Keltainen kurjenmiekka on rantojen kaunistus

Kurjenmiekka eli keltakurjenmiekka on peräisin Saudi-Arabian ja Jemenin alueelta, mutta on levinnyt Välimeren maihin Eurooppaan, Balkanin niemimaalle ja Marokkoon.

 

Suomessa keltakurjenmiekka kasvaa yleisenä Pohjois-Hämeen ja Savon eteläosiin saakka, mutta sitä esiintyy vielä Pohjois-Pohjanmaalle asti. Lisäksi tämä Kymenlaakson maakuntakukaksi valittu lilja on saanut paljon uusia kasvupaikkoja suomalaisten loma-asumusten rantamilta, joille lajia on innokkaasti siirretty luontaisilta kasvupaikoiltaan.

 

Pohjois-Savossa lapsuuteni maisemissa en muista kurjenmiekkaa nähneeni, mutta nykyisellä kotiseudullani Etelä-Karjalassa se kasvaa melko runsaana Saimaan rannoilla.

 

Kurjenmiekka on rauhoitettu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnissa. Se kukkii kesä—heinäkuussa. Luonteenomaisimpia kasvupaikkoja ovat ravinteikkaat lieju- ja mutarannat vesirajasta tervalepikoiden märille kasvupaikoille. Kasvi ei viihdy virtaavassa eikä syvässä vedessä.

 

Ehkäpä juuri kurjenmiekka on ollut pohjana heraldiselle liljalle, jonka frankkien kuningas Klodovik otti käyttöön 5. vuosisadalla. Myöhemmin sama tunnus on ollut muun muassa Ranskan kuningashuoneen ja saraseeneja vastaan taistelleiden ristiretkeläisten käytössä. Nykyisin tunnetuin muunnos lienee kansainvälisen partioliikkeen partiolilja. 

Keltakurjenmiekan kansanomaisia nimiä ovat muun muassa kurjenmiekka, kurjenlilja, keltainen kurjenmiekka ja kurjenkieli sekä keltalupiini.

 

Ravinteisilla paikoilla lehdet ja kukkaversot varttuvat lähes kaksimetrisiksi, mutta karummilla paikoilla niiden pituus jää puoleen metriin.

 

Kurjenmiekka on hyödyllinen kasvi, sillä lajin tiiviit rannanmyötäiset kasvustot pidättävät maalta pintavalumien mukana kulkevia ravinteita ja peltojen torjunta-aineita. Kurjenmiekka on itse hyötynyt suuresti maa- ja metsätalouden lannoituskuormituksen sekä jätevesien kiihdyttämästä vesistöjen rehevöitymisestä.

 

Keltakurjenmiekka on ilmaversoinen, upea, keltakukkainen kasvi, jonka lehdet muistuttavat miekan lapoja. Kurjenmiekka on yksi suurikukkaisimmista kasveistamme, sillä se muodostuu kuudesta kehälehdestä. Niin suuri kukka alkaa olla pölytyksen kannalta jo tuhlausta, ja niinpä kurjenmiekan kukka toimii kuin kolme erillistä kukkaa.

 

Pölyttävän kimalaisen on käytävä kussakin osakukassa erikseen, ja silloin voi tietysti tapahtua itsepölytys edellisen osakukan siitepölyllä. Suuri alas kaartunut kehälehti on kimalaisen astinlautana kukkaan. Sen keskellä olevat selvät merkit, mesiviitat, ohjaavat pölyttäjän oikeaan suuntaan. Saman kukan kimpussa saattaa ahkeroida yhtä aikaa kolme pölyttäjää.

 

Tätä rantaliljaa kannattaa käydä katsomassa vielä kukinnan jälkeenkin, sillä syyskesällä kypsyvät omalaatuisen näköiset pullean pitkulaiset kotahedelmät. Hedelmät kelluvat hyvin, sillä kovan kuoren alla on ilmaa sisältävä hohkakerros. Siemenet leviävät vesivirtausten mukana ja tulvavesien myötä päätyvät rannan yläosaankin ja itävät seuraavana kesänä. Siementen lisäksi kasvi lisääntyy myös juurakosta irronneiden kappaleiden avulla. 

Kurjenmiekka on myrkyllinen. Kasvin mehu on karvasta ja ärsyttää limakalvoja. Karjalle mehevä kurjenmiekka ei kelpaa, sillä sen karvaalta maistuvat maanpäälliset osat sisältävät limakalvoja ärsyttäviä aineita jo pieninä annoksina.

 

Keltakurjenmiekka soveltuu kasvivärjäykseen ja siitä saa useita erilaisia värejä: kukista on valmistettu viinietikan kanssa keltaista väriä sekä lehdistä kirkkaanvihreää ja tummanviolettia. Juurista saa harmaan ja tumman eri sävyjä ja jopa mustaa, niitä on käytetty myös musteen valmistamiseen.

Kurjenmiekan kukista vanha kansa valmisti viinietikan avulla keltaista väriainetta, jolla värjättiin muun muassa pellavaa, paperia ja nahkaa. Kasvin lehdistä on valmistettu Rautavihtrillin kanssa keittämällä kirjoitusmustetta sekä mustaa väriä villalangoille. Dictionarium Polygraphicum -kirjassa (1735) on useita ohjeita kurjenmiekkavihreiden tekemiseen.

 

Ainslien (1828) mukaan kurjenmiekan juuri on suosittu lääkeaine arabialaisten ja persialaisten keskuudessa. Euroopassa sitä on käytetty ulostuslääkkeenä.

Kasvin juurakko tunnetaankin rohdoksena, jolla on raparperin kanssa sekoitettuna hoidettu muun muassa ummetusta ja hammassärkyä. Elias Lönnrotin mukaan kurjenmiekka on ”vähemmänki nautittuna” ulostavaa, joten ihmisravinnoksi lajia ei ole käytetty monen muun rantakasvin tapaan pahimpina pula-aikoinakaan. Sen sijaan maanalaiset juurakot maistuvat luonnonvaraisista eläimistä ainakin piisameille.

 

Elias Lönnrotin vuonna 1860 ilmestyneen Suomen Kasvion mukaan kurjenmiekka on ”hyödyttävä vilustusyskässä”, jonka vaivatessa ”tuoretta juurta leikellään ja pannaan viiniin tai hyvään olueen ja nautitaan siitä sekoa 1–2 ruokalusikallista tarpeen mukaan.”

Ikivanhan egyptiläisen yrttikirjan mukaan kurjenmiekan kypsiä siemeniä voi hyvin puhdistettuina ja jauhettuina käyttää kahvinkorvikkeena.

Kansainvälinen kukkien elekieleen on kotiutunut värikylläinen tulkinta, jonka mukaan kurjenmiekka kuvaa uskollisuutta ja erityisesti keltakukkainen iiris on välittänyt voimakkaita kiihkon ja intohimon tuntoja.

 
Keltainen kurjenmiekka siis Iris.
Kymenlaaksossa loistakoon!
Sinä, maakuntakukka, niin kaunis.
Olemuksestas' iloittakoon!
Kymenmaan ihmisiä se aina palvelkoot!
Talojen edustoja koristakoot!
Kolm'lukuiset kukanosat meill' kertois'.
Kuink' ihmeinen Luoja Sä oot!

Olli Alaranta

Lähteet: Finto/YSO, Yleinen suomalainen ontologia; Coloria.net; Kai Aulio, Tiedebasaari 5.6.2012; LuontoPortti; Maatiainen; Reija-Tuulia Heimonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Kurjenmiekka, Suomen luonto, Kasvit; Olli Alaranta, Keltainen kurjenmiekka eli Iris, 2. säkeistö.

LUE LISÄÄ

Metsäorvokin siniset silmät

Metsäorvokki on alkuperäinen laji Suomessa. Nimestään huolimatta se ei ole ehdoton metsäkasvi, vaan tulee pienikasvuisena muotona toimeen myös niityillä, joko muistona metsäkasvillisuudesta tai metsänreunasta siirtyneenä.

Monet orvokit ovat yleisiä kasveja, mutta hyvin harvoin ne ovat kasvillisuuden valtalajeja. Orvokkeja ei ole määrällisesti paljon, mutta niitä löytää aina metsänreunoilta ja rannoilta.

Metsäorvokin jokseenkin yhtenäisen levinneisyysalueen raja tulee vastaan suunnilleen Vaasan–Joensuun tasalla. Muissa Pohjoismaissa metsäorvokkia esiintyy Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Islannissa sekä Tanskan Färsaarilla.

Monivuotinen metsäorvokki on sopeutunut valoisiin, lehtipuuvaltaisiin tuoreisiin metsiin. Keväällä, ennen kuin puut ehtivät lehteen, valoa on yllin kyllin. Silloin metsän pohjalla on lämmintä ja runsaasti hyönteisiä pölyttäjiksi – niinpä metsäorvokki avaa siniset kukkansa hyönteisvieraille.

Luonnon oloissa kukkivia metsäorvokkeja näkee vain touko–kesäkuun vaihteessa valoisilla paikoilla. Kun lehtipuut alkavat varjostaa metsäorvokkia, pölyttäjät katoavat. Orvokki jatkaa kyllä kukintaansa, mutta salaa: nuput eivät avaudu, siitepöly varisee heteiltä luotille, siemenet kehittyvät ja aikanaan myös kodat avautuvat. Tätä piilokukintaa jatkuu kesän lopulle saakka.

Varjoisissa kuusikoissa kasvavat metsäorvokit joko eivät kuki lainkaan tai kaikki kukat ovat avautumattomia.

Muurahaiset ovat metsäorvokin ystäviä. Metsäorvokin siemenen pinnassa on sokeripitoinen, rasvainen lisäke. Muurahaiset ovat ihastuneet sen makuun ja kuljettavat metsäorvokin siemeniä matkassaan. Osa siemenistä päätyy muurahaispesään, mutta toisinaan lisäke irtoaa matkalla.

Englannissa tehtyjen tutkimusten mukaan muurahaisten maahan kätkemät siemenet itävät paremmin ja niistä kehittyy rotevampia taimia kuin maahan satunnaisesti pudonneista siemenistä.

Viola riviniana eli metsäorvokki on kukintansa alkuvaiheessa hento ja pienilehtinen sekä näyttää lähes vanakasvilta. Vaikutelma johtuu vielä hyvin lyhyestä varsista ja niihin nähden suhteettoman pitkästä kukkaperästä.

Tutkijat ovat määrittäneet orvokkilajien syntyneen useita miljoonia vuosia sitten, ja kasvitieteilijät ovat käyttäneet suvun tieteellistä nimeä Viola viidensadan vuoden ajan. Antiikin aikaan orvokki tunnettiin Afroditen ja rakkauden kukkana, ja jo 2500 vuotta sitten tuoksuorvokkeja kasvatettiin Euroopassa myyntiin. Orvokki-sana on Elias Lönnrotin lyhennys orvon kukasta.

Lukuisat tarinat kulttuurihistoriasta osoittavat, että orvokkeja on rakastettu niiden herkkyyden ja inhimillisten ominaisuuksien vuoksi. Parhaita ominaisuuksia on sitten vielä jalostuksella korostettu.

Ranska onkin varsinainen orvokkimaa: pariisilaiset innostuivat lähimetsien orvokeista 1700-luvulla, ja keisari Napoleonille orvokki oli mielikukka. Hänen toinen vaimonsa, Parman herttuatar Maria Louise hullaantui violetteihin orvokkeihin ja teetätti niistä itselleen hajuvettä. Minullakin on ollut orvokkihajuvettä, mutta en oikein pitänyt sen tuoksusta.

Orvokkien symboliikkaan haluttiin liittää mitä ihmeellisimpiä uskomuksia. Hurjimmat ajattelivat, että kaikki orvokit olivat alun perin maidonvalkoisia ja että vasta Amorin nuoli oli tehnyt valkeasta kukasta purppuraisen. Samalla orvokki olisi saanut ripauksen taikuutta, niin että se sopi lemmenjuoman aineosaksi.

Polku oli kulkenut
jo hyvän matkaa
ja pienellä orvokilla
oli paljon erilaisia
sävyjä matkassaan
VoimaPuutarha

Lähteet: Janne Lampolahti, Orvokkikasvit, Suomen Luonto, kasvit; LuontoPortti; Pohjolan kasvien pauloissa; Riitta Angervuo ja Aarre Lehtinen Suomen Luonto; Seppo Vuokko 27.6.2013, Suomen Luonto; VoimaPuutarha, RunoTalo.

LUE LISÄÄ

Toukokuu on valkovuokon juhla-aikaa

Valkovuokko leviää hitaasti muurahaisten matkassa. Siksi se ei ole vieläkään ehtinyt valloittaa kuin puoli Suomea, vaikka onkin vuokoistamme laajimmalle levinnyt. Valkovuokko ja sinivuokko ovat kevään esikoisia ja sukulaisia, mutta silti monessa suhteessa erilaisia. Useiden kukkien tapaan valkovuokkokin sulkee kukkansa iltaisin ja pitää ne supussa sateisina ja hämärinä päivinä.

 

Uudenmaan maakuntakukka valkovuokko aloittaa kukintansa äitienpäiväksi, mutta elää kevään nopeatempoisesti. Jo kesäkuun lopussa sen verso lakastuu ja kasvi viettää puolet kesästä maan sisässä, niinpä sen kasvukaudeksi jää pari kuukautta.

 

Valkovuokon rytmi on sovitettu lehtipuiden mukaan, sillä valkovuokon pitää ehtiä kasvaa ja kukkia ennen kuin puihin ennättää tulla täysi lehti.

 

Etelä-Suomen lehtipuumetsien pohjalla valkovuokko levittäytyy suuriksi ja tiheiksi kasvustoiksi, todelliseksi toukokuun valkoiseksi kukkamereksi. Toisaalta etelässäkin valkovuokko jopa puuttuu joiltain seuduilta, muun muassa laajalti Etelä-Savon kivisiltä moreenialueilta.

 

Pohjois-Hämeessä sitä kasvaa paikoitellen, ja pohjoiseen mentäessä valkovuokko harvinaistuu nopeasti. Valkovuokko on rauhoitettu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnissa.

 

Valkovuokko sateella

Opiskeluaikana kuvasin innokkaasti Turun Ruissalossa loppumattomia toukokuisia valkovuokkomattoja, eihän savolaistyttö ollut nähnyt sellaisia koskaan ennen. Onneksi jäi upeat muistikuvat, sillä kamerassa ei ollutkaan filmiä.

 

Koko valkovuokkokasvusto tai isot alat voivat olla yhtä ainoaa yksilöä, sillä valkovuokko leviää tehokkaasti juurakkonsa avulla. Valkovuokko leviää helposti haaroittuvan juurakon avulla, eikä sen vuoksi kärsi poiminnasta niin pahasti kuin sinivuokko.

 

Valkovuokon kukissa ei ole mettä, siksi perhoset eivät välitä niistä. Sen sijaan pölyttäjinä toimivat kärpäset ja kovakuoriaiset, jotka syövät siitepölyä. Valkovuokkojen siemenissä on öljypitoinen lisäke, joka maistuu muurahaisille, ja kuljettaessaan niitä muurahaiset edesauttavat kasvin leviämistä.

 

Kasvia on kutsuttu valkovuokoksi vanhastaan vain Uudenmaan ja Kymenlaakson alueella. Varsinaissuomalaiset sanoivat sitä vuohensilmäksi, vuohenvuokoksi tai vuohenkukaksi ja kannakselaiset kanansilmäksi. Satakuntalainen valkovuokon nimitys on kutunheruke, koska vuohet päästettiin laitumelle syömään kevään ensimmäisiä kasveja valkovuokkoja. Vuokko-nimi lienee lyhentymänä vuohenkukasta.

 

Lönnrot neuvoi tekemään valkeasta vuokosta voidetta, murskattuja lehtiä on käytetty hoitamaan särkeviä jäseniä ja haavaumia. Koska valkovuokko on myrkyllinen, ”hoidon” seuraukset ovat voineet olla pahempia kuin itse vaiva.

 

Ei kannata kokeilla myöskään ruotsalaisten vanhaa tapaa syödä kevään ensimmäinen valko- tai sinivuokko, mikä olisi uskomuksen mukaan taannut terveyden koko vuodeksi.

Kun taasen kevät saa,
murtunut on valta lumen, jään,
niin pienet valkovuokot silloin nostaa pään.
Ne sammalmättäällään ihmetellen hiljaa kuuntelee
kun metsätuuli puissa humisee.

Se kertoo kuinka lähteellä
keijut karkeloi ja kuinka kesäyössä
noin sirkkain viulut soi.
Ja kuinka jälkeen sen
syksyn alle hiljaa nukkuu maa
ja kuinka valkovuokot katoaa.
Usko Kemppi

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Eija Lehmuskallio, LuontoPortti. Verkkolehti; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Seppo Vuokko, leinikkikasvit. Suomen Luonto. Kasvit; Samuli Haapalo, Blogi: Vuosi luonnossa. Suomen Luonto 10.4.2020; Teemu Saloriutta, Luontoliitto; Usko Kemppi, Valkovuokot.

LUE LISÄÄ

Kangasvuokkojen aikaan

Kangasvuokko kukkii tyypillisesti toukokuussa, mutta ensimmäiset ehtivät kukkaan usein jo huhtikuun puolella. Kukinta-aika menee nopeasti ohi, joten on oltava oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kävin vapunpäivänä maaseudulla tutulla, laajallakin kangasvuokkokasvustolla, jossa metsänreuna oli täynnään valkeita kaunottaria.

Kylmänkukkiin kuuluva kangasvuokko on sukunsa ainoa yksin Euroopassa kasvava laji. Se on helppo tunnistaa suurista, yleensä kermanvalkoisista kukista, jotka voivat olla halkaisijaltaan jopa kymmensenttisiä.

Etelä-Karjalan maakuntakukka kangasvuokko on vaarantunut ja rauhoitettu koko Suomessa. Rauhoitetun kasvin tai sen osan poimiminen, kerääminen, juurineen ottaminen tai hävittäminen on lailla kielletty luonnonsuojelulain nojalla, kielto koskee myös kasvin siementen keräämistä.

Kangasvuokkoa on ennen aikaan kerätty torilla myytäväksi suuria määriä äitienpäivän aikaan, kunnes laji rauhoitettiin vuonna 1952. Kangasvuokkokanta on pienentynyt viime vuosikymmeninä rajusti, siksi se on päätynyt uhanalaisten kasvien listalle.

 

Vuokko sinnittelee vuosikausia kasvupaikoillaan, kasvi siellä, toinen täällä eikä aina jaksa kukkiakaan, tällaisia havaintoja tein muutama päivä sitten kaupunkialueella.

Monet isot kangasvuokkoesiintymät ovat käyneet vähälukuisiksi, sillä ne ovat jääneet rakentamisen, sorakuoppien ja teiden alle. Metsän rehevöityminen on tukkinut kasvupaikkoja, samoin avohakkuiden jälkeiset tiheät taimikot sekä heinittyminen. 

 

Metsäkoneet voivat myös liikkuessaan rikkoa kasvustoja. Kangasvuokko on tosin hyötynytkin hakkuista, sillä ne lisäävät valoa ja rikkovat sopivasti maanpintaa.

Suomeen kangasvuokko on todennäköisesti levinnyt heti jääkauden jälkeen etelästä, todennäköisesti Salpausselkiä myöten kohti länttä ja pitkittäisharjuja pitkin sekä etelään että varsinkin pohjoiseen.

 

Lajin levinneisyys painottuu Kaakkois-Suomeen Salpausselkien alueelle ja Etelä-Savoon. Harjut, soraiset kedot, hiekkaiset kanerva- ja puolukkakankaat ovat sille mieluisia kasvupaikkoja.

Se näyttää viihtyvän erityisesti valoisissa harjunrinnemänniköissä ja kasvaa usein myös harjuilla kulkevien teiden pientareilla ja polkujen reunoilla sekä muilla aukkopaikoilla, jossa sammalkerros on osin aukkoinen.

Edellinen kangasvuokkopostaus on Kangasvuokko vilukukka kaunis karvajalka 22.5.2016

Kangasvuokko rinteellä
kukkii,
päivänpaisteessa kauneuttaan
sulotuttaa,
sillä karu maapohja,
yksinään kauneus
sinitaivaan alusilla,
maan karulla
kamaralla,
mäntymetsän harjanteella.
Esa Kärhä

Lähteet: Enna Poutiainen, Yle 30.4.2025; Johanna Junttila, Tiede Luonto 3/2025; Johanna Luukko, Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri ry/Kimmo Saarinen 21.4.2015; laji.fi; LuontoPortti; Seppo Parkkinen, Suomen Luonto 28.4.2020; Suvi Jylhänlehto, Maaseudun Tulevaisuus, Metsä/Luonto 28.4.2025; Kangasvuokko…, Esa Kärhä, esutsu.blogspot.com 30.5.2015.

LUE LISÄÄ

Jouluruusun kevät

Jouluruusun kauneus hurmasi aikoinaan munkit ja aateliset, jotka kuljettivat vaaleajouluruusun taimia Alppien rinteiltä luostareiden ja herraskartanoiden maille. Luonnossa jouluruusu kasvaa vuoristoissa, jopa 1900 metrin korkeudessa. Sitä tavataan Saksan Baijerista Alppien itäosasta, Itävallasta, Sveitsistä, Italiasta ja Pohjois-Balkanilta.

Meillä Suomessa jouluruusua hyödettiin kukkaan kartanoiden kasvihuoneissa jo 1800-luvulla, sen sijaan kotipuutarhoissa jouluruusu oli harvinaisuus pitkään. Naapurini on kasvattanut jouluruusuja jo vuosikaudet, ja kevät kevään jälkeen nuput nousevat hangesta ja kehittyvät maalis-huhtikuussa kauniiksi valkeiksi kukkasiksi.

Jouluruusu on kasvattanut suosiotaan myös joulukukkana. Jouluruusun kukat ovat yleensä valkoisia, mutta ne voivat olla myös vaaleanpunaisia tai vihertäviä. Kukat voivat kestää useita viikkoja, mikä tekee niistä pitkäkestoisen ilon.

Jouluruusut talvehtivat parhaiten runsaslumisilla alueilla maan eteläisissä osissa, kasvi on kylläkin saatu viihtymään jopa IV-vyöhykkeellä. Vähälumisilla ja tuulisilla rannikkoseuduilla tummanvihreät, nahkamaiset lehdet ja juuristo kannattaa suojata talvehtimisen varmistamiseksi.

Jouluruusu on kehittänyt varomenetelmän pikkupakkasiin: se vähentää nestepitoisuuttaan pakkasella, jolloin väkevöityneet solut kestävät paremmin kylmää. Tämä pelastuskeino on kehittynyt lisääntymisen varmistamiseksi, sillä alkuperäisillä kasvualueillaan jouluruusut leviävät siementämällä.

Emotaimen ympärille kasvaa usein pikkutaimien esiintymä. Voit jakaa jouluruusun, jolloin taimen ominaisuudet säilyvät samoina kuin emokasvissa. Jakaminen kannattaa ajoittaa kukinnan jälkeen, jolloin uudet jakotaimet ehtivät juurtua ennen talvea eikä seuraavan kevään kukinta mene ohi.

 

Jouluruusut eivät pidä siitä, että niitä häiritään usein. Ne voivat myös olla hitaita elpymään ja kukkimaan jakamisen jälkeen.

Väristen hurmaa kimalainen vaipuu
syvälle ruusun poveen loistavaan,
min kultaiseksi hehkutti jo kaipuu.
Sen syli aukee, heteet syttyy, taipuu,
ja lemmen tuoksu hienoin huumaa maan.
Saima Harmaja

Lähteet: Kotipuutarha; Palola Bill, facts.net 25.11.2024; Tiedon portailla; Tiina Painokallio, Puutarha.net 2.3.2025; Saima Harmaja, Kaukainen maa. Ruusu, 1. säkeistö. Nämä kuvien jouluruusut kasvavat naapurini puutarhassa.

LUE LISÄÄ

Talventörröttäjät levittävät elämää eteenpäin

Talvi muuttaa maiseman hiljaiseksi ja valkeaksi, paikoin myös karuksi, mutta talventörröttäjät tuovat siihen eloa. Tämä hauska nimi viittaa kasveihin, jotka säilyvät kuivuneina pystyssä pitkälle syksyyn ja talveen. Niiden varret ja siemenkodat kestävät talven ankarat olosuhteet. Kuivien kasvien ontot varret ja siemenkodat tarjoavat suojapaikkoja kimalaiskuningattarille ja monille muille hyönteisille.

 

Talventörröttäjien tunnistaminen on ihan oma lukunsa verrattuna kesäiseen kasviretkeilyyn. Tunnistatko sinä törröttäjiä?

 

Maitohorsma
Talventörröttäjille pystyyn kuivuminen on lisääntymisstrategia. Usein siemenet pysyvät kodassaan niin tiukassa suojassa, että vasta navakka tuuli irrottaa ne liikkeelle.

Kovapintainen hanki on erinomainen alusta, jota pitkin siemenet voivat viilettää viiman mukana.

 

Pikkulaukku
Osa kasveista leviää nimenomaan tuulen avulla, ja korkeiden törröttäjien siemeniin tuuli tarttuukin hyvin; luhtakuusion kodat toimivat siemeniä viskovina purjeina. Kun kasvit varistavat siemeniään hangelle, myös kevättalven sulamisvedet kuljettavat niitä kauas uusille kasvupaikoille.

 

Luhtakuusio
Monet talventörröttäjistä ovat sitkeitä rikkaruohoja ja kasvavat kesantomailla, ranta-alueilla ja pellonpientareilla. Ruohovartisia talvisiementäjiä meillä lienee lähes parisataa lajia, esimerkiksi järviruoko, mesiangervo, kultapiisku ja sarjakeltano sekä naamakukkaiskasvit, risti- ja mykerökukkaiset, samoin ruusu- ja kohokkikasvit. Heinistä tavallisia ovat ahde- ja nurmilauha sekä hietakastikka.

 

Seittitakiainen
Käsite talventörröttäjä ja talvisiementäjä ovat hieman epämääräisiä, sillä riippuu myös sää- ja lumioloista, ulottuuko kasvi niin korkealle, että pystyy karistamaan siemenensä lumen päälle.

Talvella siementäviä rikkakasveja ovat muun muassa jauhosavikka, juolavehnä, nokkonen, piharatamo, marunat, siankärsämö, takiaiset, ohdakkeet, valvatit ja pujo. Monelle tuttuja talvisiementäjiä ovat myös pietaryrtti, koiranputki ja osmankäämi.

 

Seittitakiaisella on oma talvisiemennyskeinonsa: sen pallomaiset kuivuneet mykeröt tarttuvat koukuillaan eläinten turkkiin, jolloin ne voivat kulkeutua hyvinkin kauas.

 

Varjolilja
Puutarhakasveista monien loppukesän ja syksyn tanakkavartisten kukkijoiden sekä kookkaiden perennojen ja koristeheinien törröttämään jättäminen on ekoteko. Se tukee luonnon monimuotoisuutta ja tarjoaa iloa silmälle. Törröttäjät myös sitovat maaperää ja ehkäisevät eroosiota, erityisesti avoimilla alueilla.

 

Paju
Talventörröttäjillä tallella olevat siemenet ovat tärkeä ravinnonlähde tikleille, hempoille, viherpeipoille ja muille siemensyöjille. Ruokailevien lintujen ja eläinten mukana siemeniä myös kulkeutuu uusille kasvupaikoille. Osittain talvella siementäviä ovat kanerva, puolukka ja karpalo. Puista ja pensaista siementävät ainakin osaksi talvella kuusi, mänty, leppälajit, raita (paju), pihlaja, ruusulajit ja kataja.

Talvipäivän haalea valo, kaikki ympärillä uinuu.
Luonto ottaa hengähdystauon,
ja me ihaillemme sen kauneutta.
muistovarssy

Lähteet: Anna Aho, Piha ja puutarha 23.1.2018; Anna Tuominen, Suomen Luonto 1.3.2020; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 14.2.2024; Juha Lakaniemi, LuontoPortti; Jukka Ranta, Suomenojan luonto; Mikko Puttonen, Tiede Luonto 1/2025; Oulun yliopisto. Pohjoisen luontomme talvi; muistovarssy.com, ihana-talvi-runo.

 
Talventörröttäjät 15.3.2016 edellinen bloginpostaukseni

LUE LISÄÄ

Hämmästyttävä pihasaunio

Tunnistanet tämän kasvin, vaikka et nimeä muistaisikaan. Se on vaatimaton pihasaunio, jokapaikankasvi, joka kestää hyvin tallaamista ja leviää herkästi, kasvaa usein isoina ryhminä. Lapsuuteni mummolan pihamaa peittyi piharatamon lehtiin ja pihasaunioihin.

Kukka on kellertävän vihreä ontto mykerö, jolla ei ole ulkoisia terälehtiä kuten peltosauniolla eli saunakukalla. Tillimäiset kapealiuskaiset lehdet kasvavat varren ympärillä kierteisesti. Paras kasvin tuntomerkki on kuitenkin vahva kamomillan tuoksu.

Saunio kukkii heinäkuusta syyskuuhun pihoissa, puutarhoissa, kadunraoissa, tienvarsilla, poluilla, joutomailla, kentillä, kaatopaikoilla, pelloilla ja rannoilla, siis lähes joka paikassa.
Kasvi on kotoisin ilmastollisesti Suomea vastaavalta alueelta Tyynenmeren rannikolta.

Eurooppaan siemeniä on saattanut kulkeutua vahingossa esimerkiksi niissä näytteissä, joita kasvien kerääjät postittivat Amerikasta kasvitieteellisiin puutarhoihin. Joidenkin lähteiden mukaan pihasaunion arvellaan olevan kotoisin Luoteis-Aasiasta.

Pihasaunio on hämmästyttävä laji. Ensimmäinen Euroopan maaperällä kasvanut pihasaunio löydettiin 1840 Upsalan kasvitieteellisestä puutarhasta. Suomesta se löytyi ensimmäisen kerran Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhassa 1849, seuraavalla vuosikymmenellä pihasaunio oli löytänyt tiensä jo Lappeenrantaan ja Turkuun.

Pihasauniota alettiin viljellä kasvitieteellisissä puutarhoissa eksoottisena uutuutena. Koska kasvi oli löydetty, sitä alettiin tarkoituksellisesti kylvää muihinkin puutarhoihin, joista se levisi päällystämättömille teille ja pihoille. Vuoteen 1925 mennessä pihasaunio oli levinnyt jo Muonioon ja Inariin, ja 96 vuotta maihinnousunsa jälkeen oli myös Kilpisjärvi vallattu. Pihasaunio siis kotiutui miltei kaikkialle maassamme sadassa vuodessa.

Pihasaunion salaisuus on elinkierron nopeudessa: alle sadassa päivässä siemenestä siemeneksi. Lisäksi yhden kasvin keskimäärin 5300 siementä ovat hieman tahmeat, joten ne liimautuvat hyvin kulkijaan ja siirtyvät uusille kasvumaille. Yhteen kasviin kehittyy keskimäärin runsaat 5000 pähkylää ja ne itävät hyvin. Pähkylät ovat erittäin pieniä ja kevyitä: kiloon niitä vaaditaan liki seitsemän miljoonaa.

Hyvin tärkeä seikka oli kasvin saapuminen meille oikeaan aikaan. Teollinen vallankumous oli hiljalleen käynnistymässä Suomessa, rautatiet valmistuivat ja teitä rakennettiin, joten kaikki oli valmiina pihasaunion Suomen valloitukselle. Pihasaunio ei hätkähdä tallaamista, kestää päällä kävelemistä tai ajamista ja viihtyy sekä hiekkaisella että liejuisella alustalla. Teiden merkityksestä kertoo sekin, että pihasaunio löytyi Kilpisjärveltä vain kaksi vuotta Käsivarren tien valmistumisen jälkeen.

Nuoresta iästään huolimatta pihasauniolla on Suomessa yli 80 kansannimeä. Lönnrotin vuoden 1860 Suomen Kasviston mukaan pihasaunio kasvoi Turun puolessa, Uudellamaalla ja Savossa. Itärajan taakse jääneessä Korpiselässä pihasauniota sanottiin herroinheinäksi, sillä se kasvoi kylän suurimpien talojen pihassa.

Pihoille ilmestynyttä kasvia on yllättävän nopeasti alettu käyttää samaan tapaan kuin kamomillasauniota eli siitä on keitetty teetä, mistä nimet teekukka ja teeruoho. Kaakkois-Suomessa kasvi tunnettiin myös saijuheinänä.

Kasvupaikkaan viittaavia nimiä ovat pihakukka, kartanonmaltsa ja kartanosaiju, kartanohan tarkoittaa murteissa pihaa tai pihapiiriä. Itä- ja Keski-Suomessa kasvia on sanottu mansikkaheinäksi, koska pihasaunion on sanottu tuoksuvan mansikalta. Englantilaisella kielialueella kasvin aromi on antanut nimen pineappleweed ´ananasruoho`.

Lönnrot nimesi kasviossaan uuden tulokkaan vuohensaunioksi. Seuraavassa painoksessa 1866 nimi oli muuttunut kehräsaunioksi, se nimi säilyi pitkälle 1900-luvulle. Nimi muutettiin sittemmin kasvupaikkaan viittaavaksi pihasaunioksi.

Tieteellisen lajinimen Matricaria pohjana on latinan sana matrix ´kohtu´. Se viittaa samaan sukuun kuuluvan kamomillasaunion vanhaan rohtokäyttöön, sillä kasvilla hoidettiin naisten vatsatauteja ja kuukautisvaivoja.

Pihasaunio on myös erinomainen kasvi yrttikosmetiikan valmistukseen; saunio muun muassa rauhoittaa ärtynyttä ihoa ja hoitaa ihotulehduksia. Muistelen tätieni käyttäneen haudutettua sauniovettä juuri ärtyneen ihon hoidossa.

Piha- ja peltosaunio ovat tuttuja ja yleisiä luonnonkukkia mutta myös kiinnostavan makuisia maustekasveja. Tarja Siuvatti ja Satu Hovi esittelevät omia makuelämyksiään, joita he loihtivat pihasaunion avulla. Jouni Toivasen Viettelevät villiyrtit teoksen mukaan vadelma ja pihasaunio ovat yhtä lyömätön yhdistelmä kuin tilli ja uudet perunat. Sami Tallberg puolestaan kuvailee Villiyrtti-keittokirjassaan pihasaunion sopivan mansikoille yhtä hyvin kuin tillin uusille perunoille.

Nytkö se kesä oli sitten tässä,
voi kun ois vielä hihassa ässä.
Ihan muutaman kerran vaan,
ois kiva vielä olla paljasvarpasillaan.
Vois syödä jätskiä pihalla,
ilman että ois kananlihalla.
Mutta tuleehan se kesä uudestaan,
sillävälin muista jutuista nautitaan!
Anni Hurme

Lähteet: Henry Väre, Suomen luonto. Kasvit. Sauniot; Jouni Toivanen, Viettelevät villiyrit; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Sami Tallberg, Villiyrtti keittokirja; Satu Hovi, Maaseudun Tulevaisuus Metsä 15.7.2021; Tarja Siuvatti, Oma Metsä 17.7.2022; Valokki-nettikasvio; Runo Anni Hurme/Minteri Design.

LUE LISÄÄ