Metsäorvokin siniset silmät

Metsäorvokki on alkuperäinen laji Suomessa. Nimestään huolimatta se ei ole ehdoton metsäkasvi, vaan tulee pienikasvuisena muotona toimeen myös niityillä, joko muistona metsäkasvillisuudesta tai metsänreunasta siirtyneenä.

Monet orvokit ovat yleisiä kasveja, mutta hyvin harvoin ne ovat kasvillisuuden valtalajeja. Orvokkeja ei ole määrällisesti paljon, mutta niitä löytää aina metsänreunoilta ja rannoilta.

Metsäorvokin jokseenkin yhtenäisen levinneisyysalueen raja tulee vastaan suunnilleen Vaasan–Joensuun tasalla. Muissa Pohjoismaissa metsäorvokkia esiintyy Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Islannissa sekä Tanskan Färsaarilla.

Monivuotinen metsäorvokki on sopeutunut valoisiin, lehtipuuvaltaisiin tuoreisiin metsiin. Keväällä, ennen kuin puut ehtivät lehteen, valoa on yllin kyllin. Silloin metsän pohjalla on lämmintä ja runsaasti hyönteisiä pölyttäjiksi – niinpä metsäorvokki avaa siniset kukkansa hyönteisvieraille.

Luonnon oloissa kukkivia metsäorvokkeja näkee vain touko–kesäkuun vaihteessa valoisilla paikoilla. Kun lehtipuut alkavat varjostaa metsäorvokkia, pölyttäjät katoavat. Orvokki jatkaa kyllä kukintaansa, mutta salaa: nuput eivät avaudu, siitepöly varisee heteiltä luotille, siemenet kehittyvät ja aikanaan myös kodat avautuvat. Tätä piilokukintaa jatkuu kesän lopulle saakka.

Varjoisissa kuusikoissa kasvavat metsäorvokit joko eivät kuki lainkaan tai kaikki kukat ovat avautumattomia.

Muurahaiset ovat metsäorvokin ystäviä. Metsäorvokin siemenen pinnassa on sokeripitoinen, rasvainen lisäke. Muurahaiset ovat ihastuneet sen makuun ja kuljettavat metsäorvokin siemeniä matkassaan. Osa siemenistä päätyy muurahaispesään, mutta toisinaan lisäke irtoaa matkalla.

Englannissa tehtyjen tutkimusten mukaan muurahaisten maahan kätkemät siemenet itävät paremmin ja niistä kehittyy rotevampia taimia kuin maahan satunnaisesti pudonneista siemenistä.

Viola riviniana eli metsäorvokki on kukintansa alkuvaiheessa hento ja pienilehtinen sekä näyttää lähes vanakasvilta. Vaikutelma johtuu vielä hyvin lyhyestä varsista ja niihin nähden suhteettoman pitkästä kukkaperästä.

Tutkijat ovat määrittäneet orvokkilajien syntyneen useita miljoonia vuosia sitten, ja kasvitieteilijät ovat käyttäneet suvun tieteellistä nimeä Viola viidensadan vuoden ajan. Antiikin aikaan orvokki tunnettiin Afroditen ja rakkauden kukkana, ja jo 2500 vuotta sitten tuoksuorvokkeja kasvatettiin Euroopassa myyntiin. Orvokki-sana on Elias Lönnrotin lyhennys orvon kukasta.

Lukuisat tarinat kulttuurihistoriasta osoittavat, että orvokkeja on rakastettu niiden herkkyyden ja inhimillisten ominaisuuksien vuoksi. Parhaita ominaisuuksia on sitten vielä jalostuksella korostettu.

Ranska onkin varsinainen orvokkimaa: pariisilaiset innostuivat lähimetsien orvokeista 1700-luvulla, ja keisari Napoleonille orvokki oli mielikukka. Hänen toinen vaimonsa, Parman herttuatar Maria Louise hullaantui violetteihin orvokkeihin ja teetätti niistä itselleen hajuvettä. Minullakin on ollut orvokkihajuvettä, mutta en oikein pitänyt sen tuoksusta.

Orvokkien symboliikkaan haluttiin liittää mitä ihmeellisimpiä uskomuksia. Hurjimmat ajattelivat, että kaikki orvokit olivat alun perin maidonvalkoisia ja että vasta Amorin nuoli oli tehnyt valkeasta kukasta purppuraisen. Samalla orvokki olisi saanut ripauksen taikuutta, niin että se sopi lemmenjuoman aineosaksi.

Polku oli kulkenut
jo hyvän matkaa
ja pienellä orvokilla
oli paljon erilaisia
sävyjä matkassaan
VoimaPuutarha

Lähteet: Janne Lampolahti, Orvokkikasvit, Suomen Luonto, kasvit; LuontoPortti; Pohjolan kasvien pauloissa; Riitta Angervuo ja Aarre Lehtinen Suomen Luonto; Seppo Vuokko 27.6.2013, Suomen Luonto; VoimaPuutarha, RunoTalo.

LUE LISÄÄ

Naurulokkiyhdyskunta täynnä elämää ja ääntä

Toukokuun lopun varhaisaamuna seurasin lokkiyhdyskunnan elämänmenoa Saimaan rannan tuntumassa.

Lokkien pesinnän äänet kuuluivat jo kauas, se tuntui mukavalta. Keväällä odotan, milloin on niin kevätkesä, että lokkien kirkuna täyttää rannat pitkän talven jälkeen. Nyt oli se aika!

Ruskea viimevuotinen ruovikko oli täynnä hautovia lokkeja. Jos niitä katselisi yläpuolelta, valkeat linnut täplittäisivät hauskasti kaislikkoa, mutta rannalta asti näkee vain muutaman lokin kyyhöttämässä pesässään.

Muutamalla mattimyöhäisellä oli vielä pesän tekokin kesken, joten oli aikamoinen kiire kantaa viimeisiä kaisloja, että muninta pääsisi alkamaan.

Olivatkohan poikamiehiä vai vapaavuorolla olevia nämä rannalla peseytyvät lokit. Naurulokkiemot hautovat vuorotellen, jolloin toinen saa välillä oikoa siipiään.

Ei se ole kuu kiurusta kesään, ei puoli kuuta peipposesta Ei kiurun korkea veisu Ei mustarastaan liverrys Ei talitiaisen titityy Ei satakielikään
Vaan onpa se merilokin kaklatus, kalalokin haikea joiku Naurulokin käheä kriiaus ja harmaalokin väräjävä huuto On se selkälokin tumma ääni, tai pikkulokin kirkaisu
Se on kevät ja kesä ja onnen tunne, kaipuu ja täyttymys
Tiina Malm

siellä ne kirkuvat, näkyvät valkoisena laikkuna, ei tehnyt mieli kävellä rantaan asti
samalla taivaalla liiteli yksi niistä, uljaasti,
minun katseeni ei häirinnyt siispä,
kävelin rantaan asti kyllä tänne mahtuu,
kesää odottamaan, minä ja lokki
Leena Rahkolin

Naurulokki Saimaan rannalla,
kesäauringon lämpimässä sannalla,
lokkiyhdyskunta, vilkas ja suuri,
järvellä laulaa, kaikki sen muuri.
ChatGPT 1. säe

Valkoinen sulka, siivet levällään,

tuuli houkuttelee, lentää se kelillään,
kalastaa huoleti, järven helmissä,
näyttää pesänsä, Saimaan kaislikoissa.
ChatGPT 2. säe

Nauraa kaverit, yhdessä ollaan,

kesän riemut, sydämessä soi laulu vaan,
Saimaan rannalla, luonnon sylissä,
naurulokki elää, vapauden pilke silmissä.
ChatGPT 3. säe

Edellinen naurulokkipostaus on 22.6.2018 nimellä Naurulokki, kevään äänekäs airut.

Tänään ja huomenna on myös pönttöbongaus. Tarkistapa, keitä pihapiirissäsi pesii.

Lähteet: BirdLife Suomi; ChatGPT 1.6.2025; Leena Rahkolin; Tiina Malm.

LUE LISÄÄ

Toukokuu on valkovuokon juhla-aikaa

Valkovuokko leviää hitaasti muurahaisten matkassa. Siksi se ei ole vieläkään ehtinyt valloittaa kuin puoli Suomea, vaikka onkin vuokoistamme laajimmalle levinnyt. Valkovuokko ja sinivuokko ovat kevään esikoisia ja sukulaisia, mutta silti monessa suhteessa erilaisia. Useiden kukkien tapaan valkovuokkokin sulkee kukkansa iltaisin ja pitää ne supussa sateisina ja hämärinä päivinä.

 

Uudenmaan maakuntakukka valkovuokko aloittaa kukintansa äitienpäiväksi, mutta elää kevään nopeatempoisesti. Jo kesäkuun lopussa sen verso lakastuu ja kasvi viettää puolet kesästä maan sisässä, niinpä sen kasvukaudeksi jää pari kuukautta.

 

Valkovuokon rytmi on sovitettu lehtipuiden mukaan, sillä valkovuokon pitää ehtiä kasvaa ja kukkia ennen kuin puihin ennättää tulla täysi lehti.

 

Etelä-Suomen lehtipuumetsien pohjalla valkovuokko levittäytyy suuriksi ja tiheiksi kasvustoiksi, todelliseksi toukokuun valkoiseksi kukkamereksi. Toisaalta etelässäkin valkovuokko jopa puuttuu joiltain seuduilta, muun muassa laajalti Etelä-Savon kivisiltä moreenialueilta.

 

Pohjois-Hämeessä sitä kasvaa paikoitellen, ja pohjoiseen mentäessä valkovuokko harvinaistuu nopeasti. Valkovuokko on rauhoitettu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnissa.

 

Valkovuokko sateella

Opiskeluaikana kuvasin innokkaasti Turun Ruissalossa loppumattomia toukokuisia valkovuokkomattoja, eihän savolaistyttö ollut nähnyt sellaisia koskaan ennen. Onneksi jäi upeat muistikuvat, sillä kamerassa ei ollutkaan filmiä.

 

Koko valkovuokkokasvusto tai isot alat voivat olla yhtä ainoaa yksilöä, sillä valkovuokko leviää tehokkaasti juurakkonsa avulla. Valkovuokko leviää helposti haaroittuvan juurakon avulla, eikä sen vuoksi kärsi poiminnasta niin pahasti kuin sinivuokko.

 

Valkovuokon kukissa ei ole mettä, siksi perhoset eivät välitä niistä. Sen sijaan pölyttäjinä toimivat kärpäset ja kovakuoriaiset, jotka syövät siitepölyä. Valkovuokkojen siemenissä on öljypitoinen lisäke, joka maistuu muurahaisille, ja kuljettaessaan niitä muurahaiset edesauttavat kasvin leviämistä.

 

Kasvia on kutsuttu valkovuokoksi vanhastaan vain Uudenmaan ja Kymenlaakson alueella. Varsinaissuomalaiset sanoivat sitä vuohensilmäksi, vuohenvuokoksi tai vuohenkukaksi ja kannakselaiset kanansilmäksi. Satakuntalainen valkovuokon nimitys on kutunheruke, koska vuohet päästettiin laitumelle syömään kevään ensimmäisiä kasveja valkovuokkoja. Vuokko-nimi lienee lyhentymänä vuohenkukasta.

 

Lönnrot neuvoi tekemään valkeasta vuokosta voidetta, murskattuja lehtiä on käytetty hoitamaan särkeviä jäseniä ja haavaumia. Koska valkovuokko on myrkyllinen, ”hoidon” seuraukset ovat voineet olla pahempia kuin itse vaiva.

 

Ei kannata kokeilla myöskään ruotsalaisten vanhaa tapaa syödä kevään ensimmäinen valko- tai sinivuokko, mikä olisi uskomuksen mukaan taannut terveyden koko vuodeksi.

Kun taasen kevät saa,
murtunut on valta lumen, jään,
niin pienet valkovuokot silloin nostaa pään.
Ne sammalmättäällään ihmetellen hiljaa kuuntelee
kun metsätuuli puissa humisee.

Se kertoo kuinka lähteellä
keijut karkeloi ja kuinka kesäyössä
noin sirkkain viulut soi.
Ja kuinka jälkeen sen
syksyn alle hiljaa nukkuu maa
ja kuinka valkovuokot katoaa.
Usko Kemppi

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Eija Lehmuskallio, LuontoPortti. Verkkolehti; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Seppo Vuokko, leinikkikasvit. Suomen Luonto. Kasvit; Samuli Haapalo, Blogi: Vuosi luonnossa. Suomen Luonto 10.4.2020; Teemu Saloriutta, Luontoliitto; Usko Kemppi, Valkovuokot.

LUE LISÄÄ

72 Kou -kalenteri, toukokuu

Japanilaiset jakavat vuoden 72 mikrovuodenaikaan. 72 Kou -kalenteri on peräisin kiinalaisesta kuukalenterista ja sitä käytettiin yli 1000 vuotta yhdessä Japanin kuukalenterin kanssa vuoteen 1872 asti.

 

Neljä vuodenaikaa kevät, kesä, syksy ja talvi jaettiin 24 vuodenaikaan ja jaettiin sitten edelleen 72:een viisi päivää kestävään lyhyeen jaksoon. Kalenteri heijastaa syvää yhteyttä luontoon ja vuodenaikojen kiertoon, sillä kullakin jaksolla havainnoidaan tarkkoja muutoksia luonnossa.

 

Rentukoita
Helsingin Sanomien kuukausiliitteen 1/2025 toimitus teki Suomen oloihin sovelletun version 72 Kou -tyyppisestä kalenterista. Asiantuntija-apuna olivat Luonnontieteellisestä keskusmuseo Luomuksesta eläintieteen yksikön biologit Ronja Saarinen ja Valeria Valanne.

Suomessa voimme nyt seurata perinteisen neljän vuodenajan rinnalla 72 mikrovuodenaikaa, jotka muodostavat kuusi päävuodenaikaa: Hiljaisuus, Herääminen, Kuhina, Kukoistus, Täyttymys ja Laskeutuminen.

 

Auringonlasku Saimaalla
Hiljaisuus kestää joulukuun alusta tammikuun loppuun. Herääminen sijoittuu helmi-maaliskuuhun. Kuhina alkaa huhtikuussa ja päättyy toukokuun lopussa. Kukoistus kestää kesäkuun alusta heinäkuun loppuun. Täyttymys käsittää elo- ja syyskuun. Laskeutuminen alkaa lokakuun alussa ja päättyy marraskuun lopussa.

Vuoden mittaan esittelen kunkin mikrovuodenajan tärkeimmät päivät. Vuodet ovat erilaisia ja eri vuosina asiat tapahtuvat hieman eri aikoina. Sen lisäksi Suomi on pitkä maa, siksi kalenteriin on jätetty tapahtumien kohdalle pientä liikkumavaraa.

Hiljaisuuden (joulu-tammikuu) esittelin blogissa 25.1., heräämisen (helmi-maaliskuu) 8.2. ja 22.3. sekä kuhinan (huhti-toukokuu) ensimmäisen kauden 26.4.

Kuhina toukokuussa

Metsonsoidinpaikka Rautjärvellä

Metson soidin on kiihkeimmillään huhtikuun lopun ja toukokuun alun varhaisina aamuina. Koiraat saapuvat soidinpaikalle aamuhämärissä. Voimakkain kukko asettuu soidinpaikan keskelle. Koppelot tarkkailevat aluksi soidinta kauempaa, mutta tulevat lähemmäs soitimen edetessä.

 

Ryhmäsoitimella metsokukot mittelevät voimiaan ja naaraat eli koppelot valitsevat parittelukumppaninsa soitimella parhaiten menestyneistä kukoista. Päivällä soidinpaikka on hiljainen.

 

Liito-oravan papanoita Lappeenrannassa

Liito-oravan poikaset syntyvät huhti-toukokuussa. Naavalla pehmustetussa pesäkolossa poikaset saavat turvallisen alun elämälleen. Pesässä vietettyjen ensiviikkojen jälkeen pikkuliiturit uskaltautuvat vähitellen ulos hyppy- ja liitoharjoituksiin.

 

Emo tarkkailee ympäristöä ja kantaa huolehtivaisesti poikaset takaisin pesään ulkoiluhetken päätyttyä. Jos pesäpaikan ympäristö osoittautuu vaaralliseksi, emo saattaa johdattaa poikaset toiseen koloon.

 

Koivun hiirenkorvia

Pitkät havaintosarjat kertovat, että lämpiminä keväinä hiirenkorvista on päästy iloitsemaan jo huhtikuussa, mutta kylminä keväinä paljon myöhemmin. Myöhäisin koivun lehteen tulo oli suurten nälkävuosien pahimpana katovuonna 1867 vasta kesäkuun puolivälin jälkeen.

Silmujen sisällä on valmiina pieniä lehtien aiheita. Kylmien talvikuukausien ajan ne kyyristelevät silmusuomujen suojassa, mutta kevätpäivien lämmetessä alkaa tapahtua, ja ykskaks puissa onkin hiirenkorvat. Mitä lämpimämmät säät, sitä aikaisemmin koivikot alkavat vihertää.

 

Toukokuinen polku Saimaan rannalla

Käki saapuu muuttomatkaltaan toukokuun alussa ja ryhtyy lisääntymistoimiin saman tien. Munintakausi on pitkä ja kestää aina heinäkuun alkuun. Tänä aikana naaras munii kymmenisen munaa, mutta lukumäärä voi otollisissa olosuhteissa jopa kaksinkertaistua. 

 

Jokainen muna munitaan eri pesään, joten naaraan aika kuluu pesien etsinnässä ja sopivan munintahetken odottelussa. Isäntälintu on valittava tarkkaan, sillä jotkut lajit tunnistavat vieraan munan eivätkä hyväksy sitä pesässään.

 

Tänä keväänä kuulin käen kukkuvan ensimmäisen kerran 10.5. ja se kukkuikin pitkään. Satakielen suloinen helskytys alkoi 14.5.

 

Vesiliskot lisääntyvät toukokuussa. Kosiotanssin jälkeen uros pudottaa siittiöpaketin, jonka naaras poimii omaan viemärisuoleensa. Se munii 200–300 munaa ja kiinnittää ne vesikasveihin tai kiviin, ja parin kolmen viikon päästä nuijapäät kuoriutuvat.

 

Valkovuokkoja

Äitienpäivän aikoihin Etelä-Suomen lehtipuumetsien pohjalla kukkiva valkovuokkomeri on kevään häikäisevimpiä luontoelämyksiä - ja elämys jatkuu edelleen!

 

Vuokkojen kukkimisaikaa kutsutaan metsän kevätaspektiksi. Tällä tarkoitetaan aikaa, jolloin puiden lehdet eivät vielä varjosta metsänpohjan kasveja. Pohjoiseen mentäessä valkovuokko harvinaistuu nopeasti, ja jo Pohjois-Hämeessä sitä kasvaa enää paikoitellen.

 

Hohtosinisiipi kuvattu 13.7.
Sinisiipiin kuuluva paatsamasinisiipi on Suomen kansallisperhonen. Paatsamasinisiipi esiintyy muita sinisiipiä aikaisemmin, joten mikäli törmäät keväällä vaaleansiniseen perhoseen, kyseessä on suurella todennäköisyydellä kansallisperhosemme!

Paatsamasinisiipi on yläpuolelta vaaleansininen. Koirailla etusiiven reunassa on kapea musta raita, naarailla tumma reunus puolestaan on leveämpi. Naaraalla on takasiivissä tummat täplät. Alapuolelta siivet ovat sinertävänvalkoiset tai -harmaat mustilla pienillä pisteillä.

Viitasammakko Parikkalan Siikalahdella

Helpoiten sammakot tunnistaa niiden ääntelystä kevätaikaan. Viitasammakon ääni on pulputusta, kuin kaasun kuplimista veden pintaan. Ääntä on verrattu siihen, kun päästää pullosta ilmaa ulos veden alla. 

 

Saimaan ahvenia (ja yksi lahnakin)

Ahvenella on pitkä kutuaika. Kutu alkaa tyypillisesti toukokuun alussa ja jatkuu aina heinäkuun alkuun. Ahven saavuttaa kutukypsyysiän jo melko varhain, ja se on tehokas lisääntyjä.

 

Tyypillinen kutuympäristö on puolesta kolmeen metriin syvyinen lahden poukama, jonka pohjassa on paljon kasvillisuutta. Mäti kiinnittyy kasveihin tai risukkoon rihmamaisena nauhana. Mätipalloja ympäröivässä limassa on pahanmakuinen ainesosa, joka karkottaa mädinsyöjät lähettyviltä.

 

Haarapääskyjä Pohjois-Savossa 13.8.

Kevään ensimmäisillä pääskysillä ja ihmisillä on pitkä yhteinen historia, joka ilmeisesti on alkanut jo kivikaudella. Näin ensimmäisen pääskysen 14.5. Ruokolahdella, mutta eihän yksi pääsky kesää tee!

Toukokuussa Suomeen palaavien pääskysten muutto on aikaistunut lintujen vuodenaikaisseurannassa vain muutamia vuorokausia sadassa vuodessa. Pian pääsemme näkemään suuria pääskyparvia, jotka muutolta palattuaan kertyvät merenlahtien, kosteikoiden ja järvien ylle pyydystämään hyönteisiä.

Joku päivä ja kaikki muuttuu:
on lämmin ja lehtiä puissa,
sinen seulojat salmien suissa.
Vain pääskynen enää puuttuu.
Eino Vuorela

Lindu pieni pääskyinen
suven sanoman saattap.
Maskun Hemminki

Lähteet: Animalia; Anneli Viherä-Aarnio, Metsälehti 23.4.2021; BirdLife Suomi 28.3.2025; BirdLife Suomi. Lintulive ja Tiira-havaintotietokanta: Jere Malinen, Seura. Tiede&Luonto 10.4.2024; Metson soidin 2022; Joonas Gustafsson, Suomen Luonto 23.4.2018; Heikki Vasamies, LuontoPortti 18.4.2016; Heikki Willamo, Maaseudun Tulevaisuus 13.6.2020; Kalastus.com; Luontoliiton Kevätseuranta; LuontoPortti; Otso Karhu, Vesa Marttinen Yle.fi 28.4.2022; Riikka Kaartinen, Suomen Luonto 16.5.2023; Eino Vuorela, Kevään tulo; Maskun Hemminki, Hemminki Maskulainen, suomalainen pappi 1550 – 1619; Jouni K. Kemppainen, Helsingin Sanomien Kuukausiliite tammikuu 2025; Shichi jyu ni Kou; U.S./Japan Cultural Trade Network.

LUE LISÄÄ

Kottarainen on kevään ensimmäisiä saapujia

Kevään airuet kottaraiset palaavat Suomeen maaliskuun ja huhtikuun aikana vietettyään talvensa Europan läntisimmissä osissa, kuten Iso-Britanniassa ja Ranskassa. Kottaraisten talvehtiminen Suomessa on vaihtelevaa, joinakin vuosina niitä on tavattu asutuskeskusten kaatopaikoilta muutamia parvia. Talvihavaintoja on tehty aina Pohjois-Suomea myöten.

Vielä 30 - 40 vuotta sitten Suomessa pesi arviolta puoli miljoonaa kottaraisparia, ja lähes joka talon pihapiirissä oli kottaraispönttö. Sittemmin lintujen määrä on romahtanut jopa kymmenesosaan, ja Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 50.000–80.000 paria.

Laji on taantunut meillä voimakkaasti ja jopa hävinnyt pohjoisesta - kuitenkin kottarainen on yksi maailman yleisimmistä linnuista ja haitallinen vieraslaji muun muassa Pohjois-Amerikassa ja Australiassa.

Kottarainen on vilkas lintu, joka hoitaa pesintänsäkin nopeasti. Se rakentaa pesän varsin huolimattomasti oljista, kuivasta ruohosta, villasta ja höyhenistä. Siihen se pyöräyttää huhti-toukokuussa useimmiten viisi kauniin vaaleansinistä munaa. Molemmat emot osallistuvat hautomiseen, mutta öisin yksinomaan naaras hautoo. Kahden viikon haudonta-ajan jälkeen emot ruokkivat yhdessä poikasia muutaman viikon.

Lappeenrannan Linnoituksessa vallien seutuvilla olen nähnyt alkukesäisin runsaasti kottaraisia, ne pesivät Linnoituksen vanhoissa vaahteroissa. Luontaisesti kottaraiset ovatkin kolopesijöitä.

Silloin on vilkasta, kun emot suihkivat Vallien nurmikoiden ja vaahteroiden väliä etsimässä nurmikoilta lieroja, toukkia ja kovakuoriaisia pesäpoikasilleen. Vajaan kolmen viikon ikäisenä poikaset jättävät pesän, minkä jälkeen samalla seudulla pesineet kottaraispoikueet parveutuvat yhteen. Kottarainen on hyvin seurallinen lintu ja erityisesti loppukesän yöpymisparvet ovat mahtavia, tuhansien lintujen muodostelmia. Silloin kottaraiset voivat aiheuttaa harmia myös viljelyksillä, sillä niille kelpaavat hyönteisravinnon lisäksi kaikenlaiset marjat ja siemenet.

Yleisesti kottarainen sekoitetaan mustarastaaseen, mutta kottarainen on lyhytpyrstöinen ja liikkuu kävellen, kun taas mustarastas yleensä hyppii. Kottarainen on yleisväriltään mustahko, purppuran- ja vihreän metallinkiiltoinen, sen sijaan mustarastaskoiras on kokonaan musta, naaras on tummanruskea.

Kottaraisen laululahjoja vähätellään ihan turhaan, sillä luhtakerttusen ohella se on linnustomme taitavimpia matkijoita. Se lisää lauluunsa ympäristöstään kuulemiaan ääniä, kuten muiden lintujen laulua ja vaikkapa koneita, kuten traktorin tai raitiovaunun äänen. Taitavimpien laulajien menestys naaraiden houkuttelussa on taattu.

Ainakin taidemaalari ja ornitologi Magnus von Wrightin (13.6.1805 – 5.7.1868) mukaan kottaraiset oppivat puhumaankin papukaijojen lailla, sillä hän on kirjoittanut kottaraisesta näin: "Koiras, joka on erityisen hyvä laulaja, osaa mestarillisesti matkia muita, naapurustossa asustavia lintuja. Nuorena elätiksi otetut kottaraiset kesyyntyvät hyvin ja oppivat lausumaan lyhyitä lauseita aivan puhtaasti. Olen kuullut yhtä yksilöä, joka hämmästyttävän tarkasti matki soittorasiaa tai oikeammin yhtä sen esittämistä kappaleista."

Kottaraisesta käytettyjä murrenimityksiä ovat kottero, kotteroinen, kotorane. Linnun nimi kuuluu mahdollisesti yhteen sen pesäontelon nimityksen kotti, kottelo, kottero kanssa.

Erkko on runoilijan vapaudella runossaan Kottarainen hieman muunnellut kuvaa kottaraisesta. Eihän kottarainen ole murhelintu, vaan vilkas ja eloisa, eikä se ole mustarastaan lailla yksivärisen tumma. Lisäksi sen ”ohjelmistoon” kuuluu enemmän lauluja kuin minkään muun maamme linnun.

Kottarainen, se murhelintu,
jota harvasti mainitaan,
oli oppinut elämältä
pienen, pienosen laulun vaan.

Kottarainen, se tumma lintu,
lauloi pienosen säveleen,
minkä lauloi, sen totta lauloi,
se koski kuulijan sydämeen.
J. H. Erkko

Lähteet: Anna Tuominen, Suomen Luonto 14.4.2023; Antti Salovaara, Luontoliitto; LuontoPortti; Mirjam Tahkokorpi, yle.fi 29.5.2013; Suomen etymologinen sanakirja; Tiedon portailla; J. H. Erkko, Kottarainen.

Kottarainen on kesän merkki -postauksen julkaisin 3.6.2023. 

LUE LISÄÄ