Ukonsieni vai akansieni

Ukonsieni on minulle vuoden takainen tuttavuus. Ensin tosin luulin akansientä ukonsieneksi, mutta siitä valmistettuja pihvejä syömällä asia selvisi, sillä ne eivät maistuneetkaan herkullisilta. Itse asiassa myös sienten kasvupaikkana oli muurahaispesä, siitä olisi pitänyt osata päätellä sienilaji. Akansieni on hieman pienempi kuin ukonsieni, lisäksi sen jalka on sileä ja yksivärisen vaalea. Akansienen malto muuttuu punertavaksi leikatusta kohdasta, mutta ukonsienellä se jää valkeaksi.

 

Ruokolahdella mökin viereinen metsä tuli hakkuiden jälkeen valoisaksi, ja sen myötä myös ukonsienet löysivät tiensä hakkuuaukealle. Tuorein ukonsienihavaintoni on eiliseltä päivältä Lappeenrannasta läntisten asuinalueiden väliin jäävästä laajasta metsästä.

 

Ukonsienten lakki on aluksi munanmuotoinen, mutta laajenee lopulta sateenvarjomaiseksi. Ukonsieni on kookkain lajeistamme; sen lakki on usein yli 20 cm leveä, mutta suotuisilla kasvupaikoilla voi lakin leveys olla jopa 34 cm ja jalan pituus 46 cm. Ei siis olekaan ihme, että skandinaaviset naapurimme kutsuvat ukonsieniä ”päivänvarjosieniksi”.

 

Ruskokärpässieni

Ukonsienen voi sotkea ruskokärpässieneen, jossa on samoja myrkkyjä kuin punakärpässienessä, niinpä tarkastelin aluksi löytämäni sienen ulkoisia tunnusmerkkejä. Lajien erottamiseen riittää lakin väritystä koskeva muistisääntö: Ukonsienessä on nahkeita tummanruskeita suomuja vaalealla pohjalla, mutta ruskokärpässienessä vaaleat pilkut ovat tummanruskealla pohjalla.

 

Sekä ukonsienellä että ruskokärpässienellä on jalassaan rengas. Se on ruskokärpässienellä riippuva, mutta ukonsienellä rengasmainen ja väljä. Ukonsienen pitkä hoikka jalka on selvästi raitakuvioinen, kun taas ruskokärpässienen jalka on varsinkin yläosasta usein kokonaan valkoinen.

 

Ukonsieni on karikkeen lahottaja eikä siksi ole sidoksissa mihinkään tiettyyn puulajiin. Lehdot ovat ukonsienten luontaisia kasvupaikkoja, sieltä sienet ovat siirtyneet pientareille ja laitumille, mutta metsälaidunnuksen loppuminen vähentää jatkuvasti sopivia kasvupaikkoja. Ukonsieni kasvaa jokseenkin harvinaisena etelästä Kuopion seudulle asti.

Ukonsieni kuuluu herkullisimpiin ruokasieniimme. Sen pähkinäinen aromi tulee esille niin tuoksussa kuin maussakin. Lakin malto on pehmeää ja sopii kokonaisena paistettavaksi tai pilkottuna erilaisiin ruokiin. Hohkaisen jalan voi silputa keittoon tai kuivattaa ja jauhaa mausteeksi. Rengasta voi käyttää koristeena, mutta sen voi myös paistaa syötäväksi.

 

Ukonsieni on usein niin kookas, että sieniateriaan riittää jo yksi sieni. Leivitetyt ja paistetut sienipihvit vetävät vertoja herkullisimmillekin ”oikeille” pihveille, ja jos sieniä on paljon, voi renkaista tehdä maittavan kastikkeen. Joidenkin mielestä ukonsieni maistuu parhaimmalta tuoreeltaan voin kanssa pannulla paistettuna.

Jos metsään menet kulkemaan
ja olet kuin et oliskaan,
voit nähdä siellä kummaiset,
näet
myyrän mustan multaisen
ja peikotkin niin pienet
kuin pienet ukonsienet…
Kirsi Kunnas

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen luonto. Kasvit; Jouni Tikkanen, Suomen luonto 12.9.2014; Juha Koskinen, Villiruokablogi 26.9.2013; Kirsi Kunnas, Tiitiäisen metsä, Kummaiset.

 

 

 

 

Ukonpalko saapui kasakoitten jalanjäljissä

Junanratojen ja teiden varsia keltaisenaan reunustavat ukonpalon kasvustot ovat alkukesän upeita näkymiä Etelä-Suomen taajamissa. Kaksi- tai monivuotinen ukonpalko eli idänulkonpalko kuuluu ristikukkaisten heimoon ja on meillä sukunsa ainoa laji.

Venäläiset valloittivat Lappeenrannan 1741 ja venäläinen sotaväki hevosineen asettui linnoitusniemeen. Venäjän vallan ajalta on peräisin lukuisia sotatulokkaita eli polemokoreja, näyttävin niistä on runsaskukkainen ryssänkaaliksi sanottu ukonpalko, joka keltaa Linnoituksen entisten kasarmien seinustat ja vallit. Tosin ukonpalko on levinnyt jo pitkin kaupunkia; omassa lähiössäni tutustuin kadun varrella kasvavaan kookkaaseen ristikukkaiskasviin muutama vuosi sitten.

 

Suomeen ukonpalko saapui venäläisen sotaväen huoltokuljetuksissa, ennen muuta kasakoiden hevosille tarkoitetun rehuheinän ja -viljan seassa. Rehun kuljetusmatkat olivat tuhansia kilometrejä, jopa Etelä-Venäjän aroilta saakka, sieltä meidän ukonpalkomme on siis lähtöisin.

 

Aluksi kasvi kotiutui Lappeenrantaan ja muihin Kaakkois-Suomen varuskuntakaupunkeihin. Niistä ukonpalko lähti hiljalleen kulkeutumaan tienvarsia ja ratapenkereitä pitkin länteen, mutta Pohjois-Savossa en ole sitä vieläkään nähnyt. Myllyjen tuntumaan juurtuneet yksittäiset ukonpalkokasvustot kertovat edelleen, mille paikkakunnille on aikoinaan ostettu venäläistä ruista tai kauraa jauhettavaksi.

 

Pohjolaan laji levisi 1700-luvun puolivälissä, kun Venäjän keisarinna lähetti nälänhädästä kärsivälle vanhalle viholliselleen Ruotsille siemenviljaa. Harmittavasti erä sisälsi epäpuhtautena niin paljon ukonpalon siemeniä, että kasvista tuli varsinainen vitsaus Keski-Ruotsin pelloille. Suureen osaan Eurooppaa laji levisi vuonna 1814 Napoleonin perääntyvää armeijaa seuraavien venäläisjoukkojen jalanjäljissä.

Ukonpalko alkoi yleistyä Suomen luonnossa 1910-luvulla ja pyrkii edelleen leviämään kulkuväylien varsia pitkin. Kotiseudullaan Venäjällä se on harmillinen rikkaruoho, niinpä Suomessa pelättiin, että ukonpalosta tulee tuhoisa rikkakasvi viljelyksille. Onneksi laji ei kuitenkaan ole levinnyt pelloille, koska maa on meillä sille ehkä liian hapanta. Suomen suurinta ristikukkaiskasvia voisi siis pitää pikemmin koristekasvina kuin rikkaruohona.

 

Tosin villiyrttiharrastajille ukonpalko on oivallinen raaka-aine, varsinkin kukkanuput ovat suurta herkkua. Maistuisiko sinulle polkkapossun ukonpalko-punasipulipiirakka? Sen kokeileminen tosi jää ensi kesään. Jo menneinä aikoina ukonpalkoa on syöty. Professori Toivo Rautavaara nimittäin mainitsee 1940-luvulla ilmestyneessä kirjassaan idänukonpalon käyttökelpoisena hyötykasvina, jonka nuoria lehtiä ja versoja voidaan syödä vihanneksina muiden kaalinsukuisten kasvien tapaan.

Uusille kasvupaikoille ukonpalko leviää hitaasti mutta väistämättömästi etenkin talvisin, kun pystyssä törröttävistä varsista lumen pinnalle tippuneet lidut vierivät tuulen mukana kauas emokasvista. Myös linnut syövät pyöreähköjä hedelmiä ja levittävät kasvia pitkienkin matkojen päähän.

 

Ukonpalko pitää pintansa niin muita kasvilajeja kuin ihmisiäkin vastaan. Alkuperäisellä kotiseudullaan Kaspianmeren ympäristön kuivilla aroilla sen on pitänyt kehittää keinot kuivuutta ja navakkaa tuulta vastaan: jopa kahden metrin syvyyteen tunkeutuva juuri ottaa kosteutta kuivimmastakin maasta ja kestää kaikenlaista rasitusta erinomaisesti.

Korkea idänukonpalko on näyttävä ilmestys. Monihaaraisessa tanakassa varressa on valtaisa määrä imelätuoksuisia kukkia, jotka tuottavat kesän aikana jopa 5 000 siementä. Itäneet siemenet keskittyvät ensimmäisenä vuotenaan kasvualustan valtaamiseen, ja hyvin pienten lehtien ohella kasvi tuottaa ainoastaan syvälle tunkeutuvaa, vankkaa paalujuuristoa.

 

Vasta toisena kasvuvuotena kehittyy lehtiruusuke ja kukkiva verso. Ruotsalaisten talonpoikien kerrotaankin arvelleen, että ryssännauriin mahtava juuri ulottuu maapallon läpi, ja sinne se on isketty niitillä kiinni.

Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Katri Vala

Lähteet: Anna Vuori, Suomen luonnonsuojeluliitto Etelä-Karjala ry. 21.22020; Janne Lampolahti, Ristikukkaiskasvit. Suomen luonto. Kasvit; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 9.6.2006/Toivo Rautavaara, Mihin luonnonkasvimme kelpaavat; Kai Aulio. Tiedebasaari 7.6.2012; Kaj Simberg, Puutarha-artikkelit kategoriassa Syötävät luonnonkasvien lehdet/versot 11.8.2018; LuontoPortti; Yle. Uutiset 9.7.2020; luopioisenkasvisto.fi; Polkkapossu.blogspot.com 10.6.2015; Katri Vala, Kaukainen puutarha. Kukkiva maa. Osa runosta.

 

Todennäköisesti puutarhassasi ei rouskuta ukkoetana vaan espanjansiruetana

Espanjansiruetana eli tuttavallisemmin ja pelottavammin tappajaetana luokitellaan Suomessa haitalliseksi vieraslajiksi. Sekä espanjansiruetana että ukkoetana ovat suuria etanoita, mutta ukkoetana on selvästi kookkaampi. Ukkoetana on Suomen ja koko Euroopan suurin maaetana, parhaimmillaan jopa 20 sentin pituinen, espanjansiruetana puolestaan on 7 – 15 senttiä pitkä ja peukalon paksuinen.

Espanjansiruetanan yleisin väri on likaisen oranssinpunaruskea, mutta etanat voivat olla myös harmahtavia tai lähes mustia. Ukkoetanan väri puolestaan vaihtelee harmaan tai ruskean eri sävyinä, lisäksi sillä on selän keskellä vaalea ja kyljillä musta pitkittäisjuova. Ukkoetana kuuluu harjaetanoihin, minkä merkkinä sillä lähtee harja hännästä päätä kohti. Sen sijaan espanjansiruetanan selkä on tasainen. Alla on siruetana.

 

Selvin espanjansiruetanan ja ukkoetanan välinen ero on kuitenkin hengitysaukon sijainnissa. Se sijaitsee kilvessä etanan pään oikealla puolella: siruetanalla aukko on kilven etuosassa ja ukkoetanalla takaosassa. Yllä on siruetana.

Jos edelleenkään et ole varma, kummasta etanasta on kyse, kaadapa etana kyljelleen vaikka tikulla. Silloin näet, että espanjansiruetanan maata vasten oleva antura on yksivärinen. Ukkoetanalla antura on kolmijuovainen, siinä tummat reunat ja vaalea keskiosa. Niin minäkin tein ja tarkistamisen jälkeen käänsin etanan takaisin mahalleen.

Etanoilla on ylempien tuntosarvien päässä silmät, mutta näköaisti ei ole kummoinen. Raastinkieli on täynnä pieniä teräviä hampaita ja toimii raastinraudan tapaan. Miltei kaikki Suomen 22 etanalajia syövät myös raatoja. Ukkoetana elää useimmiten metsässä syöden sieniä ja lahoavaa kasviainesta. Sen sijaan espanjansiruetana aiheuttaa massatuhoja puutarhassa. Molemmilla etanoilla on äärettömän hyvät aistit, tuntosarvillaan ne haistavat niin ruuan kuin parittelukumppaninkin. Alla on ukkoetana.

 

Kaikki etanalajit ovat kaksineuvoisia eli hermafrodiitteja: niillä on sekä naaraan että koiraan sukupuolielimet, ja parittelun jälkeen molemmat etanat munivat. Yksi siruetana voi tuottaa yli 300 munaa, sen sijaan ukkoetana munii reilun kymmenen munan ryhmän karikkeeseen yhden tai useamman kerran kesässä. On arvioitu, että jopa 80–90 prosenttia etanoiden poikasista päätyy muiden eläinten ravinnoksi.

Tavallisesti aikuiset espanjansiruetanat ja ukkoetanat kuolevat Suomen talvessa, mutta osa niistä voi kuitenkin talvehtia suotuisissa paikoissa. Kylmä ja vähäluminen talvi yleensä pienentää etanakantoja, mutta niiden munat kestävät kuitenkin hyvin talviolosuhteita. Keväällä kuoriutuneesta etanasta tulee aikuinen vasta loppukesällä, jolloin se saavuttaa täyden mittansa. Alla on siruetana.

 

Vaikka tappajaetanat viihtyvätkin yleensä samalla asuinpaikalla, ne ovat pikkuhiljaa valtaamassa lisätilaa koko Suomesta. Ensimmäiset tappajaetanahavainnot tehtiin viitisentoista vuotta sitten Ahvenanmaalla ja kymmenkunta vuotta sitten mantereella, mutta nyt etanat ovat levittäytyneet jo Pohjois-Suomea myöten.

 

Espanjansiru- eli tappajaetana onkin levinnyt räjähdysmäisesti, ja varsinkin eteläisessä Suomessa siruetanat alkavat olla yhtä iso riesa kuin lehtikotilot. Ne syövät lähes kaiken mitä puutarhassa tulee vastaan, yhtä hyvin salaatit kuin perennatkin – ja vaikka maassa pesivien lintujen poikaset. Espanjansiruetanat ovat useimmiten liikkeellä yöaikaan, sillä ne kuivuvat herkästi auringon paisteessa. Sadesäällä ne voivat liikkua myös muuhun aikaan, ilmeisesti sen vuoksi havaitsin siruetanan aamun lenkkipolullani.

Puutarhaan tuskin tulee kerralla espanjansiruetanoiden joukkohyökkäys, vaan ne lisääntyvät vähitellen. Kantaa ei Suomesta saada enää kokonaan hävitettyä, mutta jotain on silti tehtävissä. Paras torjuntatapa on asiantuntijoiden mielestä etanoiden poiminta ja hävittäminen. Tehokas etanatorjunta on paras aloittaa jo keväällä ennen kuin talven yli selvinneet aikuiset yksilöt ehtivät munia.

 

Suomessa espanjansiruetanalla ei ole loisia eikä muita luontaisia vihollisia, myöskään sammakot, siilit ja mäyrät eivät pysty estämään etanakannan leviämistä. Luonto saattaa silti ajan myötä hoitaa ongelman. Yllä on siruetana.

Espanjansiruetana ei ainoastaan tuhoa kasvustoa, vaan sillä on muitakin haittavaikutuksia. Sen erittämä lima nimittäin sisältää bakteereja ja levittää tauteja, jotka voivat olla vaarallisia sekä ihmisille että kotieläimille. Risteytyessään muiden etanoiden kanssa siruetana myös vahingoittaa alkuperäislajejamme.

Tappajaetana on syytä tunnistaa, ettei vahingossa tapa ukkoetanaa. Ukkoetana on puutarhassa harmiton kaveri, sillä sen pääravintoa ovat lahoavat kasvit ja sienet. Ukkoetanat elelevät metsässä ja päätyvät pihapiiriin yleensä vahingossa, ne ovat liikkeellä keväästä myöhään syksyyn ja pitävät varsinkin syksyn sateista. Alla on ukkoeteana.

 

Ukkoetana on yleinen metsälaji Tornio–Suomussalmi-linjan eteläpuolella, silti olen tavannut sen vain pari kertaa. Mustikkatyypin sekametsää Suomessa riittää, joten ukkoetanan elinympäristö ei ole uhattuna. Sen sijaan pitkät kuivat ja kuumat kaudet voivat tehdä niiden olon tukalaksi, sillä kuumuus kuivattaa etanaa, eikä se pysty tuottamaan keholleen ja liikkumiselleen elintärkeää limaa takapään limarauhasesta. Se pystyy kuitenkin viettämään pitkiäkin aikoja kostean kasvillisuuden suojassa tai syvemmällä karikkeessa.

Kotilo, kotilo
Älä syö kaikkea
Kohta tulee iso ukkoetana, ja syö sinut
Mene piiloon maan alle tai hyppää akvaarioon Liisan lemmikiksi
Ukkoetana sanoo jurosti mahtinsa tietäen
Minä en tarvitse kotia selkääni.
Sorvatar

”Kerran metsäpohjaa lakaistessaan tonttu astui etanan päälle. Siitä lähtien on harjaetanoiden kilvessä ollut pottuvarpaan jälki.” Kirjasta Suomen kotilot ja etanat.

Lähteet: Anne Koivunen, Pekka Malinen, Hannu Ormio, Suomen kotilot ja etanat; Eeva Hannula, Yle. Kotimaa 3.8.2015; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 7/2014; Lahden seudun luonto; Puutarha.net; laji.fi/espanjansiruetanan Samppa Rautio, Iltalehti 6.6.2019; Tiina Jensen 3.8.2019. Yle Luonto/ Kerstin Engstrand; Vieraslajit.fi/Espanjansiruetanan esiintyminen Suomessa; Ötökkätieto; Sorvatar 8.12.2018, Kotilo-runon alkuosa.

Pullokukasta kohokiksi, kohokista ailakiksi

Monta kesää olen ihmetellyt pihamme reunassa kasvavia ailakin näköisiä kasveja. Mielestäni ne eivät ole puna-ailakkeja, sillä ne ovat paljon korkeampia ja niillä on pullea verhiö. Punertavakukkaisten kasvien läheisyydessä esiintyy hyvin samannäköisiä, mutta valkeita kukkia tuottavia kasvustoja. Oli siis aika selvittää, mitä nämä kukkijat oikein ovat. Mistähän ne muuten tiesivät tulla juuri meidän pihaan?

Lukemieni lähteiden mukaan kyseessä on valkoailakki ja sen risteymä, jolloin tuloksena on hempeän vaaleanpunakukkaisia yksilöitä, selvästi puna-ailakkia vaaleampia. Risteymä on kantalajejaan kookkaampi, yläosastaan haarova. Pihassamme kasvavat risteymät ovatkin rotevia ja pystyjä, yli metrin korkuisia.

Puna- ja valkoailakin kukinta-ajat ja pölyttäjät menevät hieman limittäin. Puna-ailakin tärkeimpiä pölyttäjiä ovat päiväperhoset, kimalaiset ja pitkäkieliset kukkakärpäset, sen sijaan lähisukulainen valkoailakki avaa iltayöstä kukkansa yöperhosille. Näillä ailakeilla on kuitenkin sen verran yhteisiä pölyttäjiä, että kasvit risteytyvät toisinaan.

Olen nähnyt puna-ailakilla joskus harvinaisia valkokukkaisia muotoja, mutta valkoailakki erottuu niistä lyhyemmän, osittain nystykarvaisen karvapeitteen ansiosta. Alla oleva kukka on tavallinen puna-ailakki. 

Alkuperäisalueillaan puna- ja valkoailakin kasvupaikat ovat erillään, mutta Suomessa ne esiintyvät usein yhdessä ihmisen muokkaamissa kulttuuriympäristöissä, kuten pellon- ja tienpientareilla, kuivilla niityillä, kedoilla, asumusten vierustoilla, satama-alueilla, joutomailla ja radanvarsilla.

Valkoailakki on alun perin euraasialainen laji, joka on kulkeutunut Suomeen tuontiviljan ja -heinän joukossa 1800-luvulla. Valkoailakki on siis ns. uustulokas, pohjoisempana se on satunnaisempi uustulokas. Lajin alkuperä näkyy edelleen sen levinneisyydessä: valkoailakki on yleinen vain maamme eteläosissa, mutta muualla se on harvinaisempi. Paikallistasolla lajin vahvimmat keskittymät ovat usein linnoitusten, asemapaikkojen ja muiden tsaarin armeijan tukikohtien entisillä sijaintipaikoilla, myös sairaalan tai hautausmaan liepeillä olevat esiintymät saattavat olla samaa alkuperää.

Kesä-elokuussa kukkivan valkoailakin terälehdet ovat päiväsaikaan supussa ja kukka vaikuttaa aamuisin aika nuutuneelta. Sen parasta aikaa onkin iltayö, jolloin kukat avautuvat, medeneritys lisääntyy ja tuoksu voimistuu yöperhosten houkuttelemiseksi. Tehokkaita valkoailakin pölyttäjiä ovat yökköset ja pikkukiitäjät. Suuret kiitäjät imevät pitkällä kärsällään meden koskettamatta lainkaan heteitä ja emejä, kasvin kannalta ne ovat siis pelkkiä mesivarkaita.

Valkoailakissa hede- ja emikukat ovat eri kasviyksilöissä ja sillä tapahtuu aina ristipölytys. Verhiö on emikukissa yleensä pullean ruukkumainen ja hedekukissa kapean kellomainen. Hedekukat varisevat pian kukinnan jälkeen, mutta emikukan verhiö laajenee suojellakseen kypsyviä siemeniä. Valkoailakin hedelmä on kymmenliuskaisesti aukeava hauskannäköinen kellanruskea kota, jossa kehittyy 50 – 60 siementä. Kypsyttyään ne sinkoilevat siemenruukusta ympäristöön tuulen tai ohikulkijan heiluttamana.

Valkoailakki sopii koristeeksi myös puutarhan ja pihaan, jonne siirrettynä se yleensä vielä komistuu ja rehevöityy. Valkoailakki on yksi-, kaksi- tai lyhytikäinen monivuotinen ja leviää usein itsestään.

Puna- ja valkoailakki kuuluvat kohokkisukuun. Elias Lönnrotin kasviosta 1860 selviää  kohokki-nimen alkuperä: siellä sen toisintonimenä on kohokukka - ja tosiaan useiden kohokkien pullea verhiö on kuin ongen koho. Monet muutkin kansan käyttämät nimet kuten kupuheinä, rakkoheinä, säkkiheinä, pullokukka ja siitä askelen pitemmälle johdettu juoponkukka perustuvat verhiön muotoon. 

 

Punainen rantakukka, ensimmäinen tulija, hulmautti uhkeat kutrinsa pitkin rantaa ja katseli nauravia kasvojaan vedenkalvosta. Hento kaino horsma tuli kiitäen iltapilven tavoin. Valkoinen ja punainen ailakki hiipivät käsi kädessä paikoilleen, ja vihdoin eräänä aamuna arka orjanruusu astui ujostellen näyttämölle. Silloin ikään kuin jousisoittimien virittämän juhlallisen gavotin sävelet olisivat sen julistaneet, jokainen tiesi, että kesäkuu oli vihdoin alkanut.

Kenneth Grahame

Lähteet: LuontoPortti; Seppo Vuokko, Suomen luonto. Kasvit. Kohokkikasvit; Visit Lohja; Wikipedia; Kenneth Grahame, Kaislikossa suhisee.

PS Juhli Suomen luontoa elokuun viimeisenä lauantaina 28.8.2021! Silloin on Suomen Luonnon Päivä.  

Osallistu toisten järjestämiin tempauksiin ja tapahtumiin tai ideoi oma juttusi luonnon juhlintaan. Aina voit myös vain lähteä kaverin tai perheen kanssa luontoon ja juhlia omalla tavallasi.

Ristihämähäkillä on nimi selässä

Mökkikeittiömme ikkunassa on ristihämähäkin taidokas ratasverkko, joka symmetrisyydessään hivelee silmää. Itse verkon tekijä, kaunis kellanruskea ristihämähäkki päivystää keskellä verkkoaan. Ristihämähäkkien väritys voi vaihdella oljenvärisestä oranssiin ja tummanruskeaan.

Suomessa on lähes 650 hämähäkkilajia, niistä ristihämähäkki eli aitoristihämähäkki on kenties parhaiten tunnettu. Se on yleinen Länsi-Euroopassa, mutta myös meillä lähes koko Suomessa. Ristihämähäkki on saanut nimensä selässään olevasta valkoisesta ristikuviosta, sillä on siis "nimi" selässä. Suomessa on 33 ristihämähäkkilajia, ja eri lajien kuvioinnit voivat olla hyvinkin vaihtelevia.

 

Ristihämähäkin kansanomainen nimitys ristilukki on harhaanjohtava, sillä laji ei kuulu lukkeihin eikä ole niille läheistä sukua. Ristihämähäkit luetaan verkkohämähäkkeihin, jotka ovat yleensäkin tunnetuimpia suuren kokonsa ja taidokkaiden hämähäkinverkkojensa ansiosta. Lajin naaras on huomattavasti suurempi kuin koiras.

 

Hämähäkkien nimet on uusittu kuvaamaan paremmin lajeja: ristihämähäkit ovat ristikkejä ja pallohämähäkit pallokkeja, pedokit puolestaan syövät muita hämähäkkejä. Uudet nimet ovat varsin hauskoja, kuten täplänupikki, taigapoimukki, kyhmypatikki, sukkulatanakki ja viirunopsakki.

Hämähäkit sekoitetaan usein hyönteisiin, vaikka ne kuuluvatkin hämähäkkieläimiin. Erona hyönteisiin hämähäkeillä on kahdeksan jalkaa, hyönteisillä vain kuusi. Monipuolisista vaatimuksista huolimatta aikuiset hämähäkit tulevat kuitenkin yllättävän hyvin toimeen, vaikka menettäisivät jalan tai useampiakin raajoja, osoittaa tuore ranskalaistutkimus. Eroihin voi laskea myös sen, että hyönteisillä on kaksi silmää, hämähäkeillä silmiä on usein saman verran kuin jalkojakin.

Verkkoja kutovat hämähäkkilajit kuuluvat niihin harvoihin petoeläimiin, jotka virittävät ansoja saadakseen itselleen ravintoa. Ristihämähäkit on helpointa tunnistaa verkon perusteella. Ne kutovat säännöllisiä, kauniita ratasverkkoja, joiden läpimitta voi olla puolikin metriä. Naaraat rakentavat kesäaikaan verkkoja läpi elämänsä, koiraat vain sukukypsyyteen asti, koska täysikasvuisina koiraat eivät ruokaile. Kookkaat naaraat ovatkin mestarikutojia.

Useiden lähteiden mukaan ristihämähäkeille on tyypillistä, että ne rakentavat ja myös purkavat verkkonsa päivittäin, koska tahmeat pyyntilangat menettävät kuivuessaan pyyntitehoa. Purkaessaan verkon ristihämähäkit syövät seitin ja käyttävät materiaalin uudelleen langan rakennusaineeksi. Seitti on tahmeaa nestettä, joka kiinteytyy, kun hämähäkki kiskoo sitä raajoillaan kehruunystyistä. Mitä enemmän seitti venyy, sitä vahvemmaksi sen rakenne käy. Se on lujempaa kuin saman paksuinen teräslanka ja samalla kumimaisen joustavaa. Ristihämähäkin rattaan mallisessa verkossa on seittiä 20 – 60 metriä.

Verkon kutomisen ristihämähäkki aloittaa kiipeämällä kasville ja erittämällä ilmoille seittiä, joka tarttuu esimerkiksi läheiseen oksaan. Kehän ulkolaidalta alkaen hämähäkki erittää lopuksi tahmean pyyntiseitin spiraaliksi yli koko verkon. Rattaanpyörää muistuttava verkko koostuu siis kehyslangoista, keskeltä eri suuntiin lähtevistä sädelangoista ja keskustaa kiertävästä pyyntilangasta, jossa on liimapisaroita.

 

Kun ristihämähäkki asettuu verkon keskikohtaan, se havaitsee pienetkin liikahdukset, koska silloin kaikki kahdeksan raajaa koskettavat verkon sädelankoja. Näin se ilmeisesti pystyy päättelemään, mihin kohtaan hyönteinen on takertunut. Hämähäkki kiirehtii saaliin luokse ja ruiskuttaa sen kehoon tappavaa myrkkyä, joka saa hyönteisen sisäosat muuttumaan nestemäiseen muotoon, koska hämähäkit pystyvät nauttimaan vain nestemäistä ravintoa. Hämähäkin ruokailtua saaliista jää jäljelle vain tyhjiin imetty kitiinikuori. Tätä tapahtumaa seurasin muutama päivä sitten, tosin kyseessä ei ollut ristihämähäkki.

Tämä ”meidän hämähäkki” voi väijyä liikkumatta seittiin tarttuvaa saalista jopa vuorokauden verkon keskellä, joskus se tosin odotteli verkon laidalla. Sieltä johtaa verkon keskustaan hälytyslanka, jonka värinästä hämähäkki huomaa saaliin; sillä on hyvä kyky erottaa hyönteisten aiheuttamat ja muiden syiden aiheuttamat värähtelyt. Toisinaan hämähäkki paketoi kärpäsen seittiin, raahasi saaliin takajaloillaan sivuun ja kiinnitti yhteen tukilankaan odottamaan myöhempää ateriointia.

Hämähäkit ovat osoittautuneet korvaamattoman tärkeiksi pedoiksi. Tiede-lehden mukaan tutkijat ovat laskeneet hämähäkkien kuluttaman eläinravinnon määrän ja se on päätähuimaava: niiden syömä määrä ötököitä vastaa nimittäin yhtä prosenttia vuosittain syntyvistä maaeläimistä. Yhdessä hämähäkit syövät vuodessa siis enemmän eläinproteiinia kuin kaikki maailman ihmiset lihaa. Suurin osa saalistuksesta tapahtuu metsissä ja ruohotasangoilla, viljeltyjen peltojen osuus on pienempi, vain pari prosenttia kokonaissaaliista. Suurin osa kohteista on hyönteisiä sekä niveljalkaisiin kuuluvia hyppyhäntäisiä.

 

Meidän mökkikeittiön ikkunassa väijyvä saalistaja on ristikkinaaras. Paljon naarasta pienemmät koiraat eivät jouda istumaan verkossa, sillä niiden elämän täyttää parittelukumppanin etsiminen. Kun morsian viimein löytyy, se onkin koiraan viimeinen teko, sillä usein naaras syö sen lemmenleikkien päätteeksi.

Hämähäkkien maailman karussa logiikassa syödyksi tuleminen ei ole tappio. Kun naaras saa parittelun ohella tukevan aterian, se jaksaa laskea enemmän munia. Menehtynyt isä saa enemmän poikasia kuin sellainen, joka lähtee verkosta vahingoittumattomana. Ristihämähäkit parittelevat loppukesästä, sen jälkeen naaras munii 200–300 munaa kotelossa esimerkiksi kaarnanrakoseen. Kuoriutuneet poikaset ovat keltaisia ja niillä on takaruumiissa musta täplä.

Hämähäkit ovat hyödyllisiä eläimiä niin puutarhassa kuin sisällä huoneissakin. Ilman hämähäkkejä meillä olisi muita hyönteisiä riesaksi asti. Yksikään Suomen luonnossa elävä hämähäkki ei ole ihmiselle myrkyllinen. Valtaosa maamme hämähäkeistä ei pysty puremaan ihmisen ihon läpi ja monet ovat niin arkoja, että pakenevat mieluummin kuin yrittävät purra.

Hämähäkit ovat silti ristiriitaisia tunteita herättävä niveljalkaislahko. Niihin liittyy tarinoita ja uskomuksia alkaen kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvästä Arakhnesta, joka väitti olevansa taitavampi kutoja kuin jumalatar Athene. Siitäpä Athene suuttui ja muutti Arakhnen maailman ensimmäiseksi hämähäkiksi.

Hämähäkit saattavat aiheuttaa ihmisissä pelkoa, mutta ilmiö kuuluu vain eurooppalaiseen kulttuuriin. Se on tutkijoiden mukaan opittua käyttäytymistä. Oma äitini sanoi, ettei hämähäkkiä saa tappaa, sillä se tuo onnea taloon. Koska äiti ei pelännyt hämähäkkejä, ei minullakaan ole hämähäkkipelkoa.

 

Hämähäkkikammo (araknofobia) on peloista yleisimpiä. On esitetty teoria, jonka mukaan araknofobia juontaa juurensa siihen, että jotkin lajit uhkasivat aikanaan ihmisiä. Toisen teorian mukaan hämähäkkipelko juontaa juurensa keskiajalta, jolloin hämähäkkien luultiin levittävän ruttoa.

Monet kansat ovat pitäneet hämähäkkiä kielteisenä symbolieläimenä. On haluttu pitää etäisyyttä verkkoja kutovaan ja saalista kärsivällisesti odottavaan otukseen, joka puraisee saaliinsa kuoliaaksi ja imee sen tyhjäksi.

 

Hämähäkki on mielletty kuitenkin myös sieluneläimeksi: sielu voi hämähäkin hahmossa lähteä nukkuvan ihmisen suusta ja palata takaisin, samaahan on ajateltu sisiliskostakin. Ristihämähäkkiä on selkäkuvionsa vuoksi pidetty siunattuna ja onnen enteenä. Kiinassa lankaa pitkin laskeutuvan hämähäkin väitettiin kuvaavan taivaasta tulevaa iloa. Hämähäkkejä voidaan käyttää myös lääkinnässä. Euroopan ja Amerikan kansanparannuksessa hämähäkeillä on hoidettu  muun muassa malariaa ja ruttoa sekä hammas- ja päänsärkyä.

Sananlasku: Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa.

Hämähäkki Karvajalka kaapin päälle kapuaa,
vetää sieltä verkon nurkkaan, riippumaan sen ripustaa.

Nurkassansa langan päässä häkki kyttää - vartioi.
Ehkä kohta verkkoon lentää paarma, kärpänen tai koi.

Kärsivällisesti häkki odottaa ja odottaa.
Kudonnasta uupuneena taitaa hiukan torkahtaa.

Jokin nykii tutkalankaa - Karvajalka havahtuu,
kipin kapin saaliin luokse häkin matka suuntautuu.

Hämähäkki Karvajalka nopea kuin raketti
sieppaa saaliin kieputellen - syntyy paksu paketti.

Ensin neulanpisto pieni uhrin uneen tainnuttaa.
Siinä häkin ruoka-aikaa paisti maukas odottaa.

Hämähäkki Karvajalka ahkerana työhön käy.
Huoltaa verkon, parsii, paikkaa, kunnes reikiä ei näy.

Tuulikki Kauvo

Lähteet: Anna-Liisa Pirhonen, Suomen luonnonsuojeluliitto Etelä-Karjala 3.9.2019; Charlotte Kjaer, Tieteen Kuvalehti 10.12.2020; Iiris Kalliola, Helsingin Sanomat 25.9.2000; Juhani Terhivuo, Suomen luonto. Selkärangattomat; Kai Aulio. Tiedebasaari 20.9.2011; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat. Luonto 23.5.2019; Peda.net; Raija Väyrynen, Polku Pohjoisen luontokuvaajat ry 15.9.2015; Stick.fi; Tuulikki Viilo Maaseudun Tulevaisuus. Ympäristö 19.3.2017/The Science of Nature; Wikipedia; Yle. Oppiminen 4.9.2012; ötökkätieto.fi; Timo Nieminen, Kotiliesi. Luonto 15.4.2018; wikipedia; Tuulikki Kauvo, Hämähäkki Karvajalka eli kuinka saalistajan käy. ET-lehti 1.2.2011. Alkuosa runosta.