaan sen verran avokätisesti, että kotimatkalla veimme seitsemälle tuttavalle muikkutuliaisia. Saaresta poislähteminen oli vaivatonta. Tuulta ei juuri ollut. Lämpötila oli kivunnut jo kuuteen asteeseen ja järven lahdet sulaneet.

 

Paria päivää aikaisemmin tilanne oli toinen mökille tullessamme; edellinen pakkasyö oli nimittäin jäädyttänyt satamalahden.

 

Moottoriveneemme toimi jäänmurtajana ja rikkoi jäätä neljäkymmentä metriä kulkuväyläksi sulaan veteen järvenselälle.

 

Saaren toisella puolella mökkiranta olikin vielä jäätön, joten omaan venevalkamaan mentiin liki entiseen tapaan. Tosin järvi on kaukana rannasta ja venetelineen paikka siirtynyt entistä alemmaksi.

 

Nyt syksyllä vesi vaikuttaa olevan kovin alhaalla, mikä johtuu siitä, että järven pinta oli viime keväänä 90 senttiä nykyistä korkeammalla. Saimaan pinnan vuosittain vaihtelu onkin suurta. Vedenkorkeus on tällä hetkellä 20 senttiä mediaanin alapuolella, mutta reilusti normaalivyöhykkeellä.

Istui yksin mirriluikku,
vatsassaan kesämuikku,
vierellään verkko
ja pihamännyn kerkko.
Muikkuparan veljet
välttivät teljet,
ne planktonia syövät
ja lekkeriksi lyövät!
Sanna Vainikainen

Lähde: Sanna Vainikainen, maistuvakoulu.fi, Kesämuikku; vesi.fi.

LUE LISÄÄ

Kangaskorte, entisajan patasuti

Kortekasvit tuovat terveisiä yli 300 miljoonan vuoden takaa. Suuret kortepuut ovat tuhoutuneet, mutta ruohomaiset kortteet ovat hyvin samankaltaisia kuin kivikaudellakin eläneet lajit. Nykyisin maapallolla elää enää vain 16 kortelajia, joista puolet kasvaa Suomessakin. Vähäisestä lajimäärästä huolimatta ne ovat merkittäviä kasvipeitteenä, kuten metsäkorte.

Suomessa kangaskorte on paikoitellen yleinen laji koko maassa lukuun ottamatta Pohjanlahden rannikkoseutuja, joilta se pääosin puuttuu. Lajin risteymistä Suomessa tavataan kuusamonkortetta.

Kangaskortteelle tyypillisiä kasvupaikkoja ovat harjut, hiekkakankaat, jyrkät puron- ja joentörmät sekä hiekkaiset rata- ja maantiepenkereet. Löytämäni kangaskortekasvusto sijaitsee polun varressa hiekkaisella rantapenkereellä, joka laskeutuu Saimaaseen.

Monivuotisen kangaskorteen maavarsisto levittäytyy laajalle. Siitä nousevat pystyt, kovat ja tumman harmaanvihreät varret ovat liki puolimetrisiä ja kasvavat tavallisesti ryhminä.

Kangaskorte muodostaa Missisipin hiekkaisilla rantatörmillä 300 kilometriä pitkän yhtenäisen kasvuston.

Yhtenäisten kasvustojen salaisuus on laajassa maansisäisessä varsistossa, joka ulottuu syvälle ja toimii samanaikaisesti sekä ravinteiden välittäjänä, ravintovarastona että lisääntymiselimenä. Maarönsyjen kärkiin kasvaa aina uusia ilmaversoja, näin laajakin kortteikko voi olla yhtä ainoata yksilöä.

Kortteikko on väriltään vihreä läpi vuoden. Varret ovat nivelikkäitä, uurteisia, karheapintaisia ja jäykkiä, lisäksi ne ovat usein haarattomia. Kangaskortteen varsi on ontto. Lehdet ovat vähäisiä ja muodostavat hammasreunaisia tuppia varren nivelkohtiin.

 

Tupet ovat kapeita, yleisväriltään harmaanvalkoisia, mutta sekä tyvestä että yläosasta mustia. Tupissa on varhain varisevia, kapeita hampaita. Itiötähkät ovat varren ja joskus myös haarojen latvassa, ne ovat käpymäisiä, suipohkoja ja tummia; itiöt kehittyvät elo-lokakuussa.

Kortteet sisältävät runsaasti piitä, mikä tekee ne karheiksi ja koviksi. Kangaskortetta onkin ennen käytetty patasutina sekä metalliesineiden hionta- ja kiillotusvälineenä.

 

Kasvin osat sopivat erinomaisesti myös kynsien viilaamiseen; minäkin kokeilin sitä kuivatulla varrella. Piikiteet ovat kortteiden suojana eläimiä vastaan, sillä ne hioisivat syöjänsä ennen pitkää hampaattomiksi - kovaa kangaskortetta tuskin mikään eläin syökään.

Erityisesti huosa-alkuiset paikannimet ovat yhä hyvänä vihjeenä, mistä löytää tämän kasvin. Suomessa lajia on kutsuttu kansanomaisella nimellä hosia tai sen muunnelmilla, kuten huosiain tai huosianheinä.

Nykyään kangaskortetta kasvatetaan koristekasvina esimerkiksi japanilaisissa puutarhoissa lammikoiden rannoilla.

Nyhdän kortteita
hauraita meditaation pätkiä,
mitä tekisin? mitä ilon pitkittämiseksi?
Eeva-Liisa Manner

Lähteet: Henry Väre, Suomen Luonto; Luomus. Kasviatlas; Seppo Vuokko, Kortekasvit. Suomen luonto, kasvit; wikipedia; Eeva-Liisa Manner, Kokoelma Niin vaihtuivat vuodenajat.

LUE LISÄÄ

Aamuinen kohtaaminen ketun kanssa

Lokakuun usvaisena varhaisaamuna näin nuoren ketun kuljeskelemassa Sammonlahden kosteikolla. Yöllä oli satanut, ja sen turkki oli märkä.

Ketunpennut syntyvät touko-kesäkuussa, ja ne itsenäistyvät loppukesällä, kuten tämäkin kaveri. Arvelen kettujen asustelevan vakinaisesti Saimaan rannan tuntumassa, sillä kesän alussa näen usein aukiolla nuoria kettuja kisailemassa.

Ketturepolainen on kaikkiruokainen. Aamulenkeilläni kettu on monet kerrat jolkotellut vastaan roikottaen lintua suussaan; sehän saalistaa pikkunisäkkäitä, lintuja ja selkärangattomia, mutta syö myös raatoja, siemeniä ja marjoja.

Tämä kosteikon kettunuorukainen oli luultavasti etsimässä aamiaista, koska se tutki tarkkaan nurmikolla olevat kasat.

Kettu on hyvin sopeutuvainen ja asustaa monenlaisissa ympäristöissä, kunhan vain tarjolla on ruokaa ja suojapaikkoja. Sitä tavataan maaseudulla ja kaupungissa, metsissä ja tuntureilla. Metsäkettuja näen ani harvoin, sen sijaan kaupungissa niitä ilmestyy näkösälle tuon tuostakin.

Kettu on aktiivinen kaikkina vuodenaikoina. Se liikkuu eniten hämärissä ja yöllä, mutta varsin usein sitä näkee päiväsaikaankin.

Kosteikolla kettu lähestyi minua, katsoi kohti ja totesi vaarattomaksi. Niinpä se jatkoi rauhallisesti matkaansa.

Tämän toisen ketun kanssa kohtasimme aiemmin kesällä Pappilanniemen luontopolulla, kun tulimme vastaisista suunnista.

Kettu väisti ja ohituksen jälkeen palasi takaisin polulle.

Punavalkonuttu
kettumainen juttu.
Kulkee pitkin metsiä
haluaa herkkuja etsiä.

Ketulla on suippo suu
niin ihanasti mutristaa
kun suuhun nappaa mustikan
ja marjan maiskuttaa kokonaan.
Lastenrunosivut kainuu.com

Lähteet: LuontoPortti, Kettu; Kettu – naurulokki - lastenrunosivut koti.kainuu.com. NaurulokinLorusulkaLoru.

LUE LISÄÄ

Vehnä on mainettaan parempi vilja

Vehnää on viljelty ainakin 6000 vuoden ajan Kiinassa ja Egyptissä. Suomessakin sitä tavattiin jo ennen ajanlaskun alkua. Vehnä (Triticum aestivum) on yksi maailman kolmesta eniten viljellystä viljasta yhdessä riisin ja maissin kanssa. Sitä tuotetaan kaikissa maanosissa, erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Vehnän merkitys viljelykasvina on kohonnut maassamme viime vuosien aikana. Sen päätuotantoalueet ovat Varsinais-Suomi ja Uusimaa, mutta vehnää viljellään Jyväskylän korkeudelle asti. Vehnä on rukiin ohella Suomen merkittävin leipävilja, mutta sen käyttö on yleistynyt myös rehuteollisuudessa, lisäksi vehnää hyödynnetään tärkkelyksen sekä alkoholin tuotannossa.

Vuoden 2024 kaikkien viljojen satoarvio (20.9.2024) on kymmenen vuoden aikatarkastelussa keskimääräinen: noin 3,2 miljoonaa tonnia. Kolmanneksi viljellyimmän viljamme eli vehnän satoarvio on myös keskimääräinen eli noin 780 miljoonaa kiloa,

Vehnän kukintona on tähkä; vehnällä on pieniä, värittömiä kukkia, kuten muillakin viljoilla. Jyvissä ei ole yleensä vihneitä, kuten ohrassa ja rukiissa.

Täysjyvävehnässä on kaikki jyvän osat eli rasvapitoinen alkio, ydin, lese ja heti sen alla oleva kerros. Täysjyvävehnä sisältää kuidun lisäksi monia vitamiineja, mineraaleja ja kivennäisaineita. Sen sijaan puhdistetut ”valkoiset jauhot” ovat vähäkuituisia ja sisältävät ravintoaineita huomattavasti vähemmän.

Grahamjauho on täysjyvävehnäjauhoa. Täysjyväpitoisia graham- ja hiivaleipäjauhoja käytetään erityisesti leipien leipomisessa, sen sijaan ydinjauhot eli ns. valkoiset jauhot sopivat mainiosti leivontaan sitkonsa vuoksi. Leipominen on minulle mieluisa harrastus.

Pastan valmistuksessa suositaan durumvehnää, joka on vehnien sukuun kuuluva viljalaji, mutta sitä ei kasvateta Suomessa. Maailman vehnäsadosta durumvehnää on kymmenisen prosenttia.

Herkkävatsaiselle täysjyvävehnä voi sopia paremmin kuin huonosti sulava ruis. Vehnäallerginen ei siedä ravinnossaan vehnän proteiineja, muun muassa gluteenia.

Vaikka täysjyvävehnä on lähes yhtä terveellistä kuin ruis, se on jäänyt kokonaan rukiin varjoon. Yhtenä syynä on se, että vehnän terveysvaikutuksia ei ole tutkittu niin tarkkaan kuin perinneviljana pidettyä ruista.

Spelttivehnää
Speltti on vehnänsukuinen jalostamaton vilja noin 10 000 vuoden takaa. Nykyisin viljellyt tavalliset vehnät ovat saaneet alkunsa spelttivehnästä. Meillä speltin viljelyalue ulottuu jopa Ouluun asti, kasvutavaltaan vaatimattomana se sopii hyvin luomutuotantoon. Spelttivehnää käytetään muun muassa artesaanileipomoiden tuotteissa. 

Leipä viljasta,
vilja valosta,
valo taivaan talosta.
Hyvää ruokahalua!

Lähteet: Glorian ruoka&viini. Soppa 365; Frida Ahonen, Etelä-Saimaa 21.9.2024 STT; Heidi Siivonen, MTK 9.9.2024; Kielikello, Kotimaisten kielten keskus Kotus; kotikokki; Leipätiedotus. Vehnä; Laura Riihelä, Yhteishyvä 2.1.2024 Pataleipä; Luonnonvarakeskus Luke 20.9.2024, 16.8.2024 ja 22.9.2023 tilastot; Luke, Speltin viljely; Marianne Riiali, Hyvä Terveys 8.5.2014/ asiantuntijat: Tuula Sontag-Strom, teknologian tutkija ja lehtori, Helsingin yliopisto, ja Ursula Schwab, ravitsemusterapian professori, Itä-Suomen yliopisto; Martat; Max Schulman, MTK 1.9.2023;Myllyn Paras; Ruokavirasto; Sun Spelt; syotavakaupunki 11.2.2017, Maanviljelyn historian vaiheita; Runon tekijää ei tiedetä.

LUE LISÄÄ