lauantai 21. heinäkuuta 2018

Pesällinen harmaasiepon poikasia

Perhetutut saivat mökillä naapurikseen harmaasiepon. Harmaasiepon pesintä pihapiirissä asettaa omat rajoitukseksensa, niinpä mökkiläiset katsoivat parhaaksi sopeuttaa oman elämänsä näiden lyhytaikaisten vieraiden mukaan. Kun poikaset oli saatu maailmalle, ilo ja huojennus lienee ollut molemminpuolista.


Harva lintu pesii yhtä lähellä ihmistä kuin harmaasieppo. Sen pesän voi löytää ikkunalaudalta, pöntöstä, halkopinosta, kukkaruukusta tai oikeastaan mistä vain. Harmaasiepon pesä sijaitsee usein ikään kuin hyllyllä ja pesästä on aina hyvä näkyvyys. Meidän vapaa-ajantalossa harmaasieppo oli tehnyt pesänsä sadevesikourun yläpäähän, josta se näki hyvin yli koko pihamaan, mutta me emme sen pesään.



Koska pesät ovat avoimella paikalla, osa niistä tuhoutuu kesän mittaan niin pihoilla kuin metsissäkin. Tälle naapurimökin pesälle oli käydä huonosti, sillä juhannusmyrsky sai aikaan sen, että pesäpönttö liukui koivun runkoa pitkin sen juurelle. Mökin isäntä sai kuitenkin nostettua pöntön takaisin ja niin harmaasieppo jatkoi pesintäänsä Saimaan saaressa. 
 


Harmaasieppo tuo vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta eloa pihapiiriin tähystellessään kuivalla puun oksalla tai pyykkinarulla. Pääasiassa ilmasta saalistava harmaasieppo lehahtaa oksalta hyönteisen perään ja palaa pyrähdyksen jälkeen samalle paikalle. Pesän tapahtumia seuratessani näin emojen tuovan poikastensa oranssiin kitaan suurien vaaleiden perhosten lisäksi myös pitkiä toukkia. Joskus harmaasieppo noukkiikin maassa olevia selkärangattomia lentävien hyönteisten lisäksi.


Harmaasieppo kuuluu maamme kymmenen yleisimmän linnun joukkoon ja Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 1,4 - 1,8 miljoonaa paria. Linnut palaavat meille toukokuun lopulta ja lähtevät takaisin talvehtimaan Afrikan tropiikin lämpöön jo elo-syyskuussa.


Harmaasieppo munii tavallisesti viisi munaa, joita naaras hautoo parisen viikkoa. Tämän pesän viisi poikasta kuoriutuivat 30.6., minkä jälkeen pesäpoikasaika kesti kaksi viikkoa, jolloin sekä naaras että koiras syöttivät poikasia.

Tarkkailin ja kuvasin pesyettä heinäkuun puolivälissä, jolloin lintuvanhemmat kantoivat ahkerasti syötävää pesään ja veivät kakkapusseja ulos. Emojen ollessa ruuanhakumatkalla kaksi suurinta poikasta kurkki ihan pesän suuaukolla. Koko katras räpytteli siipiään ja oli jotenkin lähtövalmiin näköinen. Kun kesämökin perhe saapui kotiin saman päivän iltana kuuden maissa, ensimmäinen, se isoin poikanen lähti pesästä ja pian toinen perästä. Loput kolme jättivät pöntön seuraavana aamuna. Pesästä lähdön jälkeisinä päivinä poikaset ääntelivät lähipensaissa, mutta itsenäistyvät pari kolme viikkoa pesästä lähdön jälkeen, mihin asti emot ruokkivat niitä maastoon.



Harmaasieppo on muita sieppoja kookkaampi. Koirasta ja naarasta ei voi erottaa toisistaan ulkonäön perusteella, sen sijaan nuoret linnut ovat aluksi täplikkäitä. Harmaa- ja kirjosiepon ikäennätys on yksitoista vuotta. Lajien keski-ikä on kuitenkin selvästi pienempi kuin ikäennätys, useimmiten vain vajaat puolet ikäennätyksestä. Harmaasieppo on yksi käen yleisimmistä isäntälajeista. Koska harmaasiepon pönttö tai pesäpaikka on avoin, käkinaaraan on helppo munia sinne.

--
Kirjosieppo huutaa naaraalleen
”Tule katsomaan mitä tarjoilen”.
--
Harmaasieppo vahtii pesäpuuta,
pian on jo monta suuta
hyönteisiä huutamassa
isommiksi kasvamassa.
--


Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; LuontoPortti; Perhe Lankinen; Korvenneidon Runon polkuja, spacen-runon-pokluja-sivuilla-kirjoittamiani-v-2008, Aamukonsertti kesässä (osa siitä).

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Kimalaiset hyörivät ojakellukan kukkapalleroissa

Ojakellukka on helppo tunnistaa nuokkuvista, hieman kellomaisista kukistaan ja pehmeän sointuvista väreistään. Verholehdet ovat samettimaisen punaruskeat ja niiden alta alushameena vilkkuvat kellanvalkoiset, vanhemmiten ruusunpunaisilta näyttävät terälehdet. Kun ojakellukkaa katsoo läheltä ja vastavalossa, kasvia verhoava karvapeite hohtaa ja kukan hienostuneet värit pääsevät oikeuksiinsa. Lapsena totuin sanomaan tuota kasvia niittykellukaksi, joka on sen toinen nimi.



Kansan suussa ojakellukan nimi on muuttunut myös pulpukaksi tai pumppuheinäksi, sillä kasvin tunnistaa ujosti alaspäin nuokkuvista, oikeastaan koskaan aukeamattomista kukista. Ojakellukoiden kukkien ympärillä hääräävien kimalaisten ja mehiläisten mukaan kasvia on puolestaan kutsuttu milloin kimalaisen-, mehiläisen- tai mettiäisenkukaksi ja kotiseudullani Savossa sitä sanottiin ampiaisenkukaksi. Ruotsiksi ojakellukka on humleblomster eli kimalaiskukka. Kuulin vastikään eräältä tutulta, että hän oli pelännyt lapsena ojakellukoita, koska oli luullut niitä ampiaisenpesiksi.



Yleiskieleen otettu kasvin nimi kellukka on johdettu sanasta kello kukkien ulkomuodon mukaan. Kellukka on sievistetty versio ronskimmista vanhoista nimistä. Kunnianarvoisa professori Elias Tillandz merkitsi Turun seudun kasviluetteloonsa ojakellukan vuonna 1683 nimellä bässincullin muna. Vielä Jusleniuksen vuoden 1745 sanakirjassa tuo nimi säilyi, mutta 1800-luvulla se muuttui muotoon pässinkellukka. Kasvi on tunnettu myös karvakellukkana ja lampaankellottimina, kasvavathan ojakellukan kukat yleensä pareittain.



Siemenet pitenevät kypsyessään noin sentin ja kypsät hedelmät kasvi ojentaakin pystyyn, jotta koukkupäiset siemenet takertuisivat ohikulkevien eläinten turkkiin tai ihmisten vaatteisiin, jolloin kasvi leviää uusiin paikkoihin. Ojakellukka viihtyy hyvin monenlaisilla kasvupaikoilla ja levittäytyy voimakkaasti myös ihmisen luomiin ympäristöihin.



Suurimmassa osassa Suomea ojakellukka kasvaa yleisenä niityillä, mutta myös metsänreunojen ruohostossa. Liikkuva vesi tai sen läheisyys edistävät ojakellukan rehottamista.

Ojakellukan juurakko on punaruskea, puiseva ja karvas, keväällä hieman neilikan makuinen. Siitä on paikoin keitetty lääkettä lehmien punatautiin, minkä vuoksi kasvia on nimitetty muun muassa Parikkalassa punaheinäksi ja Kangasniemellä veriheinäksi.
 

Ojakellukkaa ja sen sukulaista kyläkellukkaa on aikoinaan viljelty luostarien puutarhoissa. Kasvin keskiaikainen latinalainen nimi herba benedicta tarkoittaakin siunattua yrttiä. Kellukan juurta on käytetty ihmisillä rohdoksena ripuliin ja vatsavaivoihin sekä vilustumistauteihin, lisäksi verenvuotoon, kouristuksiin ja hinkuyskään. Se alentaa kuumetta, kohottaa yleiskuntoa ja lisää ruokahalua. Ulkoisesti ojakellukalla on parannettu haavoja ja ientulehdusta. Ojakellukasta on muinoin valmistettu myös taikaesineitä, koska sen on uskottu karkottavan pahoja henkiä.


"Otetaanpas kiiltomalva,
siitä tulee hyvä salva,
sekaan pannaan tähtimö ja niittykellukka.
Hiirenvirnaa, tulikukkaa
vähän mukaan, älä hukkaa
huiskiloita nuokkuhelmikän,
hui-jaa."

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; paavalinkukka; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Suomen luonto, kasvit. Ruusukasvit; Yrtti.com. Puutarhuri 14.3.2013; Marja-Leena Mikkola, Lumijoutsen. Parannusvoiteen resepti.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Pihapönttöjen uskolliset asukkaat

Keittiön ikkunan takana olevassa metsikössä nähtiin kesäkuussa touhukasta lintuväkeä. Siellä on nimittäin viidentoista metrin etäisyydellä toisistaan kolme pesäpönttöä ja jokaisessa asukkaat; kirjosiepolla kuusessa, sinitiaisella koivussa ja talitiaisella petäjässä. Tarkkailin kesätalomme pihamaalla Pohjois-Savossa näiden naapurusten elämää.

Terhakanoloisia mustavalkoisia kirjosieppokoiraita olin seurannut kesän alussa niin Pielavedellä kuin Lappeenrannassa ja Ruokolahdellakin. Jokaisessa kohteessa koiras esitteli ja kehui varaamaansa pönttöä emäntäehdokkaille, että tässäpä olisi tarjolla oiva koti. Poikamiehiksi taisivat kuitenkin jäädä muut paitsi tämä pielavetinen, jolla oli ainakin yksi pesällinen poikasia.



Kirjosiepon pesässä on yleensä 5 – 8 munaa, joita vain naaras hautoo pari viikkoa, minkä jälkeen pesäpoikasvaihe kestää toiset kaksi viikkoa. Kirjosieppo pyydystää lentäviä hyönteisiä istuen oksalla, josta sillä on hyvä näkyvyys. Oksalta se tekee lyhyen pyrähdyksen ohilentävän hyönteisen perään ja palaa sitten takaisin samalle istumapaikalle. Emoilla pitää kiirettä, sillä poikue saa pesässä oloaikana 15 000 hyönteistä ruuakseen.

Koska myös koiras näytti kantavan ötököitä pönttöön, kyseessä oli ykkösnaaraan pesä, sillä moniavioiset koiraat auttavat vain sitä poikasten ruokinnassa ja kakkosnaaras jää yksinhuoltajaksi. Yläpuolella olevassa kuvassa on naaraskirjosieppo.

Sinitiainen munii yleensä yhden kerran kesässä 8 – 14 munaa, joita naaras hautoo kaksi viikkoa. Sekä koiras että naaras ruokkivat poikasia, jotka tulevat lentokykyisiksi vajaassa kolmessa viikossa. Tämä sinitiainen oli pesälle tullessaan arempi kuin naapurinsa talitiainen, sillä se kierteli vieressä olevan pihlajan oksissa kotvan aikaa ja katseli muutenkin ympärilleen, ennen kuin rohkeni sujahtaa pesän suuaukosta sisään.





Talitiaisemo munii 6 – 12 munaa, joita se hautoo kaksi viikkoa. Iso munamäärä on sopeutuma poikasten suureen kuolleisuuteen, sillä vain muutama tiaisenpojista selviytyy ensi kevääseen. Talitiaispariskunta ruokki ahkerasti poikasiaan kesäkuun alussa. Emot tuovat ensin vain pieniä hyönteisiä, mutta niiden koko kasvaa poikasten viiden ensimmäisen elinpäivän aikana. Usein emot irrottavat hyönteisiltä siivet ja jalat, ennen kun syöttävät ötökät poikasille. Pienet, pehmeät ja ravinteikkaat perhosentoukat ovat tiaisten suosimaa poikasruokaa.

Kun olin tarkkailemassa tiaisia uudelleen kesäkuun lopulla, ensipesyeen poikaset olivat jättäneet kotipesän, jossa ne olivat kasvaneet kolmisen viikkoa. Kun poikaset ovat kerran hypänneet pesästä ulos, ne eivät enää palaa sinne. Poikaset kerjäävät pesän lähettyvillä olevissa puissa ruokaa ja emot kantavat sitä niille melkein samaan tahtiin kuin aiemmin pönttöön. Talitiaisperhe pysytteleekin yhdessä niin kauan kuin poikaset tulevat toimeen omillaan eli parin kolmen viikon kuluttua pesästä lähdöstä. Oksistosta kuului iloinen sirkutus, kun tiaislapset uteliaina ja touhukkaina hypähtelivät sinne tänne. Noin neljännes talitiaispareista kasvattaa kesän aikana vielä toisen poikueen.




Molemmat tiaisvanhemmat hakevat ruokaa, mutta enimmäkseen se on isän vastuulla. Isä lennättää paikalle toukkia, hämähäkkejä ja muita pikkuhyönteisiä. Sekä sini- että talitiaisen poikasille hämähäkit ovat tarpeellisia tietyssä kehitysvaiheessa. Yhden teorian mukaan hämähäkit ovat nimittäin tärkeitä höyhenistön kasvulle, toisen teorian mukaan taas tiaisten aivot tarvitsevat hämähäkeissä olevaa tauriinia. Myös hiekanjyviä tarvitaan poikasten ruuansulatukseen ja etanankuoria luuston kehittymiseen.

Tali- ja sinitiaisten ruokailutottumukset ovat erilaiset, mutta toukkasesongin aikaan ne kilpailevat samasta ruuasta ja etsivät sitä samoista paikoista. Sinitiainen etsii syötävää yleensä puiden latvoista ja yläoksilta, talitiainen enimmäkseen maasta, puunrungoilta ja matalilta oksilta. Talitiainen on vähän sinitiaista kookkaampi ja myös pyydystää poikasilleen suurempia toukkia ja hyönteisiä kuin sinitiainen.


Siepot ja tiaiset veivät poikasilleen pikkuötököitä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tiaiset myös tuovat kakat pois pöntöstä, mutta kirjosiepot eivät ole yhtä siistejä. Pönttökameroista on nähty, että tiaisenpojat nostavat pyrstön kohti taivasta ja emo ottaa ulostepussin suoraan nokkaansa. Lintuemoilla kävi toteen vanha ohjeistus: Vie mennessäs, tuo tullessas.

Niiden kolmen viikon aikana, jonka tiaisten poikaset viipyvät pesässä, vanhemmat tuovat poikasilleen 10 000 toukkaa, yhden kerrallaan. Tätä on verrattu samaan kuin ihmisvanhemmat kantaisivat lapsilleen joka päivä yli sata kiloa ruokaa hakien kaupasta yhden tavaran kerrallaan kotiin.

Lajienvälistä sosiaalista oppimista koskevassa tutkimuksessa Jukka T. Forsman ja Janne-Tuomas Seppänen käsittelevät kirjosiepon ja tiaisten suhdetta. Tutkimuksen mukaan kirjosieppo valitsee pesäpaikakseen pöntön, johon on maalattu samanlainen kuvio kuin tiaisen valitsemassa pesässä. Kirjosieppo myös tutkiskelee tiaisten pesää ja päättelee munamäärän perusteella, onko seudulla hyvä ravintotilanne ja säätelee sen perusteella omien muniensa määrän.

Tuli kevät, muuton aika.
Kymmenen asuntoa koivuihin pihaa kiertäviin vuokralle mekin laitettiin.
Ohjelmaa aamuin illoin, vuokran maksuksi sovittiin,
kun yhteen asettui asukkaaksi laulunopettaja kirjosieppo, toiseen tuli taloksi talitintti, kolmanteen kotiutui kottarainen pilkkutakki. - osa runoa -

Lähteet: Andreas Tjernshaugen, Tiaisten salattu elämä; Juha Laaksonen. Yle 10.11.2016; Jukka T. Forsman ja Janne-Tuomas Seppänen, Lajienvälinen sosiaalinen oppiminen; LuontoPortti; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Pertti Koskimies, Suomen Luonto 5/2018; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Wikipdia; Päivi 2005, Vuokralaiset www.oyk.fi/paivi.ronkainen/muutama_runo.htm

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Valkolehdokki, kesäyön kuningatar

Siro valkolehdokki lienee kaikkein tunnetuin ja kolmanneksi yleisin Suomen orkideoista eli kämmeköistä. Valkolehdokkeja myytiin 1900-luvun alkupuolella yleisesti kaduilla ja toreilla, minkä vuoksi kerääminen kiellettiin 1952 ja kasvi rauhoitettiin 1997 Manner-Suomessa. Aiemmin valkolehdokki kärsi siis liiallisesta poimimisesta, mutta nykyisin maankäytöstä ja rakentamisesta.

Valkolehdokki kasvaa melko yleisenä Ahvenanmaalla eikä se ole siellä rauhoitettu. Kasvi on ikuistettu Ahvenanmaalla tämän vuoden maaliskuussa Åland Postin käyttöön ottamiin tarramerkkeihin, ns. postimaksulipukkeisiin, joihin Andy Horner on valokuvannut neljä Ahvenanmaalla viihtyvää orkideaa: valkolehdokin, maariankämmekän, yövilkan ja kimalaisorhon.



Metsäkasvina kämmeköiden heimoon kuuluva sangen vaatelias valkolehdokki ei ole kuitenkaan varsinaisesti lehtokasvi. Kasvi näyttää pitävän erityisen paljon koivuvaltaisista hakamaametsistä, mutta runsain se on myöhään kasketuilla alueilla. Nykyään valkolehdokki ei ole enää uhanalainen, mutta yleiseksi sitä voi sanoa vain paikallisesti. Eniten valkolehdokkeja tavataan Lounais-Suomen lisäksi Kaakkois-Suomessa, jossa sen voi löytää kalkkipitoisesta maastosta. Esiintymät ovat yleensä niukkoja, mikä tarkoittaa harvoin kymmentäkään kukkivaa vanaa samalla lähialueella.
 
Valkolehdokin puolimetrinen pysty varsi kohoaa kahden suuren ja soikean vastakkain olevan alalehden keskeltä. Varren latvaan kehittyvä tähkämäinen kukinto voi olla kymmensenttinen, ja sen valkoisissa kukissa on erityisen pitkät kannukset.



Hämärässä valkoiset kukat melkein hohtavat, sillä kehälehdet heijastavat valoa peilin lailla ja tulevat hyvin näkyviin himmeässä kesäyössä. Ensin kasvista kuitenkin aistii huumaavan, jasmiinimaisen tuoksun. Kun koko metsä tuoksuu, tiedät lähistöllä olevan valkolehdokkeja - olen näet itsekin tuoksun perusteella löytänyt niitä heinikosta.

Valkolehdokin kukkien tuoksu leijuu ilmassa vahvasti juuri juhannuksen tienoon öinä. Se houkuttelee yöperhosia, etenkin kiitäjiä. Tuoksu vetää vertoja kielon tuoksulle, joidenkin mielestä ehkä ylittääkin sen hienostuneella vivahteellaan. Voimakkaan tuoksunsa vuoksi valkolehdokkia on nimitetty kesäyön kuningattareksi. Kasvin ruotsinkielinen nimi nattviol viittaakin siitä yöllä erittyvään tuoksuun. Valkolehdokkia pidetään romanttisena kukkana ja se on innoittanut niin runoilijoita kuin kirjailijoitakin.



Tasavallan presidentti Sauli Niinistö soitti muutama vuosi sitten yllätyspuhelun suoraan Ylen luonto-ohjelmaan ja paljasti lähetyksessä valkolehdokin olevan hänen lempikukkansa. Sama kasvi on valittu Salon kaupunkiin kuuluvan Kiskon nimikkokukaksi.

Valkolehdokilla on useita nimiä kansankielessä, kuten aataminkämmen, jeesuksenkämmen, lehmänkieli ja Maarian sormen juuri. Valkolehdokkiin liittyy myös monenlaisia kansanuskomuksia. Keskiajalla uskottiin, että jos perheen isä syö lehdokin mukuloita, seuraavasta lapsesta tulee poika. Luonnontutkija Carl von Linné puolestaan suositteli ikäihmisille valkolehdokin juurien nauttimista lemmenhalun nostattamiseksi, rohdon voiman näet ajateltiin piilevän miehen kiveksiä muistuttavissa valkolehdokin juurimukuloissa.



Valkolehdokkia pidetään myös pyhänä kukkana. Tarina kertoo, että se valvoi ainoana kasvina Jeesuksen rukoillessa Getsemanen puutarhassa ennen ristiinnaulitsemista. Tuolloin enkelit laskeutuivat kukkiin, ja sen takia valkolehdokin kukat ovat enkelin muotoisia ja hohtavan valkoisia.


Hän muisti kuikat,
niiden kaipaavat kutsuhuudot
ja järven pintaan piirtämät vanat.
Valoisan juhannusyön.
Valkolehdokin tuoksu humallutti yökiitäjän.
Lehmänkello kilkahti saaren takana.
Sinisiipinen sudenkorento etsi kaislikossa seuraa. – -

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalainen luonto-opas; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 4.7.2017; Kirsi Vainio-Korhonen – Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen. Suomalaisen rakkauden historiaa; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Maija Karala, Uudenkaupungin sanomat 6.7.2017; Marko Leppänen, Esoteerinen maantieteen koulu 29.6.2009; Mikko Virta, Iltasanomat 22.7.2015; Noidankoto 18.6.2015; Pinterest; SSS uutiset 2.7.2016; Suomen luonnonsuojeluliitto. Luonnonkukkienpäivä 2014; Teuvo Suominen, Kasvit ; Tiina Kolari, Skinnarilan niemen kasvillisuus ja kulttuuriympäristö; Åland Post; Mariitta Hämäläinen, Kuikat.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Naurulokki, kevään äänekäs airut

Tuntuu aika yllättävältä, että ensimmäinen Suomessa pesinyt naurulokki havaittiin vasta vuonna 1864 Helsingin Vanhankaupunginlahdella. Naurulokki on runsastunut erityisesti 1940- ja 1950-luvulta alkaen ja edennyt Etelä-Suomesta Tunturi-Lappiin saakka. Tämänhetkisen naurulokkikannan kooksi on arvioitu 100 000 paria, joista ainakin puolet pesii saaristossa.


Naurulokkien aluelaajennuksen taustalla on vesien rehevöitymisen lisäksi kaupungeista sekä kaatopaikoilta löytyneet uudet ruoka-apajat, joista lokit ovat keksineet hakea syötävää jopa kaukaa pesimäpaikoistaan. Olen seurannut metsälenkilläni muutaman vuoden ajan uuden lokkiyhdyskunnan syntymistä Pien-Saimaan rannalle Lappeenrantaan vain kilometrin päähän entisen lokkiyhteisön asuinpaikasta. Rannalta on lyhyt matka sorsien ruokintapaikalle, jossa niitä parveileekin runsaasti.



Naurulokki on kekseliäs, sopeutuvainen ja peloton lintu, joka on nykyisin hyvin näkyvä ja kuuluva osa kaupunkiluontoamme. Tästä voimakkaasta urbanisoitumisesta huolimatta valtaosa naurulokeista hakeutuu kuitenkin pesimään luonnon rauhaan. Taajamien ulkopuolella lokkien suosimia ruoanetsintäpaikkoja ovat erityisesti viljelysmaat, joissa ne mielellään seuraavat peltoa kyntävää traktoria matojen löytymisen toivossa.

Tutkijat ovat huomanneet, että samalla kun laji yleistyy pohjoisessa, se on alkanut selvästi vähentyä etelämpänä. Yhtenä syynä vähentymiseen pidetään nykyajan tehokasta maataloutta, joka tarjoaa entistä vähemmän ruokailumahdollisuuksia naurulokeille. Vaikka naurulokkia voidaan pitää melko yleisenä lajina, se on tuoreimmassakin (2015) uhanalaisarvioinnissa luokiteltu vaarantuneeksi.

Kevään tuloa ei voi olla kuulematta, kun sen äänekkäin airut naurulokki saapuu toreille ja kaupunkikuvaan, samoin niiden ilmaantuminen pesimäpaikoilleen on varma kevään merkki ympäri Suomea. Maalis-huhtikuussa huomasin naurulokkien nahistelevan keskenään sekä hätistelevän variksia Saimaan ruovikkoisten lahtien jäillä odottaessaan rantojen sulamista. Heti jäiden lähdettyä alkoi kuitenkin ahkera pesien teko.

Kun naurulokkipari oli varannut oman pienen reviirinsä ruokomättäältä, se alkoi rakentaa mättäälle pesää kuivuneista järviruo´on korsista sekä muista kasvien osista. Heti rakentamisen jälkeen pesät olivat hyvin paljaina, mutta vähitellen järvestä noussut ruokokasvusto antoi linnuille mainion näkösuojan. Naaras ja koiras hautoivat vuorotellen toisen puolisoista odotellessa vuoroaan pesän tuntumassa.

Naurulokki on lokeista sosiaalisin ja esiintyy monin paikoin jopa useiden satojen parien yhdyskuntina. Tällainen äänekäs ja valpas naurulokkiyhteisö kykenee tehokkaasti puolustautumaan munarosvoja vastaan, samalla se suojaa monia muita samoissa kaislikoissa pesiviä lintulajeja, kuten sorsia ja silkkiuikkuja. 



Runsaan viikon ikäisinä poikaset yleensä jättävät pesän, mutta jäävät sen läheisyyteen. Oli hauskannäköistä, kun lokkiyhdyskunnassa oli ruokopatjoilla vieri vieressä emo – poikanen -pareja. 


Kun lokkipienokainen pääsi ensiuinnilleen, emo seurasi herkeämättä sen menoa. Seuraavana päivänä samoja lokkeja seuraillessani huomasin pikkulokin jo lähteneen tutkimaan lähikaislikkoa tarkemmin nyhtäen sieltä samalla syötävää pienellä nokallaan.





Tällä lokkipienokaisella oli vasta muutama elinpäivä takanaan, mutta toivottavasti vielä monta edessä, sillä maailman vanhin naurulokki on rengastettu juuri Suomessa. Tämä ennätyslokki eli peräti 30 vuotta ja 8 kuukautta! Lokinpoikaset varttuvat lentokuntoon elokuuhun mennessä ja lähtevät Etelä-Euroopan talvehtimisalueilleen, jonne aikuiset naurulokit ovatkin muuttaneet jo keskikesällä.

Lok kekkaloitte must lak silmil suvikuumalki
aurinkonpistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta.

Lokil onki iha oma sääntös
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik ol makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus.
ja kukka ei kiällä.

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi,Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Pertti Koskimies, Suomen eläimet. Suomen linnusto ja sen kehitys. Lokkien heimo; Suomen luonto. Linnut. Toimituskunta. Hannu Jännes; Ympäristö; Heli Laaksonen, Loki lak.