lauantai 19. elokuuta 2017

Suomen luonnon päivä 26.8.

Suomen 100-vuotissyntymäpäivään on lauantaista 26.8. tasan sata päivää, niinpä se on nimetty Suomen luonnon päiväksi. Tätä teemavuoden neljättä merkkipäivää voimme juhlistaa monin tavoin. Vinkkejä löydät tapahtumasivuilta ja itse voit keksiä lisää.


Tässä nautin kauniin kesäpäivän piknikretkestä vastikään viisi vuotta täyttäneen ystäväni kanssa. Pannukakku maistui herkulliselta kermavaahdon ja serkkuni kotitekoisen omenahillon kera. Tyttäreni oli tehnyt juhlallisen makuista raparperimehua, siispä kohotimme pikkuystäväni kanssa raparperimehumaljan Suomelle ja sen luonnolle.

Mökkinaapurit juhlistivat Suomen suvea ja luonnon päivää siniristilipulla. 

Suomen luonnon päivää edeltää puunhalausviikko. Minä löysin Mustion kartanoa ympäröivästä laajasta puutarhasta valtaisan ikivanhan puun halattavaksi. Vaikka puiden halailu on ollut vitsailun aiheena jo pitkään, useat tutkimukset ovat todistaneet metsän positiiviset vaikutukset ihmisten mielialaan. Puiden halailun ympärille on jopa perustettu liiketoimintaa, sillä esimerkiksi pohjoisessa sijaitseva Halipuu-niminen yritys vuokraa lappilaisia mäntyjä halattavaksi.

Suomen luonto on ainutlaatuinen. Luontoa on tietysti kaikkialla, vaikkapa Isossa-Britanniassa, jossa
lontoolainen Edith Holden (s. 1871) piti luonnon tapahtumista päiväkirjaa koko vuoden 1906. Elokuun merkintöjä ovat muun muassa alla oleva ote päiväkirjasta ja lainaus Millerin runosta.

--kuu kaunein! kypsään kesään kuin  
kuningatar ilmaantuu
hän valohelmoin kirjotuin,
ihana Elokuu. R. Combe Miller


25. elok. Pyöräilin--- Loch Ernen pohjoisrantaa seuraava 9 km pitkä tie on hyvin kaunis. Vesi liplattaa toisella puolen, ja toisella kohoavat jyrkät metsäiset rinteet. Tien reunalla kasvoi paljon uljaita puita – en ollut koskaan nähnyt niin kauniita lehtikuusia.

Henri Jokela, Kittilälehti; Yrittäjät; Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906, suom. Aila Meriluoto

perjantai 11. elokuuta 2017

Vieraskynä: Häiveperhosista hiipijöihin ja paksupäihin

Häiveperhosen tapasin ensi kerran, kun se tuli tutustumaan hikiseen hilkkaani Saimaan kanavalla. Siinä oli hätä ja hyvä mieli saada perhosta kuvaan, mutta onneksi mansikoita poimiva vaimo oli lähellä ja hänellä pysyy myös kamera käsissä.

Häiveperhosen koreissa siivissä on häivähdys tropiikkia. Tulee mieleen vaikkapa morfoperhonen, jos näkee häivähdyksen siipien hohtavasta sinestä. Myös siipien alapinta on näkemisen arvoinen. Siinä on mm. loistava silmätäplä. Kas, kun perhosilla pitää olla suuria valesilmiä, joilla pelotellaan saalistajia. 

Häiveperhonen

Häiveperhonen


Hiipijöistä olen tehnyt tuttavuutta mm. mustatäplähiipijän ja lauhahiipijän kanssa. Hiipijät kuuluvat paksupäiden rotuun ja siihen rotuun kuuluu myös kirjosiipien ryhmä (kuvassa mansikkakirjosiipi, lauhahiipijä ja mustatäplähiipijä).

Mansikkakirjosiipi

Lauhahiipijä

Mustatäplähiipijä


Näin pienen esityksen puitteissa ei ole mahdollista tehdä selkoa perhosien maailmasta. Pienen pintaraapaisun merkeissä voisi tutustua kiitäjiin, joista sinisilmäkiitäjä sattui lenkkipolulla vastaan ja räpsäytti heti sinipunaiset ”varoitusvalot” päälle, kun kosketin sen lepokortta kameran putkella. Horsmakiitäjä on myös näyttävä perhonen ja yleensä lepäilee päiväsaikaan horsman varrella ja vähät välittää kuvaajasta.

Sinisilmäkiitäjä



Horsmakiitäjä


Vielä pikakatsaus pienimpiin. Mäkikenttämittarilla on kaunis ”hääpuku”. Voi vain ihmetellä luonnon monimuotoisuutta ja taidetta, jota näkee esim. perhosten asuissa. Pihamittari lienee tavallisimpia kameraan eksyviä mittareita. Serpentiinimittariakin tapaa usein ja se on melkoinen linssilude, jos sattuu sille päälle. Surumittarilla on kaunis suruasu, muistuttaa vähän karttaperhosen syyssukupolvea.

Mäkikenttämittari

Pihamittari

Serpentiinimittari

Surumitari

Perhosten maailma on monimuotoinen ja se tuottaa kameran kanssa liikkuvalle yllätyksiä. Itselläni on laitteistona 450 mm zoom makro, 30 - 70 mm zoom, loittorenkaat, ym. tarvittavaa. Yleensä perhoskuvauksessa riittää kyllä yksikin makro-zoom-objektiivi, jolla pääsee kuvaamaan parin kolmen metrin päästä

Vieraskynään tarttui tällä kertaa luontokuvaaja–kirjailija–opettaja Jouko Varonen.
Teksti ja kuvat ovat hänen.

lauantai 5. elokuuta 2017

Lummepolulla

Mustion Linnan suuri upea puisto sivuaa lahtea, johon on rakennettu sadan metrin mittainen kiertävä laituri, kelluva lummepolku. Polun molemmin puolin pääsee ihailemaan valkeita ja vaaleanpunaisia lumpeita sekä muita vesikasveja. Järven vesi välkehti kauniisti heinäkuisessa auringonpaisteessa ja pääskyset lentelivät ylös alas noukkien hyönteisiä veden pinnalta, kun kuljeskelimme polkua pitkin.

Lumpeet ovat aamu-unisia, joten hyvin varhain lammelle ei kannata suunnata, tämäkin lumme on vasta heräilemässä. Nuppuja oli paljon, joten lumpeiden paras kukinta-aika saattoi olla vielä edessä, ehkä heinä-elokuun vaihteessa.
 

Lumpeiden ja monien muiden lisäksi lahdenpohjukan matalassa rehevöityneessä rantavedessä oli kaksi minulle uutta kasvia, joihin heinäkuisella Mustion-vierailullani ihastuin heti.



Ensimmäinen kasveista oli pystykeiholehti, joka kasvaa yleisenä eteläisen Suomen rehevillä järvillä. Keiholehden nuolenkärjen muotoiset ilmalehdet ovat näyttävät, jousimiehen nuoliin viittaa myös kasvin tieteellinen nimi Sagittaria. Keiholehti kertaa kolmilukua lehtiensä muodossa, kukinnon haaroissa ja kukissaan.

Keiholehden juurimukulat kelpaavat ihmisravinnoksi. Raakana niiden maku on epämiellyttävä, mutta vajaan puolen tunnin keittämisen jälkeen ne muistuttavat maultaan perunaa. Pystykeiholehden turpeaa maavartta puolestaan käytetään Kiinassa vihanneksena.


Toinen kasveista on eksoottisen näköinen sarjarimpi. Sarjarimmellä on reilun metrin mittaiset kukkavarret ja kolmisärmäiset kapeat lehdet. Ruotsissa sen lehdistä on kudottu muun muassa mattoja ja istuinsuojuksia.

Sarjarimpi näytti viihtyvän tyynessä lahdessa hyvin, eikä se edes kuki virtaavassa vedessä. Myös rimmen kukat ovat kolmilukuiset ja halkaisijaltaan kolmisenttiset. Yleensä sillä on vain muutama kukka auki kerrallaan, mutta koko sarjan kukkiminen kestää pari kuukautta.



Kaunis sarjarimpi on Kanadassa harmillinen vieraslaji, joka huonontaa veden laatua ja siten köyhdyttää alkuperäistä lajistoa. Kasvusto voi olla jopa niin tiheää, että se estää järvellä veneilyn. Tuosta ei Suomessa liene toistaiseksi pelkoa, sillä sarjarimpi on yleinen vain paikoitellen Lounais-Suomen ja Pohjanmaan jokisuissa, mutta muualla maassa harvinainen. Kokemäenjoen suistossa on tapahtunut muutoksia huonompaan suuntaan, sillä 1980-luvun laaja-alaisista pystykeihokasvustoista on jäljellä vain rippeet ja sarjarimmetkin ovat selvästi taantuneet ilman mainittavaa syytä.

Linnunpojat lähtevät pesästä,
On se aika kun sarjarimpi kukkii,
vaaleanpunaiset kevyet kruunut latvuksissa,
Vene ajelehtii hitaasti virran mukana,
ohut savuvana leijuu jostain,
en viitsi liikuttaa melaa,
lojun vain.

Lähteet: Kokemäenjoen käyttötieto; LuontoPortti; Suomen luonto. Kasvit; Puutarha.net; Wikipedia.org.; Hannu Mäkelä, Elämisen keveys

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Ongella

Saaressa on aina sunnuntai, tunnelmoi Samuli Putro sanoittamassaan ja säveltämässään laulussa. Oli sananmukaisesti sunnuntai ja kaupan päälle vielä sunnuntaisää, kaunis ja heinäkuisen kesäinen. Naapurimökin Siru tuli isoisänsä, ukon kanssa meille kylään. Kyläily muuttui pian ongintaretkeksi.

Hei kato, koho pomppii … siellä on varmaan kala… Siru vetäisee siiman ripeästi ylös järvestä, mutta saalis ehtii karata. Se saattoi olla särki. Särkihän on se tuttuakin tutumpi kala, joka pompottelee ongenkohoa ennen kuin lopulta tarttuu matoon tosissaan. 



Parhaiten särjen tuntee punaisista silmistään ja hopeisista kyljistään. Särjen kotivesiksi käyvät kaikenlaiset järvet. Se viihtyy hyvin myös rehevöityneissä vesistöissä, joiden tunnusmerkkinä pidetään sinilevien massaesiintymistä. Koska särki syö monipuolista ravintoa, muun muassa levää ravinnokseen käyttävää eläinplanktonia, levät pääsevät runsastumaan. Tästä syystä särkeä pidetään osasyyllisenä järvien ravinnepitoisuuden kasvuun ja sen maine on laskenut.

Mummulassani oli aikoinaan aamiaispöydässä aina leikkeleen asemesta suolakalaa, usein juuri särkeä. Se olikin aikaisemmin varsin arvostettu talouskala, jota käytettiin sekä kuivattuna että varsinkin suolattuna, mutta nykyisin särki ei oikein kelpaa ruokakalaksi.

Moni ei edes halua maistaa särkeä, vaan pitää sitä ruotoisena ja lämpimänä aikana mudalta maistuvana. Suomen kalastajien keskusjärjestö sanoo kuitenkin särjen syöntiä melkeinpä ympäristöteoksi. Oikein käsiteltynä särki ei ole roskakala, vaan siitä voi kotikeittiössäkin tehdä maittavaa ruokaa, mm. kuten savolaista sardiinia tai särkimassasta kalapihvejä. Huomattava määrä pyydetyistä särjistä päätyy turkiseläinten rehuksi, mutta osa jauhetaan myös kalamassaksi, jota toimitetaan ravintoloihin.



Särki on Suomen kolmanneksi yleisin kalalaji ja monen pienen järven runsaslukuisin kalalaji. Särkeä tavataan koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Lähes joka kolmas suomalainen harrastaa kalastusta, nykyisin kalastusharrastus lisääntyy erityisesti alle 10-vuotiaiden ja yli 45-vuotiaiden keskuudessa. Sisävesillä onkimisen on tutkittu olevan suosituin vapaa-ajan kalastusmuoto Suomessa. Englannissa särki on arvokas onkijoiden intohimojen kohde, kun taas särkiä syövä kuha mielletään roskakalaksi. 


Isovahempiensa mökillä lomaileva kymmenvuotias Siru on innokas kalastaja. Hän kalastaa sekä rannalta mato-ongella että ukon kanssa veneestä virvelöimällä. Tässä kuvassa Siru seisoo onkineen Saimaan rannalla Ruokolahden maisemissa.

Taas ongenkohoa viedään… jännittävää… nopea riuhtaisu ja saalis lennähtää ylös aalloista. Se on hopeakylkinen särki, jonka Siru pistää nopeasti vesisankoon. Ukko laittaa uuden madon Sirun koukkuun ja onkiminen jatkuu. Uusi siiman nykäisy ja sen päässä uusi särki. Nyt tytön mielestä mamman kissoille on jo tarpeeksi syötävää ja hän lopettaa onkimisen.




Särjestä on sananlaskujakin, muun muassa Hankasalmelta En syö särkikalloo enkä riijoo piikalikkoo. Heinävedellä puolestaan on sanottu: Syö särkee, niin suat järkee.

Särki on yleinen ja tavallinen kala, joten siitä ei ole kansanperinteessäkään juuri mainintoja. Kalevalassa särki esiintyy kuitenkin yhdessä runossa, jossa morsianta opastetaan, miten hänen tulisi elää miniänä kuin suppusuu särki ja pienivatsainen salakka.
--
Pikkuriikkinen, piikkinen kiiskinen.
Mut kuka nyt kiiskiä onkisi,
sanoi pojalle pojan järki.
Ja hän uljaasti huutaa huikkasi,
hei vaan, ja taas tuli särki!---

PS Lepakkobongaus tulee taas! Voit osallistua siihen tänä viikonloppuna eli
28. - 30.7.2017.

Lähteet: Kalevala. Morsiamen lähtövirsi; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Luonnonvarakeskus Luke; Radio Keski-Suomi. Yle. Mirja Pummila Keski-Suomen maa- ja kotitalousnaiset; Suomen kalastajien keskusjärjestö; Suomen luonto. Harri Dahlström 18.7.2013; Suomen luonto. Kalat, sammakkoeläimet, matelijat; taivaannaula.org. Kalamytologiaa; Lauri Pohjanpää, Kalajuttu

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Valkoista, pehmoista suovillaa

Tupasvilla kukkii varhain keväällä ja jopa lumien aikaan, silloin varren päässä näkyy yksittäinen tumma tähkäkukinto. Sellaisia näin suon reunassa huhtikuussa, kun olin katselemassa hankiaisten aikaan majavanpesiä. En ollut uskoa, että nuo kukinnot olisivat muutaman kuukauden päästä valkeatupsuisia tupasvilloja. Tupasvillaa on Pohjois-Suomessa sanottu mustapääksi juuri tummien kukintojen takia, kuten myös Ruotsissa Taalainmaalla, jossa kasvi on vanhastaan tunnettu nimellä svarthuvud.


Myöhemmin siementen kypsyessä kukkien kehäsukaset pitenevät jopa kolmikymmenkertaisiksi valkeiksi karvoiksi, jotka kuljettavat siemeniä. Karvahahtuvat muodostavat yhdessä isoja valkeita hahtuvapalloja, yhden kunkin varren päähän. Niiden mukaan tupasvillaa on sanottu myös valkeapääksi.



Tupas tarkoittaa etenkin Pohjois-Suomen murteissa muun muassa mätästä. Tämä kasvamistavan mukainen nimitys tupasvilla vakiintui 1900-luvun kuluessa kirjakieleen.

Vuonna 1860 Lönnrot käytti kasviossaan tupasvillasta nimeä tupikas niittuvilla, A. J. Melan ja Kivirikon kasvioissa se puolestaan oli vuoteen 1912 asti nimellä tupellinen niittyvilla. Vanhin suovillan tai oikeastaan luhtavillan nimitys on Tillandzin vuoden 1683 kasviluettelossa oleva willapää, jonka rinnalle tuli 1700-luvulla nimi vaivaisenvilla - ehkä sen käyttäjien mukaan.


Myös niittyvillaksi kutsuttu tupasvilla kuuluu suovilloihin, joita on seitsemän eri lajia. Suovillojen valkea, pehmeän näköinen tupsu lienee synnyttänyt nimet karvapää, villapää, nukkaheinä, tupsuheinä ja jäniksenhäntäheinä. Samoin ovat syntyneet vanhat kansannimet kurenuntuva, töppypää, nukkaheinä ja pumpuliheinä.


Aikoinaan suovillojen "pumpulia" on kokeiltu käyttää tyynyjen ja jopa patjojen täytteenä. Viime vuosikymmeninä suovilloista yleisintä eli tupasvillaa on alettu hyödyntää tekstiilikuituna. Satoja tai jopa tuhansia vuosia suossa olleen tupasvillan lehtitupen on nimittäin havaittu soveltuvan hyvin tähän tarkoitukseen, jos se sekoitetaan johonkin toiseen luonnonkuituun, esimerkiksi suomenlampaan villaan, minkä jälkeen siitä valmistetaan hattuja ja päällysvaatteita. Tällainen kuitu sitoo hyvin hajuja ja suoloja, joten siitä tehtyjä tuotteita voidaan käyttää vaikkapa vuode- ja työvaatteina. Tupasvilloja voidaan hyödyntää myös sisustustekstiileissä; minulla itselläni on lahjaksi saatu kuultokudos, jossa on tupasvilloja.


Suovillat ovat lähes yhtä olennaisia soille kuin suot Suomelle. Pääsen ihastelemaan jokakesäisten ajoreittieni varsilla upeita tupasvilla-alueita Pieksämäeltä länteen ja   toisaalta Pohjois-Savossa Sinisen tien maisemissa. 

Valkoinen pilvi
oli laskeutunut niitylle.  
Niittyvillaa se oli.
Melkein kuin oikeaa:
niin valkoista.
Niin pehmoista.

Niittyvilla kukkii,
ajattelin, vaikka sanoivat
ettei se kuki niin
ettei se valkoinen pensselitupsu
ole kukka vaan hedelmä. 

Mutta minulle se kukki
juuri niin.
Juuri sillä tavalla.
Halusin nukkua
niittyvillavuoteella.
Mutta kun juoksin niitylle,
jalkani upposivat jalkojani myöten
märkään maahan.

Piti kääntyä pois.
Katsoa kauempaa pilviniittyä.
                           Niittypilveä.

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Reija-Tuulia Heinonen – Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Suomen Luonto. Kasvit; Valokki-nettikasvio; Maria Lehtonen ja Osmo Nissinen, Lapsuuden pilviniityt