Hiihtoretki Saimaalla

16 maaliskuuta 2024

Elias Lönnrot kyseli aikalaisiltaan arvoituksia, muun muassa tällaisen: Päivät selällään, yöksi nousee pystyyn. Mikä se on?

Helmikuisena kauniina päivänä hiihtelin Saimaan jäälle kamera kaverina, oli napakka pakkaskeli. Minulla oli jalassa Lönnrotin arvoituksen vastaus, sukset.


Hanki kun soita ja harjuja peittää
kuuraa kylmä kun
metsihin heittää
silloin ma sukseni jalkahan lyön,
nuttuni ympäri kääräisen vyön.
Vilppu Kaukonen                


Luonto hengittää syvään,
kun elämän kirjavat värit
lepäävät valkoisen viltin alla.

Kevään ensimmäisen linnun laulu
on vielä hetken aikaa
vain kivien unta.
Tomi Parkkinen


Lunta putoo, lunta putoo,
pilvi talvisukkaa kutoo.
Lumivanttuut sormissansa
kuuset näkee uniansa.

Hännäkkäitä, pyrstökkäitä.
Nassukkaita, tassukkaita.
Paljon lunta, talviunta
näkee puoli valtakuntaa.

Tossukkaita, myssykkäitä.
Hupukkaita, huivipäitä.
Turkeissansa talvikansa
astuu ulos koloistansa.
Kaarina Helakisa


Hiljaisina sävelinä
lumi laskeutuu.
Piiloon lumipeiton alle
kesä unohtuu.

Pienet, kirkkaat ajatukset
lumilintusina
ihmisiä koskettava
salaa, hiljaisina.

Hiljaa, hiljaa lumilaulut
sydämissä soivat,
kun nuo pienet hiutaleet
taivaan maahan toivat.
Pia Perkiö


Huurre puita huokuilee
talvitaivaan alla.
Suksen latu suhisee
hiljaa kuutamolla.
E. Vuorela


Puu helisi kylmästä, muistathan,
huurre oksillaan,
ja murtui oksa haurastunut,
ja tuskin koskinkaan.
Aale Tynni


Ympäröivät saaret, hohkaava jää.
Kivikova kerros yhdistää kantavat reitit.
Termisen tietämän valkoinen kuori,
vaaleansiniset varjojen pinnat.
Pienet jäljet lumessa.
Seesteinen halla, rauhantahtoinen maa.
Laidoilla avaruuden alla taipuvat hongat,
taivaalla kirkkaan vihreät liekit.
Nukahdan syliisi unissani jälleen.
Piia Pälä

Lähteet: Aale Tynni, Kansanlaulu, ensimmäinen säkeistö. Kokoelmasta Yhdeksän kaupunkia; E. Vuorela, Talvi-ilta, alkuosa runosta; Elias Lönnrot; Kaarina Helakisa, Lumilaulu; Pia Perkiö, Onnellinen Oo, kolme viimeisintä säkeistöä; Piia Pälä, Talvi, Suomi 100 runoa; Tomi Parkkinen, Runokuva. Hidasta elämää -blogi. tomiparkkisen runot. Runokuva Tomi parkkinen 12.12.2021; Vilppu Kaukonen, ensimmäinen säkeistö Hiihtäjä-laulusta.


LUE LISÄÄ

Koskikara on ainoa sukeltava varpuslintu

09 maaliskuuta 2024

Koskikara ei pelännyt pakkasta eikä hyistä vettä, vaan pulahti tuon tuostakin virtaan. Välillä se nousi kivelle tai jäälohkareelle niiailemaan ja sukelsi takaisin jäiseen koskeen, onhan vesi lämpöisempää kuin viisitoista-asteinen pakkasilma. Kohta näin karan taas häviävän veden alle useiksi sekunneiksi ja sitten pulpahtavan pintaan toukka suussaan. Uinti vastavirtaan oli linnulle täyttä työtä, vaikka se oleilikin kosken niskalla.
 

Olimme katselemassa ja kuvaamassa koskikaroja keskitalven pakkasten aikaan Simpeleen Hiitolanjoella, jossa niitä talvehtii Ritakoskessa, Lahnasenkoskessa ja Kangaskoskessa, kullakin karalla on oma reviirinsä.
 

Koskikaran elinpiiriin kuuluu virtaava ja riittävän matala vesi, joka on niin puhdasta, että lintu näkee pohjasta saaliin. Kesät talvet kara pulahtaa etsimään koskesta vesieliöstöä, kuten hyönteisentoukkia, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia. Ravintoa löytyy parhaiten paikoista, joissa on pohjakasvillisuutta ja kivikkoa; kynsillään kara saa otteen liukkaista kivistä ja vesisammalista.
 

Koskikara on ainoa veden alta sukeltamalla ravintoa hakeva varpuslintu. Sille onkin kehittynyt monia ominaisuuksia ruuan etsimistä varten, kuten veren korkea hemoglobiinipitoisuus, jolloin siihen sitoutuu runsaasti happea. Sukeltaessaan lintu peittää sieraimensa vedenpitävällä kalvolla ja vilkkuluomi suojaa silmiä.
 

Koskikaralla on samankaltainen rasvarauhanen kuin monella vesilinnulla, minkä ansiosta se pysyy hämmästyttävän kuivana. Koskikaran rasvarauhasen eritys on niin suurta, että sitä pyydystettiin aikanaan jopa aserasvan ainekseksi.
 

Koskikara on hieman punatulkkua suurempi tummanruskea lintu. Selkämyksen miltei mustalta näyttävä väri auttaa koskikaraa saamaan talven vähäisistä auringonsäteistä irti mahdollisimman paljon lämpöä.
 
Paksun höyhenpeitteen ansiosta kylmyys ei sinänsä ole ongelma, kunhan lintu vain saa riittävästi ravintoa ja energiaa. Karalla on oikea sukelluspuku, joka lämmittää ja hylkii vettä. Paksun höyhenpeitteen alla on runsaasti ilmavia untuvia, ja minkä vuoksi koskikara on muodoltaan lystikkään palleromainen.
 

Koskikaran laulua voi kuulla Suomessa jo tammikuussa, kun sekä koiraat että naaraat intoutuvat laulamaan talvipurojen äärellä. Jään reunalta kuuluu silloin kirkassointista, ajoittain kitisevää visertelyä, mistä tulee linnun ruotsinkielinen nimi strömstare eli virtakottarainen. Virolaiset puolestaan kutsuvat lintua vesipapiksi vesipapp. Se onkin hyvä nimi ulkonäön mukaan. Tumman linnun valkealla rinnuksella on käytännöllinen tehtävä: se heijastaa valoa linnun sukeltaessa joenpohjasta ravintoa.
 

Maassamme talvehtii noin 5000 koskikaraa. Se on ainoa lintu, jonka voi sanoa muuttavan talveksi Suomeen, sillä osa Ruotsin ja Norjan tunturiylängöillä pesivistä linnuista tulee Suomeen loka-marraskuussa. Pohjoisille pesimäalueilleen ne palaavat maalis-huhtikuussa.

Koskikaroja pesii Suomessa vuosittain vain 250 – 350 paria, se on siis melko harvinainen pesimälintu. Valtaosa karoista asuu Pohjois-Suomessa. Etelä- ja Keski-Suomessa se on harvinainen pesimälaji, tosin karapönttöjen ansiosta lintuja on saatu pesimään myös etelämpänä.
 

Lajin luontaisia pesäpaikkoja ovat juurakot ja kivenkolot. Koskikaraparin yhdessä rakentama pesä on miltei aina aivan virtaavan veden äärellä, joten koskikaran elämässä solina ja kohina on poikasille tuttua jo kuoriutumisesta alkaen.
 

Valokuvaaja Esko Rajala kuvasi koskikaran pesintää alkukesällä 2019. Hänen havaintojensa mukaan poikasia ruokki vain yksi emo, mikä lienee tyypillistä eteläisissä pesinnöissä. Jouko Pihlaisen Suomenselän Linnut -artikkelin mukaan koskikarakoiras jättää naaraan munimisen päätyttyä ja lähtee muuttomatkalle. Naaras hoitaa poikasia niiden pesästä lähdön jälkeen muutaman päivän, mutta sitten sekin muuttaa pois. Poikaset itsenäistyvät lentokykyisiksi jopa ilman emoa.
 

Koskikaran uhanalaisuusluokka on vaarantunut. Suomessa uhanalaisuuden syy on vähälukuinen kanta, joka on viime vuosikymmeninä vielä supistunut. Norjan kansallislintu ei ole kotimaassaan uhanalainen, mutta pienvesivoiman rakentaminen on vähentänyt sopivia pesimävesistöjä. Suomen talvikannan vähentymisen syytä ei tarkoin tiedetä.
 

Tunnettuja koskikarapaikkoja ovat Viitasaarella Kärnänkoski ja varsinkin Huopanankoski. Suomen runsaimmat karapaikat talvella ovat Inarin Jurmukoski ja Kuusamon Kiveskoski. Kiveskoski lienee koskikarojen ykköspaikka, sillä muutaman sadan metrin mittaisella joenvarrella talvehtii jopa 60 karaa.

Virtavesien pastori
rituaalimenoilee
mustan veden partaalla nyökkäillen
Ei pelkää sukeltaa kylmään todellisuuteen
Liperit pysyvät silti ojennuksessa

runopasanen
 
Koskikarasta on postaus myös 4.3.2017 nimellä Kuka koskessa niiailee? 
 
Lähteet: Antti Halkka Suomen Luonto 23.11.2020; Esko Rajala, Koskikaran pesintä, kuvia 6.6.2019; Jouko Pihlainen, Artikkeli Suomenselän Linnut 2/2017; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juho Rahkonen, Apu 15.4.2023; Kari Lagerstedt, Jouko Pihlainen ja koskikarat; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Tiina Jensen, Yle 25.2.2018; Timo Nieminen, Apu 31.12.2018; runopasanen, Koskikara (siellä jossakin) sanapasanen 8.1.2012.


LUE LISÄÄ

Eloisa urpiainen on liikkeellä lähes aina

02 maaliskuuta 2024

Helmi-maaliskuussa koin melkoisen yllätyksen, kun huomasin pihamme täyttyneen säntäilevistä lintuparvista. Tuli mieleen Hitchcockin linnut.


Joinakin syksyinä Etelä-Suomeen saapuu pohjoisesta pieniä, eloisia lintuja suurina parvina. Ne ovat urpiaisia. Kevään koittaessa urpiaiset vaeltavat maan eteläisistä osista takaisin pohjoiseen pesimään.

Urpiainen on sosiaalinen lintu. Pesimäaikana linnut liikkuvat yksittäispareina, mutta syksyllä ja talvella ne siirtyvät rikkaruohokentillä paikasta toiseen suurina pallomaisina parvina. Samoin ruokintapaikoilla voidaan nähdä kymmenien, jopa satojen urpiaisten parvia. Parvessa saattaa olla myös lähisukulaisia tundraurpiaisia, jotka ovat vaaleampia. Niitä en kuitenkaan ole tunnistanut joukosta.


Aikaisempina talvina pihamme ruokintapaikoilla on ollut urpiaisia jonkin verran lintuina lintujen joukossa. Mutta nyt: muutamana helmikuisena päivänä piha kuhisi punaotsaisia lintuja, jotka syöksähtelivät ruokinta-automaatilta toiselle.
 
Urpiaiset taisivat olla nälkäisiä, sillä jokainen yritti hätäisesti saada nokkaansa edes yhden auringonkukansiemenen. Lintuja oli ruokailualustoilla jopa päällekkäin, en ollut koskaan nähnyt sellaista.
 

Pari kolme päivää urpiaiset söivät kuin ahmatit, sitten ne rauhoittuivat ja alkoivat noukkia siemeniä yhtä rauhallisesti kuin tiaiset, viherpeipot ja keltasirkut. Nyt osa suuresta parvesta lienee jo siirtynyt muualle, koska lintujen määrä on vähentynyt. Kuulin urpiaisia kuvatessani niiden laulua, ne laulavat useimmiten juuri lennossa ja myös talviaikaan. 

Jo 19. kerran järjestetyssä Pihabongauksessa havaittiin huomattavan runsaasti urpiaisia. Suuremmin joukoin niitä on bongattu vain vuonna 2013, jolloin se oli Pihabongauksen runsain lintulaji, kuten myös tänä vuonna.


Urpiaiset liikkuvat pesimäajan ulkopuolella laajalti, ja talvinen runsaus Suomessa vaihtelee suuresti vuosittain. Viime vuoteen verrattuna urpiaisia nähtiin nyt noin 400-kertaisesti.

Urpiainen on esiintymiseltään hyvin oikullinen pikkulintu; vaikka niitä on tänä talvena paljon, ensi talvena urpiaiset voivat jälleen olla vähissä. Pienet urpiaiset vaeltavat talven aikaan jopa tuhansia kilometrejä löytääkseen hyviä koivun ja lepän siemensatopaikkoja. Keväällä linnut syövät myös kuusen siemeniä.


Urpiainen on Lapin tunturikoivikoiden ja koivuvaltaisten avometsien pesimä- ja tunnuslaji, jonka parimäärä on 300 000 – 600 000. Huippuvuosina urpiaiset ovat Lapissa jopa runsaslukuisimpia lintuja, kannanvaihtelut ovat kuitenkin jyrkkiä.
 
Hyvinä siemenvuosina ne voivat pesiä myös Keski-Suomessa. Avoimissa maastoissa ruokailevina urpiaiset ovat vaarassa päätyä petolintujen ruuaksi, muun muassa varpushaukat saalistavat niitä.


Urpiainen on osittaismuuttaja, sillä osa kannasta jää Suomeen ja talvehtii Lapissa, osa taas etelämpänä. Enimmäkseen urpiaiset kuitenkin muuttavat Länsi-Eurooppaan ja itään aina Ukrainan aroille saakka. Osa suuntaa myös Pohjois-Ruotsiin ja Venäjälle. Takaisin Lappiin urpiaiset palaavat huhtikuussa.


Vaikka urpiaista ei näkisi kovin läheltä, sen voi kuitenkin tunnistaa asennosta, sillä lähes kaikki parven linnut roikkuvat pää alaspäin hamutessaan koivun ja lepän norkkoja.
 
Linnut keikkuvat ohuilla oksilla ja kaivelevat urvuista siemeniä. Siitä lintu on saanut nimensäkin, urpiainen. Sitä on kutsuttu myös nimillä urpainen, urpalintu, urpilintu. Parvi on levoton, se säikähtää helposti ja pyrähtää lentoon, mutta palaa pian takaisin samoille sijoilleen.


Urpiainen pärjää talven ankarissakin olosuhteissa, sillä se osaa vetäytyä kireillä pakkasilla kanalintujen tavoin lumikiepin suojaan. Lisäksi urpiaisten talvipuvussa untuvia voi olla 20–30 prosenttia enemmän kuin kesällä. Lumisina talvina urpiaiset myös vierailevat ruokintalaudoilla.

Meidän pihassa kaikille talvilinnuille on tarjolla kuorittuja auringonkukansiemeniä ja kauroja sekä maapähkinämursketta, ne näyttävät maistuvan urpiaisille oikein hyvin. Myös hirssi ja leivänmurut kelpaavat, mutta talista urpiaiset eivät piittaa. Urpiaiseen tarttuu herkästi salmonella, minkä vuoksi ruokintapaikan puhtauteen täytyy kiinnittää runsaasti huomiota.


Urpiainen on etäältä katsottuna mitättömän näköinen, mutta läheltä nähtynä pieni taideteos, kuin koru. Tämä sinitiaisen kokoinen peippolintu on harmaanruskea ja tummaviiruinen, sen otsa on punainen ja leukalappu musta.
 
Urpiaiskoiraan erikoistuntomerkkinä on vaaleanpunainen rinta, myös yläperässä, kupeilla ja pään sivuilla on usein punertavaa sävyä. Punaisuus vaihtelee suuresti, ja komeimpia ovat vanhemmat yksilöt. Myös värit näkyvät kirkkaimmin vasta kuluneessa puvussa keväällä ja kesällä. 

Urpiaisista on postaus myös 14.3.2020 nimellä Urpiaiset värittävät talven lintumaailmaa.

on pakastanut
tuuli viskoo rakeita
kohmeiseen maahan

hyytävä tuuli
iskee veitsiä naamaan
paluumatkalla

urpiaisparvi
lentää jokivartta
talvipäivänä
Keijo Nevaranta

Lähteet: Ari Elovirta, 1.2.2024 Hämeenlinnan kaupunkiuutiset; BirdLife. Mediatiedote 29.1.2024; Jarmo Vacklin, Ylöjärven uutiset 13.1.2024; Jämsän Seutu 7.2.2024; Kotimaa, Urpiainen – lentävä koru 21.1.2014; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Yle Uutiset Luonto 17.10.2016; Tiedon portailla, Urpiainen; Tiede&Luonto, Seura 6/2018; Timo Nieminen, Apu 5.12.2023 ja 15.1.2022; Keijo Nevaranta, Haikuilua 25. – 27.12.2016.

LUE LISÄÄ

Hännästä on moneksi Osa 2

24 helmikuuta 2024

Dinosaurusten joukkotuhosta selvisivät vain niistä polveutuvat linnut, joita on alettu viime vuosikymmeninä kutsua dinosauruksiksi, kun niiden samankaltaisuus on selvinnyt aiempaa paremmin. Nykylinnuiltakaan häntä ei ole kokonaan kadonnut, katsopa vaikka myyntitiskin grillattua broileria: sen peräpäässä on paksu kolmiomainen töpöhäntä. Vaikka linnun häntä on pieni, sillä on tärkeä tehtävä. Siihen hännäntöpöön nimittäin kiinnittyvät linnun pyrstösulat.

Riikinkukko
Vahvojen häntälihasten avulla muun muassa ukkometso, teeri tai riikinkukko pystyvät levittämään soitimella raskaat pyrstösulkansa komeaksi viuhkaksi. Kuvien kukot eivät kuitenkaan innostuneet näyttämään kuvaajalle komeuttaan.

Riikinkukko
Linnuilla on hännän yläpinnalla ihorauhanen, joka tuottaa öljyä. Sukiessaan lintu levittää sitä höyhenpukuunsa, mikä tekee höyhenistä likaa ja vettä hylkiviä ja on etenkin vesilinnuille elintärkeä.
 
Haapana
Sammakonpoikaset kuoriutuvat mätimunista nuijapäinä, joilla on evät ja pyrstö. Loppukesällä nämä vesieläimet muuttuvat muutamassa päivässä maaeläimiksi, kasvinsyöjistä saalistajiksi ja hännällisistä hännättömiksi.

Nuijapäisiä sammakonpoikia
Ihminen aloittaa sammakon tapaan kehityksensä pitkähäntäisenä, kalaa muistuttavana alkiona. Häntä on komeimmillaan raskausviikoilla 4 – 5, sitten se alkaa surkastua. Ihmisen häntä ei katoa aivan kokonaan, vaan siitä jää jäljelle lyhyt, yhteen sulautuneiden häntänikamien muodostama häntäluu.

Erittäin harvoin käy niin, että vastasyntyneellä ihmislapsella on surkastunut häntä. Ilmiötä pidetään biologisena periytymisilmiönä, atavismina. Tällainen hännäntynkä kuitenkin leikataan yleensä pois heti synnytyksen jälkeen.

Sammakko
Ihmisen lisäksi muutkin ihmisapinat, kuten simpanssit, gorillat, orangit ja gibbonit ovat hännättömiä. Yhteiset esivanhempamme menettivät tämän ulokkeen varsin äkillisesti noin 25 miljoonaa vuotta sitten.

Pienen pieni dino tuli alas vuoreltaan,
Dino oli hännätön ja siksi suruissaan.
Kauan etsi häntäänsä mut vihdoin löysi sen.
– Terve! Oot häntäni, oon jälleen iloinen!

Värssyjä

Lähteet: Kirstiina Kuisma, Tekniikan Maailma. Tiede Biologia 1.10.2019; Maija Karalan artikkeli Häntä vieköön, Tiede Luonto 1/2024; Ilkka Koivisto, Suomen Luonto 24.5.2013; Tiina Jensen 16.1.2018, Yle Radio Suomen Luontoilta, Ari Saura; Wikipedia; Sari Kananen, Dinosaurus hirmulisko 6.12.2013, Outin lorupussi. Värssyjä. varssyja.wordpress.com. Ylempi riikinkukkokuva on Tarjan arkistosta.

LUE LISÄÄ

Hännästä on moneksi Osa 1

17 helmikuuta 2024

Määritelmän mukaan häntä on selkärankaisen maaeläimen uloke eläimen takapuolen ja selän väliseudulla, jonkin verran peräaukon yläpuolella. Hännän sisällä kulkee luinen selkärangan jatke, joka on kiinni lantioluussa. Useat muut eläimet ovat putkiloja, joilla on etupäässä suu ja takana peräaukko.
 
Sammakonpoikan, jolla on vielä pyrstö
Ensimmäisiin käveleviin eläimiin kuului 375 miljoonaa vuotta sitten elänyt Tiktaalik-sukuinen kalasammakko. Muinaiset hirmuliskot – dinosaurukset - kävelivät häntälihaksilla. Nykyajan häntälihasten voimalla käveleviä eläimiä ovat jalalliset liskot eli sisilisko ja hietalisko, samoin vesilisko eli manteri sekä harvinainen rupilisko.
 
Sisilisko
Monien liskojen häntä katkeaa niiden ollessa uhattuna; sisiliskon häntä irtoaa kuin veitsellä leikattuna ja jää maahan kiemurtelemaan. Saalistajan ihmetellessä kiemurtelijaa lisko pinkaisee karkuun ja pelastuu. Sisilisko kasvattaa uuden hännän, koska se on elintärkeä vararavintosäiliö talvehtimista varten.

Pitkähäntäisillä pikkunisäkkäillä, kuten hiirillä ja rotilla hännän pehmeät kudokset ovat löyhästi kiinni nikamissa. Saalistajan otteessa iho ja lihakset voivat repeytyä irti ja häntä nylkeytyy, jolloin pedolle jää pelkkä nahka. Jyrsijä pakenee revittynä, mutta elossa.
 
Ahven
Kalojen pyrstö on myös eräänlainen häntä ja sitä heiluttamalla ne voivat liikkua eteenpäin. Hännän englanninkielinen sana tail tarkoittaakin myös pyrstöä. Kun häntää ei enää tarvittu liikkumiseen, sille kehittyi evoluutiossa monia muita tehtäviä.
 
Majava
Syntyy kaikuva pamaus, kun majava läiskäisee litteää häntäänsä voimakkaasti veden pintaan. Näin se varoittaa perheenjäseniään lähestyvästä vaarasta. Kuvassa se tosin ui aivan rauhallisena. Kalkkarokäärme on tunnettu ääntelystään; se voi vispata hännänpäätään jopa 90 kertaa sekunnissa, jolloin syntyy hätkähdyttävän kova kalina.
 
Orava
Hännän tuuheus on tärkein nisäkäsmaailmassa. Orava kääriytyy kylmällä säällä omaan häntäänsä, samoin tekevät kettu ja naali. Oravalla häntä toimii lisäksi tasapainoelimenä puissa kiipeillessä.
 
Häntä on myös viestintäväline; puuhun paennut orava voi vispata villisti häntäänsä kiukkuisen säksätyksen säestämänä, millä se varoittaa uhkaavasta vaarasta lajitovereitaan. Joskus näyttää niin kuin oravat olisivat hippasilla ja säksättävät kovasti; silloin kyse voi olla parittelusta, leikkimisestä vai reviiritaistelusta.
 
Kettu
Koira, kuten muutkin nisäkkäät osoittavat hännällä myös tunteitaan. Sen huomasin aikanaan omista koiristamme. Koiran ilmeikäs häntä on peruja sen villiltä kantamuodolta sudelta, sillä susilauman sosiaalisten suhteiden hoidossa hännän välittämät tunteet ovat tärkeitä.
 
Susi
Joillekin nisäkkäille on kehittynyt toimiva tarttumahäntä viidenneksi raajaksi. Suomessa niitä on vain Korkeasaaren apinoilla, mutta meikäläisellä koivuhiirellä on puolitarttuva häntä. 

Dinosaurus hirmulisko
päälleen napapaidan kisko,
ja raitahuivi kaulassa
lauloi dino aulassa.
(Hampaat, kynnet, lihakset,
hampaat, kynnet, lihakset,
Rexiä on koko heppu
mahakin kuin selkäreppu).

Dinosaurus hirmulisko
häntää rytmikkäästi visko,
se laulullansa lumosi
ja tangoprinssit kumosi.
(Hampaat, kynnet, lihakset,
hampaat, kynnet, lihakset,
Rexiä on koko heppu
mahakin kuin selkäreppu).

Sari Kananen

Lähteet: Kirstiina Kuisma, Tekniikan Maailma. Tiede Biologia 1.10.2019; Maija Karalan artikkeli Häntä vieköön, Tiede Luonto 1/2024; Ilkka Koivisto, Suomen Luonto 24.5.2013; Tiina Jensen 16.1.2018, Yle Radio Suomen Luontoilta, Ari Saura; Wikipedia; Sari Kananen, Dinosaurus hirmulisko 6.12.2013, Outin lorupussi. Värssyjä. varssyja.wordpress.com.
LUE LISÄÄ