lauantai 11. elokuuta 2018

Elämänlanka kasvaa neljä metriä kesässä

Monelle tutut kasvit elämänlanka ja isokierto ovat oikealta nimeltään karhunköynnöksiä. Karhunköynnös ryöstäytyy helposti omille teilleen kotipuutarhasta ja karkulaiset levittäytyvät verrattain lyhyessä ajassa lähiympäristön kasvillisuuden joukkoon. 




Valkokarhunköynnöksen tunnistaa heinä-elokuussa isoista valkeista kellomaisista kukistaan, jotka avautuvat aamuisin ja sulkeutuvat iltaisin. Aikaisemman tiedon mukaan karhunköynnös kasvaa meillä merenrannikoilla alkuperäisenä. Sen sijaan uudemman teorian mukaan laji on tuotu maahamme todennäköisesti 1700-luvulla, ja Turun akatemian arvellaan levittäneen kasvia 1750- ja 1760-luvulla. 






Punakarhunköynnöksen kukat ovat puolestaan vaaleanpunaisia, mutta kooltaan samanlaisia kuin valkokarhunköynnöksessä. Punakarhunköynnös on koristekasvi, joka lienee lähtöisin Siperiasta. Punakarhunköynnöksen ensimmäinen näyte Suomesta on tallennettu 1929, mutta todennäköisesti sitä on kuitenkin viljelty meillä jo huomattavasti aiemmin.




Vaikka valko- ja punaköynnös usein mielletään karhunköynnöksen alalajeiksi, on ne kuitenkin määritelty useissa lähteissä omiksi lajeikseen. Karhunköynnös voi kasvaa toistakymmentä senttiä vuorokaudessa ja kesän mittaan siis yli neljä metriä. Köynnökset peittävät alleen helposti parimetriset ja sitä matalammat kasvit ja muodostavat kietoutuessaan jopa läpipääsemättömiä tiheikköjä, jotka vaikeuttavat  liikkumista, mutta ovat oikea lehtokotiloiden paratiisi. Tällaisen joutomaalle levinneen karhunköynnösalueen olenkin löytänyt aivan kotini lähettyviltä.





Kasvupaikalle juurruttuaan karhunköynnös pysyy paikalla sitkeästi ja sitä on erittäin vaikea hävittää. Tämän haitallisen vieraslajin torjuntatoimet kannattaa aloittaa katkomalla varret tyvestä. Kun köynnökset ovat kuivuneet, niitä on helpompi purkaa pois muun kasvillisuuden seasta. Juurakoita voi yrittää kitkeä ja kaivaa pois maasta.


Köynnöstävien kasvien kiertosuuntaa on tutkittu, ja tutkimustulosten mukaan 92 % kasveista kiertyy tyveltä katsottuna myötäpäivään eli ylhäältä katsoen vastapäivään. Voisi kuvitella, että kasvin kiertosuunta on riippuvainen auringon kiertosuunnasta taivaalla, mutta tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa. Myös karhunköynnös kiertyy useimpien muiden köynnöskasviemme tavoin aina oikealle eli ylhäältä katsottuna vastapäivään.

Niin helppoa ja keveää
Niin kaunista kulku vehreyden
Eteenpäin ja ylöspäin yhä vain
Sinne minne tie vie
Vei se ihan mihin tahansa
Ei ole kiire minnekään
Kaikki tässä syntyy kuin itsestään
Nauttien kiertyen lomi oksien
Risteyksissä vain hetken harkiten
Uuden ystävän mutkassa löytäen
Yhä vain uutta synnyttäen

Lähteet: Allergia&Iho&Astma; LuontoPortti; Vieraslajit; RunoTalon Voimapuutarha, Elämänlanka 21.6.2011.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Tiaisenpojan kylpyhetki

Lintujen vesiallas näyttää olevan ahkerassa käytössä meidän pihassa - vesi pärskähtelee lintu-uimareiden ympärillä, kun ne huitovat vauhdikkaasti siivillään. Olen kokeillut tämän sementtialtaan sijoittamista moneen paikkaan, mutta parhaaksi osoittautui reilun metrin korkuinen sammaloitunut kivi, jonka päällä vadinmallinen amme pysyy hyvin paikoillaan. Alun perin laitoin altaan linnuille juomapaikaksi, mutta siitähän näyttääkin tulleen suosittu kylpyamme. Tällä kertaa koko poikue halusi tulla kylpemään yhtä aikaa.


Kokonsa puolesta allas sopii parhaiten pikkulintujen kylpemiseen. Tänä kesänä sen vedessä ovat räpiköineet ainakin sini- ja talitiaiset sekä harmaa- ja kirjosiepot. Linnut näyttävät peseytyvän ihan tosissaan, lieneekö sitten kyseessä virkistäytyminen vai hygienian hoito.

Vesi vain pärskyi, kun tiaisenpoika kylpi innokkaasti. Kylvyn jälkeen se oli ihan uitetun näköinen ja lennähti nopeasti viereisen omenapuun oksalle ravistelemaan vettä pois höyhenistöstään.

Pitääkseen itsensä puhtaana linnut huoltavat ja hoitavat höyhenistöään jatkuvasti ja käyttävät jopa kymmenesosan päivästään höyhenpuvun huoltoon. Sulat puhdistetaan liasta ja järjestetään ojennukseen, lisäksi untuvien seasta pöyhitään loisia.

Välillä pelkkä nokalla oikominen ei enää riitä, vaan tarvitaan perusteellisempaa pesua ja puunausta. Keväällä vesilätäköitä on runsaasti, samoin kesällä sateen jälkeen. Pitkien poutajaksojen aikana vesipesuun on harvemmin mahdollisuutta, tosin varpuset ja jotkut muut linnut kylpevät myös hiekassa


Harakoille altaamme on liian pieni uintitarkoitukseen, mutta eilen sepelkyyhky pistäytyi juomassa. Muutaman kerran olen nähnyt harakan tipahtavan pihan vesitynnyriin, kun se on juonut ja yrittänyt tasapainoilla tynnyrin reunalla.

Muutama päivä sitten sinisorsa kylpi oikein kunnolla Saimaan aalloissa mökkimme edustalla ja seuraavana päivänä isokoskelo peseytyi pitkän kaavan mukaan samassa lahdelmassa. Vesilinnutkin siis huuhtovat höyhenpukunsa tai ehkä se oli vain virkistäytymistä, koska sorsalinnut pitää höyhenpeitteen vettähylkivänä rasvaamalla itseään rasvarauhasensa eritteillä.


Jotkut linnut ovat oppineet häätämään loisia muiden eläinkunnan edustajien avustuksella, muun muassa närhien tiedetään laskeutuneen muurahaispesiin ja antaneen muurahaisten hakea kirppuja itsestään.

Muurahaisista sainkin aasinsillan muurahaispesätutkimukseen, sillä Itä-Suomen yliopisto kutsuu meitä kaikkia keräämään tietoja kekomuurahaisista. Kansalaiskeräyksen tavoitteena on selvittää kekomuurahaisten levinneisyyttä Suomessa sekä lisätä tietoa lajien pesintäympäristöistä. Muurahaistutkimukseen voivat yksityishenkilöiden lisäksi osallistua yhteisöt, kerhot ja koululuokat. Löydät ohjeet kekoja rakentavien muurahaisten keruuta ja postittamista varten Itä-Suomen yliopiston verkkosivuilta www.uef.fi/fi/web/ebsi/muurahaiset.

Maanantaina, maanantaina, vihreällä lehdellä mato.
Tiistaina tintti sinitaivaalla lentää, titi tyy, titi tyy. ---

Lähteet: Itä-Suomen yliopisto; Jussi Murtosaari, Keskisuomalainen, Erä ja luonto 12.4.2015; Savon Sanomat 18.7.2018; Värssyjä.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Huumaavatuoksuinen suopursu

Tuoksuvan suopursumetsän läpi käveleminen on huumaava elämys. Kasvien tuoksu tulee haihtuvista öljyistä, kuten ledolista, palustorista ja myrseenistä. Tavallisesti suopursu kasvaa soiden reunarämeillä, joissa se muodostaa aika yhtenäisiä, laajoja kasvustoja – sellaisia on jopa meidän kaupunginosassamme lähellä yliopistoa.





Olen tuonut joskus kotiin maljakkoon suopursun varsia, joiden tuoksu tuoksu leviää nopeasti koko tilaan. Suopursun ylenpalttinen nuuhkiminen voi kuitenkin aiheuttaa herkille päänsärkyä. Sen saivat ennen vanhaan ainakin ne, jotka käyttivät suopursua oluen mausteeksi. Suopursujen eteeriset öljyt sisältävät myös hermomyrkkyjä, jotka voivat aiheuttaa myrkytysoireita tai jopa vaurioittaa munuaisia.

Suopursun ryytimäinen vahva lemu on innostanut ihmisiä kokeilemaan sen voimaa mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Syöpäläisiä on ennen vanhaan karkotettu suopursuvedellä niin ihmisistä kuin eläimistäkin. Sillä on myös pesty huoneiden seiniä ja vuodevaatteita kevätsiivouksen aikaan. Suopursu ei kelpaa karjalle eikä luonnon isoille nisäkkäille juuri voimakkaan tuoksunsa takia, vain vuohi pystyy sitä syömään.




Elias Lönnrot kirjasi runonkeruuretkillään muistiin suopursun moninaisia käyttötapoja. ”Viina on hyvää jokaiseen tautiin, terva, pihka ja suopursuista keitetty vesi useihin”, totesi myös kansatieteilijä T. I. Itkonen 1900-luvun alkupuolella. Suopursulla onkin lääkitty useita vaivoja. Suomessa on ollut aiemmin virallisena apteekkirohtona sen versonlatvoista tehtyä yskänlääkettä sekä ulkoisesti käytettäväksi reuma- ja ihottumavoidetta.

Kansa on keittänyt lehdistä ja kukista teetä parantamaan muun muassa hinkuyskää, astmaa, keuhkotautia sekä karkottamaan lapamatoja. Spriillä on vielä tehostettu lääkkeiden vaikutusta. Suopursulla on hoidettu myös kipeitä ikeniä, munuaistautia, kihtiä ja syyhyä. Vahva-aromisen suopursun kuumaa keitinvettä on käytetty höyryinä parantamaan flunssaa ja hammassärkyä, samoin siitä tehdyllä hauteella on hoidettu virtsaamisongelmia.
 


Suomen rämeitten suopursulla on samanlaiset lehdet kuin rhododendrumilla ja niitä pidetäänkin sukulaisina. Myös suopursun kukat ovat rakenteeltaan samanlaiset kuin alppiruusulla. Toinen Suomessa kasvava alppiruusulaji on pohjoisosien tunturikankailla tavattava rauhoitettu lapinalppiruusu. Talveksi suopursu kääntää lehtensä roikkumaan pitkin vartta samaan tapaan kuin alppiruusu. Suopursu on Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka.

Suopursun nimen loppuosa pursu on laina ruotsin sanasta pors, joka tarkoittaa suomyrttiä. Vanhastaan ja kansankielessä nämä kaksi kasvia ovatkin sekaantuneet. Ruotsalaisvaikutteisesti suomen vanhassa kirjakielessä suomyrttiä on kutsuttu 1660-luvulta 1800-luvulla pursuksi tai suonpursuksi. Suomen murteissa kanervakasvien heimoon kuuluvien suopursun ja kanervan nimitykset ovat yhteneväisiä. Itä-Suomessa ja laajalti Pohjanmaalla aina Peräpohjolassa asti suokanerva tarkoitti suopursua. Etelä- ja Keski-Pohjanmaan neva-alueilla sama kasvi oli nimeltään nevakanerva ja Rovaniemellä jänkäkanerva. Länsipohjassa suopursu muuttui sudenpursuksi.



Värikasvina suopursusta saadaan monia vihreän keltaisen ja ruskean vivahteita.
Ihana on mausteinen, pirteä tuoksusi, kaunis on valkovihreä viittasi, riimitteli ruotsalainen runoilija Bertel Gripenberg. Tuo onkin oiva yhteenveto suopursusta.

Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa,
sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas;
Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Kirsti Aapala & Marja Aapala Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; LuontoPortti; V. A. Koskenniemi, Kesäyössä
.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Pesällinen harmaasiepon poikasia

Perhetutut saivat mökillä naapurikseen harmaasiepon. Harmaasiepon pesintä pihapiirissä asettaa omat rajoitukseksensa, niinpä mökkiläiset katsoivat parhaaksi sopeuttaa oman elämänsä näiden lyhytaikaisten vieraiden mukaan. Kun poikaset oli saatu maailmalle, ilo ja huojennus lienee ollut molemminpuolista.


Harva lintu pesii yhtä lähellä ihmistä kuin harmaasieppo. Sen pesän voi löytää ikkunalaudalta, pöntöstä, halkopinosta, kukkaruukusta tai oikeastaan mistä vain. Harmaasiepon pesä sijaitsee usein ikään kuin hyllyllä ja pesästä on aina hyvä näkyvyys. Meidän vapaa-ajantalossa harmaasieppo oli tehnyt pesänsä sadevesikourun yläpäähän, josta se näki hyvin yli koko pihamaan, mutta me emme sen pesään.



Koska pesät ovat avoimella paikalla, osa niistä tuhoutuu kesän mittaan niin pihoilla kuin metsissäkin. Tälle naapurimökin pesälle oli käydä huonosti, sillä juhannusmyrsky sai aikaan sen, että pesäpönttö liukui koivun runkoa pitkin sen juurelle. Mökin isäntä sai kuitenkin nostettua pöntön takaisin ja niin harmaasieppo jatkoi pesintäänsä Saimaan saaressa. 
 


Harmaasieppo tuo vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta eloa pihapiiriin tähystellessään kuivalla puun oksalla tai pyykkinarulla. Pääasiassa ilmasta saalistava harmaasieppo lehahtaa oksalta hyönteisen perään ja palaa pyrähdyksen jälkeen samalle paikalle. Pesän tapahtumia seuratessani näin emojen tuovan poikastensa oranssiin kitaan suurien vaaleiden perhosten lisäksi myös pitkiä toukkia. Joskus harmaasieppo noukkiikin maassa olevia selkärangattomia lentävien hyönteisten lisäksi.


Harmaasieppo kuuluu maamme kymmenen yleisimmän linnun joukkoon ja Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 1,4 - 1,8 miljoonaa paria. Linnut palaavat meille toukokuun lopulta ja lähtevät takaisin talvehtimaan Afrikan tropiikin lämpöön jo elo-syyskuussa.


Harmaasieppo munii tavallisesti viisi munaa, joita naaras hautoo parisen viikkoa. Tämän pesän viisi poikasta kuoriutuivat 30.6., minkä jälkeen pesäpoikasaika kesti kaksi viikkoa, jolloin sekä naaras että koiras syöttivät poikasia.

Tarkkailin ja kuvasin pesyettä heinäkuun puolivälissä, jolloin lintuvanhemmat kantoivat ahkerasti syötävää pesään ja veivät kakkapusseja ulos. Emojen ollessa ruuanhakumatkalla kaksi suurinta poikasta kurkki ihan pesän suuaukolla. Koko katras räpytteli siipiään ja oli jotenkin lähtövalmiin näköinen. Kun kesämökin perhe saapui kotiin saman päivän iltana kuuden maissa, ensimmäinen, se isoin poikanen lähti pesästä ja pian toinen perästä. Loput kolme jättivät pöntön seuraavana aamuna. Pesästä lähdön jälkeisinä päivinä poikaset ääntelivät lähipensaissa, mutta itsenäistyvät pari kolme viikkoa pesästä lähdön jälkeen, mihin asti emot ruokkivat niitä maastoon.



Harmaasieppo on muita sieppoja kookkaampi. Koirasta ja naarasta ei voi erottaa toisistaan ulkonäön perusteella, sen sijaan nuoret linnut ovat aluksi täplikkäitä. Harmaa- ja kirjosiepon ikäennätys on yksitoista vuotta. Lajien keski-ikä on kuitenkin selvästi pienempi kuin ikäennätys, useimmiten vain vajaat puolet ikäennätyksestä. Harmaasieppo on yksi käen yleisimmistä isäntälajeista. Koska harmaasiepon pönttö tai pesäpaikka on avoin, käkinaaraan on helppo munia sinne.

--
Kirjosieppo huutaa naaraalleen
”Tule katsomaan mitä tarjoilen”.
--
Harmaasieppo vahtii pesäpuuta,
pian on jo monta suuta
hyönteisiä huutamassa
isommiksi kasvamassa.
--


Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; LuontoPortti; Perhe Lankinen; Korvenneidon Runon polkuja, spacen-runon-pokluja-sivuilla-kirjoittamiani-v-2008, Aamukonsertti kesässä (osa siitä).

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Kimalaiset hyörivät ojakellukan kukkapalleroissa

Ojakellukka on helppo tunnistaa nuokkuvista, hieman kellomaisista kukistaan ja pehmeän sointuvista väreistään. Verholehdet ovat samettimaisen punaruskeat ja niiden alta alushameena vilkkuvat kellanvalkoiset, vanhemmiten ruusunpunaisilta näyttävät terälehdet. Kun ojakellukkaa katsoo läheltä ja vastavalossa, kasvia verhoava karvapeite hohtaa ja kukan hienostuneet värit pääsevät oikeuksiinsa. Lapsena totuin sanomaan tuota kasvia niittykellukaksi, joka on sen toinen nimi.



Kansan suussa ojakellukan nimi on muuttunut myös pulpukaksi tai pumppuheinäksi, sillä kasvin tunnistaa ujosti alaspäin nuokkuvista, oikeastaan koskaan aukeamattomista kukista. Ojakellukoiden kukkien ympärillä hääräävien kimalaisten ja mehiläisten mukaan kasvia on puolestaan kutsuttu milloin kimalaisen-, mehiläisen- tai mettiäisenkukaksi ja kotiseudullani Savossa sitä sanottiin ampiaisenkukaksi. Ruotsiksi ojakellukka on humleblomster eli kimalaiskukka. Kuulin vastikään eräältä tutulta, että hän oli pelännyt lapsena ojakellukoita, koska oli luullut niitä ampiaisenpesiksi.



Yleiskieleen otettu kasvin nimi kellukka on johdettu sanasta kello kukkien ulkomuodon mukaan. Kellukka on sievistetty versio ronskimmista vanhoista nimistä. Kunnianarvoisa professori Elias Tillandz merkitsi Turun seudun kasviluetteloonsa ojakellukan vuonna 1683 nimellä bässincullin muna. Vielä Jusleniuksen vuoden 1745 sanakirjassa tuo nimi säilyi, mutta 1800-luvulla se muuttui muotoon pässinkellukka. Kasvi on tunnettu myös karvakellukkana ja lampaankellottimina, kasvavathan ojakellukan kukat yleensä pareittain.



Siemenet pitenevät kypsyessään noin sentin ja kypsät hedelmät kasvi ojentaakin pystyyn, jotta koukkupäiset siemenet takertuisivat ohikulkevien eläinten turkkiin tai ihmisten vaatteisiin, jolloin kasvi leviää uusiin paikkoihin. Ojakellukka viihtyy hyvin monenlaisilla kasvupaikoilla ja levittäytyy voimakkaasti myös ihmisen luomiin ympäristöihin.



Suurimmassa osassa Suomea ojakellukka kasvaa yleisenä niityillä, mutta myös metsänreunojen ruohostossa. Liikkuva vesi tai sen läheisyys edistävät ojakellukan rehottamista.

Ojakellukan juurakko on punaruskea, puiseva ja karvas, keväällä hieman neilikan makuinen. Siitä on paikoin keitetty lääkettä lehmien punatautiin, minkä vuoksi kasvia on nimitetty muun muassa Parikkalassa punaheinäksi ja Kangasniemellä veriheinäksi.
 

Ojakellukkaa ja sen sukulaista kyläkellukkaa on aikoinaan viljelty luostarien puutarhoissa. Kasvin keskiaikainen latinalainen nimi herba benedicta tarkoittaakin siunattua yrttiä. Kellukan juurta on käytetty ihmisillä rohdoksena ripuliin ja vatsavaivoihin sekä vilustumistauteihin, lisäksi verenvuotoon, kouristuksiin ja hinkuyskään. Se alentaa kuumetta, kohottaa yleiskuntoa ja lisää ruokahalua. Ulkoisesti ojakellukalla on parannettu haavoja ja ientulehdusta. Ojakellukasta on muinoin valmistettu myös taikaesineitä, koska sen on uskottu karkottavan pahoja henkiä.


"Otetaanpas kiiltomalva,
siitä tulee hyvä salva,
sekaan pannaan tähtimö ja niittykellukka.
Hiirenvirnaa, tulikukkaa
vähän mukaan, älä hukkaa
huiskiloita nuokkuhelmikän,
hui-jaa."

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; paavalinkukka; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Suomen luonto, kasvit. Ruusukasvit; Yrtti.com. Puutarhuri 14.3.2013; Marja-Leena Mikkola, Lumijoutsen. Parannusvoiteen resepti.