Karhunsammal, metsiemme perussammal

Dinosaurukset ilmestyivät maapallolle 200 miljoonaa vuotta sitten. Sammalet ovat niitä paljon vanhempia. Ilman sammalten aloittamaa maan valloitusta ei dinosauruksilla olisi ollut ruokaa eikä niitä olisi mahdollisesti koskaan kehittynytkään. Sammalet ovat  ilmeisesti vanhimpia edelleen elossa olevia versokasveja.

Sammalet kasvavat parhaiten kosteilla paikoilla, suurten kivien pinnoilla ja kalliojyrkänteillä mosaiikkimaisina muodostelmina. Yhden neliömetrin alalla voit tavata jopa parikymmentäkin sammallajia. Vain harvat eläimet syövät sammalia, mutta sopulit, hyppyhäntäiset, punkit ja kovakuoriaiset rouskuttavat mielellään niiden alkeisrihmoja.

 

Sammalet ovat mielestäni läheltä katsottuna kuin pienoismetsiä, monimuotoisia ja kauniita. Oikeastaan ne ovat rakenteeltaan yksinkertaisia itiökasveja, joilla on pienet lehdet tai jotka ovat lehdettömiä. Sammalilla ei ole myöskään juuria, vaan ne kiinnittyvät alustaansa pienillä juurtumahapsuilla. Sammalkasvin verso kuolee alapäästä samalla, kun se kasvaa yläpäästään.

Lehtisammaliin kuuluva karhunsammal muistuttaa yksittäisenä kasvina pienikokoista nuorta männyntainta. Karhunsammalen lehdet ovat ylhäältä katsottuna tähtimäisiä ja muodostavat säännöllisiä, taideteosmaisia kuvioita. Sammalen suuri koko, neulasmaiset jäykät lehdet ja lehtien sisärakenne erottaa karhunsammalet muista sammalista.

 

Kun karhunsammal kukkii, näyttää siltä kuin joku olisi ripotellut pieniä jalokiviä metsän pohjalle. Sammalten kukat ovat kauneimmillaan huhti–toukokuussa, jolloin niiden värit ja muodot puhkeavat täyteen loistoonsa. Kukka ei kuitenkaan ole kukka vaan verson latvassa oleva siittiöpesäke.

Sammalen verson päässä oleva itiöpesäke on nuorena pysty ja pienen hupun peitossa. Vanhemmiten huppu katoaa ja nuijamaiset pesäkkeet kääntyvät vaakasuoraan, jolloin ne nousevat näkyville sammalmättäästä kuin periskoopit. Pitkien varsien päässä keikkuessaan ne ovat näyttäviä - ovat siis minun ja muiden valokuvaajien suosikkeja. 
 

 

Karhunsammal on Suomen toinen ”kansallissammal”, se toinen on rahkasammal. Tiesitkö, että karhunsammalia on kymmeniä lajeja, joista tutuin lienee korpikarhunsammal, joka on metsiemme perussammal.

Korpikarhunsammal on kookkain lajimme, sen tummanvihreät kasvustot voivat olla korkeudeltaan 29 – 40 senttiä. Sammal esiintyy tiheänä mattona soistuvassa metsässä, korvessa sekä rantojen yläosassa yleisenä Inarin Lappiin asti. Karhu kerää tätä sammalta talvipesäänsä, mistä se on saanut nimensä.

Karhuilla on talvipesänsä rakennustyylissä paljon yksilöllisiä ja alueellisia eroja. Suosituin pesätyyppi on hylättyyn muurahaiskekoon kaivettu kolo, jolloin karhu nukkuu keon sisällä ja peittelee pesäaukon sammalilla. Joskus otso riipii lähimaastosta sammalia, heiniä ja oksia pesänpohjan pehmikkeeksi, mutta monesti se ei valmistele sen kummemmin patjaansa.

Kangaskarhunsammal on puolestaan yleinen monenlaisilla kuivilla kasvupaikoilla, mutta runsain kuivilla mäntykankailla, joilla kasvaa myös jäkälää. Sammal on matalakasvuinen ja varreltaan haaraton. Itiöpesäkkeitä on yleensä runsaasti, kypsä pesäke on nelisärmäinen, kuin pieni lyhty. Kun olin kuvaamassa näitä sammalia Merenlahdentien varressa mahallani maaten, auto pysähtyi kohdalleni ja ajaja tuli kyselemään vointiani. Se oli kauniisti tehty.
 

 

Karhunsammalesta on aikoinaan punottu esimerkiksi ovenalusmattoja. Niitä voi punoa edelleenkin vaikkapa Punospirjon ohjeen mukaan. Sammalten kerääjän on kuitenkin syytä muistaa, että sammal ja jäkälä ovat maanomistajan omaisuutta, eli niitä ei voi kerätä ilman hänen lupaansa.
 
Vanhassa rehutaloudessa 1930-luvulla ainakin Vermlannin metsäsuomalaiset ovat keränneet ja varastoineet myöhäsyksyllä karhunsammalta. Talvella sitä on syötetty lehmille jauhoihin ja lämpimään veteen sekoitettuna appeena, mutta vuohille kuivana.

Karhunsammalelle on annettu eri paikkakunnilla omia nimityksiään, muun muassa Jalasjärvellä sitä on sanottu suden- tai suvensammaleksi. Jossain päin Suomea karhunsammalta on nimitetty kurjenlaihoksi ja lapset ovat syöneet sammalien itiöpesäkkeitä. Näitä itiöpesäkkeitä on myös kutsuttu nimillä käenjyvä tai käenohra.

Huikea keltainen
säteilee sydämeeni asti,
kun kallioimarteiden ruso
kurkkii kulkuani metsäpolulla ja
kuusten varjoissa
lymyää karhunsammal
ikivihreää

Justin Larma

Lähteet: Ann-Mari Rannikko. Luonto. Turun Sanomat 16.10.2012; Biopopin materiaalipankki. Helsinki; Coloriasto. Suomalaisia kasvinimiä. Luonnon ystävä 4, 1907. Juhani Tuokkola koonnut Rantsilasta kesinä 1903 ja 1904; Eero Sappinen, Vermlannin metsäsuomalaiset. Asutushistoriasta, agraarista kulttuurista ja muutoksesta; Jaana Hautaviita. peda.net; Johanna Mehtälä, Suomen Luonto 1.12.2014; Juho Rahkonen, Apu Suomen Luonnonsuojeluliitto. Pohjanmaa. Lauri Korven artikkeli tekemästään kasvistotutkimuksesta Jalasjärven kasvisto; Mirva Uotila, Suomen Luonto 26.11.2015; Pinkka. Helsingin yliopisto; Punospirjo-blogi. Juureva fiilis 30.8.2016; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Tampere. Yle. Oppiminen. Ekolokero 14.9.2004; Ympäristöverkko; Veikko Salonen & Petri Heinonen, Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto. Valokki-nettikasvio; Yle.fi. Opettaja.tv; Yle. Uutist. Oppimien 14.9.2004; Justin Larma, Syvälle sisimpään: runoja. Minä syksyssä -runosta osa 4.10.2016.