lauantai 15. syyskuuta 2018

Vesitatar viihtyy sekä järvessä että maalla

Vesitatar kasvaa sekä järvessä että maalla. Kasvin lajinimi amphibium tulee kreikan kielen sanoista amphis ja amphibios, jotka tarkoittavat ‘molemmilla puolilla’ ja ‘kaksoiselämää’. Vesitatar onkin sopeutunut kasvamaan myös maalla, minkä vuoksi sitä tavataan rannoilta, pelloilta, niityiltä, pientareilta ja joutomailta. Maalla vesitatar ei yleensä kuki tai jos kukkii, kukkatähkä on lyhyempi. Vesitatar näyttää aivan eri kasvilta eri kasvuympäristössä, vaikka kasvaisikin samasta juurakosta.

Alla on kokeiluni tulos. Otin järvestä palasen vesitattaren vartta ja istutin sen mökkirantaan. Kasvi juurtui ja näyttää tosiaan erilaiselta kuin kymmenen metrin päässä lahdella kasvava emonsa.

Luonnonvaraista vesitattaria voidaan käyttää koristekasvina pihamaalla suihkualtaissa tai niiden reunoilla, koska se juurtuu helposti. Vesitatar voi kuitenkin olla riesa, jos se on levinnyt esimerkiksi perunapenkkiin eikä kasvattaja tiedä, miten saisi kasvin häviämään.



Maalla kasvava vesitatar jää helposti huomaamatta; se on vain kasvi muiden joukossa. Mutta vesikasvina se on järvien ja merenlahtien kaunistus ollen värikkyydessään lumpeen ja ulpukan mainio täydentäjä meidänkin mökkilahdella. Ulpukat tosin ovat jo muuttuneet vihreiksi "possuiksi", minkä vuoksi tattaret erottuivat hyvin viisisenttisine kukintoineen.



Vesitatar kukkii yleensä heinä-elokuussa, jolloin sen pitkään, tähkämäiseen kukintoon avautuu pieniä kellomaisia kukkia useiden viikkojen ajan. Muiden kukkivien vesikasvien tavoin se tarjoaa tukikohtia ja puolimatkan krouveja monille hyönteisille.

Vesitatar on savikkopohjaisten vesistöjen pitkäjuurakkoinen kasvi, joka esiintyy yleisenä eteläisessä Suomessa, mutta pohjoisessa se on harvinaisempi. Kauempaa katsottuna vesitatar muistuttaa uistinvitaa ja kasvaakin samanlaisilla paikoilla.

Kelluslehtisenä vesitatar voi muodostaa laajoja kasvustoja, jotka ovat Kallavedellä olleet jopa tuhansien neliömetrien suuruisia, mutta niin suuria en ole havainnut Saimaalla. Vesitattaren lehdistä on kansankielessä sanottu, että ne oli semmoset tsuihkulat heinät, niinkun koiran kieli konsanahki.
 



Voit huomata vesitattaren ilmestyvän järviin, joiden ravinnetaso on kohonnut. Jos ruovikkoa ja muuta kasvustoa on liikaa, se voi vähentää järven käyttömahdollisuuksia. Samoin ne voivat rajoittaa vesilintujen elinmahdollisuuksia ja jopa kalojen liikkeitä.

Kapealla lähilahdellamme on jo vaikea liikkua veneellä, koska vapaa vesiala on vähentynyt ja vesitattaren varret tarttuvat airoihin. Niitto ei ole erityisen tehokas kelluslehtisten kasvien harvennuksessa, koska vesitattarella, ulpukalla ja lumpeella on vahvat juurakot, joissa on paljon ravinteita uudelleen kasvuun. Niiton sijasta juurakoita voidaan poistaa haraamalla tai ruoppaamalla.



Vesitattaren nimi on ruotsiksi Vattgenpilört ja viroksi vesi-kirburohi. Vesitatarta on Venäjällä ja Keski-Aasiassa käytetty rehuksi, samoin rohtona muun muassa veren puhdistamisessa ja virtsasoran poistamisessa.

--Pahimman, rakkaimman niistä
sukellat lahden päästä päähän
vanhuuden kynnyksellä ryöpsähdät pintaan
suussasi vesitatarta, ahvenvitaa
äidin kadonnut rintarossi.

Lähteet: Alice Karlson, Suomen Luonto 25.7.2016; Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Juhani Niinimäki, Kari Penttinen, Vesienhoidon ekologiaa: Ravintoverkkokunnostus; Hämeen ympäristökeskus 2007, Vesikasvillisuuden niitto kunnostuskeinona ja Lopen Myllyjärven kunnostuskeinona; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Luopioisten kasvisto; Maa- ja kotitalousnaiset; Päästäjäiset. Heinät 24.7.2014; Yle. Opettajalle; Tähkäpään kuvastin, Janette Hannukainen, Mystery Man (osa runosta).

lauantai 8. syyskuuta 2018

Maailman suomalaisin lintu, selkälokki

Tummaselkäinen, siro ja pitkäsiipinen selkälokki on lokeistamme tyylikkäin, sitä sanotaankin järvenselkien kaunottareksi. Hillityn ja varovaisen käytöksensä ansiosta se saa osakseen enemmän ihmisen arvostusta kuin muut lokit. Selkälokki on isoista lokeista pienin ollen kalalokkia suurempi, mutta merilokkia pienempi. Selkälokilla on keltaiset jalat kuten kalalokilla, mutta selkälokin nokassa on punainen täplä.

Punainen täplä on lokinpojille merkki ruuasta. Kun selkälokkiemo tulee pesälle ja ojentaa päänsä, poikaset nokkivat nokan punaista täplää. Silloin emo oksentaa kuvussaan olevan ravinnon maahan, josta sitten syöttää poikasensa. 





Selkälokki on toisten lokkien tavoin sopeutunut ihmiseen, mutta on muita lajeja selvemmin kalastuksesta riippuvainen. Kun olin mieheni kanssa kokemassa elokuun lopulla muikkuverkkoja Ruokolahden Haapaselällä, selkälokkipari tuli veneemme lähettyville poikasensa kanssa. Toinen emoista onnistuikin nappaamaan verkosta irronneen muikun parempiin suihin. Samalla tavalla viistosti veteen syöksyen lokit pyydystävät uivia kaloja ruuakseen.

Selkälokki oli 1900-luvun alkupuolella Suomen runsain lokkilintu kalalokin ohella. Vielä 1960-luvulla meillä pesi jopa 20 000 paria, niistä rannikolla 15 000. Kanta rupesi taantumaan rajusti koko Itämeren piirissä 1970-luvun jälkeen.


Yhtenä tärkeimmistä selkälokin vähenemisen syistä on arveltu talvehtimisalueilta saatuja ympäristömyrkkyjä, jotka vaikuttavat erityisesti poikaskuolleisuuteen. Myös räjähdysmäisesti lisääntynyt harmaalokkien määrä on pienentänyt selkälokkikantaa, minkä lisäksi minkit tuhoavat munia ja poikasia. Viime vuosina on onneksi saatu viitteitä poikastuotannon paranemisesta, vaikka elpyminen viekin vuosia.


Vuonna 2003 BirdLife Suomi eli kansallinen lintuyhdistysten ja -harrastajien keskusjärjestö valitsi selkälokin vuoden linnuksi. Tällöin niitä arvioitiin pesivän maassamme noin 8 800 paria. Samoin se oli vuoden lintu 2013. Tuona vuonna selkälokkihankkeen tavoitteena oli toistaa mahdollisimman tarkoin laskennat, jotta saataisiin luotettava kuva selkälokkikannan kehityksestä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Lähes koko Suomi kartoitettiin ja havaittiin kannan taantuneen liki viidenneksen. Uusimmassa Suomen uhanalaisuusluokittelussa rauhoitettu selkälokki on luokiteltu jo vaarantuneeksi lajiksi.

Selvityksen mukaan selkälokit olivat taantuneet huolestuttavimmin sisämaassa Suomenselällä ja Keski-Suomessa. Sen sijaan Hämeen vesistöissä kanta vaikutti runsastuneen, samoin Saimaan vesistössä Etelä-Karjalassa. Savossa ja Pohjois-Karjalassa kanta oli hieman pienentynyt, Kainuun ja Koillismaan arviot viittaavat jopa voimakkaaseen vähenemiseen. Lapissa selkälokki on aina ollut vähälukuinen.

Selkälokin keväinen soidinhuuto ja kesän kaklatus kuuluvat tyynellä ilmalla kauas. Selkälokin ääntely on hivenen nopeampaa ja käheämpää kuin harmaalokin. Usein olen kuullut myös voimakkaan nenäsointisen ao-äänen mökin kuistille asti.
Selkälokki pesii yhtä hyvin meren saaristossa kuin sisämaan suurilla selkävesillä tai pienemmillä järvillä. Nykyiseksi kannaksi arvioidaan 7 000 paria, joista 5000 pesii merialueilla. Monen muun lokin tavoin selkälokki kelpuuttaa pesäkseen ruohomättääseen tehdyn vaatimattoman syvennyksen. Selkälokki munii selvästi myöhemmin kuin harmaalokki, koska se saapuu pesimäalueilleen vasta huhtikuussa. Tuossa vaiheessa harmaalokit ovat jo varanneet selkälokkien perinteiset pesimäluodot ja nämä joutuvat tyytymään huonompiin alueisiin. Viime vuosina on ensimmäisiä selkälokkeja tavattu pesimästä kaupungeissa kerrostalojen katoilla kala- ja harmaalokkien tapaan.

Poikaset tulevat lentokykyisiksi vasta heinä-elokuussa 5 – 6 viikon ikäisinä. Näkemämme poikanen osasi jo lentää, mutta uiskenteli mielellään vanhempiensa seurassa Saimaan aalloilla. 





Pitkäsiipinen selkälokki on taitava ja kestävä lentäjä. Se on pitkänmatkan muuttaja ja ainoa suomalainen lokki, joka talvehtii trooppisessa Afrikassa Senegalista Etiopiaan. Selkälokki on maailman suomalaisin lintulaji, sillä valtaosa koko maailman kannasta pesii täällä. Sille voisi siis antaa nimen suomilokki. Vanhin suomalainen rengastettu selkälokki on ollut 29 vuotta, 8 kuukautta ja 7 päivää vanha, Euroopan vanhin on puolestaan ollut brittiläinen selkälokki, joka eli kuukautta vaille 35 vuotta.


Selkälokki kaartelee
Suur-Saimaata saartelee.
Lentää siivillä suurilla
lentää taidolla ja tuurilla.
Selkälokin selkä tummanmusta
yhä nauttii lokki kaartelusta.
Lentosäätä vielä jäljellä ois
jos ei lennä jo runosta pois.

Lähteet: BirdLife Suomi ry; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut, selkä- ja harmaalokki; Hario, M. 2014: Vuoden lintu -kartoituksen tulokset 2013: katsaus selkälokkikantojen muutoksiin 2003–2013 Suomen eri osissa. Linnut-vuosikirja 2013: 23 - 29, 3; Helsingin yliopisto / LUMA-keskus Suomi. Jippo; Imatralainen 9.4.2013; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 14.6.201; Jorma Lindfors, Tiede. Ilta-Sanomat 12.4.2012; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; LuontoPortti; Suomen lintuatlas; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Yle. Luonto 21.9.2016; Suomen riistakeskus; Vaasan kaupunki. Linnut; Wikipedia; Yle 15.1.2013; Tuomas Väätäinen, Satumainen satakieli V. Laulujoutsen valkoinen. Selkälokki.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Elokuisten rantojen väriläiskä

Yli kolmekymmentä senttiä pitkä rantakukan purppuranpunainen kukinto on näyttävimpiä kasvustossamme, vaikka muutoin väriloisto alkaa jo vähentyä rannoilla loppukesää kohden. Sen pitkässä tähkässä on monessa eri kehitysvaiheissa olevia kukkia, joten kauneutta kestää useita viikkoja. Komea kukinto houkuttelee myös runsaasti kukkakärpäsiä ja pistiäisiä sekä perhosia.

Erityisen kookkaaksi ja uhkeaksi rantakukka kasvaa lintujen pesimäluodoilla, joita linnut ovat jätteillään lannoittaneet. Siellä kasvin varsi voi venyä puolitoistametriseksi ja kukkien purppura saa vielä syvempää hehkua.

Rantakukan tylsä nimi kuvastaa kuitenkin täydellisesti sen kasvupaikkaa eli rantaa, se kasvaa nimittäin kaikenlaisilla rannoilla ja usein vesirajan tuntumassa. Kasvia esiintyy luonnonvaraisena Oulun seudulle saakka. Rantakukkaa on ruvettu käyttämään myös perennana ja puutarhalammikoitten koristeena, ja myynnissä on jopa erilaisia lajikkeita ja -risteymiä, kuten tarharantakukkia



Entisinä aikoina rantakukka oli myös rohto. Sen juurakoista tehtyä uutetta on käytetty kansanlääkinnässä muun muassa ripulin, vatsa- ja suolistosairauksien sekä peräpukamien hoidossa ja verenvuotoa on tyrehdytetty murskatuista lehdistä tehdyllä hauteella. Rantakukalla on hoidettu myös paiseita, minkä vuoksi sitä on nimitetty kuismanpaiseheinäksi tai paiseheinäksi.



Rantakukkaa on hyödynnetty monella tavalla. Sen kukinnoista on saatu purppuraväriä leivosten ja makeisten koristeluun ennen keinotekoisten värien kehittämistä. Parkkihappopitoisuutensa vuoksi rantakukka on myös ollut aikanaan käytössä nahkoja parkittaessa.

Kasvin juurakoissa on paljon uuteaineita, flavonoideja, ja näitä yhdisteitä ainakin Kaspianmeren kalastajat ovat käyttäneet verkkojensa lankojen vahvistamisessa ja myös estämään ei-toivottujen otusten tarttumista pyydyksiin. Nykyaikainen käyttötapa on keittää rantakukan nuoria versoja vihannesten tapaan.




Kaunis ja meillä harmiton rantakukka on listattu Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) koko maailman käsittävässä lajiluettelossa sadan haitallisimman vieraslajin joukkoon. Pohjois-Amerikkaan rantakukka kulkeutui 1800-luvulla Euroopasta, ja nyt sitä kasvaa jo 48 osavaltiossa.

Rantakukalla ei ole Yhdysvalloissa luontaisia vihollisia, ja siksi se leviää nopeasti ja syrjäyttää kosteikkojen alkuperäiskasveja. Kahdessakymmenessä osavaltiossa rantakukan siirtäminen on jo kielletty lailla. Joitakin vuosia sitten amerikkalaiset keksivät hakea Euroopasta rantakukkaa syöviä kovakuoriaisia, jotka ovatkin pysäyttäneet sen leviämisen.

Rantakukka,
tähkäpää jalat vedessä,
tulvaniityllä.
--
Toin joen rannasta
rantakukan
ja juuret.

Lähteet: Janne Lampolahti, Suomen luonto. Rantakukkakasvit; Kai Aulio, Tiedebasaari. Kasvit, luonto, tiedeuutisia 28.7.2012; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Pinkka. Lajintuntemuksen oppimisympäristö; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Yrttitarha; Wikipedia; Minna Sadeniemi, Puutarharunoja 21.7.2018.

lauantai 25. elokuuta 2018

Tänään juhlitaan Suomen luonnon päivää

Vietettäisiinkö viidettä Suomen luonnon päivää mukavan rennosti? Voit järjestää vaikkapa oman tapahtuman - tyyli on vapaa. Me olemme kutsuneet tänä elokuisena lauantaina ystävämme "ulos" syömään. Mökin pihamaalla vietämme yhteistä aikaa ja nautimme suuren kattilallisen kalakeittoa sekä jälkiruuaksi nokipannukahvit. Nostin lipun aamulla salkoon, sillä liputusta suositellaan tänään Suomen luonnon kunniaksi.

Suomen luonnon päivän viettämismahdollisuuksia on vaikka millä mitalla, monilla paikkakunnilla järjestetään tänään muun muassa luontoretkiä, erilaisia tapahtumia sekä kunnostus- ja siivoustalkoita.



Kullakin meistä on omanlaisensa suhde luontoon. Joku nauttii väreistä ja tuoksuista, toiselle metsä antaa marjat ja sienet, kolmas kuuntelee hiljaisuutta ja neljäs rakastaa sammaleisia polkuja. Entä sinä, mitä luonto ja metsä merkitsevät sinulle?


Yle juhlistaa Suomen metsiä ja jokamiehenoikeuksia Mennään metsään -kampanjalla Suomen luonnon päivästä alkaen. Kampanja huipentuu 1. – 7.10.2018 järjestettävään Mennään metsään -viikkoon, jossa nimensä mukaisesti kannustetaan meitä suomalaisia liikkumaan metsissä.

Yhtenä kampanjan päätavoitteista on saada jokamiehenoikeudet Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle, hakuprosesin vetäjänä on Suomen Latu. Tähän kaivataan meidän jokaisen apua, sillä listalle pääsevät vain kansalaisten arvostamat ja aktiivisesti käytetyt tavat. Voit osallistua laskemalla, kuinka monta kertaa vierailet metsässä 24.9. ja 7.10. välisenä aikana. Laskuri avautuu syyskuun lopulla, sinne pääset Mennään metsään -linkin kautta.




Jokamiehenoikeudet takaavat meille monta arkista asiaa hiihtämisestä samoiluun. Mennään metsään -kampanja puolestaan tarjoaa monta erilaista tapaa mennä metsään, ja ne kaikki perustuvat jokamiehenoikeuksiin.

On lottovoitto syntyä Suomeen, sillä suomalaisilla on maailman laajimmat jokamiehenoikeudet, vaikkapa oikeus poimia suppilovahveroita metsäpolun varrelta. Näiden oikeuksien ansiosta voimme käyttää luontoa ilman maanomistajan lupaa eikä meidän tarvitse maksaa siitä.
 



Jokamiehenoikeudet ovat laajimmillaan Pohjoismaissa, joissa vapaa liikkuminen luonnossa marjastaen ja sienestäen on tärkeä osa kulttuuria. Muissa EU:n jäsenmaissa oikeudet ovat suurelta osin rajatummat ja niiden sisältö vaihtelee maittain.

Jokamiehenoikeudet ovat erityisen niukat Hollannissa ja melko rajoitetut myös
Englannissa, sen sijaan Skotlannissa laveat. Useissa maissa oikeus rannan käyttöön on laajempi kuin maan käyttöön. Rajoitukset johtuvat pääasiassa suuresta väestön määrästä, vähäisistä metsistä ja erilaisesta maanomistusperinteestä.






Nyt vietetään myös puunhalausviikkoa, jonka takana on Viherympäristöliitto. Meitä kannustetaan halaamaan puita ja osoittamaan sillä tavalla, että arvostamme omaa lähiympäristöämme. Puunhalaus järjestetään nyt kolmannen kerran, tämän vuoden teemana on hyvinvointi ja terveys.

Japanissa kuulemma laittavat toivomuksia paperilapuille, jotka sidotaan puuhun. Sopisikohan se tapa Suomeenkin? Puu voi olla innoittajana taiteessa monin eri tavoin; Turussa näin Aurajoen rannalla koko puurivistön koristellun neulegraffiteilla.

Puiden runkojen välistä metsä katsoi minua
ja pyysi syvemmälle
latvojen alle,
varjoihin
etsimään metsän omaa laulua.


Lähteet: Luonnossa 30.12.2012; Mondo. Concierde. Pekka Tuunanen; Paula Ritanen-Närhi, Paratiisi takapihalla. Kotiliesi 24.8.2018; Suomen luonnon päivä; Viherympäristöliitto; Tiina Klemettilä. Yle. Mennään metsään; Ympäristöhallinon yhteinen verkkopalvelu; www.rajarailona.com/puut Tätä metsää minä rakastan, runon Syvemmälle metsään loppuosa.

lauantai 18. elokuuta 2018

Leppäkerttu, Suomen kansallishyönteinen

Lastenloruista tuttu seitsenpistepirkko on varmaankin suomalaisille se tunnetuin leppäkerttu, ja sillä on tosiaan seitsemän mustaa täplää peitinsiivissään. Leppäkerttuja on Suomessa yli 60 lajia, mutta niiden pohjaväri ja pisteiden lukumäärä vaihtelevat. Vanhan uskomuksen mukaan leppäkertun iän voi laskea mustista pisteistä, mutta se ei pidä paikkaansa.

Kuva Anssi Kippo



Leppäkerttujen kirkkaat värit viestittävät saalistajalle kohteen olevan myrkyllinen tai ainakin pahanmakuinen. Leppäkertut itse luetaan biologisessa luokittelussa petoihin, koska ne syövät elinaikanaan tuhansia kirvoja. Sen vuoksi leppäkertut ovat erinomaisia maanviljelijän ja puutarhurin apulaisia, ja niitä käytetään kasvihuoneissa tuholaisten biologiseen torjuntaan. Leppäkertuilla ja muurahaisilla onkin yhteinen harrastus, sillä molemmat pitävät kirvoista.



Aikuisten leppäkerttujen lisäksi niiden toukatkin ovat petoja, ja ne voivat syödä päivässä yli 50 kilpikirvaa tai punkkia. Leppäkerttujen omia vihollisia ovat muun muassa pistiäiset, varsinkin leppäkerttujen munat, toukat ja kotelot joutuvat helposti muiden petohyönteisten saaliiksi.

Normaalisti täydellisen muodonvaihdoksen läpikäyvä leppäkerttu elää noin vuoden. Se herää talvehtimisen jälkeen maalis-huhtikuussa, parittelee ja munii munansa lähelle kirvayhdyskuntaa, jolloin ruoka on mukavasti lähellä. Munista kehittyvät toukat ahmivat kirvoja ja kasvattavat massaa, sitten ne koteloituvat. Loppukesästä koteloista kuoriutuu uusi leppissukupolvi. Myöhään syksyllä leppäkertut asettuvat kuiville lehdenkäppyröille, joiden mukana ne putoavat maahan talvehtimaan.

Leppäkerttujen määrä suomalaisessa luonnossa vaihtelee sen mukaan, miten paljon pääasiallista ravintoa eli kirvoja on tarjolla. Hyvinä kirvavuosina kerttujen määrä on runsaimmillaan. Ihmisen kannalta paha mutta kerttujen kannalta hyvä kirvavuosi on Suomessa 10 - 15 vuoden välein, ja silloin kirvoja voi olla jopa sata kertaa normaalia enemmän. Tämän vuoden lämmin kevät oli otollista aikaa kirvojen lisääntymiselle.

Kuva Anssi Kippo


Heinäkuussa leppäkerttuja ilmestyi yhtäkkiä valtavasti uuden sukupolven kuoriuduttua. Kerttutulva kiinnitti huomioni, sillä kesäkuussa ei leppäkerttuja ollut juuri näkynyt. Tämä  johtui siitä, että lämmin kevät tappoi viime kesänä syntyneet leppäkertut ennen aikojaan, mutta uudet kertut olivat tuolloin vielä munina, toukkina ja koteloina.

Joka neljäs maailman eliölaji on kovakuoriainen. Meille tutuimpiin kovakuoriaisiin kuuluvat leppäpirkot eli kansanomaisesti leppäkertut. Kovakuoriaisilla on vahva kitiinikuori, joka on panssari ulkomaailman vaaroja vastaan. Etusiivet ovat kovettuneet peitinsiiviksi, joiden alle laskostuvat kalvomaisen ohuet, hyvin kehittyneet lenninsiivet. Leppäkertut lähtevätkin helposti lentoon etsimään uutta syötävää.

Kuvatessani pietaryrteissä ruokailevia leppäkerttuja näin, miten ne välillä työnsivät lenninsiipiään ulos. Kun rupesin asettamaan kameraa kuvausasentoon ja käänsin hetkeksi katseeni pois, leppäkerttu olikin avannut siipensä ja lennähtänyt tiehensä - ehkä sinne ison kiven juureen, josta mainitaan lastenlorussa.





Leppäkerttu-merkki on aina ollut suomalaisen luomun merkki ja koko ajan Luomuliiton hallinnoima. Leppäkertulla merkittyihin tuotteisiin ja niiden tuotantoprosesseihin voi luottaa, sillä niiden laatua valvovat riippumattomat organisaatiot. Jotta merkkiä voi käyttää, alkutuotteiden on oltava täysin suomalaisia ja jatkojalostettujen vähintään 75-prosenttisesti suomalaisia. Leppäkerttumerkki on tuttu jo 1980-luvulta, mutta nyt uudistuneena se voi tuoda esiin myös alueen, jossa tuote on tuotettu.

Leppäkerttua on ruotsiksi kutsuttu nimellä jungfru Marie nyckelpiga eli Neitsyt Marian avaimenvartija. Monissa kielissä leppäkertun nimi viittaa Neitsyt Mariaan, koska maalauksissa hän esiintyy usein punaiseen, tähdin kirjailtuun vaatteeseen verhoutuneena.



Lapsena minulla oli itsekseen kulkeva metallinen lelu, jossa oli jonossa kauniinpunainen emoleppäkerttu ja sen perässä neljä pilkullista poikasta kytkettyinä toisiinsa. Leppikset vedettiin avaimella käyntiin ja sillä vedolla ne kiersivät lattialla muutamia kerroksia. Leppikset oli kiva lelu, ja sen innostamana rupesin tutkimaan myös heinänkorsissa kiipeileviä oikeita leppäkerttuja.

Leppäkerttuja löytääkin lähes kaikkialta, sillä niiden elinympäristöksi kelpaa melkein mikä paikka tahansa, kunhan siellä on kirvoja. Hyviä paikkoja leppäkertuille ovat esimerkiksi viljapeltojen lähistöt tai metsät. Seitsenpistepirkko on muuten Suomen kansallishyönteinen.

Yle Tiede vangitsi jokaisen suomalaisen ulottuviin ääniä, joita ihmiskorva ei normaalisti kuule. Kuuntelepa, kun leppäkertun siivistä lähtee melkoinen pörinä.

Kiipeä kortta, pieni kerttuli
lennä, kun siipesi kantaa.
Pidä viittasi punanuttuinen,
se supervoimat sinulle antaa.

Lähteet: Hans Silferberg, Suomen luonto. Selkärangattomat eläimet; Henrik Schäfer, Maaseudun tulevisuus 14.12.2012; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Kai Aulio, Turun Sanomat. Luonto 7.6.2005; Luomuliitto Leppäkerttu; Matti Konttinen, Yle uutiset. Kotimaa 22.7.2016; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Tiina Nurmilaakso, Tiina Torikka, Yle Tiede 22.9.2017;Tuija Veirto, Energianvarastointimarkkinat. Yle Lahti 22.2.2012; Tuomo Komulainen, Maaseudun tulevaisuus 14.5.2018; Vilma Timonen, Helsingin Sanomat 11.7.2018; Piia Raita.