Noenmusta palokärki

04 helmikuuta 2023

Kry-kry-kry kuuluu talvisessa metsässä kauas. Se on palokärjen ääni! Olin kävelemässä pitkin lumisia polkuja Pappilanniemen luonnonsuojelualueella Lappeenrannan kupeessa. Palokärki voi olla yllättävänkin piilotteleva, mutta ääni paljastaa sen. Sitten näin linnun lentävän vähän lepattavalla tyylillään seuraavaa suurta puuta kohti, lennossa linnun siluetti on sukkulamainen.

Palokärkeä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun lintuun. Se on kokonaan noenmusta, variksen kokoinen jättiläistikka. Koiraan päälaki on punainen, mutta naaraalla punaista on vain niskassa. Pitkä tikarinokka on luunvalkoinen. Joidenkin mielestä palokärki on upeimpia metsälintujamme, sitä pidetään myös kunnioitusta herättävänä, jopa pelottavanakin.

Palokärki kipusi lyhyin nykäyksin puunrunkoa ylös ja koputti kuuluvasti nokallaan puuta, tällä kertaa vankkaa haapaa. Usein palokärki kaivaa lahovikaista kuusta, josta se etsii hevosmuurahaisia. Ne ovatkin linnun pääasiallisin ravinto talvella. Tutkijoiden mukaan palokärki aivan ilmeisesti kuulee suurten havupuiden tyviosassa liikkuvat hevosmuurahaiset, eihän sillä ole varaa tehdä suuria koloja hakuammuntana.

Palokärjen ruokailupaikka on helppoa tuntea kymmensenttisistä koloista ja ruokailupaikalle jäävistä kaarnanpalasista. Talvisin palokärki voi myös hajottaa muurahaiskekoja perin pohjin päästäkseen herkuttelemaan muurahaisenmunilla. Loppukesästä se syö myös kasviravintoa ja mustikoita.

Koska palokärki hankkii ravintonsa lahopuista, se hyötyy luonnonsuojelualueelle maatumaan jätetyistä puista. Elävien puiden kimppuun se käy vasta sitten, kun ne ovat jostain syystä vahingoittuneet. Monimuotoisuutta turvaamaan jätetyt järeät haavat ovat erinomaisia puita palokärjen pesäkoloille, juuri sellaisia puita kasvaa Pappilanniemessä. 

Palokärki suosii vanhankoja ja valoisia mänty-, seka- ja lehtimetsiä. Kannan tiheys on Etelä-Suomessa suurempi kuin pohjoisempana, mutta palokärki on maan pohjoisimpia kolkkia lukuun ottamatta koko Suomen tikka. Maamme kannaksi on arvioitu 30.000–50.000 paria, nykyisin laji on jopa runsastunut.


Koska nykymetsät ovat nuorentuneet, palokärki on asettunut asumaan myös pellonreunoille ja kylänlaitamille, joilla on jäljellä riittävän isoja pesäpuita. Talvisin se uskaltautuu ruokailemaan jopa pihapiiriin. Palokärki kuuluu linnustomme paikkauskollisiin, siirtyyhän se synnyinpaikaltaan vain joitain kymmeniä kilometrejä ensimmäiselle pesimäpiirilleen, jossa asuu koko elämänsä ajan ympäri vuoden.


Palokärki on äänekkäimmillään maalis-huhtikuussa, jolloin sen soidinhuuto on suomalaisen metsän kantavimpia ääniä. Pian sen jälkeen lintu aloittaa rummutussarjat, jotka kuuluvat kilometrienkin päähän. Palokärjen rummutus vastaa laululintujen laulua, se siis kuuluttaa reviirinsä valtausta sekä houkuttelee puolisoa. Koiras ja naaras muodostavat parin tavallisesti vain yhtä pesimiskautta varten.

Soidinmenojen jälkeen puolisot hakkaavat yhdessä muutaman viikon aikana erittäin suuren pesäkolon järeään puuhun, usein varsin korkealle. Palokärki tekee yleensä uuden kolon joka vuosi, niinpä vanhoista onkaloista tulee helmipöllöille ja telkille oivallisia pesimispaikkoja. Pehmeän haapapuun lisäksi palokärki voi takoa pesäkolon myös paksuun petäjään.


Kumpikin emoista ruokkii poikasia, mutta naaras on niiden kanssa yön pesäkolossa. Poikaset jättävät pesän tavallisesti kesäkuun alussa. Silloin poikue jakaantuu kahtia eli osa tulee toiselle ja osa toiselle emoista, jotka ruokkivat niitä aina elo-syyskuun vaihteeseen asti.


Kansansatu kertoo palokärjen syntytarinan, kuinka rikkaan talon pahankurinen ja ahne emäntä muuttui musta-asuiseksi, punapäälakiseksi linnuksi, joka kiertää pitkin metsiä ja huutelee. Kansanuskomuksissa palokärjellä on pelottava maine. Se on ollut pahanilmanlintu, jopa kuoleman sanansaattaja.
 
Palokärjen ääni ei kuitenkaan aina ennustanut onnettomuutta, vaan se saattoi pelkästään varoittaa jostain pahasta. Useimmiten palokärjen huutelu kuitenkin ennusti säätilan muutosta. Minäkin olen kuullut sanottavan, että palokärjen ääni tarkoittaisi poudan olevan tulossa tai hyvän sään jatkuvan.

Palokärki ei ole ollut pelkästään huonoa onnea ennustava lintu, sillä sitä on käytetty ennen apuna myös kansanlääkinnässä. On uskottu, että kun kaiveli hampaitaan palokärjen kielestä tehdyllä hammastikulla, sai karkotetuksi hammassäryn. Pohjois-Suomessa puolestaan uskottiin, että näkönsä menettänyt ihminen sai näkökyvyn takaisin, jos silmiä huuhdeltiin oikeaan aikaan palokärjen munalla.


Palokärjellä on Karjalan värit. Se on innoittanut niin taiteilijoita kuin kirjailijoitakin, muun muassa Akseli Gallen-Kallela maalasi 1893 kuuluisan kansallisromanttisen taulunsa palokärjestä, jonka hän sijoitti Vienan Paanajärven taustamaisemaan.

Linnun tieteellisen nimen martius tarkoittaa sodanjumala Marsin lintua, joka Rooman syntylegendan mukaan kantoi ruokaa Romulukselle ja Remukselle.

Tiu-tiu tikka,
palokärkilikka
sulhastansa hoputtaa:
"Koitahan nyt koputtaa,
pesä mulle parahin,
koti kaikkein avarin."

Niin nokka alkaa naputtaa,
tasaisesti taputtaa.
Lastut lentää sinne tänne,
kovilla on kaulajänne.
Kohta pesä valmis on
ja aika kunnon karkelon.

Elina Kynsijärvi

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Joel Lehtonen, Kansansatusovitelmia Suomen lapsille. Miten palokärki syntyi; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Kansallisgalleria; Kimmo Martiskainen ja Kimmo Taskinen, Valkoselkätikka; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat 9.2.2017; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Tikat. Suomen luonto. Linnut; Samuli Haapasalo, Suomen Luonto 16.1.2017; UPM Forest Life; Elina Kynsijärvi, Loruja linnuista.


LUE LISÄÄ

Pihabongaus lauantaina 28.1. ja sunnuntaina 29.1.2023

28 tammikuuta 2023

Pihabongaus on järjestetty vuodesta 2006 lähtien tammikuun viimeisenä viikonloppuna. Viime vuonna (2022) tapahtumaan osallistui yli 25 000 ihmistä noin 17 500 paikassa ympäri maan.

Tikli
Minäkin olin viime vuonna osa tuota suurta bongaajajoukkoa. Lauantaina aamupäivällä sää oli puoliaurinkoinen ja pakkasta viitisen astetta. Jäin hiihtolenkin jälkeen seuraamaan pihamme ruokintapaikkojen vilkasta lintuliikennettä, kun siivekkäitä tuli ja meni. Sunnuntai olisikin ollut huono tarkkailupäivä, sillä silloin lunta satoi koko päivän.

Urpiainen
Pihabongaukseen osallistuminen on helppoa: tarkkailet lintuja lauantaina TAI sunnuntaina tunnin ajan pihallasi tai jossain muussa paikassa, lasket tunnistamasi yksilöt lajeittain ja ilmoitat havaintosi BirdLifelle.

Viherpeippo
Pihabongauksen yritysyhteistyökumppanina on Suomen Lintuvaruste Oy ja suojelijana  tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio.

Linkissä on usein esitettyjä bongaukseen liittyviä kysymyksiä vastauksineen. BirdLifen mukaan havaintoja ilmoitetaan vuosittain noin 400 000–800 000 lintuyksilöstä ja noin sadasta lajista. Yleisimmät lajit ovat melko samat vuodesta toiseen, sillä talitiainen, sinitiainen ja harakka muodostavat bongauksessa kolmen kärjen joka talvi.

Meidän pihassa näkyy harvoin harakoita, eikä niitä ollut tarkkailupäivänäkään, mutta kahden kärjen muodostivat talitiaiset ja sinitiaiset. Ruokintapaikallamme viihtyvät myös pikkuvarpuset sekä keltasirkut suurina parvina.

Keltasirkkuja
Pihabongaus ei kerro, mikä on Suomen yleisin tai runsain talvilintu, mutta havainnot kertovat muutoksista lintukannoissa. Samoin havaintojen tulokset täydentävät muita linnustonseurantoja; mitä pidempään seuranta jatkuu, sitä tärkeämmäksi kerätyt havainnot muuttuvat.

Talitintin kattilassa
kiehuu rasvarokka.
Sattumia pyydystelee,
pikku kovanokka.
--
Monenlaista makua,
on maailmassa tässä.
Siivelliset, siivettömät,
soppaa keittämässä!
Riitta Hämäläinen

Lähteet: BirdLife Suomi; Riitta Hämäläinen, Siivellisten sekametelisoppa -runosta ensimmäinen ja viimeinen säe.

LUE LISÄÄ

Silkkivyökääpä, kalkkunanpyrstösieni

21 tammikuuta 2023

Silkkivyökäävän ulkomuoto tuo mieleen kalkkunan pyrstön, mistä juontaa sen englanninkielinen nimi turkey tail mushroom, kalkkunanpyrstösieni. Tuollaisen nimen löysin kääville, joita olin ihastellut ja valokuvannutkin lähivuosina. Silkkivyökääpä on kiinaksi yun-zhi, pilvisieni ja japaniksi kawaratake, joenrannan sieni.


Itiöemä eli se kääpä on muodoltaan kaarimainen tai viuhkamainen, viidestä kymmeneen senttiä leveä ja ohutmaltoinen. Sen yläpinta on silkkimäisen hienohuopainen, selvästi vyöhykkeinen.

Vyöhykkeet muodostuvat useista väreistä, kuten ruskean sävyistä, vaaleanharmaasta, siniharmaasta, vihertävästä, violetista ja jopa mustasta. Yksilöt voivat olla kirjavia ja hyvin erivärisiä.

Silkkivyökääpä on vyökääpien sukuun kuuluva laji. Se ei ole myrkyllinen, mutta ei myöskään ruokasieni.

Silkkivyökääpä on valkolahottaja, sillä se pystyy hajottamaan ligniiniä sekä tuottamaan entsyymejä, jotka hajottavat myös muita vaikeasti hajoavia yhdisteitä, kuten pentakloorifenolia. Tämän vuoksi silkkivyökääpää voidaan käyttää puhdistettaessa esimerkiksi puunkäsittelyaineista saastuneita saha-alueita.

Silkkivyökääpiä käytetään myös kantojen poistamiseen luontoa saastuttamatta. Käävät käyttävät ravinnoksi puun hiilihydraatteja (hemiselluloosaa ja selluloosaa), mutta päästäkseen niihin käsiksi kääpien pitää ensin hajottaa sidosaineita, kuten äsken mainittua ligniiniä. Puun lahottamisessa kääpä tuottaa muun muassa humushappoja.

Silkkivyökääpä on kaikkiruokainen, mutta männyn puuaines saattaa olla sille liian kovaa hajotettavaksi. Kannon lopullinen hajoaminen vie aikaa parisen vuotta.


Silkkivyökääpä on Suomessa eteläinen laji. Se kasvaa rantalepikoissa, lehdoissa, kannoilla ja kaatuneilla rungoilla. Vyökäävät kasvavat yhden kasvukauden ajan, mutta talvehtivat ja itiöivät vielä keväällä, minkä jälkeen itiöemät kuolevat.

Kasvu alkaa kesällä, ja syksyllä voi nähdä hyvinkin värikkäitä silkkivöitä. Postauksen kuvat on otettu loka-marraskuussa.

Silkkivyökääpä on statukseltaan Suomen lajien punaisen listan (vuonna 2019) mukaan LC elinvoimainen. Vuonna 2010 laji oli vielä silmälläpidettävä.

Moni aikaisemmin Punaiselta listalta löytynyt kääväkäslaji on nykyään luokiteltu elinvoimaiseksi tai ainakin vähemmän uhanalaiseksi. Tämä johtuu pitkälti lisääntyneestä tiedon määrästä eikä todellisesta muutoksesta kääväkäspopulaatioissa tai elinympäristöjen määrässä.

Japanissa ja Kiinassa silkkivyökääpä on arvostettu lääkesieni, ja Japanissa on julkaistu satoja tutkimuksia sienen ainesosan hyödystä syöpähoitojen yhteydessä.

Ruokaviraston mukaan Suomessa ravintolisänä markkinoitu silkkivyökääpäuute katsotaan EU:ssa ei-hyväksytyksi uuselintarvikkeeksi, ja se on vuonna 2020 vedetty pois markkinoilta.

Katso
kuinka kaunis
on koivun runko
ja tuo kääpä
joka kasvaa
siinä kiinni
kuin tatti.

Sen pinta
on kuin
kylmää ja kosteaa
satiinia.
Tiedätkö
mikä laji se on?

Saakohan
sitä imeskellä?
Petri Kuhno

Lähteet: Henri Koskinen 2022 Laji.fi-foorumi; Jaakko Halmetoja, Pakurikääpä – opas lääkinnällisten sienten maailmaan; Luontonetti; Panu Kunttu, Pro Gradu -tutkielma Uhanalaisten ja silmälläpidettävien kääpälajien esiintyminen Keski-Suomessa Jyväskylän yliopisto, Bio- ja ympäristötieteiden laitos 2007; Sinikka Piippo, Pertti Salo, Terveyttä sienistä; Suomen lajitietokeskus. Laji.fi; Ympäristö, Suomen lajien punainen lista; Ruokavirasto 11.6.2020; Tonin puutarhapalvelu; Wikipedia; Petri Kuhno, Kääpä 19.6.20212, LahtiSoundsPoetry.



LUE LISÄÄ

Talvioravalla on harmaa turkki

13 tammikuuta 2023

Nyt eletään sydäntalvea, niinpä oravalla on yllään paksu ja lämmin talviturkki. Orava ei kuitenkaan vaihda koko turkkia syksyllä harmaaksi, vaan sen vatsapuoli säilyy valkeana ympäri vuoden, samoin hännän ja korvien väri on sama kesät talvet. Oravan korvien karvatupsut kehittyvät syksyn kuluessa ja putoavat keväällä pois.
 

Pihapiirissämme on kirmaillut kesästä alkaen kaksi ja joskus kolmekin oravaa. Yhdellä on punaruskea häntä, lieneekö se vanhan kansan nimeämä mäntyorava, oravan selkä on kuitenkin talvella vaaleanharmaa.
 
Talvi- ja kesäturkin lisäksi oravien värityksessä on paljon yksilöllisiä eroja. Kuusioravilla on tummat, liki mustat korvat ja häntä. Värierot johtuvat kunkin oravan pääasiallisesta ravinnosta, valtaosa yksilöistä kuuluu kuitenkin sekaruoan syöjinä kahden värityypin välimuotoihin.
 

Pihamme oravat ovat joinain talvina oppineet hakemaan pähkinöitä laatikosta. Joskus ne vain ihmettelevät, miten tuonne herkkupaloille pääsisi, kun eivät osaa nostaa laatikon kantta.
 

Orava etsii ruokaa koko lyhyen talvipäivän. Kun hämärä saapuu maille, orava kipaisee lämpimään pesäänsä, sulkee oviaukon yöksi naavapallolla ja käpertyy nukkumaan.
 
Talvipesä on pyöreä, tiivis ja tavallisesti kiinni kuusen tai männyn rungossa. Mikäs siellä on lepäillessä, onhan hyvin eristetyssä pesässä kovallakin pakkasella 15–20 lämpöastetta.
 

Pesän sisäpuolen oravat ovat perinteisesti vuoranneet sammalella, naavalla ja heinällä, mutta nykyään ne ovat alkaneet hyödyntää myös moderneja materiaaleja. Monesti etenkin kaupunki- ja taajamaoravat eristävät pesänsä narunpätkillä, rakennusten eristevillalla tai vaikkapa löytämillään lapasilla.
 

Oravakanta vaihtelee vuosittain suuresti koko maassa, niin että selviä huippuvuosia esiintyy epäsäännöllisin väliajoin. Kanta on taantunut, mutta Etelä-Suomessa loivemmin kuin pohjoisessa tai idässä. Talvilaskennan lajiraportin mukaan oravien jälkitiheydet ovat pudonneet 34 vuoden seurantajakson aikana kolmannekseen.
 

Vuotta 2022 pidettiin oravien huippuvuotena, sillä kuusen hyvän siemensadon myötä oravakanta kasvoi voimakkaasti edellisvuodesta koko maassa. Huippu ei kuitenkaan vedä vertoja vuosikymmenten takaisiin ennätysvuosiin.

Asui pieni orava
ison kuusen oksalla,
kuori kävyt kätevästi,
sitten hyppi näppärästi,
puusta puuhun hui ja hei!
Eipä huolta ollut, ei.
Suuren kuusen latvassa
hauska oli keinua.
Värssyjä

Lähteet: Mirva Uotila, Suomen Luonto 223.10.2015 ja 10/2013; peda.net; Riistakolmiot.fi. Talvilaskenta, lajiraportti 24.3.2022; Orava. Värssyjä.
LUE LISÄÄ

Punatorvijäkälä ja puikkotorvijäkälä, metsän torvisoittokuntaa

07 tammikuuta 2023

Olemme kenties jo koulussa oppineet, että jäkälä on sienen – tarkemmin sanottuna kotelosienen – ja levän liitto. Science julkaisi äskettäin jäkälätutkimusta ravisuttavan uutisen, jonka mukaan jäkälä onkin kahden sijasta kolmen kauppa: jäkälän muodostavat levä ja kaksi hyvin erilaista sientä.

Punatorvijäkälä
Mikroskoopin läpi katsottuna jäkälä näyttää ruisleivältä: siinä on tiivis kuori ja löyhä pesusienimäinen sisus. Kantasieniin kuuluva hiiva on kääriytynyt jäkälän kuorikerrokseen niin taitavasti, ettei sitä löydetty liki 150 vuodessa mikroskoopillakaan tarkasteltuna. 

Torvijäkälät ovat yksi suurimmista jäkäläsuvuista, sillä Suomesta niitä tunnetaan noin 70 lajia. Kasvupaikkavaatimuksiltaan useimmat torvijäkälät ovat aika samankaltaisia, niinpä hyvillä paikoilla voi kasvaa pieninä laikkuina monen näköisiä puikkoja ja pikareita vieretysten tai lomittain.

Torvijäkälä
Lajirunsauteen pääsee tutustumaan parhaiten kuivilla avoimilla paikoilla, myös kannot, puiden tyvet ja maahan hautautuneet vanhat havupuut kelpaavat monille torvijäkälille kasvualustaksi.
 
Mäntykankailla torvijäkälät ovat vallitseva ryhmä metsän pohjakerroksessa parinkymmenen vuoden kuluttua kulopalosta ennen poronjäkälien ja sammalten runsastumista.

Puikkotorvijäkälä
Mätästävät tyvisuomut ja niistä kohoavat joko teräväkärkisen puikkomaiset tai leveän torvimaiset pikarit ovat ominaisia torvijäkälille. Pikarien pinta on lajin mukaan jauheinen, suomumainen, halkeillut tai aivan sileä.
 
Monet lajit haarovat runsaasti. Pikarien kärkiin voi kehittyä itiöitä tuottavia lavoja, jotka ovat vaihtelevan ruskeita tai punaisia.

Punatorvijäkälä    


Punatorvijäkälä on hyvin tavallinen laji kivillä ja kallioilla. Parilla muullakin lajilla on torven reunassa punaista. Punatorvijäkälää tavataan myös ympäri maailmaa Etelämannerta lukuun ottamatta.


Alle viisisenttisen jäkälän kasvullinen sekovarsi on tyvestä kuoren peittämä ja suurisuomuinen. Kotelomaljojen jalkaosat ovat tanakoita, haarattomia, kellertävänvihreitä ja pikarillisia. Jäkälän pikarit ovat säännöllisiä, ehytreunaisia ja joskus kerroksellisia.
 
Punatorvijäkälän kirkkaanpunaiset laikut ovat sieniosakkaan muodostamia kotelomaljoja, joista itiöt sinkoutuvat tuulten kuljeteltaviksi. Itiölavat ovat punatorvijäkälällä yleisiä. 

Puikkotorvijäkälä   


Puikkotorvijäkälä kasvaa erittäin yleisenä koko maassa, runsaimmin Etelä- ja Keski-Suomessa. Se viihtyy erityisesti kuivissa kangas- ja kalliometsissä pienehköinä ryhminä lahopuulla tai turpeella ja humuspitoisella kivennäismaalla.


Puikkotorvijäkälä on nimensä mukaisesti kapean puikkomainen pensasjäkälä. Se voi kasvaa jopa yli kymmenen senttiä korkeaksi. Laji on harmaanvihreä, ja sileäkuorinen tyvi on ruskehtava.
 
Puikkotorvijäkälän kotelomaljojen jalkaosa on lähes haaraton ja kärjestään hienojakoisen jäkälämurun peitossa, tyvi on usein harvasuomuinen. Kotelomaljat eli itiölavat ovat väriltään ruskeita, mutta harvinaisia.


Puikkotorvijäkälän alalaji lapintorvijäkälä (subsp. groenlandica) on matalampi ja kasvaa vain Pohjois-Suomessa. Kuvien puikkotorvijäkälät voivat olla lapintorvijäkälää, koska kuvasin ne Pyhä-Luoston kansallispuistossa.

Tässä on kaunis paikka
jossa joku syntyi ja joku kuoli
Kauriin tallaama polku
Torvisienen rihmaverkko
Puut venyttelivät satoja vuosia
Kun sulkee silmät
kuulee miljoona vuotta taaksepäin
tässä samassa hetkessä
Kirsti Schreck

Lähteet: Lajitietokeskus. Laji.fi; Laura Hiisivuori, Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus 3.8.2016/Veera Tuovinen; Luopioisten Kasvisto; Mikko Kuusinen, Torvijäkälät. Suomen luonto. Kasvit; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Suomen Luonto 25.11.2016; Timo Nieminen, Apu-toimitus 8.11.2016; UPM, Metsiemme jäkäliä; Valokki-nettikasvio; Wikipedia; Kirsti Schreck, Raasepori. Kirjoituskilpailu Luovuutta ilmassa 24.4.2020.



LUE LISÄÄ