Sananjalkakasvusto varjostaa tehokkaasti metsänpohjaa, ja saniaismetsänäkymä on kuin esihistorialliselta ajalta. Maamme komeimpiin saniaisiin kuuluva sananjalka muodostaa laajoja kasvustoja tuoreissa ja kuivahkoissa harvapuustoisissa metsissä. Sitä tavataan myös kulo- ja hakkuuaukioilla, tien- ja radanvarsilla sekä rehevissä puroympäristöissä. Laji on erittäin yleinen Etelä- ja Itä-Suomessa sekä Keski-Suomen eteläosissa, pohjoisempana laji kuitenkin harvinaistuu nopeasti ja esiintyminen muuttuu satunnaiseksi.
Sananjalan maavarsi on vaakasuora ja levittäytyy laajalle. Siitä kohoaa yksittäin kolmiomaisia lehtiä, joiden varsi voi olla pituudeltaan jopa 1,5 metriä. Itse lehti eli lapa on puoli metriä pitkä ja kova. Muiden saniaisten tapaan sananjalka on itiökasvi, jonka itiöpesäkeryhmät kehittyvät hieman erikoisesti kiertyneen lehdenreunan suojiin ja kypsyvät heinä-elokuussa.
Meillä sananjalka lisääntyy itiöistä kuitenkin vain metsäpaloalueilla, joissa lämpötila kohoaa kyllin korkeaksi itiötaimien kehittymistä varten. Sen sijaan sananjalka leviää tehokkaasti juurakkonsa avulla ja joskus leviämisvauhti voi olla useita metrejä kasvukaudessa. Sananjalka on ns. pioneerilaji, joka voi joskus jopa haitata puiden taimien kasvua, varsinkin jos metsänuudistamiseen on käytetty siemenkylvöä.
Mutta mistä tämä saniaiskasvi onkaan saanut nimen sananjalka tai sanajalka, kuten sitä aiemmin kirjoissa kutsuttiin? Kielentutkija Kirsti Aapalan mukaan jalka tarkoittaa erilaisia kantaosia tai vartta. Nimen toinen osa sana juontuu kai puumerkkiä tai kirjaimia muistuttavasta kuviosta, joka tulee näkyviin, jos osaa leikata lehtiruodin viistosti poikki sen paksuimmasta kohdasta, läheltä maata. Myös valkean perussolukon ympäröimä viisisakarainen kuvio tulee näkyviin parhaiten ennen lehtien puhkeamista. Sananjalan juurakostakin on etsitty salaisia viestejä tai vihjeitä.
Keväällä maasta kohoavaa, koukistuneita linnun varpaita muistuttavaa sananjalan versoa on sanottu joillain hämäläismurteen alueilla kananjalaksi. Paikoin on käytetty myös nimeä harakanvarvas. Toiset näkivät versossa puolestaan vainajan nyrkkiin puristuneen käden, niinpä kuolleenkoura on yksi kasvin vanhoista laajalle levinneistä ja aiemmin kasvioissa käytetyistä nimistä. Sananjalat on liitetty muutenkin kuolleisiin, mistä kertovat nimet kalmaheinä ja kalmaruoho. Sananjalkoja on pantu myös vainajan alle arkkuun, mistä puolestaan johtuu kannakselainen nimi kuolleenvuode.
Sananjalan nuoria lehtiversoja eli kuolleenkouria käytetään aasialaisessa keittiössä ruoaksi. Erityisesti Japanissa ja Koreassa niitä pidetään herkkuna, jota myydään säilykkeenä, valmiiksi ryöpättynä ja tuoreena paikallisilla toreilla. Kuolleenkourat ryöpätään miedossa ruokasoodavedessä ja niitä voidaan nauttia parsan korvikkeena. Täyskasvuinen sananjalka on myrkyllinen ja sisältää aineita, jotka voivat aiheuttaa mahasyöpää, mutta kuolleenkourissa myrkkyjä on vähemmän. Sananjalankin myrkyt ovat vesiliukoisia.
Vanhan uskomuksen mukaan juhannusyönä saniaisen kukan nähnyt saa ikuisen onnen ja kaikkea, mitä ikinä osaa toivoa. On nimittäin kerrottu, että kukasta muodostuu ja katoaa siemen yhdessä silmänräpäyksessä. Jos on tarpeeksi nopea ja ehtii napata kukan tai siemenen, saa haltuunsa taikavoiman, jonka avulla pysty muuttumaan näkymättömäksi ja näkemään virvatulien palavan. Aarnivalkealta eli vanhan aarteen kätköpaikalta saattoi löytää rikkauksia, joita kummitukset, hirviöt tai käärmeet vartioivat, mutta näkymättömäksi muuttunutta aarteenetsijää ne eivät huomanneet. Sananjalan aarteenkoura-nimitys liittyy suoraan tuohon uskomukseen, että aarnivalkean alle kätketty aarre on löydettävissä.
Tutkija Kirsti Aapalan mukaan Viron juhannusyö on luvannut vielä suomalaistakin enemmän: Sananjalan siemenen löytäjä saa tietää kaikki salaisuudet, ymmärtää kaikkia kieliä ja osaa avata kaikki lukot! Vaikka sananjalan mystiikka liitetään vahvasti varsinkin Lounais-Suomeen ja Baltiaan, sen mahti levisi jopa eteläiseen Eurooppaan, niinpä kansan taikauskoa paheksuneen katolisen kirkon piti vuoden 1612 Ferraran kirkolliskokouksessa kieltää kasvin keruu juhannusyönä. Todellisuudessa saniaisiin kuuluva sananjalka on itiökasvi, eikä se siksi kuki.
Laji on hyvin hallanarka, ja lehdet kuihtuvat syksyllä heti yöpakkasten jälkeen. Kuivattuja sananjalkoja on käytetty eri puolella Eurooppaa moneen tarkoitukseen, muun muassa patjojen täytteenä, polttoaineena, saippuan korvikkeena ja eläinten kuivikkeena. Sananjalkoja on pidetty vahvoina kasveina, siksi niitä on kerätty myös voimaannuttamaan heikkokuntoisia ihmisiä. Sananjalkapatjojen uskottiin vähentävän nukkujan kolotuksia, samoin syöpäläiset kaikkosivat. Kansanlääkinnässä sananjalkaa on käytetty esimerkiksi kihtiin ja suolistomatoja vastaan.
”Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä. Silloin Aalo muisti vanhan taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilautti sitä kolmasti yli suonsilmän. Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niin kuin sininen liekki. Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa, aina Juhannusyönä. Ja tämän sinisen sananjalkakukan ympärillä, joka oli sinistä tulta, niin kuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakäärmeet päät pystyssä elikkä myöskin niin kuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa kahden puolen, niin kuin se olisi uhrituli ollut.” Aino Kallas
Lähteet: Emilia Pippola. Luontoliitto. Metsäblogi 3.11.2014; Fando. Luontoympäristö; Luopioisten kasvisto; Kirsti Aapala, Kielikello 2/2013; Noidankoto.blogspot 17.6.2014; Sini Sovijärvi. Yle Oppiminen 18.6.2015; Turun Sanomat. Lukemisto 2.7.2005Yle Oppiminen 9.8.20017, perustuu ohjelmaan Ekolokero; UPM Forest Life; Aino Kallas, Sudenmorsian 1928.
Lähetä kommentti