Oletko koskaan kuullut rehuvuohenherneestä?

13 elokuuta 2022

Olin pyöräilemässä maaseudulla kymmenisen kilometriä Lappeenrannan keskustasta. Oli niittyjä ja peltoja, metsääkin. Viiletin pyörällä lujaa vauhtia alamäkeä Rännikorpea kohti. Ehdin kuitenkin näkemään tienposkessa jotain sinistä korkeaa kasvustoa. Voivatko virnat olla noin näyttäviä, pohdiskelin. Paluumatkalla pysähdyin katsomaan niitä sinikukkaisia korkeita kasveja. Näyttivät hernekasveilta, vaikka olivatkin minulle vieraita.
 

Kasvi on rehuvuohenherne (Galega orientalis), joka on herneen kaltainen monivuotinen typensitojakasvi. Siitä on käytetty myös nimeä maitoherne. Rehuvuohenherne on tuotu Suomeen nurmi- ja rehukasviksi sekä puutarhakasviksi. Rehuvuohenhernettä voitaisiin kenties myös käyttää öljyn saastuttaman maaperän puhdistukseen, sillä se pystyy juuristollaan hajottamaan öljyn sisältämiä yhdisteitä.
 

Rehuvuohenherne menestyy ilmastossamme hyvin ja saattaa tulevaisuudessa vakiinnuttaa asemansa uutena rehukasvina. Luontoon levitessään se voi kuitenkin muodostaa yhtenäisiä peittäviä alueita ja sillä tavoin estää muiden kasvien kasvua, lisäksi kasvi rehevöittää maaperää.

Rehuvuohenherne on noin metrin korkuinen, rehevä, monivuotinen hernekasvi, joka kukkii heinä-elokuussa sinivioletein kukin. Kasvi viihtyy auringossa tai puolivarjossa. Näkemäni paikka on avoin, mutta keskipäivän aikaan siihen paistaa aurinko hyvin. Kasvin juolavehnän kaltainen juuristo ulottuu syvälle maahan, jopa metrin syvyyteen.
 

Toinen hyvin samannäköinen kasvi on rohtovuohenherne. Lajit erottaa toisistaan esimerkiksi tarkastelemalla lehtihangassa olevia pieniä lehtiä, korvakkeita: rohtovuohenherneellä ne ovat keihästyviset, rehuvuohenherneellä ehyet, kuten kuvassa. Rehuvuohenherne on yleensä tummempikukkainen ja sen hedelmäpalot ovat roikkuvia, rohtovuohenherneellä ne ovat pystyjä.
 

Heinäkuun lopulla pyöräilin taas Rännikorvessa. Tarkoituksenani oli kuvata rehuvuohenherneen palkoja, mutta tienpientareet olikin niitetty! Toisaalta voi ollakin hyvä, että nuo karkulaiset eivät enää leviä, sillä rehuvuohenherne on kansallisessa vieraslajistrategiassa luokiteltu tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi lajiksi.
 
Vieraslajien havainnointiin ja torjuntaan kannustava Soolotalkoot-kampanja on jälleen käynnissä 23.5.–31.8.2022! Lisätietoa kampanjasta löydät Vieraslajit.fi -sivustolta.

Toukka kiipee herneen vartta kainalossaan Suomen kartta.
Tarkoitus on matkustaa ristiin rastiin koko maa.
Toukka kiipee herneen vartta, painaa kainalossa kartta.
Latvakukan saavuttaa, siihen nukahtaa.

vuodatus.net

Lähteet: iNaturalist; Enenonen.fi; Kasviatlas; Laji.fi; Luontoportti; Luontoturva Ky; Eero Varis, Helsingin Yliopisto, Kasvinviljelyn laitos; Tieteen termipankki; Vuohenrue, mahdollinen laidunpalkokasvi lauhkeisiin olosuhteisiin; Wikipedia; vuodatus.net 26.1.2008. Runoja lorupussiin. Toukka.

LUE LISÄÄ

Lakka on soiden kultaa

06 elokuuta 2022

Lakka on suoluontomme tavoitelluin aarre: sen marja on aromikas ja hyvin vitamiinipitoinen herkku. Kasvin merkityksestä kertovat jo sen monet nimet. 
 
Pohjois-Suomessa kypsä marja on ehdottomasti hilla, etenkin Itä-Suomessa se on lakka, mikä on myös yleiskielessä nimityksistä tavallisin, Etelä-Suomessa muurain. Eteläpohjalaiset käyttävät muuraimesta nimitystä valokki. Lesti- ja Kalajokilaaksossa on myös oma sanansa lintti. Nimistä on lisäksi useita muunnelmia. Tärkeydestä kertoo myös se, että lakkaa on kutsuttu eri nimillä sen mukaan, kuinka raaka tai kypsä se on, kuten ”marjat ovat vielä suppuja tai tupessa”.
 

Sana muurain tunnetaan vanhastaan kaikkialla muualla paitsi maan pohjoisosissa. Lounais-Suomessa ja Hämeessä se on hillan yleisnimitys. Maan eteläosissa puhutaan myös maamuuraimesta, mutta sillä tarkoitetaan mesimarjaa. Muurain on ikivanha suomalais-ugrilainen sana ja kuuluu niihin sanoihin, joita on käytetty todisteena siitä, että suomalais-ugrilaisten kansojen muinaisten asuinalueiden on täytynyt sijaita melko pohjoisessa.

Minä pohjoissavolaisena käytän yleensä lakka-sanaa. Kemiläiset äitini ja isoäitini puolestaan puhuivat aina hillasta. Joka kesä kävimme lapsuudessani kesälomamatkalla pohjoisessa ja yleensä niin, että pääsimme lakkasoille eli jängille hillaa keräämään. Siellä sanko ei millään tahtonut tulla täyteen, koska kullankeltaiset marjat painuivat kasaan kaiken aikaa.
 

Hilla kuuluu vatukoiden sukuun, samoin kuin vadelma. Elias Lönnrot nimittääkin kasviossaan hillaa muuran-vatukaksi. Hyvän hillasadon tarkkailu alkaa jo uudenvuodenyönä, sillä kirkas tähtitaivas tietää hyvää hillavuotta. Nykyisinkin media – paikallisväestöstä puhumattakaan – seuraa tarkasti, milloin alkaa lakan kukinta, tuleeko yöpakkasia ja onko pölyttäviä hyönteisiä. Se kuitenkin tiedetään, että kun käki lakkaa kukkumasta, saa kypsän hillan suuhunsa.
 

Ruotsin Lapissa vaikuttanut pappi Samuel Rheen tutki 1670-luvulla saamelaisten elämää ja tapoja. Hän kuvasi muun muassa, miten saamelaiset säilöivät hillaa: He keittivät marjoja niiden omassa mehussa ja ripottelivat joukkoon hieman suolaa. Seos kaadettiin tuohiseen, joka haudattiin hyvin peitettynä maahan odottamaan käyttöä, näin hillat säilyivät tuoreina ilman sokeria. Saamelaiset tiesivät sen, minkä me nykyään: lakan marjojen sisältämä bentsoehappo on luonnon säilöntäaine, joten marjat voi säilöä omassa mehussaan.
 
Saamelaiset myös survoivat tuoreita hilloja keitetyn ja peratun kalan sekaan. Saamelaiskulttuurin ja saamen kielen tutkija T. I. Itkonen (1891 – 1968) on kertonut, että Suomen saamelaiset tunsivat hyvin samanlaisen ruokalajin nimeltään mesto, joka sisälsi ruodittua siikaa, kalanrasvaa ja -lientä sekä tuoreita muuraimia. Samoin he survoivat hilloja poronmaitoonkin; tämä ruokalaji oli 1700-luvulla maistunut hyvin myös kasvitutkija Linnélle.
 

Koko Suomessa yleinen lakka on avosoiden, rämeiden ja korpien laji, mutta kasvupaikkoina ovat myös soistuvat alueet. Ojitetuilla soilla sato on alkuvuosina runsas, mutta sitten marjominen loppuu usein kokonaan, koska suo muuttuu liikaa.
 
Maan alla leviävä rönsymäinen juurakko kasvattaa näkyviä yksivuotisia versoja, mutta itse juurakko voi olla jopa kymmenen vuoden ikäinen. Juurakkonsa avulla lakka leviää kasvullisesti laajoiksi kasvustoiksi, jolloin pienen suon kaikki kasvit saattavat olla samaa yksilöä. 

Lakka toimii muutamien päiväperhoslajin toukkien ravintokasvina, muurainhopeatäplä niistä tärkein, mutta myös rahkahopeatäplän ja suokirjosiiven toukat suosivat lakkaa. Niiden toukat ovat monofageja eli niille kelpaa vain yksi kasvilaji, lakka.
 

Lakka on hyvin sopeutunut pohjoisen pallonpuoliskon lyhyeen kasvukauteen. Se kukkii isoin valkoisin kukin kesäkuussa. Kasvin emi- ja hedekukat ovat eri yksilöissä, joten yhtä sukupuolta edustavissa kasvustoissa ei marjoja muodostu koskaan. Lakan hedelmä on niin sanottu luumarja, jossa on useita osahedelmiä ja jokaisen sisällä siemen. Marja muuttuu kypsyessään oranssinpunaisesta vaaleankeltaiseksi. Lakan poiminta alkaa kuusi viikkoa kukkimisen jälkeen, Etelä-Suomessa heinäkuun puolivälissä ja Pohjois-Suomessa elokuun alussa, ja marjat poimitaan käsin yksitellen noukkien.
 
Lakan marjominen vaihtelee hyvin paljon eri vuosina. Kukinta-aikaan sattuvat hallat voivat yhdessä yössä pilata koko sadon tai viileät säät pitävät pölyttäjät kankeina paikoillaan. Rankkasateet ja myrskyt repivät herkästi terälehdet, jolloin hyönteiset eivät löydä kukkia. Kasvukauden huonot säät näkyvät vielä seuraavana kesänäkin heikkona kukintana. Lisäksi runsasta satovuotta seuraa yleensä luonnostaan heikompi kukinta ja korkeintaan keskinkertainen satovuosi kasvin toipuessa.
 

Avosoilla lakan marjasesonki on lyhyt ja yltäkylläinen, korvissa marjat kypsyvät hitaammin ja niitä riittää pitkälle syksyyn. Suot kylpevät nyt keltaisessa loistossa – hyvä hillavuosi hemmottelee marjastajia myös pohjalaismaakunnissa. Asiantuntijan mukaan parhaillaan on jo kolmas peräkkäinen hyvä lakkasesonki. Sen huomasi myös pohjoissavolainen tuttavaperhe, joka kävi viime viikolla lakassa; neljän hengen voimin he noukkivat viisi sangollista parissa tunnissa. Samaan aikaan Luosto-Pyhän seudulla lakat olivat vielä suppuvaiheessa.


Ihmisten lisäksi marjoja syövät karhut ja monet linnut rastaista riekkoihin, jotka samalla levittävät kasvin luunkovia siemeniä ulosteissaan. Matka eläimen ruoansulatuskanavan läpi antaa lakalle mahdollisuuden siirtyä uudelle kasvupaikalle. Lisäksi se edistää siementen nopeaa kasvuun lähtöä, sillä syömättä jääneen marjan siemenet itävät hitaasti. Jo vuosisatoja muuraimia on kuljetettu Lapin soilta myytäväksi kaupunkeihin Tukholmaa myöten. Varsinkin pohjoisessa lakka on taloudellisesti merkittävä luonnonvara, jota keräämällä voi ansaita verottomasti lisätuloja. Kotimainen ja ulkomainen kysyntä on niin suurta, että paikoin on jouduttu asettamaan poimintarajoituksia.
 

Lakka on monien hienojen jälkiruokien, leivonnaisten ja alkoholijuomien raaka-aine. Suomessa lakkaa syödään perinteisesti leipäjuuston kanssa, Norjassa kermavaahdon ja sokerin kanssa tai kakussa, Ruotsissa puolestaan jäätelön kera. Kanadassa hillaa käytetään myös erään erikoisoluen maustamiseen, ja samaa on tehnyt Suomessa ainakin Pyynikin Käsityöläispanimo, samoin Tornion Panimo, joka käyttää hillaa raaka-aineena monessakin eri tuotteessa. Ranualla hillasta valmistetaan sekä viiniä että likööriä.
 

Lakka sisältää runsaasti kuituja sekä A-, E- ja C-vitamiinia. A-vitamiini on karotenoidimuodossa, mikä antaa marjalle sen kullankeltaisen värin. Lakan C-vitamiinipitoisuus on jopa nelinkertainen appelsiiniin verrattuna; jo satoja vuosia sitten hilla huomattiin mainioksi lääkkeeksi keripukkiin. Muihinkin vaivoihin hillasta on löytynyt apu. Lönnrotin mukaan marjat vilvoittivat kuumetautista ja olivat hyödyksi ainakin punataudissa ja keuhkotaudissa. Jos madot vaivasivat, Kittilässä neuvottiin olemaan yksi päivä tyhjin vatsoin ja sitten syömään hilloja. Sen jälkeen ylimääräiset elävät katosivat!

Lakassa on lisäksi B-ryhmän vitamiineja, flavonoideja sekä useita kivennäisaineita, kuten kaliumia, kuparia ja magnesiumia. Lakassa on runsaasti myös fenoliyhdisteisiin kuuluvaa ellagihappoa eli ellagitanniinia, jolla arvellaan olevan antimikrobisia ominaisuuksia ja hyödyllisiä vaikutuksia suoliston bakteeritoiminnalle. Lakkauutteen on havaittu hillitsevän salmonella-, stafylokokki- ja kampylobakteerien kasvua, ellagihappo ei kuitenkaan tuhoa hyödyllisiä probioottisia suolistobakteereja.
 

Lakan siemenistä saadaan öljyä, jota käytetään esimerkiksi ruokateollisuudessa maku- ja väriaineena. Lakan siemenöljy sisältää linolihappoa ja alfalinoleenihappoa. Ne ovat elimistölle välttämättömiä monityydyttymättömiä rasvahappoja, joita elimistö ei pysty itse tuottamaan. Lakan siemenöljyä on hyödynnetty esimerkiksi kosmetiikkateollisuudessa kasvovoiteiden osana.

Lakan lehdistä saa yrttiteetä, jota inuiitit (entiset eskimot) ovat perinteisesti käyttäneet hivenaineiden lähteenä sekä ripulin hoitoon. Suoliston limakalvoa rauhoittava vaikutus perustuu lehtien sisältämiin parkkiaineisiin. Eräiden tutkimusten mukaan lehdillä on myös antimikrobisia vaikutuksia. Lakan marjojen suojalehtiä puolestaan on käytetty Venäjän alueella yskänrohtona.

Piilossa luona kuusen
Mättäillä suon aistin

Haituvat noin hohtaa
keijuja ne ovatkin

Sateen vihreä kimallus
kullaksi polkuni muuttaa

Hillan tuoksu tunnelman
unelmakseni loihtii

Mukaan pyytää liittymään
Hymyile, me lennetään
kirjoittajajenni

Lähteet: Anu Holopainen, Anna-lehti 9.6.2008. Asiantuntijana Yvonne Holm, Farmaseuttisen biologian osasto, Helsingin yliopisto; Arctic. Guesthouse&Igloos; Arktiset Aromit 8.6.2016; Kirsti Aapala, Kielikello 2/2015; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suomen YK-liitto; Wikipedia; Yle. Uutiset 25.7.2022; blogi kirjoittajajenni.com runo Suolla 3.6.2022.
LUE LISÄÄ

Metsäruusu

30 heinäkuuta 2022

Mökkimme pihamaalla kasvaa pari metsäruusua. Ne ovat jääneet mataliksi, liki varpumaisiksi, koska piha on kuiva mäntykangas. Metsäruusu viihtyy valoisilla paikoilla metsien reunoissa, ojien penkoilla, rantametsissä ja metsien aukkopaikoissa. Maalajilla ei kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä lajin viihtymiseen.


Tavallisesti metsäruusu on matalahko, mutta saattaa joskus kasvaa jopa kaksi metriä korkeaksi. Yleensä se on yksittäinen kasvi, toisinaan lähekkäin sijaitsevat ruusut voivat muodostaa yhdessä pensaan, sillä kasvi tekee runsaasti juurivesoja.


Mökin takana hakkuuaukealla metsäruusut ovat kasvaneet etupihalla olevia korkeammiksi, sillä siellä ne saavat enemmän valoa ja maakin on multavampaa.


Ainoa koko maassa kasvava ruusulaji on juuri metsäruusu, se on yleinen kaikkialla, paitsi pohjoisessa. Siellä se kasvaa miltei varpuna jokivarsien hiekkapohjaisilla tulvaniityillä. Pohjoisimmat metsäruusun kasvupaikat ovat etelään antavien kalliojyrkänteiden juurella Kevon rotkolaaksossa. Paitsi Suomessa, metsäruusua kasvaa laajalla alueella Pohjois- ja Keski-Euroopasta Keski-Siperiaan.


Metsäruusu kukkii sydänsuvella. Sen kukkien teriö on yksinkertainen. Ruusunmarjat eli kiulukat ovat erittäin C-vitamiinipitoisia. Niitä voi poimia teeksi tai vaikkapa keitoksi ja kiisseliksi, tosin sato on hyvin niukka. Kiulukka on pieni ja pyöreä tai pitkulainen, syysväri on oranssinkeltainen ja punertava.


Ruusujen viljely alkoi viitisen tuhatta vuotta sitten luultavasti proosallisesti marjakasvina kiulukoiden vuoksi. Kuitenkin jo varhain kiinnitettiin huomiota myös ruusujen tuoksuun, kukinnan kestoon ja kauneusarvoihin. Metsäruususta on sittemmin jalostettu pitkään kukkivia ja kerrottukukkaisiakin lajikkeita.

On metsän siimeksessä pien’ villiruusunen.
Sen salon sydämessä on olla rauhainen.
Ei sinne yllä myrskysää korpikuuset sen piirittää,
ja aivan sattumalta tuon ruusun kohtasin.
Eino Kettunen


Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Pirjo Rautio, simolanrosario.com; Seppo Vuokko, Ruusukasvit. Suomen luonto. Kasvit; Eino Kettunen, Villiruusu.

LUE LISÄÄ

Kalatiira ei ui, mutta lentää vaikka Australiaan

23 heinäkuuta 2022

Jos tiiran näkee eteläisen Suomen sisävesillä, se on melko varmasti kalatiira. Vaikka tiirat ovat vesilintuja, ne eivät ui juuri koskaan. Se on melko runsaslukuinen Etelä- ja Keski-Suomen järvenselillä ja yleistynyt etenkin rehevillä järvillä. Kalatiira on Suomessa laajimmalle levinnyt tiira, jota tavataan kaikenlaisissa vesistöissä Kuusamon - Rovaniemen korkeudelle saakka. Suomen kannaksi on arvioitu 30 000 – 70 000 paria.


Kalatiiroja pidettiin saariston runsaslukuisimpana lintulajina 1990-luvun alussa, kun lokkeja oli vielä vähän. Kalatiira onkin hyvin vaihteleviin olosuhteisiin sopeutunut laji, tosin se on nyt selvästi vähentynyt merialueella, mutta syitä siihen ei täysin tunneta.

Kalatiiran huomattavan siro olemus, syvähaarainen pyrstö ja musta päälaen kalotti erottaa kalatiirat kuten muutkin tiirat lokeista. Tiiran nokka on pitkä, vanhalla linnulla se on oranssinpunainen ja siinä on selvä musta kärki. Linnun siivet ovat kapeat ja pitkät.


Pitkin päivää kalatiira istuu laiturintolpan nokassa tai veden yläpuolelle ulottuvalla kivellä tai reimarilla ja kirkuu terävästi. Välillä tiira lentelee matalalla veden yläpuolella tähyillen pikkukaloja, pysähtyy hetkeksi paikalleen räpyttelemään ja sujahtaa siivet supussa päistikkaa veteen, mutta pyrähtää heti takaisin ilmaan. Hauska sitä on seurata mökkimaisemassa.

Kalatiirat asustavat mieluiten naurulokkien yhdyskunnissa, koska lokit puolustavat yhteisöä ja karkottavat kiivailla syöksyillään variksia ja petolintuja. Kalatiirat puolestaan hyökkäilevät yhdyskunnassaan pesivän naurulokin kimppuun, koska tilaisuuden tullen naurulokkikin saattaa syödä tiirojen munia tai untuvikkoja tai ryöstää tiiroilta kaloja.


Tiira kalastaa kaukanakin pesältä olevilla matalilla rannoilla. Ravintona ovat pikkukalat, lisäksi hyönteiset ja muut pikkueläimet. Saaliin kalatiira pyydystää nokkaansa ja nielee pää edellä.

Häälahjoilla on suuri merkitys tiirojen soidinmenoissa. Naaras valikoi puolison sen perusteella, kuinka suuria kaloja ja kuinka tiheästi koiras niitä tuo. Saaliista naaras päättelee koiraan tehokkuuden, ja lahjoillaan koiras lihottaa naaraan pesimäkuntoon.


Pesimäpaikoille on ominaista avoimuus; kallioluodot ja karit ovat tiirojen mieluisimpia pesimämaastoja. Pesä on vähillä korsilla vuorattu pesäsyvennys luodolla, piisaminkeolla tai mättäällä. Pesään syntyy pari kolme munaa, joita koiras ja naaras hautovat kolmisen viikkoa.
 
Molemmat emot ruokkivat yhdessä poikasia, mutta koiraalle lankeaa päävastuu ruoanhakulennoista läpi kesän. Untuvikot jättävät pesän jo pari päivää kuoriutumisesta, mutta emot ruokkivat niitä lentoon vielä vajaan kuukauden.


Kalatiirat ovat pitkänmatkan muuttajia, niiden vuosittainen muuttomatka on nimittäin pidempi kuin maapallon ympärysmitta. Suomessa rengastettu kalatiira on havaittu Australiassa: Rengastietojen mukaan kalatiira on rengastettu 1996 kesäkuussa Kuopiossa, ja se havaittiin Australiassa tammikuussa 1997. Puolen vuoden matkan pituus oli siis 15 240 km. Jopa 30 vuotta elävät tiirat lentävät elämänsä aikana miljoonia kilometrejä eivätkä ne näe pimeää kuin päiväntasaajan seutuja ohittaessaan.

Kalatiirat lähtevät heinäkuun lopulta syyskuun alkuun talvehtimisalueilleen eteläisen Afrikan rannikolle ja palaavat Suomeen toukokuun alussa. Kalatiira on vilkas lintu, joka elävöittää keväisten järvien ja rantojen elämää. Meillä kesän lähettiläät tiirat ovat lainassa vain lyhyen aikaa, sillä suuren osan vuodesta ne viettävät maailman merillä myrskytuulten kuljeteltavina.


Tiira-nimi on itämerensuomalainen onomatopoeettinen eli ääntä jäljittelevä sana. Jukka Itkonen on osuvasti tuonut runonsa sanaleikissä esille tiiralle luonteenomaisen tiirailun.
 
Tarkkailin toukokuussa Parikkalan Siikalahden lintujärvellä tiiraa. Se kuikuili ja käänteli päätään ja tiiraili niin kauan, että minä en enää jaksanut tiirailla sitä. Lieneekö odottanut muita muuttokavereita saapuvaksi Siikalahdelle.

Tiira tiiraa tiiraa,
toinen tiiraa toista.

Molempien nokat kuin
naulat naulakoista.
Jukka Itkonen

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Jukka Halonen, Iltalehti 30.6.2016; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Samuli Haapasalo, Suomen Luonto 22.6.2018; Tieteen termipankki; Wikisanakirja; Jukka Itkonen, Tiira tiiraa tiiraa.

LUE LISÄÄ

Mäkitervakko käy tahmatarralla muurahaisia vastaan

16 heinäkuuta 2022

Mäkitervakko kasvaa melko yleisenä Tampere - Joensuu-linjan eteläpuolella, ja harvinaisempana Oulun korkeudelle asti. Mäkitervakkoa ei ollut sen vuoksi lapsuuteni Pohjois-Savossa. Ensimmäisen kerran näin sen vuosikymmeniä sitten Luumäen seudulla auton ikkunasta. Ihmettelin, mikä kasvi se oikein on, kun koko tienvieri hohti punaisina laikkuina.


Mäkitervakko onkin kuivien harjujen sekä tienvierten ja ratapenkereitten valloittaja. Se suosii valoisia etelänpuoleisia rinteitä. Tämän kuivakkokasvin piirteisiin kuuluu muun muassa jopa metrin syvyyteen ulottuva pääjuuri.


Kesä-heinäkuussa kukkiva mäkitervakko muistuttaa ”serkkuaan” puna-ailakkia, mutta sen terälehdet ovat syvemmän punaiset ja lähes ehytlaitaiset, vain kärjessä on pieni lovi. Mäkitervakolla on myös puna-ailakkia tiheämpi kukinto. Tervakon kapeat ja lyhyehköt lehdet ovat varressa vastakkaisesti ja pienenä ruusukkeena varren tyvessä.

Mäkitervakon varren yläosassa on tervamaista ainetta, johon hyönteiset takertuvat, siksi tätä 30 – 40 cm korkeaa kasvia kutsutaan myös tervakukaksi, tervaheinäksi ja tervaruohoksi. Siihen viittaa myös suvun tieteellinen nimi Viscaria ´tervakot´.


Vastikään poimin mäkitervakkoja kukkamaljakkoon, jolloin varren erite sotki melkoisesti käteni. Arvellaan, että tahma on mäkitervakon keino estää mesivarkaita. Näiden varren yläosassa olevien ”terva-ansojen” takia muurahaiset ja muut kiipeilijät jäävät vaille mettä ja siitepölyä.

Keino on tepsinyt, sillä usein tähän tervaan on takertunut paitsi kaikenlaista roskaa, myös monenlaisia siivettömiä ja siivellisiä pikkuotuksia. Vahvat hyönteiset pyristelevät itsensä irti tahmeasta ansasta, mutta jättävät kyllä sen jälkeen kukan rauhaan. Tahmaan on toinenkin, vielä varmistamaton selitys: tervakko onkin lihansyöjäkasvi ja saa lisäravintoa sulattamistaan pienistä hyönteisistä.


Toisinaan pölyttäjät saattavat siirtää kukasta kukkaan siitepölyn lisäksi myös kasvitauteja, kuten kasvilla loisivan tervakon nokisienen itiöitä. Edes varren tahmea erite ei suojaa mäkitervakkoa näiltä kukkia turmelevilta tuholaisilta.

Mäkitervakon runsas mesi houkuttelee monenlaisia hyönteisiä. Alkukesästä sen kukissa ahkeroivat uusia yhdyskuntia perustavat kimalaiskuningattaret ja kasvin pölytystulos on huipussaan.


Päivisin tummanpunaisena hehkuva tervakkoketo houkuttelee runsaasti myös perhosia. Käyhän katselemassa mäkitervakoita kesäyön hämärissä, sillä silloin yöperhosetkin ovat nauttimassa niiden mettä. Perhoset ovat kuitenkin kimalaisia tehottomampia pölyttäjiä.

Mäkitervakkoa käytetään jonkin verran koristekasvina. Minäkin olen kylvänyt tervakkoja omaan kuivaan rinnepihaan. Kasvit näyttävät viihtyvän hyvin ja ovat levinneetkin. Juuri nyt ne kukkivat näyttävästi.


Mäkitervakon siemeniä sisältyy myös Kuivien niittyjen kasvit -siemenseoksiin. Yhteispohjoismaista Luonnonkukkien päivää vietettiin tänä vuonna sunnuntaina 19.6., jolloin teemalajina oli juuri mäkitervakko.

Värinsä antoi metsänreuna vihreä
rahkasammal korpisuon.
Vuoret violetin himertyvän iltaruskon.
Kuvioina kukat niittyjen.
Sinikello herkän hymynsä
keltamot, mäkitervakot raidat iloiset.
Kuvioinnit keinuvat meren aaltojen.
Reunapitsin valkean meri kuohuva.
Pisteet, pilkut väritti kaislat rannan.

Juuli 2014

Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen; Seppo Vuokko, Kohokkikasvit. Suomen luonto. Kasvit; Suomen lajitietokeskus laji.fi; Suomen Luonnonsuojeluliitto; Wikipedia; Juuli 2014, Pilvivyyhti, osa runosta. ET 27.9.2015.

LUE LISÄÄ