Pohjanketunlieko ja tunturilieko

Oltiin kiipeämässä Pyhä-Luostolla kohti Noitatunturin huippua. Maasto oli kuivaa hiekasta ja sorasta koostuvaa tunturin rinnettä, myös turvemaata. Rakkavyöhyke oli vielä ylempänä edessä. Paikoitellen karuilla rinteillä kasvoi tunturikatajia ja -koivuja sekä maanpeittokasvina varpuja. Siellä kiinnitin huomiota kahteen minulle entuudestaan vieraaseen liekolajiin, jotka myöhemmin tunnistin pohjanketunlieoksi ja tunturilieoksi. Ne molemmat kasvoivat samoilla korkeuksilla.

 

Pohjanketunlieko on yksi kaikkein alkeellisimmista kasveista. Sillä ei ole edes päävartta, vaan se jakaantuu aina kahdeksi samanlaiseksi haaraksi.

 

Pohjanketunlieon itiöpesäkkeet syntyvät kasvulehtien hankaan, eikä pesäkkeistö ole erilaistunut kuten muilla lieoilla, mutta itiöistä lisääntyminen on ilmeisen harvinaista. Ketunlieon pelastuksena ovat verson latvaosaan kehittyvät itusilmut, joiden tuottamiseen kasvi käyttää jopa viidenneksen ravintovaroistaan. Sopivalla alustalla silmut itävät erinomaisesti.

 

Pohjanketunlieko
Ketunlieko kasvaa tunturin rinteillä ja elää tavallisesti vain muutaman vuoden, enintään parikymmentä vuotta. Vain Siperian todellisista ikimetsistä tunnetaan satojen vuosien ikäisiä yksilöitä, jotka muodostavat jo parin metrin laajuisia laikkuja. Ketunlieko on hyvin karaistunut laji, niinpä se menestyy jopa Huippuvuorilla.

 

Ketunlieko on myrkyllinen. Ruotsalaiset ovat tosin osanneet hyödyntää sitä päätäitä karkottavana aineena, meillä puolestaan vanha kansa tunsi ketunlieon matolääkkeenä.
Pohjanketunlieko eroaa ketunlieon toisesta alalajista metsäketunlieosta lehtiensä koolla ja varsinkin kellertävällä värillään.

 

Varpumainen tunturilieko on pienikokoinen, hieman sinertävänvihreä ja tanakka. Se kasvaa karuilla tunturikankailla ja Lapin hiekkaisilla kedoilla sekä tunturikoivikoissa. Päävarresta nousee tiheinä kimppuina pystyhaaroja, jotka ovat kolmesta viiteen senttiä korkeita ja kärkiosaltaan nelisärmäisiä.

 

Tunturilieko
Kansanomaisesti liekoja on kutsuttu muun muassa harakanvarpaiksi. Suvun tieteellinen nimi puolestaan tulee kreikankielen sanoista susi ja jalka; ilmeisesti suomumaisten lehtien peittämän verson on todettu muistuttavan eläimen turkispeitteistä raajaa. Tunturilieolla on 30 – 40 senttiä pitkä suikerteleva varsi, josta suurin osa kasvaa maan päällä. Itiötähkät ovat haarojen kärjissä yksittäin tai pareittain, ja itiöt kypsyvät kesä-syyskuussa.

 
Suomessa tunturiliekoa kasvaa runsaimmin Käsivarren Lapissa. Sen sijaan laji lienee hävinnyt Kainuusta ja on harvinainen Itä-Lapissa.

 

Riidenlieko ja katinlieko ovat varsinkin Etelä- ja Keski-Suomen kasveja, mutta kasvavat koko maassa yleisenä. Kellertävinä ja tanakampina pohjanketunlieko ja tunturiketunlieko eroavat selvästi ulkonäöltään riiden- ja katinlieosta.

 

Riidenlieko
Kaikki ne isot liekopuut, jotka muodostivat hiilikauden metsät 355–295 miljoonaa vuotta sitten ja kerrostuivat kuoltuaan paksuiksi kivihiilikerrostumiksi, ovat hävinneet. Sen sijaan heimon pienet lajit eli lieot ovat säilyneet ja menestyneet. Liekoja elää maapallolla viitisen sataa lajia, joista Suomessa kasvaa kuusi eri lajia. Niistä tutustuimme äsken pariin kolmeen.

 

Juuri kun alan ymmärtää
tunturituulen puhetta,
minun täytyy lähteä.
Juuri kun alan ymmärtää
kiven puhetta,
poron sielunelämää,
minun täytyy lähteä.
Taustalla

Lähteet: Arktinen aikavaellus; Kai Aulio, Tiedebasaari 1.9.2011; Kasviatlas; Kasvutar. 26.11.2020 Jatulintarha; Metlan työraportteja 33; Peda.net; Seppo Vuokko, Liekokasvit. Suomen luonto. Kasvit; Wikipedia; Taustalla, KaksPlus 16.12.2005. Osa runosta.

LUE LISÄÄ

Karhuja kuvaamassa

On se iso! Niin ajattelin, kun näin karhun elävänä ensimmäisen kerran elämässäni. Oppaat olivat tuoneet meidän viisihenkisen seurueemme sekä ulkomaalaisporukan syvälle metsään laajan suon reunassa sijaitsevaan karhujen kuvauskojuun. Muut karhujen katselijat sekä oppaat lähtivät pois iltayhdeksältä, jäin mieheni kanssa yöksi kojuun. Oli heinäkuun puoliväli, joten valoisaa riitti pitkään.

 

Karhut elävät vapaasti luonnossa ja tulevat syömään kuvausmökin läheisyyteen, silloin kun niille on tuotu tarjolle eläinten ruhoja. Karhut ovat yksineläjiä, mutta sietävät jollain tavalla toisiaan, kun ruuasta on kyse.

Karhutkin ovat persoonia. Joku on riidanhaastaja, joku toinen arkajalka, kolmas ehkä tykkää olla vähän enemmän esillä. Yleisesti ottaen ne eivät piitanneet meistä kojussa olevista ihmisistä yhtään mitään, vaan tallustelivat omaan tahtiinsa suolla sen kuin vesi vain litisi varpaiden välistä. Meillä ikkunoiden sisäpuolella istuvilla oli puolestaan kiinnostavaa seurattavaa nallejen touhuissa, kamerat vain raksuivat.

 

Mökin ulkopuolelle ei ollut tarpeen mennä, mutta yksi eläinten ruokkija lähti kuitenkin viemään ulos koirannappuloita pentuja varten. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä saman tien karhut säntäsivät pakoon ja taisivat painella rajan taakse asti.

Kullakin karhulla oli oma tapansa nauttia ruokaa; joku söi hitaasti, joku toinen taas verkkaisesti. Muutamat tekivät välillä lenkin jossain, mutta palasivat vielä tarkistamaan, oliko lihanpaloja jäänyt tähteeksi. Yksi karhuista järsi oikein hartaasti pitkälle yöhön asti.

 

Näimme myös melkein yhteenoton, kun kaksi karhua nousi takajaloilleen toisiaan vasten. Riidanhaastaja se siellä isotteli vai olikohan se jotenkin pahantuulinen tyyppi, jota sen lajitoverit eivät miellyttäneet. Karhu viskeli vihojaan myös suon kelopuihin.

 

Illan edetessä emokarhu saapui metsästä kahden pentunsa kanssa. Suolle tultuaan se ilmeisesti komensi poikaset yksinäisen kelon juurelle, josta ne voisivat nopeasti kivuta vaaran uhatessa ylös runkoon. Kun uroskarhuja ei ollut näkösällä, pennut laskeutuivat alas ja emo siirtyi niiden kanssa syömään ruhon palasia.

 

Myös merikotkat ja korpit sekä varikset ja lokit nauttivat pitkin iltaa lihatarjonnasta. Joskus korpit uskaltautuivat seuraamaan liian läheltä karhujen ateriointia, jolloin nallet huitaisivat niitä ulommaksi. Mielenkiintoista luonnonnäytelmän seuraaminen toden totta oli.

Juuri ja juuri maltoimme vähän nukkua valoisana kesäyönä, tosin suolla ei juuri mitään tapahtunutkaan yön hämärimpinä hetkinä. Aamullakin oli hiljaista. Karhut olivat menneet nukkumaan, vain muutama aamunvirkku lokki kierteli etsiskelemässä ruuanmurusia. Juotiin teet eväsvoileipien kanssa kahdeksan maissa ja pakattiin reput lähtöä varten.

 

Meidän oli kuljettava kolmesataa metriä metsäpolkua majalta lähimmän sivutien varressa olevalla autollemme. Pitkin matkaa kurkin ympärilleni, näkyisikö otsoja, ei näkynyt. Meitä oli opastettu, että jos tapaat metsässä karhun, suhtaudu siihen kunnioittavasti niin kuin presidenttiin.

Oli uusi heinäkuinen aamu ja me yhtä kokemusta rikkaampia. Ajelimme Kuusamoon syömään lounaaksi karhukäristystä.

Kalevalassa karhun syntytarina alkaa näin:
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei otso olilla synny
eikä riihiruumenilla!
Tuoll' on otso synnytelty,
mesikämmen käännytelty
luona kuun, malossa päivän,
otavaisen olkapäillä,
ilman impien tykönä,
luona luonnon tyttärien."
Kalevala kuudesviidettä (46.) runo Karhun syntytarina.

LUE LISÄÄ

Keuhkojäkälä ja keuhkosammal

Luonnossa liikkuminen yllättää usein mieluisalla tavalla. Sen havaitsin taas kerran todeksi, sillä yhden heinäkuisen viikon aikana löysin minulle entuudestaan tuntemattomat keuhkojäkälän ja keuhkosammalen pohjoisesta Suomesta.

Vaatelias raidankeuhkojäkälä kasvaa vanhojen lehtipuiden rungoilla, erityisesti laji suosii emäksistä haapaa sekä raitaa, jonka mukaan se on nimetty. Keuhkojäkälän kasvupaikat ovat kosteita ja hämyisiä lehtometsiä tai kankaita, eikä se kestä suurtakaan muutosta olosuhteissaan - jo lähistöllä tehty hakkuu saattaa olla lajille kohtalokas.

Raidankeuhkojäkälä on herkkyytensä vuoksi hyvä vanhan metsän indikaattorilaji, niinpä sen runsas esiintyminen osoittaa, että lähialueiden metsät ovat saaneet kasvaa rauhassa pitkiä aikoja. Koska laji on arka myös monille ilmansaasteille, sen elinvoimaisuus kertoo puhtaasta ilmasta.

Viimeisimmässä Suomen lajien uhanalaisuusarviossa vuonna 2010 raidankeuhkojäkälä luokiteltiin silmälläpidettäväksi. Laji elää koko maassa, mutta on yleisimmillään Keski- ja Itä-Suomessa, Ahvenanmaalla se on suojeltu. Olin Rukan korkeudella Venäjän rajan tuntumassa, kun havaitsin lehtipuuvaltaisessa metsässä raidan kyljessä kasvavan keuhkojäkälää.

Sopivan kosteissa olosuhteissa raidankeuhkojäkälä on hyvinkin vihreä, mutta alapinta on yleensä ruskeahko ja nukkainen. Kuivissa oloissa yläpuolikin haalistuu ruskeaksi. Keuhkojäkälä on voimakkaasti verkkokuvioinen kuten keuhkojen pinta. Niinpä sitä onkin ulkonäkönsä vuoksi aiemmin käytetty rohtona moniin keuhkosairauksiin, mutta sen vaikutuksista ruoansulatukseen ja haavaumiin on tehty myös kokeellista tutkimusta.

Keuhkosammalia on kolme alalajia: tunturi-, keuhko- ja palokeuhkosammal.
Keuhkosammalella ei ole selvästi erottuvaa vartta ja siihen kiinnittyneitä lehtiä. Kasvi on litteä ja kasvaa melko isoina ruusukkeina. Sen kahtia jakautuvien liuskojen eli lehtien yläpinta on verkkouurteinen ja siinä on pistemäisiä ilmarakoja.

Keuhkosammalen ”lehdissä” on tumma keskisuoni ja alapinnalla juurtumahapsia. Itulevyt eli itujyväset kehittyvät sammalen yläpinnalla olevissa maljamaisissa itukoreissa. Keuhkosammal on kaksikotinen; sen muna- ja siittiöpesäkkeet syntyvät sateenvarjomaisiin pesäkkeenkannattimiin, joista munapesäkkeistön kannattimet ovat pitempivartisia ja siittiöpesäkkeistön lyhyempivartisia.

Linkistä avautuu kuva, joka selventää kuvan yläpuolella olevaa tekstiä. Kuvasin keuhkosammalia heinäkuussa, jolloin niiden pesäkkeenkannattimet eivät olleet vielä kehittyneet. Keuhkosammalet kasvoivat Pyhä-Luoston luonnonsuojelualueella tunturipuron reunassa lehväsammalten joukossa ja kiinnittivät huomioni niistä poikkeavalla ulkonäöllään.

Kuvissa näkyy sammalkasvustoja ja kasvin solukkoa sekä vielä pieniä maljoja, joihin syntyy itulevyjä.

Neulasmetsissä, oksien alla
kostea sammal nukkuu.
Unisten purojen reunamalla,
maanteillä, metsissä oksien alla
huolen hiukkanen hukkuu.
Helvi Juvonen

Lähteet: Anna Tuominen, Suomen Luonto 19.2.2019; puutarha.net; Ruokatieto Yhdistys; Valokki-nettikasvio; Wikipedia; Helvi Juvonen, Kääpiöpuu, runo Tuhka ja sammal.

LUE LISÄÄ

Sudenmaito on yleisin limasieni

Mitä ovat vaaleanpunaiset, vajaan sentin läpimittaiset pallerot lahoavalla kannolla? Sitä ihmettelin, ennen kuin löysin vastauksen. Pallero on sudenmaito, kypsyvän limasienen itiöemä.

Tämä laji on saanut suomalaisen nimensä nuorten itiöemien vaaleanpunaisesta väristä. Palleron sisältö on punertavaa kuin veristä maitoa. Niinpä vanha kansa kuvitteli, että petoeläimen maidossakin oli verta ja että pentu saisi äidinmaidossa tappajan vaistonsa.

Suomessa limasienilajeja on löytynyt runsaat kaksi sataa, mutta koko maailmassa on noin tuhat lajia. Se on yllättävän vähän eliöryhmälle, jota esiintyy lähes kaikissa maapallon kolkissa etelästä pohjoiseen, tropiikista tundralle ja sademetsistä aavikoille.

Oudon kauniit limasienet eivät ole sieniä, eivät kasveja eivätkä eläimiä, vaan ne muodostavat oman sukuhaaransa yhdessä maa-amebojen kanssa. Sudenmaito on ensimmäinen tieteellisessä kirjallisuudessa mainittu limasienilaji, ja se on limasienistä yleisin.

Vain paranvoilla ja sudenmaidolla oli vanhastaan kansanomaiset nimet. Vuonna 2011 ilmestyi Suomessa ensimmäinen suomenkielinen kattava kirja limasienistä ja niiden määrityksestä, samalla suomenkielisen nimen saivat muutkin kuin paranvoi ja sudenmaito.

Määritelmän mukaan sudenmaito tai sudenvoi on lahossa puussa elävä alkueliö, joka elämänsä aktiivivaiheessa on puun sisällä hitaasti liikkuva limasieni. Bakteereja ja alkueläimiä syövä limakko koostuu yhdestä suuresta solusta, jossa on tuhansia tumia, mutta ei soluvälejä.

Limasienet alkavat ryömiä piiloistaan muutaman päivän kuluttua runsaista sateista. Niitä voi löytää kaikkina vuodenaikoina, mutta eniten silloin, kun metsiemme sienisato on parhaimmillaan.

Eriskummallisia limasienten joukkoja on kaikkialla Suomen metsissä, karikkeella ja lahoavilla rungoilla, mutta emme havaitse limasieniä, ennen kuin ne ovat siirtyneet lisääntymisvaiheeseen.

 

Silloin limakko ryömii johonkin korkeaan kohtaan, esimerkiksi kannon nokkaan tai varvun latvaan, limasienistä vain sudenmaito jää lahopuun pinnalle. Nopeasti - usein yhdessä yössä - se muuttaa muotonsa pehmeästä limakosta pieneksi, kuivaksi koristeelliseksi pesäkkeeksi, jonka sisus on täynnä itiöitä.

 

Kypsyessään sudenmaidon itiöemät muuttuvat ruskeanharmaiksi ja sisältö tummaksi pölyksi. Aikanaan koko itiöemä hajoaa ja itiöt lentävät tuulen mukana.

 

Yllä olevassa kuvassa on vanhoja sudenmaidon pesäkkeitä, joista itiöt ovat vapautumassa tai vapautuneet ilmaan. Osan limasienistä kuvasin tämän vuoden kesäkuussa, osan viime vuoden marraskuussa kotipihassa ja sen ympäristössä.

Limasienistä ei ole ihmisen talouden kannalta mitään hyötyä eikä liioin haittaa, niinpä limasienten tutkijoita on vähän. Japanissa limasienitutkijoita ja lajin innokkaita harrastajia on kuitenkin paljon, muun muassa keisari Hirohito harrasti limasieniä.

 

Hän löysi tieteelle kaikkiaan kahdeksan uutta limasienitaksonia (yleisnimi mille tahansa eliöiden sukulaisuussuhteeseen perustuvalle lajille). Hirohiton biologiharrastuksesta on jäänyt jälkipolville lähes sadan limasienen lemmikkikokoelma, jota säilytetään edelleen keisarillisessa palatsissa.

ihminen seisoo paikoillaan
nojaten metsänreunaan
kaatuu hitaasti peremmälle
pudottelee taskuistaan päivän kiireitä
vuosien kiireitä
ja varistelee irti pieniä ajatuksia
Nimimerkki Mutkan takana

Lähteet: Arja Kivipelto, Helsingin Sanomat 7.6.2011; Esa Tyystjärvi, Quora; Hanna Asikainen ja Minna Pyykkö. Yle.fi 2.9.2020; Heikki Villamo, Maaseudun Tulevaisuus. Metsä 28.9.2018; laji.fi; Luomus; Marja Härkönen, Limasienet. Suomen luonto. kasvit; Mauri Korhonen, Tunnista sieni; MTV-uutiset 10.7.2009, päivitetty 14.7.2009; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas. Kasvimuseo; Sanna-Maria Kunttu, Suomen Luonto. Blogi 10.9.2019; Seppo Vuokko, Suomen Luonto 29.11.2013; Syke Suomen ympäristökeskus 16.5.2011; Tepa-termipankki; Turkka Sinervo, Punomo 8.3.2017; Wikipedia; Timo Nieminen, Apu-lehti 14.11.2020; Nimimerkki Mutkan takana, osa runosta. Luontorunokilpailun finalisti. Suomen luonnon päivän kunniaksi järjestetty luontorunokilpailu.

LUE LISÄÄ

Korppi on lintumaailman älykkö

Korppi ja metsä kuuluvat yhteen. Syvillä saloilla asuva, viisas ja vanhaksi elävä musta lintu on nauttinut kunnioitusta ja arvostusta, mutta samalla sitä on myös pelätty. Korpin näkemistä on pidetty huonona enteenä, ja lintua on pidetty jopa kuoleman sanansaattajana. Kansanperinteessä korppi, vanhalta nimeltään kaarne, on paljon esillä.

Korpit ovat kuuluneet vielä tämän vuosisadan alussa linnustomme peruslajistoon, mutta ihmisen vainoamisen seurauksena ne joutuivat väistymään asumattomille seuduille ja hävisivät monilta alueilta kokonaan. Niinpä 1950-luvulla korppeja oli maassamme enää vähän yli tuhat paria.

 

Asenne korppeja kohtaan alkoi muuttua 1960-luvulla ja kanta lähti nousuun. 1970-luvulla lintuja arvioitiin olevan jo yli 5 000 paria ja kannannousu jatkui edelleen. Korppi rauhoitettiin 1990-luvun alkupuolella muualla Suomessa, paitsi poronhoitoalueella, jossa se on rauhoittamaton lukuun ottamatta pesintäaikaa. Suomen nykyiseksi pesimäkannaksi on arvioitu eri lähteiden mukaan 21 000 – 30 000 paria, ja laji luokitellaan sekä kansainvälisesti että Suomessa elinvoimaiseksi.

Laji siis kykeni levittäytymään takaisin, sillä se pesii nyt koko Suomessa, jopa lähellä suurimpia taajamiammekin. Se pesii harvalukuisena isoilla metsäalueilla koko maassa, mutta vaatii asuakseen suhteellisen suuren reviirin. Korpit ovat sosiaalisia lintuja. Ne elävät pareittain tai pienissä parvissa, joissa on tarkka arvojärjestys. Rengaslöytöjen mukaan korppi voi elää yli 20-vuotiaaksi.

Korppi oli minunkin mielestäni ennen harvinainen. Pidin sitä syvien metsien lintuna. Joskus 1990-luvulla näin ensimmäisen kerran korpin lähellä asutuskeskusta, nykyäänhän linnun voi tavata missä tahansa. Usein sen näkee kaartelevan taivaalla tarkkailemassa, löytyisikö haaskoja.

Postauksen korpit näin Kuusamossa, jossa olin kuvaamassa karhuja laajan suon laidalla kuvauskojussa. Muutama yksinäinen kelo seisoi nevan keskellä, niiden oksat olivat korpeilla tähystyspaikkoina. Korpit pyrkivät myös karhujen apajille eli saamaan oman osuutensa ruhon paloista.

Korppi on kookas, roteva ja pitkänomainen. Sen höyhenpuku on kiiltävän musta, mutta hyvässä valossa siinä näkyy vihreä ja sinivioletti metallinkiilto. Korpin siivet ovat pidemmät kuin variksella, niinpä se onkin taitava lentäjä ja liitää usein petolintumaisesti. Pyrstö on pitkä, kiilanmuotoinen. Nokka on voimakas. Korppi on variksista ja varpuslinnuistamme kookkain. Naaras ja koiras ovat keskenään samanlaiset.

Korpit elävät elinikäisessä parisuhteessa, silti korppikoiras kosiskelee joka kevät kumppaniaan taitolentotempuilla. Pari saattaa käyttää vuodesta toiseen samaa pesäpaikkaa, joka sijaitsee korkealla puussa, kallion jyrkänteellä tai tuntureilla. Pesä on rakennettu oksista sekä vuorattu ohuilla risuilla, sammalilla, jäkälillä, maa-aineksilla, naavalla, villalla ja karvoilla.

 

Jo maalis-huhtikuussa pesään ilmestyy 3 – 6 munaa, joita naaras hautoo kolme viikkoa. Poikaset ovat lentokykyisiä puolentoista kuukauden ikäisinä, mutta perhe voi olla yhdessä syksyyn asti. Korppi on paikkalintu, tosin nuoret linnut kiertelevät syys-huhtikuussa.

Korpit ovat kaikkiruokaisia. Aamuisin ne käyvät monesti tarkastamassa tienvarsilta, onko ruuaksi tarjolla liikenteessä kuolleita eläimiä. Korppi löytää ravintonsa ennen kaikkea erinomaisen näkönsä ansiosta, mutta käyttää luultavasti myös hajuaistiaan. Se ryöstää usein muiden lintujen pesiä, varsinkin varisten pesiä, mutta syö myös hyönteisiä ja marjoja. Suurimman osan vuotta korppi elää pääasiassa raatojen, haaskojen ja varsinkin talvella kaatopaikkojen varassa.

Korpit ovat aiheuttaneet paikoin taloudellista haittaa rehupaaleille sekä pikkuporsaille villisikatiloilla, tosin haitat ovat rajoittuneet vain joillekin paikoille erityisesti Itä- ja Kaakkois-Suomessa.

Olet ehkä kuullut metsästä korpin kantavan kronk kronk -ääntelyn. Korpilla on monia muita, myös sointuvia ääniä, ja se on taitava matkimaan. Korppi muuntelee ääntään mielentilansa mukaan, sillä onkin laaja äänivarasto, ainakin 80 erilaista ääntä. Korppi kertoo yli 20 erilaisella äänellä puolisolleen, poikasilleen ja parvikumppaneilleen, lähestyykö tunturihaukka, kotka, karhu vai ihminen.

Partiolennolta palannut korppi kertoo, millaisen raadon se on löytänyt ja millaisella joukolla syötävää kannattaisi lähteä hakemaan.Korppi esiintyy eri kansojen kertomusperinteessä niin pahan symbolina kuin hyvän tuojanakin. Pohjoismaisessa perinteessä korppi on kuoleman jumalan, Valhallan Odinin tunnus. Hänellä kerrotaan olevan seuranaan kaksi korppia eli Hugin (Ajatus) ja Munin (Muisti). Korppien tehtävänä on raportoida isännälleen, mitä maan päällä tapahtuu.

Suomessa korppia pidettiin yleensä noitalintuna, pirun tai paholaisen edustajana, jonka näkeminen tulkittiin huonoksi enteeksi. Esimerkiksi riisitaudin sanottiin johtuvan korpin nokasta pudonneesta veripisarasta. Laihialla on käytetty viinassa liotettua korpinpäätä lääkkeenä hammaskivun ja päänsäryn hoidossa.

Kolttasaamelaisille korppi on puolestaan onnenlintu, ja muinaisille kreikkalaisille se oli jumalallisen viisauden vertauskuva.

Oletko kuullut tarinan korpin onnenhöyhenestä? Tarinan mukaan korppi oli alun perin väritykseltään valkoinen. Se pyysi itselleen suojapukua, siispä siitä tehtiin kokonaan musta yhtä höyhentä lukuun ottamatta. Uskottiin, että tuo höyhen sijaitsee vasemman siiven alla.

 

Tarina kertoo, että korpin kuollessa se nielaisee valkoisen höyhenen, jotta surmaaja ei saa sitä itselleen. Jos korppi kuitenkin kuolee silmänräpäyksessä, se ei ehdi niellä höyhentä. Tämä höyhen on onnenhöyhen. Sen löytäjä voi saada itselleen, mitä ikinä toivoo.

Korppi on yksi niitä harvoja lintuja, joiden tiedetään leikkivän ilman tarkoitusta, ikään kuin omaksi huvikseen, mikä myös viittaa kehittyneeseen älyyn. Korpin leikkejä ovat muun muassa liukumäen laskeminen ja erilaiset kiipeilytemput.

Korppien muisti on erinomainen, ne muistavat muun muassa syksyn aikana tekemänsä ruokakätköt. Ne myös oppivat nopeasti käymään vaihtokauppaa ihmisten kanssa ja muistavat pitkään, jos niitä huijataan. Korpit osaavat käyttää erilaisia työkaluja ja tunnistavat oman peilikuvansa. Korpit osaavat tehdä myös loogisia päättelyketjuja saadakseen esimerkiksi herkkupalan. Korppeja pidetään poikkeuksellisen älykkäinä eläiminä, jotka pystyvät suunnittelemaan tulevaisuutta sekä ymmärtämään muiden yksilöiden sisäistä maailmaa. Vastaavan tasoista älykkyyttä on havaittu joidenkin varislintujen lisäksi simpanssilla ja reesusapinalla.

Uuden tutkimuksen mukaan korppi saattaa olla jo neljän kuukauden ikäisenä yhtä älykäs kuin ihmisapina, tästä tutkimuksesta uutisoi muiden muassa Science Focus. Science-tiedelehdessä esitettiin vuonna 2017, että korpit menestyvät monimutkaisissa tiedollisissa tehtävissä vähintään yhtä hyvin kuin apinat tai pienet lapset.

Nyt saksalaisen Max Planck -instituutin tutkijat uskovat, että korppien kognitiiviset taidot kehittyvät suhteelliset nopeasti ja ovat jo lähes täydessä mitassaan, kun lintu on neljän kuukauden ikäinen. Scientific Reports -julkaisussa ilmestyneen tutkimuksen mukaan korpit ovat jo tuon ikäisenä yhtä älykkäitä kuin aikuiset ihmisapinat. Tutkijat selittävät korppien nopeaa älyllistä kehittymistä varhaisella itsenäistymisellä.

Catzelcat Corppi, eiuet ne Kylue, eike mös eloleicka, ei ole heille mös Kellarite, eike Aitta, ia Jumala heite quitengi elette (Luuk. 12:24, Se Wsi Testamenti 1548)
Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. (Matt. 6:26, Uusi testamentti 1992)

Kotuksen mukaan Elina Heikkilän mukaan Mikael Agricolan suomennokseensa valitsema korppi kuulostaa suorastaan modernilta verrattuna seuraaviin raamatunsuomennoksiin, joissa puhuttiin kaarneista aina vuoteen 1938 asti. Kaarnehan on vanha omaperäinen nimitys korpille, korppi puolestaan nuorempi laina ruotsista. Vasta vuoden 1992 suomennoksessa Jeesus kehottaa jälleen katsomaan korppeja.

Korpimetsän kätköissä
kronkottaa korppikansa.
Mustalla nokallansa
korppi kronk-kronk ilmoittaa,
mistä sitä tänään saa
ketunleipää,
käenrieskaa,
hirveä, jänistä, kettua
tai muurinpohjalettua!
Sari Kanala

Lähteet: Antti Huttunen ja Jussi Judin, Retkipaikka; Elina Heikkilä, Kotimaisten kielten keskus. Elävät päät -blogi. Korpin ja nälkäkurjen esimerkillä 9.11.2021; Hannu Jännes, Korppi. Suomen luonto. Linnut; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Korkeasaari Zoo; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Pentti Koskimies, Suomen lintuopas; Riina Mäentausta, Antti Seppälä Yle. Uutiset 4.9.2022; Samuli Haapasalo, Suomen Luonto. Vuosi luonnossa 4.3.2019; Valpuri Haapala, MTV-uutiset 27.12.2020. Lähteet Science focus, Science, Phys.org.; ymparisto.fi 22.5.2017, päivitetty 12.3.2020; Ähtäri Zoo; Sari Kanala, Mutavelliä ja lummesoppaa. Metsäloruja, 1. säkeistö.

LUE LISÄÄ