lauantai 20. lokakuuta 2018

Kultaa metsässä - tai ainakin kultasieniä

Elettiin syyskuun loppupäiviä, kun kuljeskelin aamutuimaan kameroineni kodin lähimaastossa. Rinteen kapuaminen tekee aina hyvää, ajattelin ja läksin nousemaan edessäni olevaa mäkeä. Päästyäni sen laelle katseeni osui leppien ja koivujen alle enkä voinut olla huudahtamatta Oih! Maa oli nimittäin keltaisenaan huomiotaherättävän näköisiä sieniä ryppäinä siellä täällä.






Kotiin palattuani rupesin etsimään nimeä löydökselleni. Vaikka sienikirja ei tuntenut löytämääni sientä, pääsin kuitenkin netin avulla tutkimustyössäni eteenpäin. Kyseessä onkin uusi kulttuurisienenä tunnettu kultasieni, jota on aiemin kutsuttu kultakehnäsieneksi.





Vaikka lajista onkin vielä hyvin vähän tietoa, selvisi, että sieni on ihmisen mukanaan tuoma vieraslaji ja sitä tavataan enimmäkseen kaupungeissa. Sientä oli löydetty 1970-luvulla 30 paikasta Suomessa, nyt se on ruvennut voimakkaasti leviämään ja kasvaa jo Pohjois-Pohjanmaalla asti. 

Saksalaisen Wikipedian mukaan kultasieni on melko harvinainen Saksassa, mutta lajia tavataan muun muassa Pohjois-Amerikassa Tyynenmeren rannikolla sekä Euraasiassa Portugalin länsipuolella, Valko-Venäjällä, Georgian itäosassa, Länsi-Siperiassa ja Kiinassa.

Kultasieni kasvaa pihoilla ja sellaisissa paikoissa, jossa maaperää on siirrelty. Löytöpaikkani on nimenomaan maansiirtoaluetta, jonne maata on ajettu vuosikymmenten aikana niin että, se on nyt lähinnä lehtipuita kasvava korkea mäki. 



Kultasieni on kookas kullankeltainen-okra-oranssi helttasieni, joka on pinnaltaan himmeä ja poikkeuksellisen kuiva. Sen jalka on täyteinen, lakin värinen, ja siinä on suuri, näkyvä rengas sekä tyvipaksunnos. Nuoret sienet olivat hauskasti padan mallisia ja kasvoivat niin tiheässä, että ihan tyrkkivät toisiaan.




Myöhemmin kultasienen jalka kasvaa jopa kolmekymmentäsenttiseksi ja lakki laajenee lähes saman levyiseksi värin muuttuessa keltaoranssiksi. Lakin pinnalla on helmimäistä vaaleaa härmää eli kehnää mutta kultasieni ei ole läheistä sukua kehnäsienelle. Aikuinen kultasieni onkin muuttunut vanhetessaan niin suuresti, ettei sitä tunnistaisi samaksi sieneksi kuin sen nuoremmat lajitoverit. 




Kultasienen heltat ovat aluksi valkoiset, mutta muuttuvat itiöpölystä kanelinruskeiksi. Vaalean mallon haju ja maku ovat mietoja. Uuden sienikirjan mukaan kultasieni on nuorena syötäväksi kelpaava ilman esikäsittelyä, tosin vain yhden tähden ruokasieni. Vanhana kultasieni on kelvoton, kenties jopa lievästi myrkyllinen. Lakeissa on pieniä määriä sinihappoa, minkä vuoksi biologi Jarkko Korhonen suositteleekin, että kultasieniä ei syödä lainkaan.

Sienen latinankielinen nimi Phaeolepiota aurea tulee sanasta aureus eli kulta. Omaleimainen kultasieni on tuskin sekoitettavissa mihinkään muuhun sieneen, varsinkaan kun se esiintyy aina laajoina kasvustoina.


- Pyh, mene muille main!
Kehnäsieni sätti noin kuukusnuorta
ja samalla tuuppasi haavan kuorta,
kun sen rengas pyöri kuin vanne ikään.
Sille hyvä ei koskaan ollut mikään. 


Lähteet: Gro Gulden, Kolbjørn Mohn Jenssen & Jens Stordal, Sieniopas. Suomentanut ja Suomen oloihin toimittanut Mauri Lahti; Erkki Jormanainen, Värtsilän verkkolehti Värtsi 1.10.2010; biologi, keruutuotetarkastaja ja sienikirjailija Jarkko Korhonen LuontoPortti, verkkolehti; Kalervo Rinne, Värtsilä eilen ja tänään; Mauri Korhonen, Uusi sienikirja; Wikipedia; Wikipedia DE; Sinikka Lappeteläinen, Sienikansan karnevaalit (osa runosta). Lapin kirjallisuusseura.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Suovehka, entisajan punainen vesipippuri

Tiesitkö, että Suomessa tavattava suovehka kuuluu samaan heimoon tropiikista kotoisin olevien huonekasviemme peikonlehden, flamingonkukan, kirjovehkan ja kallan kanssa?

Suovehka tai tutummin pelkkä vehka kasvaa useimmiten ravinteisissa, märissä korvissa. Sitä tavataan myös laajoina peittävinä kasvustoina, jotka kurovat lampia, pikku järviä, puroja ja ojia reunoilta umpeen. Vehkan seuralaisena kasvaa usein kurjenjalkaa ja raatetta. Huokoisen pehmeän juurakkonsa avulla vehka levittäytyy pelkän vedenkin ylle kelluviksi lautoiksi, joille pitää astua varovasti. Tämän huomasin läheisellä pikku suolammella mentyäni valokuvaamaan vehkaa, sillä lautta rupesi vajoamaan allani.



Vehkan tuntee kukinta-ajan ulkopuolellakin sydämenmuotoisista pitkävartisista lehdistä. Samanmuotoinen on myös sen valkoinen ”kukka”, joka onkin itse asiassa lehti. Alkukesästä vehkaan muodostuu runsaskukkainen, munanmuotoinen kukinto, jota reunustaa valkea suojuslehti. Vehkan kukissa on epämiellyttävä tuoksu, joka houkuttelee kärpäsiä, kovakuoriaisia ja ripsiäisiä kuljettamaan siitepölyä, mutta ei kuitenkaan tarjoa niille mettä.





Syksyllä kukinnon tilalla on kirkkaanpunaisten käpyjen muodostama puikelo. Sen marjahedelmät ovat ikään kuin liiallisen likeisyytensä takia kehittyneet kulmikkaiksi. Vehkan syyskesän värikkyyttä korostavat jo elokuussa kauniinkeltaiseksi lakastuvat lehdet.

Vehkan kasvulliset osat ovat sellaisenaan myrkyllisiä, ne turvottavat ja tulehduttavat sekä suun että kurkun limakalvot, jopa sydämen toiminta voi häiriytyä. Keittäminen tai kuivaaminen tuhoaa kuitenkin myrkyt, minkä jälkeen vehkaa voidaan käyttää ruoanvalmistuksessa. 


Vehkan juurakko on luontomme ravintopitoisimpia anteja, sillä sen kuivapaino sisältää 10 % sokeria ja 30 % tärkkelystä. Niitä onkin pula-aikoina käytetty rehuksi ja leipäjauhon jatkeeksi. Ruoaksi kerättävät juurakot on nostettu mieluiten myöhään syksyllä, jolloin niiden tärkkelyspitoisuus on suurin.

Kasvitieteilijä Linné kertoi vuoden 1732 Lapin-matkaltaan, kuinka paikalliset leipoivat vehkaleipää. Myös muun muassa Rantasalmella ja Nilsiässä on tehty vehkaleipää, mutta sitä on pidetty maultaan väkevänä. Vehkaleivällä on hätäleivän maine, ja monin paikoin sanottiinkin, että eivät vähät vahingot vehkaan vie. Aasiassa sukulaiskasvin taaron tärkkelyspitoiset mukulat ovat tärkeää ravintoa.




Ruotsalaisen talousmiehen John Ficherströmin kerrotaan 1700-luvulla ehdottaneen, että kalliit ulkomaiset mausteet pippuri ja inkivääri voitaisiin hyvin korvata kotimaisella vehkalla. Kuivatun vehkan maku nimittäin muistutti hänen mielestään kaukomaiden mausteita. Muutama sata vuotta sitten saksankielisessä kirjallisuudesta vehkaa kutsuttiinkin ”punaiseksi vesipippuriksi”, mikä taas on käännös kasvin eräästä vanhasta latinalaisesta nimestä.




Suovehkasta käytetty nimitys vehka tunnetaan laajalti Suomessa, samoin lähisukukielissämme karjalassa ja virossa. Mikael Agricolakin mainitsee kasvin 450 vuoden takaisissa teksteissään. Maassamme on runsaasti Vehka-alkuisia paikannimiä, muun muassa Vehkalahtia, Vehka-alhoja, Vehkaojia ja Vehkajärviä. Kotiseutuni Lappeenrannan lähettyvillä on Taipalsaaren kuntaan kuuluva Vehkataipale-niminen kylä. 


--
Kurjenmiekat halkovat hämärää.
Alkulauluun en pääse?
Suovilla hyrisee tuulessa, kihokit humisevat.
Suovehkan pyhä leipä.
Joutsenen nokka koskettaa sormia, syötän lehviä.

--

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Janne Lampolahti, Suomen luonto. Kasvit. Vehkakasvit; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Anne Hänninen, Musta vuode (osa runosta).

lauantai 6. lokakuuta 2018

Rusokärpässieni

Kärpässienet on pienehkö suku, sillä tunnettujen lajien määrä on tällä hetkellä 24.  Kyseiseen sienisukuun kuuluvat yksilöt ovat kuitenkin suhteellisen helposti tunnistettavissa tyypillisten tuntomerkkien, kuten jalan tyven tupin tai suomuisen pullistuman avulla.

Muita tuntomerkkejä ovat vaaleat tai valkoiset, irtotyviset heltat. Suvun lajit ovat keskikokoisia tai jopa kookkaita, osalla on kauniin värikäs lakki. Tunnusomaista kärpässienten ulkonäölle on myös pitkä jalka, joka on monesti hoikka verrattuna lakkiin. Suomessa esiintyvistä lajeista suuri osa on myrkyllisiä.


Kaikki kärpässienemme ovat puiden juurisieniä, nämä valokuvaamani sienet kasvoivat sekä kuusen että männyn juurella. Tällaiset mykorritsasienet elävät symbioosissa puiden kanssa eikä niitä nouse ilman puita. Toisaalta esimerkiksi mänty ei kykene ottamaan riittävästi ravinteita ilman sieniapua.


Kärpässienten sukuun kuuluva rusokärpässieni ei ole myrkyllinen. Se kasvaa yleisenä elokuusta lokakuuhun tuoreissa kangasmetsissä Etelä-Suomesta Kuusamoon asti.  Ruohoisilta pihoilta ja puistoista löytyvät sienet ovat kookkaita, metsässä kasvaneet sen sijaan jäävät hennoiksi ja ohutmaltoisiksi. Rusokärpässienestä on erotettu lukuisia variaatioita. Voi olla, että laji koostuukin useasta lähilajista, mikä selittää sienten ulkonäön suuren vaihtelun.

Rusokärpässieni voi joskus muistuttaa punakärpässientä, mutta sen väri on yleensä haaleampi. Sen voi sekoittaa  myös syötäviin ukon- tai akansieniin, joilla on lakin pinnassa kiinteitä ruskeita suomuja vaalealla pohjalla eli päinvastoin kuin rusokärpässienellä. Lisäksi ukon- ja akansienen renkaat ovat irtonaiset, eikä niiden tyvimukulassa ole suojusjätteitä. 

Rusokärpässieni saattaa sekoittua hyvin samannäköiseen ruskokärpässieneen, joka on myrkyllinen. Hyvä tarkistuskeino on murtaa tai leikata pala sienen lakista: ensin mainitun malto punertuu leikkauspinnoilta, toisin kuin pysyvästi valkomaltoisen ruskokärpässienen, lajia edustaa alla oleva nuori sieni.

Vain kahdessa kohteessa Lappeenrannassa olen huomannut ruso- ja ruskosieniä, nekin hyvin pieninä esiintyminä ja kilometrin päässä toisistaan. Sen sijaan punakärpässieniä on tänä syksynä ollut erittäin runsaasti.
 

Muiden kärpässienien tapaan myös rusokärpässieni on nuorena pallomainen tai munamainen ja sitä peittää rusehtavanvalkoinen suojus. Kasvettuaan lakki on ensin kupera, sitten laakea ja 5 - 15 cm leveä. Sienen pintakelmun väri vaihtelee vaaleasta tummaan haalistuen vanhemmiten harmaanruskeaksi, jolloin suojusjätteet jäävät pinnalle laikuiksi. Jalan väri on valkoinen tai rusehtava, ja jalassa on suuri riippuva, valkoinen pystyuurteinen rengas kuin vekkihame. Rusokärpässieni ei ole aloittelevan sienestäjän ruokasieni. Jos olet epävarma lajimäärityksessä, jätä sieni metsään.
  



Sienioppaiden mukaan rusokärpässieni on hyvin erikoisen makuinen, imelä ruokasieni. Kälyni sanoi syöneensä sitä sienenä sienien joukossa. Se on joissakin lähteissä luokiteltu kahden tähden ruokasieneksi makunsa vuoksi, toisissa taas syömäkelvottomaksi.

Useat sienikirjat kehottavat keittämään rusokärpässienen ennen käsittelyä, vaikka kunnollinen paistaminen ja kypsentäminen riittääkin. Raakana tai huonosti kypsennettynä se aiheuttaa vatsavaivoja, sillä myrkky vaikuttaa suolistoon ja ärsyttää ruuansulatuskanavan limakalvoja. Myrkytysoireita ovat pahoinvointi, ripuli, vatsakipu, hikoilu, huimaus ja lihaskrampit, nämä oireet ilmenevät puolesta tunnista neljään tuntiin sieniaterian nauttimisen jälkeen.

Juotiin teetä
kärpässienen alla,
kuunneltiin joutsenten
sukusaaga

Naavakylvyn jälkeen
sain kukkia varpaiden väliin
Sisimpään jaspiksen voiman

Lähteet: Esa Kurki, Etelä-Saimaa 23.9.2018; Helsingin yliopisto. Pinkka. Lajintuntemuksen oppimisympäristö; LuontoPortti; Mauri Korhonen, Uusi sienikirja; Wikipedia; MyMind_Jenni, jennin_runoilut, Instagram.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Oravanmarja, kielon pikkusisko

Oravanmarja on kielon hento ja siro pikkusisko, minkä vuoksi kasvia on kutsuttukin paikoin pikkukieloksi. Sen harsomaisesta, valkeasta kukkatertusta leviää hienostunut tuoksu. Olen joskus kuullut sanottavan, että tervapääskyt ja kukkivat oravanmarjat tuovat kesän mukanaan. Oravanmarjasta käytetään myös nimitystä metsäoravanmarja, tieteellisen nimen Maianthemum `toukokuun kukka´ kertoessa kukinta-ajan. 




Kielon lehdet ovat soikeat, mutta oravanmarjan lehdet ovat herttamaiset ja sydämen muotoiset. Oravanmarjan lajinimi bifolium viittaa kasvilla olevan tavallisesti kaksi lehteä, tosin saattaa joskus olla kolme tai neljäkin.

Oravanmarja on saanut kutsumanimiä myös lehtiensä mukaan. Kun kieloa nimitettiin lehmänkieleksi, niin tästä pienemmästä kasvista tuli lampaankieli varsinkin Hämeessä, ja nimi saattoi muuttua myös lampaankieloksi. Itä-Suomessa oravanmarjaa kutsuttiin hiirenkorvaksi tai hiirenkorvaheinäksi, jossain sitä on sanottu myös varsankavioksi.







Oravanmarjan tärkeimpiä pölyttäjiä lienevät kärpäset, mutta kukista vain noin neljännes kehittyy marjoiksi. Marjoissa on hauska marmorikuviointi kypsymisvaiheessa, kypsinä ne ovat puolestaan tummanpunaisia. Oravanmarja painaa vain 0,06 g eli kiloon niitä pitäisi kerätä peräti 20 000.

Turun akatemian professori Tillandz mainitsi 1683 kasviluettelossaan nimen oravanmarja, joka sittemmin omaksuttiin yleiskieleen. Marjojen sanotaan maistuvan imeliltä, mistä kertoo kasvin hämäläinen nimi sokerimarja. Oravanmarjoilla on koetettu entisinä aikoina parantaa sydän- ja maksavaivoja sekä vilustumista, sillä marjojen uskottiin olevan jopa hyväksi heikkosydämisille, tosiasiassa ne ovat kuitenkin myrkyllisiä.







Varsinkin lapsille oravanmarjat ovat vaarallisia, sillä niissä on samoja glykosideja kuin myrkyllisessä kielossakin, tosin vähemmän. Myös aikuisen suun ja mahan limakalvoja oravanmarjan myrkyt ärsyttävät aiheuttaen mahanpuruja, pahoinvointia, ripulia ja päänsärkyä. Pulssikin voi käydä epäsäännölliseksi juuri noiden sydämen toimintaan vaikuttavien aineiden takia.

Lintuihin tämä myrkky ei vaikuta, tosin ne syövät oravanmarjoja vain paremman ruuan puutteessa. Oravanmarjan varret jäävät usein marjoineen törröttämään talveksi, jolloin linnut pääsevät helposti niihin käsiksi, sillä tiheissä kuusikoissa ei yleensä ole paljon lunta. Oravanmarjat kasvavat tavallisesti laikkukasvustoissa, koska juuri linnut levittävät niiden siemeniä.






Oravanmarja viihtyy parhaiten lehtomaisissa kangasmetsissä. Kasvi onkin jättänyt nimensä Suomen tavallisimpaan lehtotyyppiin, joka on käenkaali-oravanmarjatyyppi. Oravanmarjan runsaus kertoo maan erinomaisesta kasvukyvystä, niinpä se onkin metsien hyvyysluokituksen avainkasveja. Mitä enemmän metsissä on oravanmarjaa, sitä parempi on arvioitu metsän tuotto. Tämä ilahduttanee varsinkin metsänomistajia. 





Puiden antama suoja on oravanmarjalle tärkeä, sillä sen juuret kulkevat lähellä maan pintaa. Oravanmarja on herkkä sekä suoralle auringonpaahteelle että hallalle. Se onkin erikoistunut kasvamaan kuusen seuralaisena, sillä tämä tarjoaa lajin kaipaamaa varjoa ja suojaa yöpakkasilta. Varjoisaan paikkaan viittaa myös kasvin saksankielinen nimi Scattenblümchen eli varjokukkanen.

Mehiläinen, mesilintu,
liitele meren ylitse.
Hae sieltä silkkityyny
pienokaisen unta varten.
Poimi onnen oravanmarja
lapsen kultalautaselle.

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luonto-Liitto; LuontoPortti; Peda.net; Suomen luonto. Seppo Vuokko, Kielokasvit; Leena Laulajainen, Sanan taika. Sinisen delfiinin laulut. Mehiläinen, mesilintu.


lauantai 22. syyskuuta 2018

Oravanpoika ja auringonkukat

Oli kaunis elokuinen aamu ennen seitsemää, kun huomasin pienen oravanpojan löytäneen meidän pihan auringonkukat. Siemenet näyttivät maistuvan pikkukurrelle, toivottavasti se ei kuitenkaan saanut vatsanpuruja vielä kypsymisvaiheessa olevista siemenistä.





Oravan pään sivut ovat yleensä punertavan harmaat, mutta selän ja kylkien väritys voi vaihdella punaisen ja ruskean sävyistä lähes mustaan. Eniten on ruskeahäntäisiä oravia ja väritysten välimuotoja, niin kuin tämäkin veijari. Kesäoravan korvat ovat pyöreät kuin karhulla, ja sen vatsa on aina valkea tai harmaanvalkea. Orava vaihtaa karvansa keskikesällä, ja muun karvan mukana vaihtuvat myös korvatupsut.






Onkohan oravan elämä hektistä vai näyttääkö se vain siltä? Entä onko niiden energiankulutus korkea? Käpyjä syödessään orava käyttää yhden kävyn jyrsimiseen 2 - 3 minuuttia, joten se syö tunnissa keskimäärin 24 männyn käpyä. Jotta vatsa tulisi täyteen, kurren on jatkettava syöntiä vähintään kolme tuntia, sen sijaan auringonkukkien siemenistä se sai varttitunnissa tarvitsemansa energiamäärän.






Kesä on oravan herkutteluaikaa. Se syö silmuja ja versoja, juuria ja siemeniä, puiden mahlaa ja mehevää kuorta, hyönteisiä ja niiden toukkia, lintuja ja niiden poikasia, myös sieniä, marjoja, pähkinöitä, hedelmiä sekä loppukesällä viljaa. Syksyllä koittaa sitten kasvissyöntikausi.





Konstit on monet, kun ruokaa kohti kurkotteli, tuo orava nimittäin. Joskus oravat ovat ihan ylösalaisin, kun ne talvella yrittävät akrobaatteina saada syötävää lintulaudalta.

Oravalla on sekä ylä- että alaleuassa kaksi vahvaa etuhammasta, joilla se pystyy jyrsimään myös luita. Meidän pihan reunametsään ilmestyy silloin tällöin jo valkeiksi menneitä luun kappaleita, jotka ovat selvästi oravien tai muiden eläinten kaluamia. Kaikki hirvieläinten maahan pudonneet sarvet ovat luonnossa haluttua herkkua, sillä ne sisältävät runsaasti jyrsijöiden tarvitsemaa kalsiumia eli kalkkia.

Pään sivussa olevat silmät ovat melko suuret ja eteenpäin työntyvät, minkä vuoksi oravan näkökenttä on laaja. Kurren liikkeet ovat äkkinäisiä ja silmät seuraavat tarkkaavaisesti ympäristön tapahtumia.

Tavallisten kuonon viiksikarvojen lisäksi oravalla on hyvin kehittyneitä tuntokarvoja silmien ylä- ja alapuolella sekä leuan alla. Tuntokarvoja on myös jaloissa ja etujalkojen sivuilla sekä vatsassa ja häntäruodossa, ne auttavat oravaa orientoitumaan sen liikkuessa puissa ja juostessa oksalta oksalle.

Asui pieni orava
ison kuusen oksalla,
kuori kävyt kätevästi,
sitten hyppi näppärästi,
puusta puuhun hui ja hei!
Eikä huolta ollut, ei.
Suuren kuusen latvassa
hauska oli keinua.

Lähteet: Anna Sirén. Yle 23.10.2012; Helsingin kaupungin ympäristökeskus 2001. Orava ja vaahtera; Jyrki Oja. Turun Sanomat 16.6.2007; Tuomo Pirttimaa, Luonto. Kaleva 26.7.2008; www.tunturisusi.com/orava; Wikipedia; Orava.