Kangasajuruoho, mainio hunajakasvi, mutta karkottaa myös pahat henget

Kangasajuruohokin on saapunut Suomeen monien muiden kasvien tavoin heti jääkauden jälkeen, jolloin ympäristö on ollut hyvin avointa ja lajille sopivia kasvupaikkoja on ollut lähes rajattomasti. Nykyisin kangasajuruohon leviäminen uusille kasvupaikoille on hidasta, sillä siitä huolehtivat muurahaiset.

Kangasajuruohon levinneisyys rajoittuu Itämeren altaan ympäristöön. Meillä kasvi on luonnonvarainen eteläisessä Suomessa, etenkin idässä sekä Inarin Lapissa ja Koillismaalla, mutta runsaimmillaan se on Salpausselkien alueella.

Laji suosii aurinkoisia ja lämpimiä rinnemaita, mutta se kasvaa myös harjuilla ja jopa äärimäisen karuilla harjujen lakitasanteilla. Toisaalta sen kasvualueita ovat myös kulttuuriympäristöt, kuten tienvarret.

Löysin vastikään yhden pienehkön kasvualueen männikkömetsän laidalta Lappeenrannan kaupunkialueella, mutta Ruokolahdella olen nähnyt laajoja kasvustoja pitkin teiden varsia.

Kimalainen

Kukkivia kasveja löytää heinäkuusta lähtien. Ajuruoho on varsinkin mehiläisten suosiossa; ajuruohohunajan sanotaan olevan erityisen hienonmakuista. Kasvi tuoksuu sitä vahvemmin, mitä kuumemmin aurinko siihen paistaa. Tuoksu ei tule kukista vaan pienistä soikeista lehdistä.

Kukinnan jälkeen karvatupsu sulkee hedelmykset aluksi verhiön sisään.  

Kangasajuruohon punavioletin kukka tuoksuu raikkaan aromaattiselta. Antiikin aikana uskottiin, että kasvin tuoksu on vihje sen käyttökelpoisuudesta pahoja henkiä vastaan. 

 

Bakteerit ja paholaiset karkottavan ajuruohon tunsi jo Elias Tillandz vuonna 1683. Hän mainitsee ajuruohon lisäksi kasville nimen muiston ruoho. Sana aju tarkoittaa vanhastaan tajuntaa, ymmärrystä, järkeä ja aivoja, puolestaan muiston vanha merkitys on muisti.

 

Kangasajuruoho kuuluu niihin tuoksuviin kasveihin, joita on eri puolilla Eurooppaa nimetty Neitsyt Marian mukaan, esimerkiksi ruotsin kansankielessä kangasajuruoho on ollut jungfru Marie sänghalm `neitsytmariansängynolki´, mutta yleiskielessä nimi on backtimjam `mäkitimjami´. Karjalankannaksella kasvia nimitettiin maarianmakuuheinäksi, ja sitä on käytetty ruukkujen pesuun.

Lääkitsemistarkoitukseen sitä on käytetty jo hyvin varhain, se on arkeologinen rohto. Esimerkiksi Rooman keisarin Kaarle Suuren (800 jKr.) sotajoukkojen perusvarustuksiin kuuluivat ajuruohokeitteet kulkutautien torjumiseksi.

 

Aivan viime vuosisadalle asti kangasajuruohosta on valmistettu yskänlääkettä. Nykyisin siitä eristetään tymolia, jota on käytetty suuvesissä ja hammastahnoissa sen voimakkaan antiseptisen vaikutuksensa vuoksi. Kangasajuruohon ja timjamin eteerisiä öljyjä hyödynnetään hengitysteiden ja ruoansulatuskanavan sairauksissa.

Kasvisravintoloissa sen kukkivia versonkärkiä käytetään salaatteihin ja salaatin kastikkeisiin, samoin mausteeksi timjamin tapaan.

 

Kangasajuruoho kuuluu harjualueiden ns. avainlajeihin, joista monet muut lajit ovat täysin riippuvaisia. Kangasajuruoho on luonnon monimuotoisuuden kannalta äärimmäisen tärkeä, sillä se toimii monen harvinaisen tai uhanalaisen lajin ravintokasvina.

 

Tunnetuimmat näistä lajeista ovat harjusinisiipi ja muurahaissinisiipi, jotka munivat ainoastaan kangasajuruohon kukkiin ja joiden toukat syövät vain ajuruohoa.

 

Kangasajuruoho katoaa umpeutuvista harjumetsistä, ja nykyisin hakkuualueet taimettuvat niin nopeasti, ettei kangasajuruoho ehdi vallata uusia kasvupaikkoja. Lajin suurimmat esiintymät sijaitsevat teiden varsilla, ja lajin tulevaisuus alueilla on täysin meidän ihmisen varassa.

Paljon järkeä me tarvitsemme, ja pisaran hulluutta
elääksemme huomiseen
ja huomisen yli.
Lassi Nummi

ajuhan tarkoitti järkeä..

Edellinen ajoruohopostaukseni oli Purppuranpunainen rohdoskasvi kangasajuruoho 31.7.2015

https://www.blogger.com/blog/post/edit/1350302120733157014/2873111239752652934

Lähteet: Hanna Otso 31.10.2021, Rohtokasvio; Harjureitti. Säkylä, Loimaa, Oripää, Huittinen; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskyn hattu, päivänkämmen; Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; LuontoPortti; Suomen luonnonsuojeluliitto; Wikipedia; Lassi Nummi. Tiedon portailla. Aforismit.

LUE LISÄÄ

Ketohärkki, nurmen tähtikukka

Talutin pyörääni ylämäessä, siksi ehdin huomata tien varrella kasvavat vesiheinän eli tähtimöiden näköiset valkeat kukat. Jotenkin ne kuitenkin olivat erilaiset, kukat ainakin vähän suuremmat. Puhelimen kasvitunnistus kertoi kyseessä olevan ketohärkin. Onpas outo nimi.

 

Härkeistä yleisin on nurmihärkki, sen sijaan ketohärkki on Etelä-Suomessa kasvavista härkeistä komein. Sillä on nurmihärkkiä suuremmat kukat ja se muodostaa valkeana kukkivia laajojakin kasvustoja.

 

Ketohärkki on 1800-luvun puolivälissä ensimmäisen kerran Suomeen saapunut uustulokas. Erityisesti 1930-luvulla se levittäytyi heinänsiementen mukana muualta Euroopasta ja vakiintui suurimpaan osaan maatamme, sillä luonnonniittyjä alettiin tuolloin korvata kylvönurmilla ja -laitumilla.

 

Kenties vasta tuolloin 30-luvulla luonnontutkijat alkoivat pitää näitä uustulokkaita tarkkailemisen arvoisina.

 

Ketohärkki lisääntyy voimakkaasti rönsyistä, niinpä yhdestä yksilöstä alkanut kasvi muodostaa pian laajan kasvuston. Härkit lisääntyvät myös siemenistä, niinhän ne tulivat Suomeenkin. Kaunis kukinta alkaa juhannuksen tienoilla, mutta menee ohi melko nopeasti.

 

Ketohärkki on yleisin Varsinais-Suomen, Uudenmaan, Satakunnan ja Etelä-Hämeen maakunnassa, muualla se on harvinainen ja puuttuu sekä Enontekiön että Inarin Lapin maakunnasta.

 

Ketohärkki ei liene vieläkään saavuttanut lopullista levinneisyyttään, vaan valtaa edelleen uusia alueita. Tavallisimmat kasvupaikat löytyvät ihmiskulttuurin alaisuudesta, rinneniityiltä ja tienvieruksilta, kuten tämä minunkin löytämäni kasvusto.

Koitti aika
jolloin varjo väistyi
Pikkuhiljaa terälehdet aukenivat
Kukka nosti päätään
Nautti valosta
nautti lämmöstä
Aarrerunot

Lähteet: LuontoPortti; Seppo Vuokko, Kohokkikasvit. Tähtimöt ja härkit. Suomen luonto. Kasvit; Pohjolan kasvien pauloissa; Aarrerunot, 2. säkeistö runosta Kukka, kirjoittaja Rotta.

 

 

 

 

 

LUE LISÄÄ

Tuomi eli lehtotuomi

Liikkuessasi luonnossa alkukesällä tunnet vahvan ja makean tuoksun, vaikka et näekään sen aiheuttajaa. Tuomi ei tuoksu vain meidän ihmisten iloksi, vaan se on kutsu hyönteisille, jotta ne löytäisivät mettä ja samalla pölyttäisivät kukat.

Tuomi on touko-kesäkuussa kukkiva keskikokoinen puu tai pensas, jonka pitkissä nuokkuvissa tertuissa on niin runsaasti kukkia, että koko puu näyttää valkoiselta vaahdolta.

Tuomenkukkien tuoksua pidetään miellyttävänä. Sitä ylistävät monet laulut ja runot. Aleksis Kivi runoili istuvansa neidon kanssa valkean tuomen varjossa tai koti-ikävää poteva muistelee kotimaata, jossa laulun sanoin valkolatva tuomi reunustaa ahon laitaa. Nyt jo edesmennyt Amerikoihin vuosisadan alussa muuttanut sukulaismies Otto kirjoitti juuri noin vuonna 1971 kirjeessään Suomen sukulaisille.

 

Vanhemmassa kansanperinteessä suhtaudutaan myös kielteisesti tuomenkukkiin. Muun muassa Virosta peräisin on tarina siitä, miten tuomen kukat saivat pahan hajunsa. Sen mukaan haju on peräisin paholaiselta, joka oli käynyt tarpeillaan tuomipensaan alla.

 

Jos tuomenkukkien raskasta tuoksua hengittää pitkään ja läheltä, seurauksena on huono olo ja päätä alkaa pyörryttää. Tuomelle ominaisen tuoksun antaa amygdaliini. Se vaikuttaa useimpiin eliöihin vahvan myrkyn tavoin. Juuri myrkyn ansiosta tuomea vaivaavat vain harvat tuhohyönteislajit, mutta poikkeuksen tekee tuomenkehrääjäkoi.

Vaikka tuomessa ei olisi kukkia, sen erottaa muista lehtipuista: ota käteen lehti tai kuorenpalanen ja hiero sitä sormissasi ja nuuhkaise. Nenään tulee tuomen tuoksu!

 

Puun syysväri vaihtelee syksyn etenemisen mukaan. Syksyisin kypsyvät kiiltävänmustat marjat, joiden maku on melko karvas. Tuomen marjoista valmistetaan nykyisin likööriä, viiniä ja mehua, mutta niitä voi syödä myös suoraan puusta sellaisenaan. ”Ei siinä nälkä ainakaan pahene, jollei paranekaan.” Marjoilla ei ole koristearvoa, eivätkä ne säily kauan.

Tuomenmarjojen kerääminen on suosittua norjalaisten ja joidenkin Siperian kansojen parissa. Marjat kuivataan ja jauhetaan. Saatua jauhoa sekoitetaan puoleksi vehnäjauhoihin, ja siitä valmistetaan pikkuleipiä ja korppuja sekä joitakin jälkiruokia ja virvoitusjuomia. Norjalaiset harrastavat edelleenkin tuomenmarjojen mehustamista.

 

Jos olet maistanut tuomen marjoja kerran, et voi unohtaa sitä. Maku on kevyesti makea ja samalla hapan. Jos laitat suuhun muutaman marjan, suu tulee ”paksuksi”, sen aiheuttavat marjan parkkiaineet.

 

Marjat aiheuttavat ummetusta, mistä syystä kuivatut tuomenmarjat ovat nykyäänkin apteekeissa lääkeaineita. Kansanlääkinnässä kuivatusta tuomen kuoresta tehty tee oli ja on edelleen tunnustettu ripulilääke. Kuivattuja lehtiä on käytetty kuumetta alentavan teen keittämiseen.

 

Tuomen nimi on muinaista suomalais-ugrilaista juurta. Samojedin kielessä tuomen nimi on tšem. Latinankielinen sukunimi Prunus tarkoitti vanhassa rooman kielessä luumua, tuomi kuuluukin luumun kanssa samaan ruusukasvien heimoon.

 

Tuomi-sana on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön, vaikka virallisesti nimi on lehtotuomi. Se kasvaa tuntureita lukuun ottamatta koko Suomessa, ja sillä on kaksi alalajia. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat metsänlaiteet, peltojen reunat ja tienvarret, puronvarret ja rantametsät. 

Tuomea ei yleensä mainita pyhistä puista puhuttaessa. Teoksessaan Pyhät puut Reetta Ranta nostaa kuitenkin esille tuomen, joka myös on ollut suomalaisille pyhä. Tuomen erityinen tehtävä on ollut suojella naisia “pahoilta juonilta”.

 

Tuomea ei ole kuulunut istuttaa pihaan, mutta jos pihassa on kasvanut tuomi, talon omistajan on pitänyt vaalia puuta sen pyhäksi katsotun ominaisuuden takia, lisäksi tuomi saattoi olla uhripuukin. Polvijärven Tiilikka-ahossa asunut 69-vuotias Pekka Soininen on kertonut vuonna 1909, että heidän talossaan oli uhripuuna tuomi, jolle vietiin huttua ja juustoja.

Pyhät puut -teoksessa on tarina ennenvanhaisista uhripuista (Tieto Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta): Waippilan kylän Peltolan talon äärellä kasvoi ikivanha puuryhmä. Näiden puiden onkaloissa asui vanhan Annaleena-muorin mukaan (s. 1892) haltijoita ja metsänväkeä, joita hän kävi tervehtimässä. Tarinan oli kertonut 1938 Juho Virtanen, joka oli tavannut Leena-muorin lapsuudessaan.

 

Peltojen reunoilla kasvavat tuomiryteiköt tarjoavat suojaa ja ravintoa peltojen reunoilla asustaville linnuille, kuten kertuille ja satakielelle. On sanottu myös, että jos haluaa kuulla käen kukuntaa, tulisi istuttaa tuomia.

Tuomen vuotuiskierto on täynnä vastakohtaisuuksia ja symboloi luonnon kiertokulkua kauneimmillaan ja koskettavimmillaan.

 

Kukkiessaan tuomi voittaa kauneudellaan liki kaikki muut luonnonvaraiset puumme, mutta jos siihen iskee tuomenkehrääjäkoin toukkajoukko, se menettää nopeasti lehtensä ja peittyy kauttaaltaan harmaaseen seittiin. Tuomi muistuttaa silloin kummituspuuta, ja sen kuhiseva toukkalauma voi herättää inhonsekaisia väristyksiä; minustakin näky on aika epämiellyttävä. Yleensä tuomi kuitenkin selviää yhden kesän toukkakuurista ja voi kukoistaa entiseen tapaan seuraavana keväänä.

Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain

ja riemusta rintani paisuu
ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll’ lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all’ lehvien vehreäin.

Mä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.
Eino Leino

Lähteet: Anneli Viherä-Aarnio, Suomen Luonto 1.11.2023; Hendrik Relve, Puiden juurilla; Liisa Lehto, Tuoksussa tuomien 24.5.2019, Vähäisiä lisiä -blogi, Suomen kirjallisuuden seura; Luontoliitto. Kevätseuranta; Puutarha.net; Reetta Ranta, Pyhät puut; Reijo Heikkinen, Kun tuomi kukkii 7.7.2015; UPM Metsä; Eino Leino, Laulun lahja. Runo on alun perin kokoelmasta Maaliskuun lauluja vuodelta 1896.

Edellinen tuomipostaus Tuoksuissa tuomien valkoisten kukkasten on 17.6.2017.

LUE LISÄÄ

Kevätpiipon leviämisestä huolehtivat muurahaiset

Kevätpiippo on kevään ensimmäisiä kukalle ehtiviä kasveja toukokuussa, vaikka se vaatimattoman näköisenä voi jäädä huomaamatta. Aluksi kukinto odottaa lehtien suojassa, mutta auringon lämmössä varsi venyy viisitoistasenttiseksi ja kukat avautuvat. Loppukesästä kasvi katoaa kokonaan, sillä se peittyy korkeamman kasvillisuuden joukkoon.

 

Jos kasvin huomaa, sen tuntee kevätpiipoksi kukinnosta, jonka haarat sojottavat joka suuntaan. Pienet ruskeat kukat ovat yksittäin näiden jäykkien haarojen päässä. Opin tuntemaan kevätpiipon ja lapsena, myös sen hauska latinankielinen nimi Luzula pilosa jäi mieleen, vaikka en ole opetellutkaan nimiä latinaksi.

 

Usein piippoja pidetään heininä, mutta voidaan erottaa niistä helposti tähtimäisten kukkiensa perusteella, joissa on kuusi kehälehteä kahtena kiehkurana. Piipot ovat kuitenkin tuulipölytteisiä kuten heinät.

 

.Kevätpiippo kasvaa mätästävästi ja sen lehdet voivat talvehtia. Lehdet ovat noin senttimetrin levyisiä ja niiden reunat ovat pitkän, harvan karvan peittämät.

 

Vihviläkasveihin kuuluva monivuotinen kevätpiippo on yleinen koko maassa ja viihtyy kaikenlaisissa metsäympäristöissä, mutta karttaa kuitenkin kuivimpia jäkäläkankaita.

 

Kevätpiipon hedelmä on kartiomainen kota. Kodassa on kolme siementä, jotka ovat munanmuotoisia ja pari millimetriä pitkiä. Siemenissä on käyrä, valkoinen ja öljypitoinen muurahaisia houkutteleva rasvalisäke. Niinpä muurahaiset keräävät niitä ravinnokseen ja levittävät samalla siemeniä laajemmalle.

 

Kevätpiipon sukulainen valkopiippo on kotiutunut Etelä-Suomen puistonurmikoille. Sen postaus tulee myöhemmin. 

 

Kaipuu kevään,
luonto herää eloon.
Valo täyttää sydämen,
unelmat uudelleen syntyy.
Eino Leino 

Lähteet: Henry Väre, Vihviläkasvit, Suomen Luonto, Kasvit; Irjalan Taimisto; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suomen Lajitietokeskus laji.fi; Valokki, nettikasvio; Wikipedia; Värssyjä. Vuodenajat.

 

LUE LISÄÄ

Kevättaskuruoho, usein huomaamaton kaunotar

Kevättaskuruoho viihtyy ihmisen vaikuttamilla alueilla, kuten nurmikoilla, peltojen reunoilla, pientareilla ja niityillä.

 

Kevättaskuruoho on yleinen kuivilla kasvupaikoilla Suomen eteläisimmällä kolmanneksella, harvinaisena se kasvaa Oulun korkeudelle asti. Taskuruoho kukkii juuri nyt huhti-toukokuussa. Omassa pihassani on vain vähäisiä kasvustoja, mutta runsaana esiintyessään kevättaskuruohon kukinta voi olla jopa huomiota herättävä.

 

Suomessa kasvaa kaksi kevättaskuruohoryhmän lajia. Niistä selvästi yleisempi, ketotaskuruoho on matala ja varreltaan niukkalehtinen, siemenkotavaiheessa usein aivan lehdetön.

 

Harvinaisempi, eikä täysin vakiintunut laji on hieman myöhemmin kukkiva, kookkaampi ja varreltaan monilehtisempi toukotaskuruoho. Kevättaskuruohon levinneisyyskartta.

 

Sinivihreät, ehytlaitaiset lehdet ovat tyviruusukkeena ja kierteisesti varrella. Kukat ovat pienet ja valkoiset, joskus hennon violetinsävyiset. Kukinto on lähes pallomainen tiheä terttu. Sen varsi on aluksi lyhyt, mutta pitenee melkoisesti kukkien muuttuessa siemenkodiksi eli liduiksi.

Kevättaskuruohon lidut ovat sydämenmuotoisia. Lidussa olevat pienet siemenet voi myös kerätä ja käyttää ravintona, niistä on valmistettu muun muassa sinappia.

 

Kasvibongari Satu Hovin mukaan kevättaskuruohon koko maanpäällisen verson voi napsia sellaisenaan suuhunsa. Se sopii mainiosti käytettäväksi salaatinlehtien tilalla muiden kevään varhaisten kasvien, kuten vuohenputken kanssa. Hänen mukaansa sen vähän sinappinen maku täydentää chilikastikkeiden ja muiden mausteiden aromia. Minun mielestäni versot ovat miedon makuisia.

 

Satu Hovi valmistaa kevättaskuruohosta kypsennettynä muun muassa keittoja ja kastikkeita. Kasvilla on herkullinen oma makunsa, joka on juuri sopivan aromaattinen, mutta ei liian voimakas.

Hymyillen odotan
kevään pikkuisia
minulle niin rakkaita
häivähdys roosaa katseessani
Sari Lehtimäki

Lähteet: Lampinen, R. & Lahti, T. 2021, Kasviatlas 2020. Levinneisyyskartta. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Satu Hovi, Ruusu korvan takana 7.5.2023; Sari Lehtimäki@runotalo.fi.

Edellinen postauskseni kevättaskuruohosta on vuodelta 2019.

LUE LISÄÄ

Mytologian lootuspuu

Ziziphus-lootusta pidetään usein kreikkalaisen mytologian lootuspuuna. Siihen uskotaan viitattavan Odysseiassa, ja lootussyöjät käyttivät sitä huumausaineena rauhanomaisen apatian aikaansaamiseksi.

Tarinan mukaan Romulus istutti Pyhän lootuspuun lähelle Vulcanuksen temppeliä Roomassa. Puun sanotaan olleen edelleen pystyssä noin 700 vuotta myöhemmin, Plinius vanhemman aikana (23 – 79 jaa).

 

 

 

Arabiankielisillä alueilla Ziziphus lootus ja vaihtoehtoisesti Ziziphus jujuba  liittyvät läheisesti Koraanissa mainittuihin loote-puihin nimeltään sidr, kun taas Palestiinassa pikemminkin Ziziphus spina-christi on nimeltään sidr. Muualla arabimaailmassa eurooppalaiset ja kiinalaiset jujubit  yhdistetään myös loote-puihin (sidr).

 

1800-luvun englantilainen tutkimusmatkailija Richard Burton teki matkan Mekkaan ja Medinaan. Tuolla matkalla hän kertoi nähneensä muinaisen sidr-puun moskeijassa, jossa on profeetta Muhammedin hauta Medinassa. Se oli puutarhassa, joka oli omistettu profeetan tyttärelle Fatimalle. Puun hedelmät myytiin pyhiinvaeltajille ja sen lehtiä käytettiin ruumiiden pesemiseen.

 

Ziziphus lotus on pieni tyrniheimoon kuuluva lehtipuu, joka on kotoisin Välimeren alueelta. Se on yksi monista lajeista, joita kutsutaan jujubeksi.

Puun korkeus on kahdesta viiteen metriä. Noin viisisenttiset lehdet ovat ikivihreitä tai kesävihantia. Vuorottaiset lehdet ovat selvästi kourasuonisia, joskus sulkasuonisia.

 

Jujubien kukat sijaitsevat lehtihangoista kasvavissa, sateenvarjomaisissa tertuissa, joskus myös verson kärkiin tai lehtihankoihin ilmestyvissä kukinnoissa

Syötävä hedelmä on pallomainen, tummankeltainen luumarja. Sitä syödään tuoreena ja kuivattuna sekä käytetään luonnonlääketieteessä.

 

Esittelemäni puu ei kuitenkaan ollut omenapuu, kuten alla olevassa runossa. Huomasin vehreän, vieraan näköisen puun kypsymässä olevine hedelmineen erään omakotitalon pihassa kadun reunassa. En nähnyt Kreikan-matkalla Ziziphus-lootuksen kukkavaihetta, se oli ollut jo alkukesällä. En tiennyt puun nimeä valokuvatessani sitä, vaan vasta myöhempi selvittelytyö antoi vastauksen.

Viisi sinulle, viisi minulle.

Kun puuta vähän ravistaa,
omenat maahan tipahtaa.
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi,
kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän, kymmenen.
Värssyjä

Lähteet: Kintai 22.12.2023; PubMet 6.7.2022; Wikipedia; Värssyjä. Hedelmät, vihannekset ja marjat.varssyja.wordpress.com.

 

                         

LUE LISÄÄ