Nallekarkkisienet, hytykät Osa 2

04 joulukuuta 2021

Lahoavilla puilla on monentyyppisiä sieniä, on nystyjä, nyppyjä, rypyköitä, limamöykkyjä, hytyköitä, lakkeja ja kääpiä, eri puulajeilla erilaisia. Luonnonvarakeskuksen mukaan ilmastonmuutos hellii lahottajia.
 

Limaiset hytykät kuuluvat hyytelösieniin. Ne turpoavat kostealla säällä ja kuivina vetäytyvät huomaamattoman rupisiksi. Useimpien hyytelösienten itiöemässä ei ole lakkia tai jalkaa, vaan sieni on epäsäännöllisen muotoinen pyöreä tai liuskainen möykky. Niitä näkee eniten myöhäissyksyllä, mutta monet lajit ovat löydettävissä myös keväällä. Useat hytykät voivat kasvaa talvellakin, sillä ne eivät säikähdä kylmyyttä, mutta kuivuudesta ne eivät pidä.
 

Keltahytykkä (Tremella mesenterica) on ilahduttava näky varsinkin myöhäissyksyllä. Tätä nallekarkkia olen tavannut pajuryteiköistä, mutta harvoin runsaana, vaan yleensä pieninä ja aluillaan olevina itiöeminä siellä täällä. Sieni ei ole myrkyllinen, mutta on mitättömän makuinen. Hytykän kokoa voit verrata pajunlehteen.
 
Keltahytykkä kasvaa lehti- ja sekametsissä sekä pensaikoissa puunrungoilla lahottaen niitä ja on löydettävissä lähes koko vuoden. Keltahytykkä ei ole erityisen harvinainen sieni, sillä siitä on hajanaisia havaintoja koko Suomen alueelta, mutta eniten eteläisimmästä Suomesta. Myös Pohjois-Amerikassa sieni on levinnyt laajalti.
 

Meduusamainen keltahytykkä kasvaa vasta sitten, kun sateet ovat kastelleet läpikotaisin lepikkojen ja pajukkojen lahot oksat ja rungot. Syksyn hämärässä tihkusateessa kirkkaan oranssinkeltaiset keltahytykät suorastaan loistavat rungoilla. Niiden 2, 5 – 10 cm leveä ja 3 – 4 cm korkea itiöemä on epäsäännöllisesti liuskainen ja sileäpintainen.
 
Sieni on sateella pehmeä ja turvonnut, sen sijaan kuivina aikoina se kutistuu tummanoranssiksi ja kovaksi, mutta virkoaa taas kosteutta saatuaan. Toinkin kokeeksi sisälle keltahytykkää kasvavan oksan, parin päivän kuluttua sieni oli pienentynyt huoneenlämmössä ryppyiseksi kasaksi.
 

Rustohytykän (Exidia cartilaginea) tärkeimpiä maastotuntomerkkejä on kasvaminen koivulla, ulkoreunan hienoinen ripsikarvoitus ja itiöemän irrallisuus. Sieni voi tuoda mieleen korvasienen, mutta rustohytykkä on hyytelömäinen, ei napakka.
 

Ruokapöytään hyytelösienet eivät kelpaa, vaikka joitakin niistä arvostetaan itämaisessa ruokakulttuurissa mukavan purutuntuman vuoksi, lisäksi niillä arvellaan olevan myös terveysvaikutuksia. Suomessakin yhtä lajia, orahytykkää, on suositeltu syötäväksi. Meillä hyytelösieniä voidaan käyttää ruokien koristeena, varsinkin keltahytykkää.
 

Lahohytynupukoista ja kantohytynupikoista löysin erittäin vähän tietoa. Luonnonvarakeskus on tutkinut tyvilahoa ja sitä aiheuttavia lahottajasieniä mm. vuoden 2012 – 2015 tutkimuksessaan. Sen tulosten mukaan yleisin sekä kuuselta että männyltä tavattu lahottaja oli kotelosieniin kuuluva lahohytynupikka.
 

Lahohytynupukoiden vierellä kuvassa näkyy valkeita hytyrypyköitä.

Ei elämä ole aina helppoa kauraa,
siksi on hyvä joka päivä nauraa.
Kun hymyyn kaartuu suu,
elo paremmin onnistuu.

Kun muistaa iloita pienistä jutuista arkena,
hassutella lauantaina,
hekotella sunnuntaina,
ei silloin niin paljon murheet paina.
Kun nauraa niin että pakahtuu,
sydän raukkakin siinä parantuu.
Parantava nauru

Lähteet: Korhonen & Penkkimäki, Suuri suomalainen sienikirja; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 5.1.2021, 3/2020; Luonnonvarakeskus; Martti Rajamäki, Sienet ja niiden seuralaiset; Markku Rättilä, Lapin Kansa 6.2.2019; Mauri Korhonen Tunnista sieni; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas; Satumainen luonto 26.9.2018; Seppo Vuokko, Helsingin Sanomat. Kotimaa. Luonto 19.11.1996; Wikipdia; Laji.fi; runojajatarinoitasulle.word.press, Parantava nauru.
 
LUE LISÄÄ

Nallekarkkisienet, hytykät Osa 1

27 marraskuuta 2021

Hyytelömäiset sienet ovat kehityshistoriallisesti hyvin epäyhtenäinen ryhmä. Postaukseni aiheena olevat hytykät kuuluvat hyytelösieniin. Hyytelösienillä samanlainen rakenne on kehittynyt evoluution aikana monesti toisistaan riippumatta, esimerkiksi kahden runsaslajisimman suvun eli oksahytyköiden ja poimuhytyköiden sienet ovat vain hyvin kaukaista sukua toisilleen.
 
Kuvassa kantohytykkä
Lähteissä kuvataan hytyköitten ryhmän sieniä hyytelömäisiksi, mutta jotkut voivat olla rustomaisenkovia tai hyvin sitkeitä. Kosteina itiöemillä on normaali muotonsa, kokonsa ja värinsä, mutta kuivalla säällä ne vettä menettäessään pienenevät ja kovettuvat hauraiksi.
 
Kuvassa liuskahytykkä
Liuskahytykkää (Tremella foliacea) ihmettelin pari vuotta sitten mökkimetsässä lepän rungolla. Valokuvasin sienen ja jätin kuvat odottamaan aikaa parempaa, koska silloin en tiennyt sienen lajia enkä nimeä. Aikanaan se selvisikin. Rakenteeltaan meduusamainen liuskahytykkä on poimuhytyköiden sukuun kuuluva laji ja sukua keltahytykälle, jonka esittelen ensi viikolla.

Itiöemä on 2 – 15 cm leveä, hyytelömäinen, pyöreähkö, väriltään vaalean- tai suklaanruskea ja muodoltaan aluksi aivomaisen poimuinen, myöhemmin liuskainen. Maku on mieto ja tuoksu heikko. Sienen pinta on kosteana limainen, mutta kuivana kova, miltei musta.
 

Liuskahytykkä on lahottajasieni ja kasvaa yleisenä lehti- ja sekametsissä sekä pensaikoissa kuolleella tai elävällä havupuulla ja erityisesti lehtipuulla. Sienen voi löytää läpi vuoden, mutta se on yleisin myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä heti lumen sulamisen jälkeen.
 
Kuvassa nystyhytykkä
Nystyhytykkä (Exidia glandulosa) on hyytelömäinen, mustanpuhuva, poimuttunut ja tiheään pieninystyinen lahottajasieni. Itiöemät ovat peukalonpään kokoisia, usein yhteen kasvaneita ja alapinnaltaan alustaan kiinnittyneitä.
 

Nystyhytykän voi tavata hyvin monenlaisilta paikoilta, usein raidan (pajun) rungolla, mutta myös laholla lehtipuulla tai sen kannolla huhtikuusta joulukuuhun.

Sienioppaasta sain myöhemmin selville, että alla olevan kuvan sieni on ilmeisesti kantohytynupikka (Ascocoryne sarcoides).
 

Monet hyytelösienilajit ovat lahottajia tai jopa loisia. Ne kasvavat tyynymäisinä, poimuisina tai liuskamaisina ja usein pinnanmyötäisesti lahopuulla. Useat lajeista ovat yleisiä ja osa värikkäitäkin, kuten suppilo- ja keltahytykkä. Kuvasin hytykät kodin lähimetsässä marraskuussa, paitsi liuskahytykät jo aikaisemmin saaressa.
 
Ruokasienikäyttöä näillä sienillä ei juurikaan ole, ainoastaan suppilohytykkä ja orahytykkä ovat syötäviä. Joitakin hyytelösieniä käytetään kiinalaisessa keittiössä yleisesti terveysruokana. Muistelimme mieheni kanssa, että söimme pekingiläisen hotellin aamiaisella jotain tällaisia sieniä, ei niissä erityistä makua ollut, mutta jotain suutuntumaa kyllä.

Syksyllä haistelen sienihattuja,
sammalmättään päällä,
kuulakkaalla säällä.

Pii paa puu, terve marraskuu!
Kohta menee järvet jäähän.
Saappaat jalkaan, myssy päähän.
Nenä punehtuu, onhan marraskuu.
Kuukausilorut

Lähteet: Korhonen & Penkkimäki, Suuri suomalainen sienikirja; Martti Rajamäki, Sienet ja niiden seuralaiset; Mauri Korhonen Tunnista sieni; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas; Satumainen luonto 26.9.2018, 17.3.2019; Wikipedia; Laji.fi; peda.net. Kuukausilorut.
LUE LISÄÄ

Takiainen

20 marraskuuta 2021

Muistatko heitelleesi lapsena takiaispalloja kaverien hiuksiin tai vaatteisiin? Antiikin Kreikassa kerrotaan takiaista kutsutun nimellä filanthropos ’ihmisystävä’. Syynä olivat kasvin kukkamykeröt, takiaispallot, jotka takertuvat tiukasti vaatteisiin ja sillä tavalla siirtyvät uusille seuduille. 

Jostain luin arvelun, että ehkäpä jo kivikaudella lapset ovat harrastaneet tuota hauskuttelua tai kiusoittelua. Paitsi kiusantekoon, mykeröitä on käytetty myös tositoimiin, kuten vaatteiden sukimiseen, villan karstaamiseen ja jopa lepakoiden pyydystämiseen. Aikoinaan Elias Lönnrot ehdotti takiaispallojen käyttämistä likapilkkujen poistamiseen tummista vaatteista, mykerö oli siis eräänlainen tarraharjan esi-isä.

Seittitakiainen on keskieurooppalainen tulokas, joka on saapunut Suomeen jo ammoin. Ihmisen mukana seittitakiaiset ovat myöhemmin levinneet kaikkiin maanosiin paitsi Antarktikseen. Ennen ihmistä ja kotieläimiä takiaista ovat saattaneet levittää maassamme käyskennelleet jääkauden suurnisäkkäät. Kenties toista metriä maanpinnan yläpuolelle kurottavat mykeröt ovat olleet juuri oikealla korkeudella takertuakseen ohikulkevan mammutin matkaan.

Puutarhakasvina seittitakiaisella on pitkät perinteet; esimerkiksi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren kerrotaan 800-luvun alussa määränneen, että takiaista täytyy kasvattaa luostaripuutarhoissa. Kookasta purppurakukkaista kasvia on aikoinaan istutettu kotipihoihinkin, jotta sitä pystyttiin käyttämään hyödyllisiin tarkoituksiin, kuten edellä jo ilmeni. Se oli myös tärkeä rohdoskasvi.

Takiaiset ovat kaksivuotisia tai lyhytikäisiä, kerran kukkivia kasveja. Suomessa on neljä takiaislajia, jotka risteytyvät helposti keskenään, isokokoinen seittitakiainen on niistä tavallisin. Sen hyvä tuntomerkki on mykeröiden ulkopintaa peittävä seitti, joka on kuin hämähäkin kutoma. Valtavan suuret ”raparperinlehdet” ovat lajin huomiota herättävin piirre. Kasvin varsi on tanakka ja pituus puolesta metristä puoleentoista metriin.

Pallomaiset, villakarvaiset mykeröt ovat haarojen latvoissa. Heinä-syyskuussa takiaisen mykeröihin ilmestyvät kukat ovat purppuranpunaisia, ponnet sinisiä ja emin vartalo ruusunpunainen. Harmaa seittimäinen karvoitus ja koukkupäiset piikit ympäröivät kukintoja, nämä piikkipallot tarttuvatkin hanakasti syksyllä ohikulkevaan eläimeen tai ihmisen vaatteisiin.

Muhkeimmat takiaiskasvustot löytyvät kaatopaikoilta ja navettojen liepeiltä, typekkäästä maaperästä. Seittitakiaista tapaa yleensä kaupunkien joutomailta, tienvarsilta ja vanhoilta markkinapaikoilta Oulun tienoille asti. Onpa joku laskenut, että sitä kasvaa joka kolmannella Suomen rautatieasemalla. Joutomaiden vähentyessä seittitakiaiselle on yhä vähemmän hyviä kasvupaikkoja. 

Takiaiset keräävät ravintoa juurakkoonsa kenties montakin vuotta, kunnes kaikki ravintovarat käytetään kerralla korkeaan varteen ja runsaaseen kukintaan. Kookkaan kukinnon kasvattaminen vie kuitenkin seittitakiaisen kaikki voimat ja kasvi kuoleutuu.

Takiaisen versot säilyvät pystyssä talventörröttäjinä, ja niihin jääneet siemenet ovat lintujen ravintoa. Varsinkin tikli syö mielellään takiaisen siemeniä, mutta tuskin levittää kasvia, sillä itse siemenissä ei ole tarttumaelimiä. Siemenet kelpaavat myös useille hyönteisille, jotka tuhoavat merkittävän osan sadosta.

Meillä seittitakiainen on nykyisin lähinnä kiusallinen rikkaruoho, mutta esimerkiksi Kiinassa takiaisia viljellään. Juurta on Euroopassakin käytetty rohdoksena jo Antiikin aikoina. Myös Suomessa takiainen on ollut ennen monipuolinen rohdos- ja hyötykasvi.

Sen bakteereja tuhoavia aineita ja inuliinia sisältävällä juurella on lääkitty monenlaisia särkyjä, paiseita, palovammoja, ihottumaa ja psoriasista, peräpukamia, kuppaa ja keripukkia. Takiaista on käytetty myös ulostuslääkkeenä, sappi- ja rakkovaivoissa, reumaattisissa kivuissa ja kasvaimissa sekä puhdistamaan verta, kiihottamaan virtsaneritystä ja lisäämään hikoilua. Ulkoisesti sillä on hoidettu rohtumia ja huonosti paranevia haavoja sekä liiallista hiusten lähtöä ja nopeutettu hiusten kasvua. Tuoreita lehtiä on käytetty kääreenä ihottumissa ja mätähaavoissa.

Rohtokäyttöön tulevat takiaisen juuret nostetaan ensimmäisen kasvuvuoden syksyllä tai toisen vuoden keväällä ennen kukintaa ja kuivataan. Nuorta juurta voi käyttää myös vihanneksena sellaisenaan, sen sanotaan maistuvan miltei artisokalta. 

Kahvinkorvikkeeksikin juuri on aikoinaan kelvannut. Keväisiä lehtiruoteja ja varsia voi valmistaa ruuaksi parsan tapaan, seittitakiainen on villivihanneskokkien mukaan mureaa ja miellyttävää syötävää. Japanilaiset ovat jalostaneet takiaislajiketta, jolla on erittäin mieto pähkinän maku. 

Miltä maistuisi alkupalaksi seittitakiaisen juuri voikukannuppujen kera? 

Ruotsin kielen takiainen kardborre on ollut Suomen ohdakkeiden, karhiaisten ja takiaisten kansannimien lähtökohtana, sillä niistä on käytetty muun muassa nimiä karriainen, karrikka tai karporri. Seittitakiaista on sanottu myös ämmänkengäksi, ämmänkämmeneksi ja akantupakiksi.

Seittitakiaisen tieteellinen nimi on Arctium tomentosum. Suvun tieteellinen nimi Arctium tulee kreikan sanasta arktos, karhu, mikä viittaa karheisiin ja karvaisiin kukkamykeröihin. Mykeröitten tarttuvuus on puolestaan seittitakiaisen toisessa nimessä tomentosum, tarttuva, tahmea.

Se on kylpevinään Hippokrene-lähteessä
ja sukeltaakin – viilivatiin.
Suloista on sentään sukeltaa viiliin
ja unohtaa hometahrat turkissaan.
Ihanaa, kolminkertaisesti ihanaa
on nousta kylvystä
uutena ja sileäkarvaisena
niin kuin vatsanuoltu vasikka.
Mutta vielä, vielä ihanampaa
on keinua, keinua,
heilahdella edestakaisin
kaukana ja korkealla
sinisessä äärettömyydessä
niin kuin lehmän häntään juuttunut takiainen.
Uuno Kailas

Lähteet: Arja Kivipelto, Helsingin Sanomat. Tiede 5.5.2016; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Henriette Kress, Suomen Luonto 6/2000; Henry Väre, Asterikasvit. Suomen luonto; Kaj Simberg, Alkupalat luonnosta 23.8.2020; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Mikko Piirainen, Pirkko Piirainen, Hannele Vainio, Kotimaan luonnonkasvit; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Puutarha-artikkelit; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suvi Hilvonen ja Julia Vilenius, Stadia, Helsingin ammattikorkeakoulu; Yrttitarha; Uuno Kailas, Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja. Ihmisaivoituksen tiet -runon loppuosa.

LUE LISÄÄ

Myöhäissyksyn hunajankeltainen sienilöytö talvijuurekas

13 marraskuuta 2021

Talvijuurekasta on vaikeaa olla huomaamatta, sillä se loistaa lehtipuiden rungolta hunajankeltaisena. Olin etsimässä marraskuisena päivänä talvisieniä, minkä vuoksi tähystelin pienen hiekkatien oikealle ja vasemmalle puolelle. Sitten onnisti. Lehtipuuryteiköstä oranssinkeltaiset sienet osuivat vaivatta silmään.

Talvijuurekas kasvaa pusikoissa, yleensä sen löytääkin erilaisista pajutiheiköistä. Usein sen kasvualustana on pajun tai haavan lahoava runko, niin nytkin. Laji on sangen satoisa ruokasieni, eikä sieniä yleensä tarvitse mennä haeskelemaan kovin kaukaa. Talvijuurekas kasvaa aina Utsjokea myöten, mutta Etelä-Suomessa se on pohjoista yleisempi.

Talvivinokkaan ohella talvijuurekas on sienikauden viimeisiä lajeja, sen satokausi onkin nyt parhaimmillaan. Juurekas aloittaa kasvunsa vasta syysmyöhällä yöpakkasten jälkeen ja kestää hyvin kylmyyttä. Jos keskelle talvea osuu viikon lauha jakso, uusia sieniä saattaa ilmestyä näkösälle. LuontoPortin mukaan moneen kertaan jäätyneitä sieniä ei kuitenkaan tulisi käyttää ruuanlaitossa.

Talvijuurekas on lahottajasieni, jonka haju on heikko ja miellyttävä. Juurekkaan saattaa sekoittaa muihin lahopuulla kimppuina kasvaviin sieniin, kuten lahokkaisiin ja helokkaisiin. Tuntomerkkinä näiden kaikkien itiöpöly on kuitenkin eriväristä: lahokkaiden violetinmustaa, helokkaiden ruskeaa ja talvijuurekkaiden valkoista, mutta toisaalta sienten itiöpölyn värin tarkistaminen metsässä on mahdotonta.

Nuorten talvijuurekkaiden jalka on hunajankeltainen, tyvestä alkaen tummeneva, myöhemmin se muuttuu ruskeaksi ja lopulta kokonaan mustanruskeaksi. Sienestä syödäänkin vain lakki, joka on vaalean- tai hunajankeltainen, keskeltä usein tummempi ja reunoiltaan heleämpi, märkänä tahmea- tai limapintainen. Heltat ovat kellanvalkoiset, leveät, kolotyviset ja kohtalaisen harvassa, ne kuultavat läpi lakin reunaosista.

Sieniä ei tarvitse keittää, mutta ne on kypsennettävä hyvin. Talvijuurekas on villiruokalähettiläs, keittiömestari Sami Tallbergin mukaan mainio ruokasieni kaikin tavoin valmistettuna. Hän nimeää talvijuurekkaalle Top 5 -makupareiksi kukkakaalin, vihreät pavut, vihreät linssit, ruohosipulin ja lakritsin.

Vielä viime vuosiin asti talvijuurekasta on esitelty sienikirjoissa yhtenä lajina. Viime aikoina on kuitenkin erotettu useita eri lajeja, eikä ole vielä varmaa, miten yleisiä eri talvijuurekaslajit ovat Suomessa tai ylipäätään mitä lajeja meillä edes kasvaa. Joidenkin lähteiden mukaan meillä on tavattu ainakin viittä lajia. Lajeilla ei sinällään ole suurta merkitystä meille sienestäjille, koska talvijuurekkaat ovat joka tapauksessa hyviä ruokasieniä.

Talvijuurekas on meillä aliarvostettu, vaikka se on maailman viidenneksi eniten viljelty ruokasieni. Muun muassa Japanissa sitä kasvatetaan runsaasti, sillä tämä enokitake- tai enoki-nimellä tunnettu sieni on hyvin suosittu japanilaisissa keittiöissä. Tuoreita enokitake-nippuja on ollut myynnissä Suomessakin. Kiinnostaisiko sinua valmistaa enokikeitto? Se syntyy kasviksista, nuudeleista, talvijuurekkaista ja misosta.

Enokikeitto: yksi valkosipulinkynsi, pieni pala inkivääriä pilkottuna, kasviöljyä, vettä, dashia, vaaleaa misotahnaa, purjoa, palsternakkaa, porkkaa, merilevää, talvijuurekkaita ja pussi pikanuudeleita. Dashia ja misoa on meilläkin saatavana hyvinvarustetuista ruokakaupoista.

Talvijuurekkaista käytetään vain lakit, jotka lähtevät yleensä jo poimintavaiheessa hyvin irti jalasta. Puhdista sienet roskista ja jos jalkoja on mukana, poista ne. Sieniä ei tarvitse pieniä.

Pilko ensin valkosipuli ja inkivääri. Kuumenna öljy pienessä kattilassa. Lisää valkosipuli ja inkivääri kuumaan öljyyn, sekoita pari kertaa ja kaada vesi päälle. Kun vesi kiehuu, lisää dashia ja pilkottuja vihanneksia. Keitä, kunnes kasvikset ovat kypsiä. Ota mukillinen keitinvettä ja liota siihen pari ruokalusikallista misotahnaa. Kiehauta vielä nuudelit kypsiksi ja lisää sienet aivan lopuksi. Viimeistele misolla ja vie tarjolle.

Talvijuurekkaita kasvatetaan myös kotona väljäsuisissa astioissa, joihin sienen rihmasto on istutettu jo sienimöissä valmiiksi. Kasvualustana ovat sahanpuru ja sopivat ravinteet. Talvijuurekas on lahottaja ja lahottajia on helppo viljellä. Luonnonsienten pienimuotoisesta viljelystä saat lisätietoa Suomen Sieniseuran Veikko Hintikan artikkelista.

Suomessa talvijuurekkaasta kasvatetaan muun muassa Flammulina elastica -lajia. Vain viljelty talvijuurekas on sallittu kauppasienenä, se kuuluukin Ruokaviraston suosittelemiin sieniin. 

Kauppatuotteena talvijuurekas näyttää vaalealta ja hontelolta, se siis eroaa ulkonäöltään huomattavasti luonnossa esiintyvästä sienestä. Ulkona on paljon valoa ja vähän hiilidioksidia, siksi talvijuurekkaasta tulee luonnossa lyhytjalkainen ja oranssinvärinen. Sen sijaan sisätiloissa kasvatettuna sienelle annetaan vähemmän valoa ja hiilidioksiditasot pidetään korkealla, jolloin sieni kasvaa pitkäjalkaiseksi, mikä helpottaa sienen sadonkorjuuta.

Syysmetsään hiljaa keiju kulkee,
sammaleiseen syliinsä hänet sulkee,
usvaan utuiseen kietoo maan,
rauhaan ja puiden havinaan.
Askel on keveä, ei jälkiä jää,
niittyvillan taipuu hiljaa pää.
Sieni hattunsa laskee maahan.

sadepaivaonnittelut

Lähteet: Arja Kivipelto, Tiedeluonto 16.11.2019; kertomuksiaelamasta.wordpress.com 6.11.2015; Korhonen&Penkkimäki, Suuri suomalainen sienikirja; Lasse Kosonen & Sami Tallberg, Villisienet. Tunnistusopas; LuontoPortti; Mauri Korhonen, Tunnista sieni; osterivinokas.fi; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas; ripaustryffelia.wordpress.com; Veikko Hintikka, Suomen Sieniseura; sadepaivanonnittelut.blogspot.com. Runoja vuodenajoista 20.1.2016.

LUE LISÄÄ

Tunnetko ruohokanukan - pohjoisen ja rannikon komistuksen?

06 marraskuuta 2021

Elo-syyskuussa kiertelin mieheni kanssa Kolarissa Äkäsmyllyn maisemissa. Suuntasimme kohti Äkäskeroa, mutta heti alkutaipaleella pitkospuut olivat liian huonot matkan jatkamiseksi, ja vielä suurempi este oli pieni sillaton joki, johon polkumme katkesi kuin leikaten. Se ei ollut kuitenkaan turha reissu, sillä polun varrella näin elämäni ensimmäisen kerran kirkkaanpunaisia, puolukkaa isompia marjoja, jotka tunnistin heti ruohokanukoiksi. Ympäristö oli kanukalle sopivaa suomaisemaa, sillä kasvi suosii kosteaa maaperää.

Puolisenttiset luumarjat kasvoivat tiiviinä ryppäinä. Etenkin kanalinnut syövät marjoja mielellään ja levittävät niiden kivikovia siemeniä ulosteissaan. Kanukan ruotsalainen nimi onkin hönsbär, kananmarja. Ruohokanukan marjat ovat aluksi tummanpunaisia, mutta muuttuvat kypsyessään helakanpunaisiksi. Marjat eivät ole ihmisellekään myrkyllisiä, mutta maistuvat lähinnä jauhoille, niinpä niitä ei mauttomuutensa takia poimita. Marjojen vähäarvoisuutta kuvaavat myös kansan antamat toisintonimet hepo-, kanan-, kivi-, käärmeen-, madon-, rotan- ja sianmarja. Ruohokanukan lehdet värjäytyvät syksyllä punaisiksi, ne ovatkin osa näyttävää maaruskaa.

Pienestä koostaan huolimatta ruohokanukka koristaa kasvupaikkojaan alkukesästä myöhään syksyyn. Se on kevään ja varhaiskesän kukkija, mikä tarkoittaa pohjoisessa juhannuksen jälkeistä aikaa. En ole käynyt sitten lapsuuden Lapissa keskikesän aikaan, niinpä minulta on toistaiseksi jäänyt näkemättä ”ruohokanukoiden valkoiset patjat”. Onneksi sain kukkakuvia Äkäslompolosta tuttavalta ja nykyisin Muoniossa asuvalta sukulaistytöltä.

Ruohokanukka lienee ollut kasvitieteilijä Carl von Linnén suosikki, koska hän antoi sille Ruotsin kunniaksi nimen Cornus suecica (suecica=ruotsalainen). Kasvi on yleinen Ruotsissa, mutta se on tavallinen myös Suomessa, tosin levinneisyydeltään kaksijakoinen. Ruohokanukka on nimittäin levittäytynyt maassamme niille seuduille, joissa haihtuminen on vähäistä, kuten Lapin sisäosiin ja rannikkoseuduille.

Kilpisjärvellä tuntureiden länsirinteillä ruohokanukka kasvaa erittäin yleisenä. Myös Lapin tunturikankailla, korpimättäiden kupeella ja rannikolla ruohokanukka muodostaa maanalaisen juurakkonsa avulla laajoja kasvustoja tiheäksi peitteeksi. Sen sijaan Etelä- ja Keski-Suomen sisämaassa ruohokanukka on hyvinkin harvinainen, minkä vuoksi minä sisä-Suomen kasvattina en ollut koskaan nähnyt kasvia muualla kuin kirjoissa. Norjassa kanukka on yleinen lähes kaikilla metsätyypeillä.


Ruohokanukka kukkii runsaana kesäkuun lopulla Lapissa ja rannikkoseudulla. Kasvin latvassa on neljän valkean suojuslehden yläpuolella mykerökukinto, jossa on toistakymmentä pientä mustaa kukkaa. Tämä nelisakarainen tähti näyttää ihan isolta kukalta, jonka tarkoitus lienee houkutella pölyttäjiä, sillä ruohokanukan kukat eivät tuoksu eikä niissä ole mettä. 

Kanukkakasvien heimoon kuuluu kaikkiaan 89 lajia, mutta Suomessa kasvaa luonnonvaraisena vain ruohokanukka. Tuntuu uskomattomalta, ettei sitä hyödynnetä koristekasvina, sillä lähes mustat kukat valkeiden ylälehtien keskellä muodostavat kontrastin, jollaista ei muilla kasveillamme ole. Runollisesti sanottuna ”ruohokanukan pienet mustat kukat ovat valkeiden ylälehtien sylissä kuin silmäerä”. Myös lehtien upea syysruska ja helakanpunaiset kukat toisivat väriä pihapiiriin.

Mesimarja,
ailakki eli taivaan portin avain,
koiranputki,
ruohokanukka,
niittyleinikki,
oravanmarja...

Täynnä ihania pieniä yksityiskohtia,
tulvillaan kesää,
kesän tuoksuja, värejä
Kaisu 

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Henry Väre, Kanukkakasvit. Suomen luonto; Kasviatlas 2015; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pentti Halenus ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Seppo Vuokko, Suomen Luonto. Kysy luonnosta 10.7.2015; Kaisu 11.6.2018, tau(v)onpaikka.blogspot.com. Osa Kaisun postauksen runosta. Kukkivien ruohokanukoiden kuvat Nina Vaahtoranta ja Maritta Kärkkäinen.


LUE LISÄÄ