Valkomörsky kuin taideteos

Läksin etsimään valkomörskyjä Lappeenrannan keskustaajaman tuntumassa sijaitsevasta Ihalaisen luontokohteesta ja löysinhän minä niitä, en monta, mutta sen verran, että ilahduin. Alueen läheisyydessä sijaitsee Partekin kalkkilouhos.

Louhoksen kalkkipölyn laskeuma on nostanut ympäristön maaperän pH-arvoa ja luonut otolliset kasvuolosuhteet lukuisille kalkkipitoiseen maaperään sidoksissa oleville kämmekkälajeille ja muille kasveille.

Valkomörsky Helvella crispa on kalkkipaikoilla kasvava sieni. Mörskyjen suku kuuluu Helvellaceae-heimoon ja maljasienten lahkoon.

Valkomörskyn voi löytää harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomesta, ja hiukan yleisempänä Keski-Ruotsista. Mörsky kasvaa nurmikolla pihoissa, puistoissa ja lehtimetsissä, sen kasvukausi on myöhäiskesästä syksyyn. Valkomörskyä ei voi sotkea muihin sieniin, se on niin erilainen.

Valkomörsky on nimensä mukaisesti lähes valkoinen ja lokeroinen vähän niin kuin korvasieni. Lakki on viitisen senttiä leveä, satulamainen tai epämääräisen muotoinen ja ohutmaltoinen. Se on aluksi valkoinen tai kermanvalkoinen ja saa myöhemmin harmaan tai ruskeankeltaisia sävyjä. Lakissa on ulkopinnassa ohuita karvoja.

Jalka on valkoinen, pituussuunnassa uurteinen ja liuskainen, sisältä lokeroitunut. Jalka on ylhäältä kapeampi ja siinäkin on ohuita karvoja.

Sienen tuoksu on mieto ja raikas, samoin maku. Malto on valkoista, ohutta ja haurasta. Valkomörsky on ruokasieni, jota ei tarvitse ryöpätä ruuaksi valmistettaessa. Olen tavannut vain yksittäisiä mörskyjä, mutta sieni saattaa esiintyä paikoin niin runsaana, että niistä riittää ateriaksi. Miten olisi valkomörskykeitto?

Kai sinä muistat millaiselta
metsässä haisee syksyllä,
kun suon reunassa
tatti istuu karpalohelmet kaulassa.

Kai sinä muistat millaiselta
metsä haisee syksyllä,
kun niityn reunassa
hiiret laulaa pihlajanmarjoista laulua.

Kai sinä muistat millaiselta
metsässä haisee syksyllä,
kun kirjavahameiset koivut tanssii
kirpeän tuulen tahdissa.

Hannele Huovi

Lähteet: Lappeenrannan kaupunki; Luontonetti, valkomörsky 8.4.2022¸Tarja Siuvatti, Oma Metsä 3.10.2017; Wikipedia; Hannele Huovi, Metsän hajuja.

LUE LISÄÄ

Tappavan myrkyllinen valkokärpässieni

Suomen vaarallisimpiin myrkkysieniin kuuluvat valkokärpässieni ja harvinainen kavalakärpässieni. Näiden kärpässienten myrkyt eivät liukene keitettäessä toisin kuin esimerkiksi punakärpässienen.

Myrkytyksen oireet, kuten kova jano, oksentelu, vatsakivut, pahoinvointi ja ripuli, alkavat 6–24 tunnin kuluttua sienen nauttimisesta ja johtavat pysyviin elinvaurioihin tai kuolemaan. Solumyrkkyä ei saa poistettua ruoanvalmistuksessa millään keinolla, ja pienenkin palan nieleminen vaurioittaa munuaisia, maksaa, sydänlihasta, aivoja ja hiusverisuonia.

Valkokärpässieni Amanita virosa on kauttaaltaan ruumisarkun valkoinen, eikä väri muutu kosketuksesta tai muusta käsittelystä. Lakki on viidestä kymmeneen senttiä leveä, nuorena munanmuotoinen tai pallomainen, kasvaessaan se laakenee kuperaksi tai kellomaiseksi.

Lakki on kosteana tahmea, kuivana kiiltävä, ja vanhemmiten keskeltä hieman kellastunut. Reunat ovat epätasaiset, mutta eivät kampauurteiset, ja reunoilla saattaa roikkua suojusjätteitä.

Valkokärpässienen itiöt ja siten heltat ovat pysyvän valkoiset, mutta herkkusienten heltat muuttuvat iän myötä violetin mustiksi. Malto on valkoista. Nuorena valkokärpässienessä on melko heikko, juuresmainen tuoksu, mutta vanhoissa lakeissa epämiellyttävä.

Täysin valkoinen jalka on 10–15 senttiä pitkä, hoikka ja nöyhtäinen. Sen yläosassa on kärpässienen tyypillinen tuntomerkki: repaleinen ja roikkuva rengas.

Valkokärpässieni pitää nostaa kokonaan, ihan tyvestä asti maasta ylös, sillä siellä on varmin kärpässienten tuntomerkki: hyvin väljä tuppi, josta sieni lähtee kasvamaan. Herkkusienellä sen sijaan ei ole tyvituppia.

Valkokärpässieni on kuusen ja lehtipuiden juurisieni. Se kasvaa yleisenä ja melko runsaana Etelä-Suomessa, mutta harvinaistuu pohjoista kohden, pohjoisimmat havainnot ovat Rovaniemeltä. Valkokärpässieni kasvaa yksittäin tai pieninä ryhminä tuoreissa kuusikoissa ja lehdoissa syvällä sammalpeitteessä. Sen satoaika elo–syyskuussa.

Näihin myrkkysieniin törmäsin syyskuun puolukkaretkilläni. Valkoiset kärpässienet erottuivat sammalikosta pitkinä ja hoikkina, itsensä näköisinä. Valokuvaamista varten kaivoin yhden sienen maasta, jolloin näkyville tuli jalassa oleva tuppi. Se vahvisti lajin. Käytän usein tunnistamisessa apuna myös puhelimen sienisovellusta.

Varo, myrkyllinen, et saa koskea!
Kärpässienen hipaisu on polttava.
Se on sieni yksinäinen
täynnä myrkkyä.
Se vain seisoo, eikä kukaan halua leikkiä.
Rauhassa se haluaa olla kokonaan.
Jos näet sen, mene toiseen paikkaan vaeltamaan.

Tittamari Marttinen, Marjo Nygård

Lähteet: Elias Koivisto. Digikasvio syksyllä 2018. peda.net; Heikki Kotiranta, Kärpässienet. Suomen luonto. Kasvit; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 10.8.2021; LuontoPortti; Ruokavirasto; Tittamari Marttinen, Marjo Nygård, Valkoinen kärpässieni. Riemukas metsäretki -runokirja.

LUE LISÄÄ

Tuttu karvarousku

Tunnistat karvarouskun karkean karvan peitossa olevasta vaaleanpunaisesta lakista. Sieni on pienenä niin sievä, että se varmasti houkuttelee kerääjiä.

Karvaisen lakin reunat pysyvät pitkään sisäänpäin kääntyneenä sienen kasvaessa; lakki on kupera, mutta keskeltä kuopalla.

Kasvun loppuvaiheessa lakki muuttuu suppilomaiseksi ja pinnan väri usein vaaleanruskeaksi, myös karvaisuus vähenee. Karvarouskujen heltat ovat vaaleat ja maku polttavan kirpeä. Vaaleanpunertava tasapaksu jalka on ontto, niukasti kuoppatäpläinen.

Karvarousku on keitettävä hyvä ruokasieni (O**), Ruokaviraston suosittelema.

Malto on vaaleanpunertavaa tai valkoista, kiinteää, haurasta. Maitiaisneste on valkoista eikä se muuta väriään joutuessaan tekemisiin ilman kanssa; karvarouskun nimessä Lactarius tarkoittaakin ´maitoa erittävää´. Leppärouskun maitiasneste on sen sijaan porkkananväristä.

Karvarouskun haju on mieto, havupuiden tuoksua muistuttava. Ravintoarvoltaan karvarouskussa on paljon B2-, B3- ja D-vitamiinia sekä jonkin verran kaliumia, sieni on myös runsaskuituinen.

Karvarousku on keitettävä huolellisesti ennen ruuaksi valmistamista; noin kymmenen minuutin keittäminen poistaa rouskusta kirpeimmän poltteen. Polttavasta maustaan karvarousku lienee saanut myös tieteellisen nimensä Torminosus, ‘vatsanväänteitä aiheuttava’.

Karvarouskun karvoja ei tarvitse poistaa, ne ovat samaa syötävää sienisolukkoa kuin koko itiöemä.

Löydät karvarouskuja Etelä-Suomesta Tunturi-Lappiin asti niin koivikoista kuin kuivista ja kosteista kangasmetsistäkin, joissa on havupuiden lisäksi myös koivuja. Karvarousku on koivun juurisieni, niinpä se voi kasvaa vaikkapa yksittäisen pihakoivun alla - meillä ne kasvavat pihanurmikon laidalla. Keski- ja Etelä-Euroopassa ei syödä karvarouskuja.

Karvarousku kasvaa sateisina kesinä jo heinäkuussa, yleisimmin kuitenkin elokuussa, mutta vielä syyskuussa karvarouskua löytää syyspakkasiin saakka. Tämä yleinen ja helposti tunnistettava laji on monen aloittelevan sienestäjän lempisieni. Karvarousku tunnetaan myös nimellä karvalaukku.

Suolaaminen on karvarouskujen tavallisin säilöntätapa, se oli äidilleni tärkeä sieni ja säilömistapa. Karvarouskuja voidaan myös pakastaa. Perinteisen sienisalaatin lisäksi sieni sopii esimerkiksi keittoihin, kastikkeisiin, muhennoksiin ja riistan kanssa tarjottavaksi.

Marttojen sivuilla oleviin sieniruoka- ja säilöntäohjeisiin voi käyttää karvarouskuja. 

Metsä
Haluu mennä sinne.
Haluu sinne leikkimään.
Enni 2 v

Sienessä on hauska olla jonkun kanssa
huudellaan jottei eksytä eri suuntiin
Pentti Saarikoski

Lähteet: Arktiset Aromit ry; luontonetti; LuontoPortti; Martat; Saimi Hoyer & Petri Salmela, Sieniä & ihmisiä; Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Fineli 2021; Wikipedia; Suomen lasten metsäretkipäivä 6.5.2019, Enni, Metsä; Pentti Saarikoski.

LUE LISÄÄ

Rustotapikka

Oletko koskaan kuullut sienestä nimeltä rustotapikka?

Aurinkoisena juhannuspäivänä oli hauska kävellä Rautjärven Hiitolanjoella luontopolku päästä päähän.

Lahnasenpolulle mahtui monenlaista maastoa, oli lehtipuuvaltaista metsää, kangasta ja kosteikkoa pitkospuineen, oli kukkivia niittyjäkin.

Eräitä siltalankkuja ylittäessäni satuin kurkistamaan sillan alle. Se kannatti, sillä siltalankun alla kasvoi sieniä ylösalaisin. Limasieniä ne eivät olleet, koska pikkuruisilla sienillä oli jalat.

Tietolähteiden avulla sain kotiin palattuani selville, että kyseessä on rustotapikka.

Se on kantasieniin kuuluva ruskolahottaja, joka on havumetsissä ja varsinkin hakkuualueilla yleinen. Sen itiöemä on alle senttimetrin korkuinen, ja korkeuttansa puolta ohuempi, ruskeankellertävä.

Itiöemät esiintyvät usein suurina ryhminä. Joidenkin lähteiden mukaan nämä sienet muistuttavat toisinaan hieman hyönteisten pesäkennostoja.

Metsän pohjalla, varjojen valtakunnassa,
siellä lepää rustotapikka, hiljaisuuden kanta,
kuin salaisuuden vartija, sammalen syleilyssä,
keltaisenruskea, mutta vaatimaton ja nöyrä.
Sen jalka on hoikka, muttei hento,
jämäkkä seisoo, kunnes myrsky yltyy,
lakki kuin sateenvarjo, kaareva ja sileä,
tuoksu metsän henkäys, maadoittava ja viehkeä.
ChatGPT

Lähteet: Laji.fi; Suomen Sieniseura – Svampvänner- Finnish Mycological Sosiety ry; Wikipedia; Runon Rustotapikka loppuun merkitty ChatGPT, OpenAI GPT-3,5 on kehittynyt tekoälymalli, jonka avulla runo on luotu, mutta muokkasin sitä.

LUE LISÄÄ

Talvivinokas ei säikähdä talvea

Haravoin syksyn viimeisiä lehtiä ennen lumien tuloa marraskuussa. Savossa vapaa-ajan talomme pihan reunassa on pystyyn kuolleita koivuja, joiden rungolla kasvoi sieniä. Sienet tunnistin vinokkaiksi simpukkamaisen ulkomuodon perusteella.

 

Talvivinokas näyttää syksyllä erilaiselta kuin myöhemmin syksyllä sateen ja pakkasen panemana. Vähän kuperan lakin väritys vaihtelee ruskeasta tummanruskeaan, myös vihertäviä ja kellertäviä sävyjä esiintyy. Vinokkaan lyhyt jalka sijaitsee aivan lakin reunassa ja sillä sieni on kiinni puun rungossa. Lakin reuna on vähän kääntynyt sisälle päin.

 

Lahottajasieni talvivinokas kasvaa syys-tammikuussa kuolleilla tai maahan kaatuneilla lehtipuilla, varsinkin lepillä, mutta myös koivuilla. Talvivinokas on varsin sitkeä sieni, sekä kirjaimellisesti että muuten. Se kestää kylmää säätä hyvin, niinpä itiöemiä voi löytää vielä pakkasten alettua.

 

Suomalaisissa ja ruotsalaisissa käsikirjoissa talvivinokkaan makua kuvataan miedoksi tai hieman karvaaksi. Skandinaviassa sienen syömiseen ei ole minkäänlaisia perinteitä.

Talvivinokasta viljellään ja myydään Itä-Aasiassa ruokasieneksi kauppanimellä Mukitake. Pitkään on ollut epäselvyyttä, onko kyseessä sama laji kuin meikäläinen talvivinokkaamme, ja viimeaikaisten tietojen mukaan laji olisi sama. Suomessakin lajia on käytetty ruuaksi lähinnä kokeilunomaisesti ja sitä on jopa kehuttu, mutta tieto ja kokemus sienestä lisääntyvät koko ajan.

 

Suomessa talvivinokas ei saa yhtään tähteä, mutta ei se ole myrkyllinenkään. Japanissa ja Yhdysvalloissa se on syötävä sieni. Jos kohta sienen ruokailukäyttöä ei vielä voida oikein suositella, niin se on hyvä laji opeteltavaksi. Talvivinokashan putkahtaa esille sellaisena aikana, että sitä ei juuri voi sekoittaa muihin sieniin.

Japanilaisten sieniasiantuntijoiden mukaan ruuaksi valmistettaessa talvivinokkaan lakista on tapana kuoria nahka pois. Suuremmista sienistä voi lakin tyviosan leikata pois, se saattaa vähentää karvautta.

 

Suomen Luonto-lehden (artikkeli 19.11.2019) toimittaja kokeili talvivinokasta. Hän kuori yhdestä sienestä nahkan pois, leikkasi tyven ja silppusi pieniä paloja paistinpannulle sekä kypsensi paloja vähässä öljyssä pitkään. Hitaan kuullotuksen jälkeen oli maistamisen vuoro. Kokkaaja yllättyi: sieni oli vähän sitkeää, mutta miellyttävän makuinen, ja sen aromi oli pähkinäinen. Hän ei tekisi talvivinokkaasta muhennosta, mutta se sopisi vaikkapa mausteeksi kasviskeiton pinnalle. Sieni oli ollut kokeilemisen arvoinen.

Rouskut, tatit, vinokkaat,

vanhat sekä nuorekkaat.
Maasta ylös kurkottuu,
nyt on metsän marraskuu.

Lähteet: LuontoPortti; Jouni Tikkanen, Suomen Luonto 4.12.2018 ja 19.11.2019; Birgitmummu.vikki.fi mukaillen.

LUE LISÄÄ

Pökkelökäävästä stressilelu

Pökkelökääpää Piptoporus betulinusta tavataan hyvin yleisenä koko maassa, ja laji on levinnyt koko pohjoiselle pallonpuoliskolle. Se on päälajina kuolleissa tai kuoleutuvissa koivuissa, ja elää nimensä mukaan vain pökkelöissä. Pökkelökäävän itiöt purkautuvat pilleistä syksyllä, jolloin kääpä leviää esimerkiksi salaman iskun vioittamaan kohtaan koivussa. Sitä pidetäänkin yhtenä koivikoiden pahimmista tuhosienistä.

Yksivuotisen käävän itiöemä on aluksi valkea ja munanmuotoinen, mutta myöhemmin käävästä tulee laakea. Sienen yläpinta on ruskea ja nahkamaisen sileä, mutta alapinta vaalea. Itiöemät ovat yleensä noin kämmenen kokoisia, mutta joskus voi löytää yli 25 senttiä leveitä kääpiä. Syksyllä kasvunsa alussa pökkelökääpä on pehmeä, mutta kovettuu talvella kuoltuaan.

Kevättalvella pökkelökääpiä voi kerätä neulatyynyiksi. Ohjeen mukaan käävät ensin  kuivataan, sitten niitä pidetään noin kaksi viikkoa pakastimessa, minkä jälkeen ne ovat hyviä neulatyynyjä, eivätkä tylsytä neuloja.

Korkkimaisesta mallosta leikattuja paloja on käytetty partaveisten teroittamiseen ja terävien työkalujen teräsuojina. Norjassa pökkelökääpää on käytetty partaveitsen tuppena, ja siellä sen nimi onkin knivkjuke eli veitsikääpä.

Luopioisten kasviston Tuomo mainitsee käyttäneensä nuorempana pökkelökääpää jonkinlaisena terapialeluna; pohdiskellessaan hän siveli kääpää käsiensä välissä kootakseen ajatuksiaan.

Pökkelökäävän puussa aiheuttama laho on ruskolahoa, joka murenee käsissä hienoksi tomuksi. Tätä sveitsiläiset ovat käyttäneet teollisuudessa kiillotusaineena. Pökkelökäävällä värjätään myös lankoja. Pula-aikoina nuoria kääpiä on syötykin, mutta maun sanotaan olevan epämiellyttävän karvas.

Vanha kansa varoitti tekemästä tyhmyyksiä sanomalla ”Kuinkas käy pökkelön kaatajalle”. Pökkelökäävän perusteellisesti lahottamaa koivua tönäisevä saa nimittäin usein latvan päähänsä.

Käävät ovat sieniä, niitä saa kerätä jokaisenoikeuksien nojalla (entinen jokamiehenoikeus), jos käävän kerääminen ei vahingoita kasvualustana olevaa puuta.

Nykyisin kääpiä käytetään vanhojen metsien inventoinnissa. Aarniometsissä lajeja on eniten, ja niistä monet eivät edes viihtyisi talousmetsissä. Kääpälajisto kertookin paljon metsän luonnontilasta ja suojeluarvosta.

Käävät ovat käppäniä
pyöreitä ja littania
ne kasvavat puissa lahoissa
haapojen rungoissa pahoissa.
Puissa suhisee
käävät eivät pidä ääntä.
haavat lahoaa
käävät niitä hajottaa.
Anni Kankkunen

Lähteet: Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen luonto. Kasvit; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Jyväskylän yliopisto 26.1.2023. Tutkimusuutiset. Luonnonsuojelubiologian yliopistonlehtori Panu Halme. Kantokääpä; Luke. Metsäinfo; Sari Valto, Värjäyssieniä 21.9.2018 ISBN 951-1-07407-5; Suomen lajitietokeskus. Laji.fi; Timo Nieminen, Apu 12.2.2020; Tuomon kuva ja sana. Luopioisen kasvisto 17.1.2012; UPM Forest Life, Pökkelökääpä; Anni Kankkkunen, klassikka.onedu.fi. Käävät ovat käppäniä.

LUE LISÄÄ

Männynsuomuorakas on myöhäissyksyn sieni

Suomuorakas herättää aina huomiota. Varsinkin loppusyksyn metsässä se näkyy hyvin; sienen kasvuaika onkin juuri syys-marraskuussa.

 

Isot, voimakassuomuiset lakit ovat erehdyttäneet sienten poimijoita keräämään niitä jopa ukonsieninä, mutta alapinnan piikkisyydestä huomaa niiden olevan orakkaita. Sienten jalatkin ovat tyystin erilaiset. Suomuorakas muistuttaa ulkonäöltään myös tuoksuvalmuskaa eli matsutakea. Minäkin luulin löytäneeni tuoksuvalmuskan.  Kun kurkistin sienen alapinnalle, huomasin eron: matsutakella on heltat, mutta suomuorakkaalla piikit.

 

Männynsuomuorakas kasvaa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvinaistuu pohjoista kohden. Sitä löytää parhaiten tuoreista ja kuivista mäntymetsistä, usein suurina ryhminä. Se kasvaa männyn seurassa (kuten kuvassa alla), koska on männynjuurisieni. Sienisato vaihtelee eri vuosina voimakkaastikin.

 

Kymmenestä kahteenkymmeneen senttiin leveä lakki on nuorena kupera, myöhemmin laakeneva, matalasti kuoppakeskustainen. Se on paksumaltoinen ja usein epäsäännöllisen muotoinen sekä aaltoreunainen. Lakissa on tiheässä keskeltä suurempia, reunoilta pienempiä suomuja. Lakin väri vaihtelee vaaleanruskeasta ruskeanmustaan, mutta koholla olevat suomut ovat tummempia.

 

Jalka on vaalea ja tukeva. Lakin alapinnan piikit ovat vaaleanharmaanruskeita, melko lyhyitä. Sienen haju on epämiellyttävä tai mausteinen, malto vaaleaa.

 

Männynsuomuorakkaan saattaa sekoittaa lähilajiinsa kuusensuomuorakkaaseen. Kuitenkin kuusen kanssa kasvaa oma lajinsa ja männyn kanssa omansa.

 

Sienten ulkonäössä on selvää eroa: männynsuomuorakas on tummempi, keskeltä lähes musta ja kuperampi. Kuusensuomuorakas on puolestaan suppilomaisempi ja vaaleampi. Vaikea niitä on tietysti verrata, jos edessäsi on vain yhden lajin sieniä!

 

Männynsuomuorakas ei ole ruokasienestäjälle niin mieluinen löytö kuin värisienestäjälle. Joidenkin männynsuomuorakasta syöneiden mielestä se on tosin ihan hyvä ruokasieni. Yhden tähden ruokasienen maku on nuorena vielä mieto. Joku toinen sanoo makua mausteiseksi, miellyttäväksi ja lakritsamaiseksi. Vanhemmiten männynsieniorakas maistuu kuitenkin hieman karvaalta.

 

Sen sijaan jotkut kuusensuomuorakasta maistaneet sanovat sitä vastenmielisen karvaaksi.

 

Vasta vuonna 1999 ruotsalaiset villalankavärjärit keksivät, että männynsieniorakkaista saa ammoniakkilisäyksellä kauniita siniharmaita värejä, mutta ilman ammoniakkia värit jäävät ruskeiksi.  Jo lähes mädistä männynsuomuorakkaista saa sinisiä, turkooseja ja vihertäviä sävyjä. Sen sijaan kuusensieniorakkaista ei saa väriä lainkaan.

”Suomuorakas, tuo syysmetsien sienikaunokainen, on meidän perheessä suo muo rakas - ihan tietoisesti, koska kuulostaa hauskalta niin lausuttuna.” Tina Cavén

Tänään hän on kriittinen
hänen nenänsä on sinisen punertava
ja hän on kriittinen
että minun runoihini on tullut
turhaa lavertelua vai mitä hän meinaa
että niiden pitäisi olla tiiviimpiä
minä vastaan
sanon
kun kirjoitan olen sienimetsässä
ja sieniä ei löydä muuten kuin kuleksimalla
kiireettä sinne tänne
ja kun löydän sienen en ota vain lakkia
otan myös varren ja tyven
ja rihmastonkin haluan mukaan
vaikka se olisikin lyhytnäköistä ja tyhmää
mutta runon pitää olla kokonainen kasvi
eikä pelkkä itiöemä
hyvä runoilija
ei tee runoja
vaan etsii niitä 

Pentti Saarikoski

Lähteet: Eesti Keele Instituut; Jukka Laajarinne, Tuotanto 18.10.2022; Kirstiina, Kainuun Lumo 30.10.2018; Laji.fi; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 30.9.2013; LuontoPortti; Martat; Pinkka oppimisympäristö; Riihivilla 24.10.2007; Sieniatlas; Suomen luonnonsuojeluliitto, Uusimaa; Tina Cavén, Yle.fi 19.5.2017; Pentti Saarikoski, Sienimetsässä.

LUE LISÄÄ

Jänönkorva onkin sieni

Lokakuun lopulla olin haravoimassa vapaa-ajan talomme pihapiiriä Pohjois-Savossa. Koivunlehtiä oli kaikkialla. Katseeni terästyi, kun lehtien ja heinien seasta pilkotti maljakkaan näköinen vaalea sieni. Onneksi haravani pysähtyi ajoissa!

Maljakas oli kuitenkin vähän erilainen, sillä sen toinen sivu oli halki lähes maahan asti. Itse asiassa löysin sieniä puolen metrin säteellä vielä pari kolme lisää. Kipaisin hakemassa talosta kameran ja ikuistin sienen.

Kyseessä on kotelosieniin kuuluva jänönkorva tai jokin jänönkorvista, sillä jänönkorvasieniä on Suomessa 19 lajia. Itiöemällä – eli sienen näkyvällä osalla maan päällä - ole lakkia eikä jalkaa, vaan se on ontto tai korvamainen. Jänökorvan malto on hyvin ohutta.

Jänönkorvasienen yhdennäköisyys jäniksen korvaan on ilmeinen. Suvun tieteellinen nimi Otidea tarkoittaakin pientä korvaa. Jänönkorvien itiöemän perusrakenne on maljamainen, mutta tyypillisesti malja on yhdestä kohdasta halki.

Kangas- ja kalvasjänönkorva kasvavat koko Suomessa melko yleisinä tuoreissa kangasmetsissä; niinpä arvelen löytämieni vaaleiden sienien olevan kalvasjänönkorvia. Jänönkorvien sienirihmasto muodostaa kasvien juurten kanssa sienijuuren.

Monet Suomessa kasvavat jänönkorvat kuuluvat itäiseen taigalajistoon, eli niiden päälevinneisyysalue on Siperian laajalla havumetsävyöhykkeellä. Osa lajeista kasvaa myös Pohjois-Amerikassa.

Jänönkorvista on tietoa saatavilla äärettömän vähän. Kirjoitin tuohon edelle jo melkein kaiken lukemani!

Puissa yhä vähemmän lehtiä,
lehdissä yhä enemmän värejä.
taivas yhä korkeammalla.
Ja tuuli puhaltaa lehtiä puista.
Vesa Puuronen, Syksy

Lähteet: Henry Väre, Kotelosienet; Johanna Halonen, Hämeen Sanomat 29.10.2019; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 20.8.2020; Laji.fi; Milla Ollikainen, Seura 18.9.2020; Tuomon kuva ja sana. Luopioisten kasvisto. 24.9.2013; wikipedia; Vesa Puuronen, vesapuuronen.com, Alkuosa runosta Syksy.

LUE LISÄÄ

Tähtihetkiä sienimetsässä

Tunsin sen heti, vaikka tapasimme toisemme elämäni ensimmäisen kerran. Olin aamulla katsellut luontokirjasta maatähden kuvaa ja iltapäivällä näin sen puistometsässä!

Olin kuljeskelemassa ja kuvaamassa tutussa paikassa Vanhan Pappilan pihan läheisyydessä Lappeenrannassa. Kiipesin mäensyrjää ylemmäs nähdäkseni tarkemmin rinteessä olevan suuren valkean sienen, mutta silloin silmäni osuivat pieneen maatähteen ja toiseen ja kolmanteen. Se oli tähtihetki.

Maatähdet ovat ihan itsensä näköisiä ja helppo tunnistaa maatähdiksi. Lajilleen määrittäminen onkin jo vaativampaa. Maatähtiä on nimittäin tavattu Suomessa kymmenkunta lajia, ja ne kaikki ovat harvinaisenpuoleisia tai hyvin harvinaisia. Niinpä ihan joka metsässä niiden tuiketta ei päästä ihailemaan. Maatähdet eivät ole ruokasieniä.

Kupusienistä ehkä kauneimpia ovat maatähdet. Ne syntyvät pallomaisina kaksikerroksisina aihioina ja muistuttavat aluksi kuukusia tai maamunia. Itiöiden kypsyessä pallon ulompi kerros kuoriutuu ja liuskat kääntyvät maata kohti paljastaen pyöreän tai sipulinmuotoisen, kupumaisen sisäosan, jossa itiöt ovat. Tämä sisäpallo on pienellä kannalla, ns. pesäkkeenperällä kiinni tähtimäisessä ulkokuoressa.

Kypsän maatähden sipulimaisen sisäpallon seinä on hyvin ohut ja kun sen pintaan iskeytyy sadepisara, pallon laessa olevasta aukosta pöllähtää pieni itiöpilvi. Myös pienet oksat, kova tuuli ja sen mukana lentelevät hiekanjyväset ja märkä havunneulanenkin saavat aikaan tarpeeksi voimakkaan iskun, jolloin itiöt vapautuvat.

Maatähdet ovat lahottajia ja viihtyvät runsasravinteisessa maassa. Ne kasvavat kalkkipitoisella maaperällä havu- ja lehtimetsissä ja puistoissa, mutta myös kasvittomilla paikoilla Etelä-Suomesta Pohjois-Pohjanmaalle asti. Sienten kasvuaikaa on heinä-lokakuu, mutta edellisvuotisien itiöemien jäänteitä voi näkyä vielä seuraavana keväänä.

Suuria katajapensaita kasvat kedot ovat tyypillisiä maatähtien kasvupaikkoja, koska  katajapensaiden alla vallitsee tähdille suotuisat kasvuolosuhteet. Lumikerros on ympäröiviin pensaattomiin alueisiin verrattuna puolitoistakertainen ja lumipeite säilyy keväällä jopa pari viikkoa kauemmin kuin muualla, niinpä kosteutta riittää pidempään. Myös päivittäiset lämpötilanvaihtelut ovat pensaiden suojissa vähäisemmät.

Löytöäni seuraavana päivänä kuljeskelin Ihalaisen kalkkitehtaan viereisellä luonnonsuojelualueella, mutta ei tähden tähteä, vaikka kurkin katajapensaidenkin alustat. Palasin lähipäivinä uudelleen pappilan pihapiiriin ja löysin vielä kymmenkunta uutta maatähteä.

Ripsimaatähden löytää varmimmin kalkkilouhosten liepeiltä. Maatähdet ovat kuitenkin harvinaisia eikä kalkkialueitten ulkopuolella retkeilevä kovin usein tapaa niitä. Löytämäni sienet lienevät kuitenkin ripsimaatähtiä. Uurremaatähti kelpuuttaa kasvualustakseen monesti vanhan muurahaispesän.

Toisinaan kovakuoriaiset nakertavat pesäkkeenperän irti ja sisäpallo pyörii vapaasti tuulen mukana kylväen itiöitä kierimisreittinsä varrella. Muurahaispesissä maatähdet jäävät joskus neulasten alle, mutta harmaapäätikat ja palokärjet kaivavat ne esille etsiessään pesistä syötävää.

Sienitutkija, biologi Jouni Issakaisen mukaan maatähdet ovat Suomessa enemmän tai vähemmän harvinaisia. Ne ovat mukavia ja nättejä löytöjä, vaikka eivät aina mitään sensaatiolajeja olisikaan.

Toivo on tähdissä,
toivo on maassa,
Vanamon maljassa varjokkaassa.

Kaarina Helakisa

Lähteet: Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen Luonto. Kasvit; Laji.fi; LuontoPortti; Minna Rosvall Yle 11.10.2015; kirjastot.fi; Kaarina Helakisa, Annan ja Matiaksen laulut, Pietarin laulu toivosta.

LUE LISÄÄ