Noitatunturin valloitus

23 syyskuuta 2022

Pyhätunturi on Pelkosenniemen kunnan ja Kemijärven kaupungin alueilla sijaitseva usean tunturilaen ryhmä. Itä-länsisuuntainen tunturijono on vajaan kymmenen kilometrin pituinen. Aikoinaan alueella on sijainnut Alppien korkuinen vuorijono, jonka pehmeämpi kiviaines on rapautunut pois ja jäljelle on jäänyt kova kvartsiitti.
 

Pyhätunturi on nimensä mukaisesti ollut muinoin Pyhä-Luoston metsäsaamelaisten pyhä paikka. Tunnetuin huipuista on Kultakero. Seuraavat laet eli kerot ovat siitä länteen päin Ukonhattu ja Noitatunturi, aiemmalta nimeltään Seitakero. Joskus näitä keroja nimitetään myös ykköseksi (Kultakero), kakkoseksi (Ukonhattu) ja kolmoseksi (Noitatunturi).

Valokuvassa vasemmalla on Kultakero ja oikealla Ukonhattu, minä seison kuvaamassa Noitatunturilla.Tunturijonoon kuuluvat myös Laakakero ja Peurakero, jotka sijaitsevat Noitatunturista länteen. Näiden viiden huipun väliin sijoittuvat Isokuru, Pikkukuru, Sarvikuru ja Peurakuru.
 

540 metriä korkean Noitatunturin huipulle nouseminen on vaativa reitti kivikkoisuuden vuoksi. Yli 14 km:n mittaisen rengasreitin kulkuajaksi oppaissa on arvioitu 5 – 8 tuntia taukojen ja vaeltajan mukaan.

Miehen ja minun patikointi alkoi aamulla Tunturikylästä. Puolen päivän maissa olimme evästauolla Karhunjuomalammen laavulla, josta läksimme kohti Pyhätunturin korkeinta huippua. Aluksi etenimme metsäisissä maisemissa puihin reittimerkinnöiksi tehtyjä vihreitä neliöitä seuraten. Pikkuhiljaa puusto loppui, jopa tunturi- ja vaivaiskoivutkin vähenivät ja niiden tilalle tuli tunturikatajia.
 

Nousu avasi eteemme koko ajan upeampia ja upeampia maisemia, myös kauniin Kuorinkikurun. Valtaosa retkeilijöistä kiersi reittiä suositusten mukaisesti myötäpäivään ja oli tulossa alaspäin, kun me vasta olimme nousemassa Noitatunturille.
 

Innostuin rinnettä noustessani valokuvaamaan, näinhän ensimmäistä kertaa elämässäni ketunlieon ja tunturilieon, myös silmäähivelevät näkymät olivat mieleisiä kuvauskohteita. Alkumatka meni aika leppoisasti, sen sijaan loppunousu huipulle oli melko vaativaa rakkakivikon takia.
 

Aikanaan saavuimme tunturin laelle. Noitatunturi oli nyt valloitettu! Huipulla ei tuullut juuri ollenkaan, mikä on tunturissa aika harvinaista. Siinä silmiemme edessä Pyhä-Luoston kansallispuiston korkeimmalta kohdalta näkyi melkein maailman ääriin.
 

Tunturin laelta laskeutuminen osoittautui haasteelliseksi. Etenimme jyrkästi alas terävässä kivikossa, se olikin melkoista tasapainoilua. Maisemien katselu jäi nyt vähemmälle, koska silmät täytyi pitää koko ajan särmikkäissä kivissä. Avotunturissa vihreäpäiset tolpat osoittivat, missä kohtaa rakkaa ns. polku kulki. Välillä tolpat kuitenkin katosivat näkyvistä, jolloin piti pysähtyä ja kohdistaa etsivä katse kauemmaksi.
 

Tunturista laskeutumisen jälkeen edettiin vielä melko hankalakulkuista kivistä polkua metsäisillä rinteillä, mutta varsinaiset rakkakivikot olivat jo jääneet taakse.
 

Oravanlammen laavun ohitettuamme tulimme niin kosteaan metsään, että poluille oli tehty pitkospuut, tosin lahonneet pitkokset oli korvattu metallisilla ritilöillä. Matkamme jatkui Tiaislaavulle mukavia metsäpolkuja pitkin. Oli kuuma päivä, niinpä vesipullot olivat tyhjentyneet. Onneksi Tiaislaavun läheisyydessä oli lähde, jossa täytimme pullot raikkaalla vedellä.
 

Tiaislaavun kautta lähdettiin viimeiselle osuudelle kohti Porolaavua. Silloin taivas repesi ja vettä tuli kaatamalla. En muista, milloin viimeksi on satanut jopa suoraan silmiin, mutta nyt silmäkuopatkin täyttyivät vesipisaroista - toisaalta kesäsade oli lämmintä ja rankkasade jännä kokemus. Kastuttiin kyllä nahkaa myöten, mutta perillä odotti lämmin ja kuiva mökki, mukava sinne oli asettua taloksi yhdeksän tunnin patikoinnin jälkeen.

Olimme lähteneet vaeltamaan aamulla Tunturikylästä, menneet Isonkurun läpi, poikenneet Pyhänkasteenputoukselle, kiivenneet rappuset Uhriharjulle ja sitten pysähtyneet tunnin evästauolle Karhunjuomalammen laavulle. Sieltä tämä tarina alkoi perjantaina keskipäivällä.

Jälkikirjoitus: Seuraavana päivänä vain ajelimme maisemahissillä Pyhän huipulle ja sieltä alas.

Kuljeskelen tunturissa,
kuuntelen iloisia kiviä,
ikävöiviä kiviä,
huutavia kiviä,
itkeviä kiviä,
laulavia kiviä.
Kuljeskelen tunturissa ja luen
luonnon kirjoittamaa
runokirjaa.
Taustalla 16.12.2005

Lähteet: Luontoon.fi; Mangostania; Päivi Luosma, Päivänlehti. Valokeila 7.8.2017; Retkipaikka. Antti ja Johanna 23.7.2017; studio55; Tiina Vekama. tiinanpatikointi 25.8.2020; Taustalla 16.12.2005.
LUE LISÄÄ

Tunnistatko punalehtiruusun?

17 syyskuuta 2022

Pihaamme ilmestyi muutama vuosi sitten pieni ruusupensas, jonka oksat suuntautuvat suoraan ulospäin. Sinertävänvihreiden lehtiensä takia tämä ruusu oli helppoa erottaa heleänvihreästä villiruususta. Lehtisuonet ovat yläpinnalta punertavat, samoin kasvin varsi.
 

Punalehtiruusuksi nimetty kasvi on kotoisin Keski-Euroopan vuoristoista, luonnonvaraisena se kasvaa Saksassa ja Rankassa. Suomessa kasvia on viljelty melko yleisesti koristepensaana jo viime vuosisadalta asti. Nykyisin ruusua tavataan usein vain harvinaisena vanhojen kartanoiden lähitienoilla puutarhakarkulaisena. Sen kasvuympäristöä ovat iäkkäät puistot, ketorinteet ja kuivahkot metsänreunat.
 

Punalehtiruusu on metristä kolmeen metriin korkuinen juurivesaton pensas, kasvutavaltaan se on pysty. Nuorissa oksissa on piikkejä vähän, jos ollenkaan, mutta vanhan ruusun varsi on piikikäs. Ruusu kukkii heinä-elokuussa yksinkertaisin punaisin kukin, joiden teriö on neljä senttiä.
 

Elo-syyskuussa ilmestyvät pienet kiulukat ovat munanmuotoisia tai pallomaisia ja kaljuja, niiden sisällä on useita pähkylöitä.
 

Punalehtiruusu on luokiteltu vieraslajiksi. Se ei ole paha leviämään, mutta jonkin verran sitä näkee luontoon levinneenä. Kasvi leviää siemenistä, joita linnut levittävät uusille alueille. Niinpä pihamme ruusu voi olla peräisin kilometrin päässä kasvavasta kookkaasta pensaasta, josta postauksen kuvatkin ovat.

Toisinaan ruusut
puhuvat
viestivät
antavat
luovuttavat
omaa valoisuuttaan
tuoksuaan
lämpöään
viisauttaan ihmiselle

niissä hetkissä
jolloin ihmisen
sydän on avoin
pysähtymään
kuuntelemaan
ruusun viisautta
RunoTalo

Lähteet: LuontoPortti; Miia Korhonen, Luontoturva Ky; Pentti Halenus ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Seppo Vuokko, Ruusukasvit. Suomen luonto. Kasvit; Vieraslajit.fi; RunoTalo.
LUE LISÄÄ

Isokuru, Suomen syvin kuru

10 syyskuuta 2022

Pyhä-Luosto on pienimpiä Lapin kansallispuistoista. Sen alueella on useita patikointireittejä, joista tällä kertaa valitsimme Karhunjuomalammen kymmenen kilometriä pitkän rengasreitin. Se on joidenkin mielestä ehdottomasti kaikkein kaunein patikointikohde Pyhä-Luostolla. Reitti ei ole liian rankka, ja sen varrella ovat kansallispuiston merkittävät nähtävyydet eli Isokuru, Pyhänkasteenputous ja Uhriharju.

Kuru on nimitys Lapin tuntureiden välissä sijaitseville rotkoille. Kuru on vähän samantyyppinen lappilainen erityissana kuin tunturi: muissa kielissä esimerkiksi Pyhätunturi on yksinkertaisesti vuori ja kuru on kanjoni tai rotko.

Tunturikylän vuokramökistä pääsimme hyvin Porolaavun kautta Isokurun laavulle ja sen ohi Isoonkuruun, joka sijaitsee Kultakeron ja Ukonhatun tunturihuippujen välissä. Isokuru eli Pyhäkuru on rajoitusvyöhyke, jolla liikkuminen on sallittu vain rakennettua reittiä pitkin sulan maan aikaan.

Leveä ja osittain kevyen köysiaidan rajaama puinen kävelysilta kulkee 220 metriä syvän kurun pohjalla. Vaeltaminen on tosi helppoa – oliko se edes vaeltamista. Reitin varrelle on sijoitettu kohdetauluja, joiden avulla voi tutustua Isokurun syntyyn ja alueen geologiaan.


Alkumatkasta sadekuuro yllätti meidät kulkijat, mutta lämmin sää ja pian ilmestynyt auringonpaiste kuivattivat vaatteet nopeasti. Metsäisen reitin varrella on puroja ja pieniä kirkasvetisiä lampia. Eräässä niistä uiskenteli telkkäemo kahden poikasensa kanssa.


Yhdessä lammista oli ilmeisesti ”toivomuslähde”, koska sen pohjalle oli viskelty kolikoita.
Matkan edetessä metsä kuitenkin väheni kurun rinteillä ja paljaat rakkajyrkänteet kasvoivat, laajenivat ja tulivat yhä korkeammiksi. Vastaantulijoita ei juuri ollut, kahdelleen etenimme puista polkua.

Kurun pohjukan lähestyessä rinteistä alkoi erottua jyrkkiä rakkaseinämiä. Isokurun kvartsiittikalliot muodostuvat lukemattomista ohuista kerroksista, jotka ovat jyrkästi kallellaan kohti pohjoista. Pakkanen on rikkonut aikojen kuluessa kallioita, ja irtonaiset kivilaatat ovat kasautuneet rinteisiin ja rinteiden juurelle teräväsärmäiseksi rakka- ja taluskivikoksi.


Pyhä-Luoston tunturijono syntyi yli kaksi miljardia vuotta sitten, se on jäänne maailman vanhimpiin kuuluvasta vuoristosta. Tunturit ovat suurelta osin muinaisen meren pohjahiekasta muodostunutta kvartsiittia, niinpä varsinkin Isokurussa kivien pinnalla oli paikoitellen nähtävissä edelleen muinaismeren aaltojen kuvioinnit.
 

Pyhätunturin kurut ovat syntyneet alun perin rapautumalla, mutta jääkauden aikana niitä ovat kuluttaneet myös jäätikköeroosio ja jäätiköiden sulamisvedet. Sulamisvedet ovat lisäksi kerrostaneet kurujen suulle Pyhätunturin etelärinteeseen laajoja kumpuilevia kivisiä ja soraisia purkauskerrostumia noin 10 500 vuotta sitten.

Matkaa jatkettiin kallioseinämiä ihmetellen. Seinämät ovat yhtä kiviputousta, täällä onkin riski kivivyöryille. Kurun pohjoispäädyssä havahduin veden solisevaan ääneen, se tuli pienestä purosta näköalatasanteen vieressä.  Opastaulun mukaan oltiin historiallisella paikalla.


Edessämme oli 12 metriä syvä Pyhänkasteenlampi, johon sen takana olevan Pyhänkasteenputouksen vesi laskeutuu pystysuoraa seinämää pitkin. 17-metrinen Pyhänkasteenputous saa vetensä läheisessä Karhukurussa virtaavasta nimettömästä tunturipurosta, joka laskee Isokuruun lännestä. Pyhänkasteenlammesta vesi virtaa eteenpäin kurun pohjaa pitkin.


Pyhänkasteenputous on tullut tunnetuksi erityisesti sen kulttuurihistoriallisesti tärkeän taustansa ansiosta, sillä putous, lampi ja lähellä sijaitseva Uhriharju ovat olleet aikoinaan saamelaisten pyhiä paikkoja.


Miten päästään pois Suomen syvimmästä kurusta? Vain kiipeämällä Isokurun toisessa päässä olevat 447-askelmaiset sykettä kohottavat portaat! Niitä pitkin sitten noustiin Uhriharjulle, noin 50 metriä Pyhänkasteenlammen yläpuolelle kohoavalle kapealle kallioharjanteelle. Uhriharjulla on aikoinaan uhrattu esimerkiksi peuroja ja sarvia, jotta metsästysonni pysyisi myötäisenä.


Uhriharjulta polku johdatti meidät Karhunjuomalammelle. Siellä on päivätupa, laavu ja puuseet sekä lammen rannassa laituri. Laavulla maistuivat eväät ja kahvit toisten retkeilijöiden seurassa. Sitten yhdeksäntuntinen vaelluksemme taas jatkui.


Karhunjuomalampi on risteyskohdassa, josta voisi jatkaa Noitatunturille, Pyhän hotellille tai vaikka Luostolle. Me jatkoimme Noitatunturille, mutta se on jo toinen tarina.

Olemme pyhiä
tavallaan
menneitten pakanoiden mailla
ja pyhänkasteen putouksen
suomasta vahvistuksesta
sen virtaavasta rakkaudesta
sen kristallipisaroista
iholla
sydämessä.
Pyhänkaste runo64

Lähteet: Aki Ilmanen tulipahan.wordpress 9.7.2019; Jonna Saari 5.1.2018 Retkipaikka; Hannu Rönty 10.4.2014 ja 9.2.2017. Retkipaikka; Juha Rahkonen, Apu-toimitus 21.11.2017; Katariina Tirkkonen 19.8.2022; Luontoon.fi; Mangostania. matkasto. Päivi; Suomen vesiputoukset; runo64, Pyhänkaste 18.7.2009.

LUE LISÄÄ

Virmajuuri kääntää tarinan mukaan pahat asiat hyviksi

02 syyskuuta 2022

Vanhan ruotsalaisen uskomuksen mukaan on olemassa kasvi, joka vuosittain kääntyy maassa niin, että tämänvuotinen juuri onkin seuravana vuonna varsi ja päinvastoin. Näin jatkuu vuodesta toiseen. Tarinan mukaan kasvilla on kyky kääntää pahat asiat hyviksi.

Samoin jos kuljettaa yrttiä mukanaan, ei muiden ilkeämielisillä ajatuksilla tai aikomuksilla ole vaikutusta. Taloon sisälle tuotuna kasvi karkottaa itse paholaisenkin matkoihinsa. Tämä "ihmeellinen yrtti" kasvaa myös Suomessa ja tunnetaan nimellä virmajuuri.

Virmajuuria on Suomessa kaksi tai kolme lajia: rohto- ja lehtovirmajuuri sekä merivirmajuuri. Lajit ovat alkuperäisiä ja vanhaa perua Suomessa. Rohto- ja lehtovirmajuuren erottamisen tekee vaikeaksi jälkimmäisen suuri vaihtelu. Eniten itsensä näköinen on meren rannalla kasvava matalahko sinipunainen merivirmajuuri. Suomessa rohtovirmajuuri on eteläinen kasvi.

Isompikukkaisen, rönsyilevän lehtovirmajuuren alue kattaa koko Suomen, mutta laji on yleinen vain lännessä ja etelässä. Olen oppinut tuntemaan virmajuuren Etelä-Karjalassa, kotiseudullani Savossa sitä ei ollut. Virmajuuret viihtyvät rehevillä, kosteilla paikoilla, rohtovirmajuuri tosin myös kuivahkoilla niityillä ja kesantopelloilla.


Virmajuuren kukintoviuhkojen vahvasti tuoksuvat pienet, vaaleansinipunervat tai miltei valkeat kukat avautuvat keskikesällä. Kun mesiangervot ovat kukkeimmillaan, samoilla paikoilla voi nähdä yli metrin korkeuteen kurottavia virmajuuria, tosin näin vielä elokuussakin niiden kukkia.
 
Runsaasti kukkiva virmajuuri on hyvä mesikasvi perhosille, mehiläisille ja kukkakärpäsille. Kukkien jalkahikeä muistuttava tuoksu johtuu kasvin sisältämästä isovaleriaanahaposta. Varsinkin kuivattuna kasvilla on voimakas jalkahikeä muistuttava haju, ehkäpä siksi rohdon nimi oli antiikin aikana phou, suomeksi Hyi!

Kukkivaa virmajuurta voi erehtyä luulemaan joksikin putkikasviksi, sillä kaukaa nähtynä virmajuuri ja sarjakukkaiskasvit ovat hyvin samannäköisiä. Läheltä katsottuna virmajuuren kukka on kuitenkin aivan erilainen. Rohtovirmajuuri muistuttaa erityisen paljon lähisukulaistaan lehtovirmajuurta. Lehdykkäpareja on kuitenkin eri määrä ja rohtovirmajuurelta puuttuvat lehtovirmajuurelle tyypilliset pintarönsyt.


Virmajuurella on kulttuurihistoriallinen merkitys. Se nimittäin tunnettiin jo keskiajalla Valeriaana-nimisenä rauhoittavana rohtona. ”Juurta käytettiin lääkkeeksi virmaa, matoja, päänkivistystä, lavantautia, vaimollisten tukkelusta vasten keitteenä, keitesakoina tai jauhoina”. Kasvi tunnettiin myös hammasjuurena, ruttojuurena ja äkkiheinänä.

Virmajuurta käytettiin epilepsian lääkkeenäkin. Tähän viittaa myös kasvin suomenkielinen nimi virma, joka on vanha epilepsian nimitys. Virmajuuri näyttäisi olevan Lönnrotin antama nimi. Sitä ennen kasvi tunnettiin 1680-luvulta lähtien kirjallisuudessa ruttojuurena, sillä se on ollut myös ruttolääke.

Myöhemmin Lönnrot vakiinnutti ruttojuuri-nimen Petasites-suvun kasvien nimeksi. Teoksessa Svensk Botanik suositeltiin 1800-luvun alussa virmajuurta kaikenlaisiin mielen sairauksiin, kuten ns. hysteriaan ja mielenheikkouteen, mutta myös helpottamaan ruoansulatusvaivoja ja pahoinvointia.


Eniten lääkkeenä on käytetty rohtovirmajuuren kuivattua juurakkoa, joka onkin yksi vanhimpia ja suosituimpia kasvirohtoja. Sen lääkintätehossa on todettu olevan paljon perää, ja valeriaana on osana monissa apteekkivalmisteissa, joilla rauhoitetaan keskushermoston ja sydämen toimintaa tai laukaistaan vatsakatarreja. Itse kasvi on edelleen aktiivisen lääketieteellisen tutkimuksen kohteena. Ensimmäisen maailmansodan aikana valeriaanalla rauhoitettiin pommituksissa ja etulinjoilla ylirasittuneita hermoja.

Virmajuurella on myös taloudellista merkitystä, sillä sitä on viljelty rohdostarkoituksiin 1930-luvulta lähtien useissa Keski-Euroopan maissa ja Venäjällä, tosin Suomessa viljely lienee ollut erittäin vähäistä. Euroopassa rohtovirmajuurta kasvatettiin lähes 300 hehtaarin alalla pelkästään lääketeollisuuden tarkoituksiin vuonna 2004, jolloin suurimmat viljelymaat olivat Ranska, Englanti, Hollanti, Saksa ja Slovakia sekä Unkari. Kaupallinen viljely edellyttää kuitenkin koneellista nostoa.

Lääketarkoituksiin käytetään juurimukulat hienoine lisäjuurineen. Ne kootaan syksyllä kuivilta paikoilta, puhdistetaan mullasta - mutta ei kuitenkaan pestä vedellä - ja kuivataan varjoisessa paikassa. Omituisen kuvottava juuren haju tarttuu helposti kaikkeen ympärillä olevaan, minkä takia juurta on säilytettävä tiiviisti suljetussa astiassa. Lehtovirmajuurta voi käyttää myös ravinnoksi maltillisina annoksina. Muistanet, että juurien keruu ei kuulu jokamiehenoikeuksiin.


Virmajuurten tieteellisen sukunimen Valeriana alkuperästä on oltu monta mieltä. Se tuskin kuitenkaan liittyy latinan kielen verbiin valere ´olla voimakas´, vaikka rohtojuuria on laajalti ylistetty vahvojen voimien kasveina. Nimi voisi pohjautua roomalaisten Pannoniassa eli nykyisessä Unkarissa olleeseen Valeria-nimiseen maakuntaan, jossa virmajuurta on kasvanut Tonava- ja Drava-joen välisellä alueella. Latinalaisesta nimestä on lähtöisin myös virmajuuren muutaman äänteenmuutoksen läpikäynyt saksankielinen nimi Baldrian. Lehtovirmajuuren lajinimi sambucifolia tarkoittaa seljanlehtistä.

Kissojen tiedetään villiintyvän virmajuuresta eli ”ne tulevat hulluiksi”. Muinaisegyptiläiset kunnioittivat suuresti virmajuurta, koska se sai valtaansa heidän pyhän eläimensä kissan. Kasvia onkin kutsuttu monin paikoin Euroopassa kissanyrtiksi tai kissanjuureksi. Skandinaviassa virmajuuri oli yksi Freijalle, kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalattarelle omistetuista kasveista. Virmajuuret olivat pyhiä kenties siksi, että Freija kulki kissojen vetämillä vaunuilla.

Keski-Euroopassa virmajuuriuute on tunnettu myös lemmenjuomana, ja muinoin häissä sulhanen varmisti liiton onnellisuuden virmajuurikimpulla. Kerrotaan myös taimenien olevan ihastuneita kasvin hajuun. Jos siis onkimies haluaa saada kunnon saaliin, matopurkkiin kannattaa sujauttaa virmajuurta.


Lehtovirmajuuri on Oulunsalon nimikkokasvi. Perhosista tummaverkkoperhonen tarvitsee isäntäkasvikseen nimenomaan lehtovirmajuuren. Perhonen esiintyy vain suppeilla alueilla Pirkanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla,  sen vuoksi se on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu.
 
Syyksi lajin taantumiseen on todettu niittyjen metsittyminen ja karjan laiduntamisen väheneminen. Perhosen avuksi on Pirkanmaalla nykyisin kunnostettu ELY-keskuksen rahoituksen avulla lajin elinympäristöjä eli kosteita luonnonniittyjä, joissa on riittävästi valoa ja kasvamassa myös lehtovirmajuuria. 

Kesä on kuin perhon lento.
Kaunis, lyhyt ja hennon hento.
Aika kuluu mutta muistot jää,
ne rikastuttavat elämää.

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Bertalan Galambosi, Yrttien viljely. III Yrttien merkitys. Opetushallitus; henriettes-herb.com; Fr. Virokangas, Kotimaiset Lääkekasvimme 1913; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; laji.fi; LuontoPortti; Maaseudun Tulevaisuus; Maria Salovaara, Yle. Hyönteiset 4.7.2022; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Seppo Vuokko, Virmajuurikasvit. Suomen luonto. Kasvit; Suomen perhoset.

LUE LISÄÄ

Millä Suomen kasvilla on suurin kukka?

27 elokuuta 2022

Oletko koskaan pohtinut, millä Suomen kasvilla on suurin kukka? Tosin kukkien mittaaminen on vaikeaa, sillä kukat voivat olla monenmuotoisia; on kellomaisia ja kuppimaisia, on lautasmaisia ja kolmiulotteisia tai vieläkin monimutkaisempia rakenteita.


Suurin kukkamme on isolumme, joka voi olla levitettynä jopa 20 senttiä. Luonnossa lumme ei tosin avaudu koskaan täysin, vaan terälehdet jäävät kuppimaiseen asentoon, jolloin kukan halkaisija on 15 senttiä. Isolumpeen kasvuympäristöä ovat lampien, järvien ja hitaasti virtaavien jokien pehmeät pohjat sekä suojaiset merenlahdet. Punakukkaiset muodot ovat rauhoitettuja.


Keltakurjenmiekka on toiseksi kookkain, sen kukka on 10 senttiä. Kurjenmiekka kasvaa savi-, lieju- ja mutarannoilla sekä matalassa rantavedessä ja ojissa, kukkii kesä-heinäkuussa. Kasvi on rauhoitettu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnissa.


Upeaa lehtotikankonttia en ole koskaan nähnyt muualla kuin kirjan kuvassa. Sen kukka on kuitenkin Suomen kolmanneksi suurin, liki 10 senttiä. LuontoPortin mukaan Suomessa tikankontti on rauhoitettu ja luokiteltu silmälläpidettäväksi. Koko esiintymisalue huomioon ottaen kasvia kuitenkin pidetään elinvoimaisena.

Hämeenkylmänkukka on pohjoisella pallonpuoliskolla tavattava kylmänkukka. Kylmänkukkaa sanotaan neljänneksi kookkaimmaksi Suomen kukista, halkaisijaltaan se on 6 – 8 senttiä. Sitä esiintyy pääasiassa Kanta-Hämeessä, jonka maakuntakasvi se on. Laji on Suomessa rauhoitettu.

Alkukesästä kukkiva siperiankärhö (Clematis sibirica) kuuluu luonnonkasveihimme ja menestyy koko maassa rehevissä kangasmetsissä tai lehdoissa, joissa on ravinteikasta ja kalkkipitoista maata. Luonnonvaraisena kärhö on kuitenkin harvinaisuus ja sitä löytyy Suomessa vain muutamasta kasvupaikasta. Kasvi on rauhoitettu.


Kangasvuokko on jokakeväinen ilonaihe täällä Etelä-Karjalassa, sen kukka on 6 – 7 sentin levyinen. Kangasvuokko kukkii toukokuussa harjumänniköissä, soraisilla kedoilla sekä hiekkaisilla kanerva- ja puolukkakankailla. Laji on vaarantunut ja rauhoitettu.


Kymmenen suurikukkaisimman kasvin joukkoon mahtuvat vielä ukonkello, metsäruusut, karhunköynnös eli isokierto ja pikarililja. Ukonkello ja pikarililja eivät ole meillä alkuperäisiä luonnonkasveja. Mikäli ne jätetään pois tästä tilastosta, suurimmiksi kukiltaan nousevat luomusarjassa ulpukka, kullero ja rentukka.


Luontoon karanneista koristekasveista ja satunnaistulokkaista suurikukkaisia ovat unikot, malvat, liljat ja kurtturuusu. Auringonkukka ja päivänkakkara ovat mykerökukkaisia ja se, mitä tavallisesti sanomme kukaksi, onkin kymmenistä ja sadoista pikkukukista muodostuva kukinto.


Tänään vietetään Suomen Luonnon Päivää! Ota siitä kaikki ilo irti!

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin
niin suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen kuin kukkaset kasvavat
ja metsissä puhuvat puut.
Minä luulen nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja touot ja muut.
Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin.
Kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Eino Leino

Lähteet: Auli Honkanen, Meillä kotona-lehti 30.8.2018; Juha Laaksosen luontoretki, Yle Areena 14.8.2022; Juha Roiha Yle Uutiset 2.11.2018; LuontoPortti; Petri Vironen, Yle Uutiset 25.11.2018; Seppo Vuokko, Suomen Luonto 21.4.2015; Suomen luonnon päivä. Metsähallitus. Suomen luonnonsuojeluliitto; Eino Leino, Rauha.

LUE LISÄÄ