lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kansalliskukkamme kielo

Kielon puhtaan valkoiset kukat liitetään Neitsyt Mariaan. Siitä kertoo kielon tieteellinen nimi Convallaria majalis. Nimi pohjautu Vanhan testamentin Laulujen lauluun, jossa neito vertaa itseään laaksojen liljaan. Kieloja on pidetty puhtauden ja neitsyyden symbolina, niinpä menneinä vuosina morsiuskimput oli usein tehty kieloista.

Toinen legenda yhdistää kielon pitkäperjantain tapahtumiin. Kun Jeesusta vietiin kohti Golgataa, eräs poika tuli itkien pyytämään, että hänet naulittaisiin Kristuksen sijaan. Kun Jeesus kuuli tämän, hänen silmänsä täyttyivät ilon kyynelistä, koska kaikki eivät olleet vielä kovettaneet sydäntään. Näistä kyynelistä kasvoi kieloja. Kolmas tarina puolestaan liittää kielon Ranskassa 500-luvulla eläneeseen Pyhään Leonhardiin, joka taisteli lohikäärmeeksi muuttunutta paholaista vastaan kolme päivää ja lopulta voitti tämän. Taistelussa Leonhard kuitenkin vuodatti verta ja jokaisesta hänen veripisarastaan nousi tuoksuva valkoinen kielo.

Itse olen puolestani kertonut lapsilleni näiden ollessa pieniä, että keijut nukkuvat kieloissa ja heräävät aamuisin auringonpaisteeseen ja kielonkukkien helinään. Oma kielotarinani juontaa juurensa siitä, että olen aina mieltänyt kielot keijukaisten kukiksi ja kodeiksi.

Kielot kukkivat useasti Kielon nimipäivänä 14.6. Kielo on kuulunut menneinä vuosina juhannuksen viettoon, sillä niitä on tuotu sisälle huoneisiin ja joissain paikoin siroteltu rappusillekin. Ennen vanhaan kieloista ja kaisloista on tehty myös seppeleitä, jotka on ripustettu lehmien sarviin. Seppeleiden toivottiin takaavan hyvän sadon ja maidonsaannin. 


Kielo kasvaa niin kivikkoisilla rinteillä kuin lehdoissakin. Tavallisesti kielot leviävät voimakkaiden juurakoiden avulla, jotka kasvavat noin 15 senttiä vuodessa. Suurimmilla kasvustoilla arvellaan olevan ikää 200 – 300 vuotta.

Kielo kasvaa aika yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvinaistuu vähitellen pohjoista kohti niin, että kasvun raja on Kittilän ja Sallan korkeudella. Kieloja tavataan myös muualla Euroopassa sekä Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.




Kielon kukissa ei ole mettä, mutta voimakas tuoksu houkuttelee suurin joukoin siitepölyn kerääjiä. Tuoksua on hyödynnetty hajuvesissä ja saippuoissa, mutta mielestäni niissä ei päästä lähellekään aitoa kieloa. Kielo on lempikukkani ja rakastan sen huumaavaa tuoksua. Olen saanut mieheltäni lahjaksi Kalevala Korun Kaunis Kielo -sarjaan kuuluvan hopeisen rintakorun, minun kieloni kukkii siis ympäri vuoden.

Kieloa on osattu hyötää jo kauan, niinpä se on vanhimpia joulukukkiamme. Minäkin innostuin kasvattamaan viime jouluksi kieloja. Kaivoin myöhäsyksyllä kielon juuria multaruukkuun, jonka vein viileään pariksi kuukaudeksi. Hyvissä ajoin ennen joulua toin kielot huoneenlämpöön kasvattamaan vartta ja kukkia. Talvella valoa on vähemmän, joten kieloista tuli hennompia kuin kesäkieloista, mutta kuitenkin vienosti tuoksuvia.




Kielon marjat ovat aluksi vihreät, sitten keltaiset ja kypsinä oranssinpunaiset. Kielo on vaarallisimpia myrkkykasvejamme, mutta myös rohtokasvi. Kansanlääkinnässä siitä valmistettiin entisinä aikoina sydämen toimintaa vahvistavia ns. sydänalatippoja. Kielon kukista on uutettu lääkettä sekä puhekykynsä menettäneille halvaantuneille että epilepsiaa sairastaville, ja kuivatuista kukista tehdyn pulverin uskottiin tepsivän nuhaan. Kieloa on käytetty myös helpottamaan kihtivaivoja.



Kielo-sana on johdettu sanasta kieli. Elias Lönnrot mukaili nimen kielo kasvin vanhojen kansanomaisten nimien pohjalta, kielo on nimittäin tunnettu lehmän-, härän- ja koirankielenä. On puhuttu myös kieliheinästä, lehmänkieliheinästä tai kielukasta. Olisikohan kielo tullut valituksi vuonna 1967 Suomen kansalliskukaksi lehmänkielenä tai kieliheinänä?

Luonnonkukkienpäivää vietetään sunnuntaina 17.6. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan Yhteispohjoismaisen Luonnonkukkien päivän tavoitteena on kasvituntemuksen ja kasviharrastuksen edistäminen sekä yhteisten luontokokemusten tarjoaminen mahdollisimman monelle.
---
Suvinen lauantaiehtoo, pyhän ehto, pyhä hetki.
Takana päivän, viikon työ, maailman retki.
Syreeni huumaa kielon kanssa kilpaa.
Tienoo tuoksuu kuin kesäneito.
Nousevan kasteen lailla onni osallisuudesta kasvaa,
huomaamatta ja hivuttaen, kuin särkynytsydän.
Puhjetakseen illan hämärässä kukkaan.

Lähteet: Eila Väisänen, Etelä-Suomen Sanomat. Kotimaa 30.9.2008; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Maikki Kulmala, Tiede & tekniikka 6.6.2017; Suomen luonnonsuojeluliitto; Elias Halminen, sommitelma saunan piipusta ja muista asioista.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Lahna, kaislikoiden arkajalka

Kala-asiantuntija Harri Dahlström kirjoitti Suomen Luonto -lehdessä omakohtaisia kokemuksiaan lahnan kudusta: "Olen pyytänyt lahnoja pian 50 vuotta. Joka vuosi lahnat tulevat kudulle kolmessa erässä. Ensimmäinen partti tulee heti hauenkudun jälkeen, toinen tuomen kukinnan aikoihin ja kolmas juhannuksen tienoille."

Lahnojen eri kuturyhmille on meillä annettu vanhastaan kuvaavia nimityksiä, kuten kirsilahnat, tähkä- eli tuomilahnat ja juhannus- eli heilimälahnat. Lahnat tulevat sukukypsiksi 5 – 8-vuotiaina, ja keväällä kutukauden aloittavat juuri nämä nuorimmat lahnat heti jäiden lähdettyä. Seuraavaksi kutevat keskikokoiset lahnat, ja suurimmat lahnat tulevat kudulle juhannuksen maissa, jolloin ruis kukkii eli heilimöi. Kudun kolmivaiheisuus on hiukan erilainen eri vesissä eikä sitä toisaalta tunneta kaikkialla.



Vanhan sanonnan mukaan tuomen kukkiessa lahna kutee ja silloin on sen paras pyyntiaika. Toukokuun loppupäivinä pääsin tarkastamaan vanhan uskomuksen paikkansapitävyyttä, sillä lähdin mökkinaapureiden mukana katsomaan lahnaverkkojen kokemista.

Ilta oli kaunis ja aurinkoinen, kun naapurin mies kävi veljensä soutaessa läpi kahta 85-millistä verkkoa, jotka hän oli laskenut kahden metrin syvyyteen samana aamuna. Kokijan ei tarvinnut edetä pitkälle, kun verkko alkoi tuntua painavalta. Meitä rupesi ihan jännittämään! Pian jännitys vaihtui iloksi, kun kalamies nosti veneeseen toivotun saaliin, parikiloisen pronssikylkisen mätilahnan – vanhat merkit pitivät siis paikkansa! Pienikokoisten lahnojen kyljet ovat hopeanvärisiä, mutta kalan kasvaessa kyljet muuttuvat kullan- tai kuparin hohtoisiksi.



Lahnat viihtyvät Ruokolahden Haapavedellä eli tällaisissa suurehkoissa järvissä, joissa on sekä matalia alueita ravinnon etsimistä ja lisääntymistä varten että toisaalta syväyksiä talven viettoon. Kutuaikaan lahnat keräytyvät jopa niin matalaan veteen, että selkäevät viistävät järven pintaa. Ennen vanhaan kirkonkellojen soitto oli kuulemma paikoitellen kielletty lahnan kudun aikana, etteivät erittäin arkoina kaloina tunnetut lahnat kaikkoaisi kutupaikoiltaan.

Lahna on hyvä indikaattorikala eli ilmentäjälaji, joka kertoo järven mahdollisesta rehevöitymisestä. Toisaalta lahnakanta voimistuu, jos vesistöön pääsee liikaa ravinteita, mutta toisaalta lahnat tonkivat koko ajan järven pohjaa, mikä edistää rehevöitymistä. Kantaa voi hillitä tehokkaasti juuri kutupyynnin avulla.

Usein parvina ruokaa etsivät lahnat tunnistaa järven pinnalla olevista ilmakuplista ja kelluvista kasvinosista. Lahna haeskelee syötävää järven pohjasta miltei pystyasennossa työntäen suunsa torveksi ja imaisemalla hyönteistoukkia, nilviäisiä ja vesikasveja sisältävää pohjaliejua.


Särkikalojen heimoon kuuluva lahna on litteä ja kookas. Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseura ry:n rekisterissä on 2000-luvulla dokumentoidut kalojen ennätysyksilöt. Rekisterin mukaan Suomen suurimman lahnan paino oli 7,45 kiloa, tämä ennätyskala saatiin verkolla 07.06.2003 Imatran Immalanjärvestä.


Hämeen maakakuntakalanakin lahna on varsin yleinen saaliskala Oulujoen vesistöön saakka. Sitä pyydetään useimmiten harvasilmäisillä verkoilla, mutta myös ongitaan. Puolentoista, parin kilon lahna on hyvänkokoinen ruokakala, ja viisikiloisesta kalasta voi olla oikein ylpeä. Lahna oli aiemmin hyvin arvostettu muun muassa suolakalana, mutta se on rasvaisuutensa vuoksi erittäin maukas myös savustettuna.

Lahnaa oli lapsuuteni ruokapöydässä alkukesällä erittäin usein, koska isäni sanoja lainaten kutuaikaan lahnoja saa niin paljon kuin jaksaa kantaa kotiin. Meillä keitettiin monet kerrat lahnakeittoa, ja lahnan pää oli sekä isän että minun herkkua - samoin kuin presidentti Urho Kekkosen. Pidän paljon savulahnasta, samoin pidin äitini saunan muuripadan hiilloksessa valmistamasta lahnasta, joka kypsyi märkien sanomalehtien sisällä herkulliseksi.



Minä löysin kaksi kesää sitten Lappeenrannassa pitkin Saimaan rantaa kulkevalta maantieltä kilon kokoisen elävän lahnan. Sastamalan mökillään viikonloppua viettänyt mies lienee yllättynyt aikoinaan vielä enemmän, kun kahden kilon lahna tipahti taivaalta hänen ulkorakennuksensa katolle. Yle Radio Suomen asiantuntijat antoivat luontoillassa selityksen tuolle lentävälle lahnalle.

--Uusi kansa metsät kaatoi,
Päivät raatoi, yöt lepäsi,
Punoi verkot puhtehella,
Onget aamulla väkäsi;
Käkesi kalalle käydä:
Lammet lahnoja vilisi,
Syvät järvet säynähiä,
Haukia matalat rannat,
Virrat vuolahat lohia.--

Lähteet: Erälehti. Lahnan kalastus verkolla 11.8.2012; Harri Dahlström, Suomen Luonto 4.3.2014, alun perin julkaistu 8/2007; Jari Silvennoinen, Puruvesi 26.4.2018; Jukka Horppila, Suomen luonto. Kalat; Kalasaalis. Ennätyskalat; Lajit. Suomen lajitietokeskus; Luonnossa. Saaliskalat. Lahna; Luontoportti; Veijo Miettinen. Savon Sanomat 18.5.2014; Ruokatieto; Suomalaisen kalastusmatkailun edistämiskeskus ry SKES; Suomen ennätyskalarekisteri. Studio 55; Yle uutiset. Kotimaa 14.10.2015; Kasimir Leino, Runoja Käkisalmen raunioilta (osa siitä).

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Korvasieni on alkukesän aarre

Mitä yhteistä on japanilaisella pallokalalla fugulla ja suomalaisella korvasienellä? Kumpikin on tappavan myrkyllinen, mutta oikein valmistettuna niistä saa herkullista ruokaa.

Korvasienen tunnistaminen on helppoa. Se on huhti-kesäkuussa kasvava suklaan-, punertavan- tai mustanruskea sieni, jonka noin kymmensenttinen lakki on poimuttunut tippaleivän tai aivojen tapaan. Jokainen korvasieni on ulkonäöltään vähän erilainen. Lakin reuna on usein laidoilta jalkaa vasten sisäänpäin kääntynyt. Korvasienen tuoksu on miellyttävä ja voimakas. Piispanhiippa ja poimukellomörsky muistuttavat ulkonäöltään korvasientä, mutta ne kasvavat vain syksyllä.

Korvasienet viihtyvät hiekkapohjaisissa havumetsissä. Olen poiminut niitä metsäpoluilta, ajourilta sekä hakkuuaukeilta, sillä korvasienihän on tunnetusti rikotun maan ystävä ja karikkeenlahottaja. Ensin löytyy yksi korvasieni, mutta pienellä etsimisellä niitä löytyy lisää lähietäisyydeltä. Korvasieni voi olla hyvinkin satoisa, mutta se ei useinkaan esiinny muutamaa vuotta pidempään samoilla paikoilla. Niukkojen sateiden takia korvasieniä on ollut tänä keväänä erittäin vähän ja ne muutamat löytämäni ovat olleet kuivuneita.


Korvasieniä voi myös yrittää viljellä itse. Hakkuuaukealle kaivetaan puoli metriä syvä kuoppa, joka täytetään sanomalehdillä ja peitetään hiekalla, ja sitten jäädään vain odottelemaan. Satoa saattaa tulla jo seuraavana keväänä tai viimeistään parin kolmen vuoden päästä – jos on tullakseen.



Tuntuu hurjalta ajatella tämän sienen edustavan kahta ääripäätä, se on erinomaisen herkullinen ruokasieni, mutta tuoreena tappavan myrkyllinen. Tuoreissa korvasienissä on vesiliukoista ja helposti haihtuvaa gyromitriini-nimistä solumyrkkyä, minkä vuoksi korvasieni on keitettävä erittäin huolellisesti ennen ruuaksi valmistamista. Kuivatut korvasienet liotetaan ja sitten käsitellään kuten tuoreet sienet. 




Lasse Kosonen kertoo Suomen Luonto -lehdessä jutun torilla myytävänä olleista korvasienistä: Sienineuvoja pysähtyi torimummon luokse ja varoitteli tuoreen korvasienen myrkyllisyydestä: ”Pitäisi olla varoitusteksti: KÄSITTELEMÄTTÖMÄNÄ MYRKYLLINEN.”. Mummo teki työtä käskettyä ja seuraavana päivänä korvasienipöydän luona oli pahvilappu ja teksti KÄSITTÄMÄTTÖMÄN MYRKYLLINEN. Tarina ei kerro, kävikö kauppa.

Oli kerran Haitula,
joka oli pienempi kuin pieni,
joka oli pikkuruinen tylleryinen,
aivan mahdottoman pieni.

Hän asui korvassa,
joka oli sattumoisin sieni,
joka oli korvasieni sattumoisin,
aivan kummallinen sieni.

Ja siinä sienessä
oli viisikymmentä koloa
sekä viisikymmentäviisi kolonkoloa
sekä sata kolonkolonkoloa.

Vaan kerran Haitula
tuumi että oli vasta noloa,
ettei ollut viisikymmentäkuusi koloa.
Ja lähti pois.


Lähteet: Evira; Heikki Paavola, Yle 25.2015; Kauko Salo, Luonnonvarakeskus ; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 12.5.2014; Maija Ala-Siurua, Maaseudun tulevaisuus. Ympäristö 26.4.2012; Martat. Marttakoulu; LuontoPortti; Seppo Vuokko, Suomen Luonto 26.9.2014; Sienikirja. Wikikirjasto; Savon Sanomat. Kotimaa 16.4.2017; Sirpa Hammarberg, Anna 23.5.2012; Suomen Lajitietokeskus; Wikipedia; Kirsi Kunnas. Tiitiäisen satupuu. Runo Heitula. Mikä on kolonkolonkolo?

lauantai 26. toukokuuta 2018

Tontun kuppeja keväisessä metsässä

Huhtikuisen haapametsikön pohja oli märkää, jopa upottavaa. Tiesin alueen entiseksi niityksi, joka oli ruvennut metsittymään. Maakerros oli edellisvuotisten haavan ja lepän lehtien peittämä, mutta ruskeiden lehtien alta pilkotti jotain punaista.




Siirreltyäni lehtiä syrjään sain esille sienen, jonka tunnistin punamaljakkaaksi. Kohta isoja ja pieniä tulipunaisia sieniä löytyi lisää maatuvien risujen päältä. Malja oli sisäpinnaltaan punainen, ja sen ulkopinta oli vaalea, jopa vähän nukkamainen.


Muutaman sentin mittainen punamaljakas on jalaton, sillä sieni kiinnittyy alapinnaltaan lahoavaan puuainekseen. Punamaljakas viihtyy lehtometsissä, mutta myös puutarhoissa. Alun perin vain itäisessä Suomessa tavattu sieni on nykyisin levinnyt jo Etelä- ja Keski-Suomeen. Britit muuten nimittävät tulipunaista maljakasta tontun kupiksi ”Scarlet elf-cup”, syystäkin.


Punamaljakas ei ole myrkyllinen, mutta Suomessa sitä ei pidetä ruokasienenä. Keski-Euroopassa kasvaa kaksi punamaljakaslajia, joista toista kerätään ruuaksi esimerkiksi Unkarissa. Punamaljakkaita voi löytää maaliskuussa heti lumien sulettua, sillä se aloittaa kasvun jo syksyllä. Huhti-toukokuussa maljakkaita esiintyy kuitenkin runsaimmin, mutta niitä voi tavata vielä kesäkuussakin. Se voi joskus harvoin kasvaa myös myöhäissyksyllä, kuten kävi viime vuoden lauhana joulukuuna.


Eniten punamaljakasta muistuttaa sitä harvinaisempi kukka- eli tulppaanimaljakas, joka on paljon pienempi, pidempijalkaisempi ja ruukkumaisempi kuin punamaljakas. Maljasieniin kuuluu myös oranssimaljakas, joka sekin on muodoltaan kuppimainen. On monia muitakin maljakkaita, muun muassa rahkamaljakas, yleinen sysimaljakas sekä harvinaiset rahkamaljakas ja punareunamaljakas. Nämä sienet ovat minulle toistaiseksi vielä vieraita.



Omista sienikirjoistani en löytänyt jälkeäkään punamaljakkaasta, mutta muista lähteistä sain selville sen punaisen värin johtuvan itiökoteloiden lomassa sijaitsevista tukirihmoista, joissa on kirkkaita värijyväsiä. Britanniassa punamaljakkaita on käytetty ennen vanhaan pöytäkoristeluissa sammalten kanssa.

Tässä on jaossa maljoja
mahlaa voit ”niistä juoda”.
Se on raikas voimajuoma,
voi energiaa päivääsi tuoda.

Lähteet: Erkki Jormanainen, Värtsilän verkkolehti, Sieniä näkyvissä 4.5.2012; Henry Väre, Suomen luonto. Kotelosienet; Jarkko Korhonen. LuontoPortti. Verkkolehti; Jarkko Korhonen, Pirjo Penkkimäki, Suomalainen sienikirja; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 25.4.2018 ja 22.4.2013; Martti Rajamäki, Riihimäen seudun luonnonsuojeluyhdistys 26.5.2013; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas; Sepon sieniopas; wikipedia; sinikko.vuodatus.net 12.4.2016.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Kevätnimisiä kasveja

Montako kevät-alkuista kasvin nimeä sinä tiedät? Minä löysin kasvikirjasta kymmenkunta, mutta osa niistä on minulle vieraita. Kevät-alkuiset kasvit kukkivat touko-kesäkuussa, jopa huhtikuun loppupuolella. Yleensä kevätkukat ovat keltaisia ja erottuvat hyvin ympäristöstään, mikä on tärkeää pölytyksen kannalta. Tosiasiassa Etelä-Suomessa on myös muunvärisiä kevätkukkia, mutta pohjoiseen ja sisämaahan mentäessä keltaisten kukkien ylivalta kasvaa.



Monivuotinen kevätpiippo on matalakasvuinen ruoho, joka sulautuu helposti ympäristöönsä. Tämä matalakasvuinen ja vaatimaton kasvi jääkin monelta huomaamatta haalean värinsä ansiosta, eikä sen kukkiakaan oikein tunnista kukiksi. Opin tuon kasvin jo kouluikäisenä, ehkäpä sen hauskan latinankielisen nimen johdosta, joka on Luzula Pilosa.


Kevätesikko työntää jo huhti-toukokuussa esille sykkyräisiä lehtiään kukkapenkissä. Esikko on sananmukaisesti kevään ensimmäinen eli esikoinen. Esikko on kova leviämään, joten pihapiirissä on syytä tarkkailla, ettei kasvi karkaa lähimetsiin. Ahvenanmaalla esikko on saanut maakuntakukan nimen ja on siellä yhtä runsas kuin muualla leskenlehti.

Kevättaskuruoho on saapunut Suomeen saksalaisen heinänsiemenen mukana ja kulkeutunut rikkaruohoksi heinäpelloille. Sieltä se on levinnyt muille niityille ja pientareille jääden 1900-luvulla lopullisesti kasvistoomme. Minunkin kotipihallani kasvaa runsaasti kevättaskuruohoa, onhan se yleinen kasvi Suomen eteläisimmässä kolmanneksessa.






Kevätleinikki on aurinkoisen keltainen, mutta vaatimattomamman näköinen kuin pari viikkoa myöhemmin kukintansa aloittava niittyleikki. Kevätleinikin kukan teriö on usein epämuodostunut, ja vain pari kolme terälehdistä on normaaleja.





Kevätlinnunsilmä on mielestäni yksi kevään söpöimmistä kasveista, sillä siitä tulee ensimmäisenä mieleen piparkakku. Nämä keltaisen-vihreät kasvit erottuvat ruskeassa maastossa helposti, ennen kuin ruoho alkaa kasvaa ja pensaat saavat lehtensä. Linnunsilmät suosivat kosteikkoja, joissa ne kasvavat laikkuina lähinnä Etelä-Suomessa. Puron varsi näyttää olevan niille erityisen mieluisa kasvupaikka. Myöhemmin kesällä keltainen väri haalistuu ja kasvit sulautuvat ympäristöönsä. 









Kevätlinnunherne on purppuranpunainen lehtokasvi, jonka havaitsin muutama vuosi sitten lenkkimaastostani. Kasvia esiintyy vain hajanaisesti ja paikallisena, koska on vaatelias kasvupaikkaansa nähden. Kevätlinnunhernekin on eteläisen Suomen laji, siitä syystä en tavannut sitä koskaan lapsuuteni kotiseudulla Pohjois-Savossa. Kevätpiippo onkin näistä kevätalkuisista kasveista ainoa, johon tutustuin jo alakouluikäisenä.

--
Ja laakso, äiti, vihreä on, raikas ja hiljainen
ja esikot ja leinikit on katteena kumpujen.
Ja kaikki pienet purot alkavat villin karkelon.
Kevätneidoksi minut valittu, Kevätneidoksi valittu on.

Lähteet: Hymy. Luontosarja 27.5.2009; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 28.4.2016; Lajitietokeskus; LuontoPortti; Seppo Vuokko Suomen Luonto 5/2013, alkuaan 5/2000; Alfred Tennyson (1809 – 1892), The May Queen, Kevätneito, suom. Raili Takolander.