Männynsuomuorakas on myöhäissyksyn sieni

Suomuorakas herättää aina huomiota. Varsinkin loppusyksyn metsässä se näkyy hyvin; sienen kasvuaika onkin juuri syys-marraskuussa.

 

Isot, voimakassuomuiset lakit ovat erehdyttäneet sienten poimijoita keräämään niitä jopa ukonsieninä, mutta alapinnan piikkisyydestä huomaa niiden olevan orakkaita. Sienten jalatkin ovat tyystin erilaiset. Suomuorakas muistuttaa ulkonäöltään myös tuoksuvalmuskaa eli matsutakea. Minäkin luulin löytäneeni tuoksuvalmuskan.  Kun kurkistin sienen alapinnalle, huomasin eron: matsutakella on heltat, mutta suomuorakkaalla piikit.

 

Männynsuomuorakas kasvaa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvinaistuu pohjoista kohden. Sitä löytää parhaiten tuoreista ja kuivista mäntymetsistä, usein suurina ryhminä. Se kasvaa männyn seurassa (kuten kuvassa alla), koska on männynjuurisieni. Sienisato vaihtelee eri vuosina voimakkaastikin.

 

Kymmenestä kahteenkymmeneen senttiin leveä lakki on nuorena kupera, myöhemmin laakeneva, matalasti kuoppakeskustainen. Se on paksumaltoinen ja usein epäsäännöllisen muotoinen sekä aaltoreunainen. Lakissa on tiheässä keskeltä suurempia, reunoilta pienempiä suomuja. Lakin väri vaihtelee vaaleanruskeasta ruskeanmustaan, mutta koholla olevat suomut ovat tummempia.

 

Jalka on vaalea ja tukeva. Lakin alapinnan piikit ovat vaaleanharmaanruskeita, melko lyhyitä. Sienen haju on epämiellyttävä tai mausteinen, malto vaaleaa.

 

Männynsuomuorakkaan saattaa sekoittaa lähilajiinsa kuusensuomuorakkaaseen. Kuitenkin kuusen kanssa kasvaa oma lajinsa ja männyn kanssa omansa.

 

Sienten ulkonäössä on selvää eroa: männynsuomuorakas on tummempi, keskeltä lähes musta ja kuperampi. Kuusensuomuorakas on puolestaan suppilomaisempi ja vaaleampi. Vaikea niitä on tietysti verrata, jos edessäsi on vain yhden lajin sieniä!

 

Männynsuomuorakas ei ole ruokasienestäjälle niin mieluinen löytö kuin värisienestäjälle. Joidenkin männynsuomuorakasta syöneiden mielestä se on tosin ihan hyvä ruokasieni. Yhden tähden ruokasienen maku on nuorena vielä mieto. Joku toinen sanoo makua mausteiseksi, miellyttäväksi ja lakritsamaiseksi. Vanhemmiten männynsieniorakas maistuu kuitenkin hieman karvaalta.

 

Sen sijaan jotkut kuusensuomuorakasta maistaneet sanovat sitä vastenmielisen karvaaksi.

 

Vasta vuonna 1999 ruotsalaiset villalankavärjärit keksivät, että männynsieniorakkaista saa ammoniakkilisäyksellä kauniita siniharmaita värejä, mutta ilman ammoniakkia värit jäävät ruskeiksi.  Jo lähes mädistä männynsuomuorakkaista saa sinisiä, turkooseja ja vihertäviä sävyjä. Sen sijaan kuusensieniorakkaista ei saa väriä lainkaan.

”Suomuorakas, tuo syysmetsien sienikaunokainen, on meidän perheessä suo muo rakas - ihan tietoisesti, koska kuulostaa hauskalta niin lausuttuna.” Tina Cavén

Tänään hän on kriittinen
hänen nenänsä on sinisen punertava
ja hän on kriittinen
että minun runoihini on tullut
turhaa lavertelua vai mitä hän meinaa
että niiden pitäisi olla tiiviimpiä
minä vastaan
sanon
kun kirjoitan olen sienimetsässä
ja sieniä ei löydä muuten kuin kuleksimalla
kiireettä sinne tänne
ja kun löydän sienen en ota vain lakkia
otan myös varren ja tyven
ja rihmastonkin haluan mukaan
vaikka se olisikin lyhytnäköistä ja tyhmää
mutta runon pitää olla kokonainen kasvi
eikä pelkkä itiöemä
hyvä runoilija
ei tee runoja
vaan etsii niitä 

Pentti Saarikoski

Lähteet: Eesti Keele Instituut; Jukka Laajarinne, Tuotanto 18.10.2022; Kirstiina, Kainuun Lumo 30.10.2018; Laji.fi; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 30.9.2013; LuontoPortti; Martat; Pinkka oppimisympäristö; Riihivilla 24.10.2007; Sieniatlas; Suomen luonnonsuojeluliitto, Uusimaa; Tina Cavén, Yle.fi 19.5.2017; Pentti Saarikoski, Sienimetsässä.

LUE LISÄÄ

Kerran vuodessa muikkujuhlat

Ruokolahden mökillä pidimme taas perinteiset parin kolmen päivän muikkujuhlat lokakuun lopulla muikkujen kutuaikaan. Tänäkin vuonna muikkuja pyydettiin ja saatiin verkoilla. Kun kalamiehet olivat tyhjentäneet verkot, meistä karaistuneimmat alkoivat siivota pihamaalla muikkuja ja irrottaa mätiä.

Muikkuja voi paistaa, hiillostaa tai vaikkapa valmistaa keitoksi, mutta me herkuttelimme tällä kertaa savumuikuilla. Joskus olemme syöneet myös juhlien isännän paistamaa muikkukukkoa. Vieraat saivat kotiinviemisiksi muikkupusseja ja mätipusseja.

Vasta sateet saivat tänä syksynä useimmat sienet innostumaan kasvamisesta, mutta sitten niitä onkin riittänyt marraskuulle asti. Suppilovahverot olivat jo jäätyneet, mutta eivät ne siitä pahastuneet. Oli hauska poimia jäisiä suppiksia, kun varsi napsahti poikki eikä sieniveitselle ollut käyttöä.

Suppilovahveroita saimme kaikki sienikorit täyteen. Siivoamisen jälkeen suppikset esikäsiteltiin pakastusta varten, lisäksi valmistimme monta purkillista suppilovahveropikkelssiä.

Syötävää oli ylen runsaasti vieraiden tuomasta hirvikeitosta alkaen. Päivällä samoiltiin metsässä ja illalla saunottiin, jotkut jopa pistäytyivät Saimaassa löylyjen välillä.

 

Minä puolestani kävin varhaisaamun uinnilla, minkä vuoksi valitsin tämän postauksen runoksi Saima Harmajan Syysaamuisen uinnin. Runo kuvaa muutoinkin saaren lokakuista tunnelmaa.

Koska Saimaa on lämmin, se aiheutti pakkasaamuina kovan sumun, joka tosin hälveni auringon noustua.

Aamun ilme siis vaihteli hämyisestä ruskan kirkkaisiin väreihin. Pieni pakkanen loi saaren maisemaan uuden ilmeen huurteisten puiden myötä.

Pakkaspäivät saivat aikaan myös sen, että mantereen satamalahti alkoi jäätyä. Viimeisten vieraiden lähdettyä mekin keräsimme kimpsut ja kampsut ja ajelimme pois saaresta.

Moottorivene puski jäätä rikki ja saatiin kuin saatiinkin se vedettyä venesatamassa paikoilleen. Juhlat oli juhlittu ja kotimatka jatkui autokyydillä.

Enää säveliin ei herää aamuin.
Sumuhaamuin
syyskuun koivut nytkin vihertää.
Pettävää
lukinseittihärmää silmä kohtaa,
missä ruoho kylmin helmin hohtaa.
Rantaan vie
paljasjaloin läpi kasteen tie.

Yli kylmän hiekan juoksen tieltä.
Enää sieltä
houkuta ei kuumuus autuas.
Kuulakas
järven peili on, mut aallon pintaa,
pilvirintaa,
sumuhuntu pakoon kiiruhtaa,
surren kuvajaistaan ihanaa.
Molemmat
aamusineen kohta haihtuvat.

Sano, kaislametsä, sukellanko,
pilvilasin värit sekoitanko?
Huudahtain
särkisinkö hymyt hattarain?
Kylmään hurmioon mun sulki vesi.
Heti pesi
pois se unen lämmön hämärän.
Heleän
riemun juoman maistan aamuin aina.
Kuulakkaina
kasvoni nään alta syvyyden.
Hymyillen
siellä lähemmäksi kumartuvat
nöyrin otsin kaislat, aaltokuvat.

Tahtoisinko, metsä kullansankka,
olla vankka,
juurin väkevin kuin uljas puu?
Kumartuu
sentään, sisko, jalkojesi eteen
hellään veteen
kaikki taivaan pilvet hehkuen.
Päivä paistaa
läpi syvyyden. 

Lähteet: Saima Harmaja, Syysaamuinen uinti.

LUE LISÄÄ

Jänönkorva onkin sieni

Lokakuun lopulla olin haravoimassa vapaa-ajan talomme pihapiiriä Pohjois-Savossa. Koivunlehtiä oli kaikkialla. Katseeni terästyi, kun lehtien ja heinien seasta pilkotti maljakkaan näköinen vaalea sieni. Onneksi haravani pysähtyi ajoissa!

Maljakas oli kuitenkin vähän erilainen, sillä sen toinen sivu oli halki lähes maahan asti. Itse asiassa löysin sieniä puolen metrin säteellä vielä pari kolme lisää. Kipaisin hakemassa talosta kameran ja ikuistin sienen.

Kyseessä on kotelosieniin kuuluva jänönkorva tai jokin jänönkorvista, sillä jänönkorvasieniä on Suomessa 19 lajia. Itiöemällä – eli sienen näkyvällä osalla maan päällä - ole lakkia eikä jalkaa, vaan se on ontto tai korvamainen. Jänökorvan malto on hyvin ohutta.

Jänönkorvasienen yhdennäköisyys jäniksen korvaan on ilmeinen. Suvun tieteellinen nimi Otidea tarkoittaakin pientä korvaa. Jänönkorvien itiöemän perusrakenne on maljamainen, mutta tyypillisesti malja on yhdestä kohdasta halki.

Kangas- ja kalvasjänönkorva kasvavat koko Suomessa melko yleisinä tuoreissa kangasmetsissä; niinpä arvelen löytämieni vaaleiden sienien olevan kalvasjänönkorvia. Jänönkorvien sienirihmasto muodostaa kasvien juurten kanssa sienijuuren.

Monet Suomessa kasvavat jänönkorvat kuuluvat itäiseen taigalajistoon, eli niiden päälevinneisyysalue on Siperian laajalla havumetsävyöhykkeellä. Osa lajeista kasvaa myös Pohjois-Amerikassa.

Jänönkorvista on tietoa saatavilla äärettömän vähän. Kirjoitin tuohon edelle jo melkein kaiken lukemani!

Puissa yhä vähemmän lehtiä,
lehdissä yhä enemmän värejä.
taivas yhä korkeammalla.
Ja tuuli puhaltaa lehtiä puista.
Vesa Puuronen, Syksy

Lähteet: Henry Väre, Kotelosienet; Johanna Halonen, Hämeen Sanomat 29.10.2019; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 20.8.2020; Laji.fi; Milla Ollikainen, Seura 18.9.2020; Tuomon kuva ja sana. Luopioisten kasvisto. 24.9.2013; wikipedia; Vesa Puuronen, vesapuuronen.com, Alkuosa runosta Syksy.

LUE LISÄÄ

Tähtihetkiä sienimetsässä

Tunsin sen heti, vaikka tapasimme toisemme elämäni ensimmäisen kerran. Olin aamulla katsellut luontokirjasta maatähden kuvaa ja iltapäivällä näin sen puistometsässä!

Olin kuljeskelemassa ja kuvaamassa tutussa paikassa Vanhan Pappilan pihan läheisyydessä Lappeenrannassa. Kiipesin mäensyrjää ylemmäs nähdäkseni tarkemmin rinteessä olevan suuren valkean sienen, mutta silloin silmäni osuivat pieneen maatähteen ja toiseen ja kolmanteen. Se oli tähtihetki.

Maatähdet ovat ihan itsensä näköisiä ja helppo tunnistaa maatähdiksi. Lajilleen määrittäminen onkin jo vaativampaa. Maatähtiä on nimittäin tavattu Suomessa kymmenkunta lajia, ja ne kaikki ovat harvinaisenpuoleisia tai hyvin harvinaisia. Niinpä ihan joka metsässä niiden tuiketta ei päästä ihailemaan. Maatähdet eivät ole ruokasieniä.

Kupusienistä ehkä kauneimpia ovat maatähdet. Ne syntyvät pallomaisina kaksikerroksisina aihioina ja muistuttavat aluksi kuukusia tai maamunia. Itiöiden kypsyessä pallon ulompi kerros kuoriutuu ja liuskat kääntyvät maata kohti paljastaen pyöreän tai sipulinmuotoisen, kupumaisen sisäosan, jossa itiöt ovat. Tämä sisäpallo on pienellä kannalla, ns. pesäkkeenperällä kiinni tähtimäisessä ulkokuoressa.

Kypsän maatähden sipulimaisen sisäpallon seinä on hyvin ohut ja kun sen pintaan iskeytyy sadepisara, pallon laessa olevasta aukosta pöllähtää pieni itiöpilvi. Myös pienet oksat, kova tuuli ja sen mukana lentelevät hiekanjyväset ja märkä havunneulanenkin saavat aikaan tarpeeksi voimakkaan iskun, jolloin itiöt vapautuvat.

Maatähdet ovat lahottajia ja viihtyvät runsasravinteisessa maassa. Ne kasvavat kalkkipitoisella maaperällä havu- ja lehtimetsissä ja puistoissa, mutta myös kasvittomilla paikoilla Etelä-Suomesta Pohjois-Pohjanmaalle asti. Sienten kasvuaikaa on heinä-lokakuu, mutta edellisvuotisien itiöemien jäänteitä voi näkyä vielä seuraavana keväänä.

Suuria katajapensaita kasvat kedot ovat tyypillisiä maatähtien kasvupaikkoja, koska  katajapensaiden alla vallitsee tähdille suotuisat kasvuolosuhteet. Lumikerros on ympäröiviin pensaattomiin alueisiin verrattuna puolitoistakertainen ja lumipeite säilyy keväällä jopa pari viikkoa kauemmin kuin muualla, niinpä kosteutta riittää pidempään. Myös päivittäiset lämpötilanvaihtelut ovat pensaiden suojissa vähäisemmät.

Löytöäni seuraavana päivänä kuljeskelin Ihalaisen kalkkitehtaan viereisellä luonnonsuojelualueella, mutta ei tähden tähteä, vaikka kurkin katajapensaidenkin alustat. Palasin lähipäivinä uudelleen pappilan pihapiiriin ja löysin vielä kymmenkunta uutta maatähteä.

Ripsimaatähden löytää varmimmin kalkkilouhosten liepeiltä. Maatähdet ovat kuitenkin harvinaisia eikä kalkkialueitten ulkopuolella retkeilevä kovin usein tapaa niitä. Löytämäni sienet lienevät kuitenkin ripsimaatähtiä. Uurremaatähti kelpuuttaa kasvualustakseen monesti vanhan muurahaispesän.

Toisinaan kovakuoriaiset nakertavat pesäkkeenperän irti ja sisäpallo pyörii vapaasti tuulen mukana kylväen itiöitä kierimisreittinsä varrella. Muurahaispesissä maatähdet jäävät joskus neulasten alle, mutta harmaapäätikat ja palokärjet kaivavat ne esille etsiessään pesistä syötävää.

Sienitutkija, biologi Jouni Issakaisen mukaan maatähdet ovat Suomessa enemmän tai vähemmän harvinaisia. Ne ovat mukavia ja nättejä löytöjä, vaikka eivät aina mitään sensaatiolajeja olisikaan.

Toivo on tähdissä,
toivo on maassa,
Vanamon maljassa varjokkaassa.

Kaarina Helakisa

Lähteet: Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen Luonto. Kasvit; Laji.fi; LuontoPortti; Minna Rosvall Yle 11.10.2015; kirjastot.fi; Kaarina Helakisa, Annan ja Matiaksen laulut, Pietarin laulu toivosta.

LUE LISÄÄ

Unohdettu superfood ohra

Ohran viljely on alkanut Lähi-Idän alueella noin 10 000 eaa. (ennen ajanlaskun alkua), se onkin maailman vanhimpia viljeltyjä kasveja. Ennen ohran viljelyä kerättiin luonnosta sen villin kantamuodon jyviä. 

 

Ohra Hordeum vulgare on Suomen vanhin viljakasvi ja nauriin ohella vanhimpia viljelykasvejamme. Ahvenmaalta löytynyt 5000 vuoden ikäinen ohranjyvä on vanhin Suomen alueelta koskaan löydetty viljanjyvä. Tutkijat saivat selville näiden tuhansia vuosia vanhojen ohranjyvien iän radiohiiliajoituksen avulla. He löysivät Ahvenanmaalta myös muutamaa sataa vuotta nuorempia ohran- ja vehnänjyviä, jotka ovat leipä- tai pölkkyvehnää (on pienijyväinen vehnälaji).

 

Tutkijat selvittivät myös yhden Raaseporista löydetyn ohranjyvän ajoituksen. Tämä ja muut manner-Suomen varhaisimmat jyvät ajoittuvat arkeologi Santeri Vanhasen mukaan noin 3500 vuoden taakse, joten nykytiedon mukaan ne ilmaantuivat mantereelle vasta 1500 vuotta Ahvenanmaata myöhemmin. Ohra on ollut siitä lähtien Suomen tärkein viljakasvi 1700-luvulle asti, jolloin ruis alkoi syrjäyttää sen. Ohra on kauran ohella ainoa viljakasvi, jota viljellään koko Suomessa.

 

Repoveden läheisiltä rautakauden kalmistoalueilta tunnetaan vuosina 1999 - 2006 tutkitut Orijärven muinaispellot. Alueen kaivauksissa peltokerroksista on löydetty ohran ja pölkkyvehnän jyviä, jotka ajoittuvat radiohiiliajoituksen perusteella 600-luvulta 1300-luvulle jaa. (jälkeen ajanlaskun).

Jaalan Huhdasjärven alueella on viljelty maata ehkä jo 5200 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Tuolloin tattaria ja ohraa viljelivät metsästäjä-keräilijät, jotka viipyivät alueella vain lyhyitä aikoja. Arkeologi Teemu Mökkösen mukaan arkeologisia tutkimustuloksia on kuitenkin Suomesta vielä melko vähän.

 

Ohra menestyy hyvin Suomen sääolosuhteissa, ja se on edelleen tärkein viljakasvimme. Se on myös laajimmin meillä kasvatettu viljalaji, sillä ohra kattaa kolmanneksen koko Suomen viljelypinta-alasta. Sitä tuotetaan nykyään pääasiassa eläinten rehuksi, ja vain alle kymmenesosa menee suoraan elintarvikekäyttöön. Suomalaiset syövät ohraa vuodessa alle kuusi kiloa asukasta kohden.

 

Koko maailman vuotuinen ohratuotanto on noin 130 miljoonaa tonnia (FAO), josta kaksi kolmasosaa viljellään Euroopassa. Suomessa syksyllä 2022 korjattu ohrasato oli noin 1,4 miljoonaa tonnia (Luke). Merkittävimmät ohrantuottajat ovat Venäjä, Kanada, Saksa, Espanja ja Ranska.

 

Ohran tärkeimpänä tuntomerkkinä ovat pitkät vihneet. Ylemmät vihneet ovat alempia vihneitä lyhyempiä niin, että ne yltävät kaikki samalle tasolle, ohran kypsyessä tähkä taipuu alaspäin. Ohran korsi on 70 – 85 senttiä pitkä.

Ohra kuoritaan ennen myllytystä, koska akanat eli helpeet ovat kiinni jyvässä. Ohrasta voidaan valmistaa erilaisia jauhoja, tärkkelysjauhoja, ryynejä, suurimoita sekä maltailta.

 

Suomalaisten ensimmäinen leipä oli ohrataikinasta taputeltu rieska. Perinteisesti ohrasta on leivottu kahdenlaista leipää: nostamatonta ja nostettua. Niillä molemmilla on runsaasti paikallisia nimityksiä, kuten ohrarievä tai rievä tai ohrarieska tai minun mummuni vesirieska. Ohralla ei ole sitkonmuodostusominaisuutta, mutta muihin jauhoihin sekoitettuna sitä käytetään sekaleipiin, perunalimppuihin ja ohukaistaikinoihin. Ohrajauho on voimakasaromista ja säilyttää leivän pitkään kostean tuoreena.

Ohraryynipuuro on ikivanha joulupuuron alkuperäisversio. Ohrasuurimot sopivat puuroihin, pata- ja laatikkoruokiin sekä piirakoiden täytteisiin. Pidän kovasti uuniohrapuurosta, ja haudutankin sitä leivinuunissa silloin tällöin kokonaisista tai rikotuista ohrasuurimoista. Myös maksalaatikkoon ja kaalikääryleisiin ohraryynit sopivat mainiosti. Ohrasuurimoita on aiemmin käytetty sakeuttamassa keittoja, kuten härkäpavusta valmistettua papurokkaa.

 

Ohratärkkelystä käytetään kiisseleiden, kastikkeiden ja keittojen suurustamiseen sekä leivontaan. Ohrasta tehdään myös hiutaleita, joita voi käyttää puuroihin, leipiin, piirastaikinoihin ja mysleihin. Ohrahiutalepuurokin kuuluu aamuuni toisinaan, sillä vaihtelen puuroon käytettäviä ryynejä. Talkkunapuuroa opin syömään jo lapsena Savossa. Siihen käytettävät rouheat talkkunajauhot valmistetaan useimmiten ohrasta, mutta jotkut myllyt käyttävät lisäksi kauraa ja ruista. Myös hienojakoista talkkunaa on saatavana, se sopii toisenlaiseen herkutteluun.

 

Viime vuosikymmeninä ohra on mielletty lähinnä oluttuoppien ohrapirtelöksi ja rehuviljaksi. Ohran elintarvikekäyttö kohdistuukin suurimmaksi osaksi oluen valmistamiseen. Oluen teossa käytetään raaka-aineena yleisimmin ohramaltaita, johon se sopii ominaisuuksiensa vuoksi parhaiten. Ohramaltaita voidaan oluen lisäksi käyttää leivän leivonnassa.

Unohdettu ohra palaa suomalaiseksi superfoodiksi kaurabuumin vanavedessä; ohra onkin terveyden näkökulmasta kauran veroinen. Ravintokuitua, varsinkin liukoista kuitua betaglukaania ohrassa ja kaurassa on yhtä paljon. Liukoinen kuitu auttaa hallitsemaan veren kolesteroli- ja sokeritasoa sekä haitallisen LDL-kolesterolin määrää veressä.

Ohran liukenematon kuitu puolestaan vaikuttaa verensokerin nousuun ja hidastaa hiilihydraattien imeytymistä, niinpä ohra on oivallinen vilja diabeetikoille ja sen riskiryhmään kuuluville. Sen sijaan gluteenittomaan ruokavalioon se ei sovi. Ruoansulatusta ohra edistää muiden viljojen tapaan. Täysjyväohra sisältää runsaasti kuitua, vitamiineja ja kivennäisaineita.

 

Sanonnat Otti ohraleipä ja Käydä ohraisesti `käydä huonosti` on yhdistetty katovuosina 1866 – 1868 tehtyyn hätäleipään. A. H. Kallion vuonna 1886 toimittamassa Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan lisävihkossa on maininta myös oljen käytöstä Nyt sinun ottaa ohranen olkileipä. Tämä viittaa ilmeisesti oljista ja ohrasta tehtyyn hätäleipään.

 

Ohra maistuu arkiruuissa, linkeissä on reseptejä.

Olipa ukko uunin päällä. Lausui ukko uunin päältä:
"Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman,
vaikk' ei tuo ve'että synny eikä tuimatta tuletta.
--
"Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän.
Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvästi
Osmon uuen pellon päässä, kaskessa pojan Kalevan.

Kalevala 20. runosta osia

Lähteet: Glorian ruoka et viini. Soppa365; Hanna Leino, Kotiliesi 18.1.2017; Martat; Leipätiedotus; Leivon Leipomo Oy STT info 23.8.2023; Luonnonvarakeskus Luke 24.11.2022; Kasvigeenivaraohjelma. MaatiaisTietoPankki; Matti Punttila, Kielikello 4/2005; Myllyn Paras; Peda.net; Rantalan Talakkuna; Santeri Vanhanen ja Suvi Uotinen, Helsingin yliopisto 20.3.2019; Soppa 365 Glorian ruoka&viini&; Teemu Mökkönen, Rautakauden elinkeinot Repoveden ympäristössä – eränkäyntiä ja maanviljelyä. Elinkeinojen ja maankäytön historia. Kulttuuriympäristön palveluikkuna 31.5.2007; Wikipedia; Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kalevala 20. runo.

LUE LISÄÄ