perjantai 13. lokakuuta 2017

Mikä ihmeen Kummakivi?

Etelä-Karjalassa kuulin puhuttavan lähiseudulla sijaitsevasta erikoisesta jättikivestä. Kun paikallisradion toimittaja oli elokuun lopulla kiven äärellä tekemässä siitä juttua,  minäkin innostuin ja halusin nähdä tuon luonnonähtävyyden omin silmin. Karttatietojen mukaan  Kummakivi sijaitsee Ruokolahden Hauklapissa, liki yhdeksänkymmenen kilometrin päässä Lappeenrannasta.


Niinpä lähdimme eräänä alkusyksyn päivänä etsimään Kummakiveä. Ajeltiin kohti Puumalaa, sinne menevältä tieltähän eroaa tie Hauklappiin. Vasta viimeisessä sivutien haarassa vaatimaton, vinossa oleva opaste neuvoo kääntymään vasemmalle, siellä on Kummakivi.

Jätimme auton tien päähän ja läksin mieheni kanssa talsimaan pohjoisen suuntaan polkua, joka myötäili edessä siintävän Pitkäjärven reunaa. Metsän laidassa on varmasti ollut paljon kulkijoita, sillä polut olivat tallautuneet syvälle varvikkoon. Syyskuun alussa vesi oli Pitkäjärvessä yllättävän korkealla. Kun alin poluista oli jäänyt veden alle, seuraava oli syntynyt vähän ylemmäksi rinteeseen. Sekin oli nyt osittain veden peittämä, mutta ylin juolukka- ja puolukkamättäillä kulkeva polku oli sen sijaan edelleen kuiva.





Päästäksemme Kummakivelle meidän oli ensin ylitettävä Pitkäjärvi, sillä tämä luonnonmuistomerkki sijaitsee järven toisella rannalla. Ylityspaikalla oli lautoja ja ohuita puun runkoja, jotka olivat osittain peittyneet veden alle. Niitä pitkin kuljimme kuin pitkospuilla ikään. Kulkemisen avuksi oli joku jättänyt molemmille rannoille pari-kolmemetrisen kepin, jolla sai ottaa tukea reunapenkereistä. Penger oli kapea, niinpä keppi osui herkästi sen ohi ja putosi järven syvyyteen. Mielenkiintoista tasapainoharjoittelua järven yli meneminen siis oli. Tämä ylityspaikka on nimeltään Sammalsilta. Se on rahkamättäistä koottu silta, jonka Kaukas-yhtiö rakennutti 1930-luvulla helpottamaan metsätyömiestensä kulkemista.

Kun oli päästy sammalsillasta, tuli vielä yksi mutta. Se oli edessä avautuva leveä, vettä täynnä oleva oja. Piti tehdä kauriin loikka, joka vei minut ojan yli; melkein onnistuinkin, sillä vain puolet lenkkareistani kastui. Nyt olin jo polulla, joka yleni Kummakivenmäelle. Mäntymetsä oli rauhallinen ja hiljainen, kuului vain tikan naputus ja polun vieressä virtaavan puron solina.




Siinä se nyt on, Kummakivi. Se on seitsemän metrin pituinen siirtolohkare, joka on asettunut jääkaudenaikaisen jäätikön silottaman kallion päälle. Näyttää kuin lohkare putoaisi kuperalta alustaltaan milloin tahansa, kuitenkin kivi on pysynyt paikoillaan vuosituhannet. Geologien arvioinnin mukaan jäämassat ovat nimittäin kuljettaneet kiven nykyiselle paikalleen noin 11 000 – 12 000 vuotta sitten. Vuonna 1962 rauhoitettu Kummakivi on Suomen suurin silokallion päällä tasapainoileva siirtolohkare.



Geologi Aimo Kejosen mukaan Kummakivi täyttää lippaluolan määritelmän, koska useita ihmisiä mahtuu seisomaan siirtolohkareen alle, vaikkapa sateelta suojaan.



Siirtolohkareen seinämissä kasvaa sammalta ja kallioimarteita. Kummakiven päällä puolestaan sinnittelee mänty, joka on jäänyt kuvan ulkopuolelle. Männyn iäksi on arveltu kolmisenkymmentä vuotta. 

Kerrotaan, että nuoret ovat joskus 1900-luvun alkupuolella keksineet laittaa pitkät tikapuut kiveä vasten päästäkseen sen laelle. Siellä lohkareen päällä nuoriso on saanut varmasti istua iltaa kenenkään häiritsemättä, jos tikkaat on muistettu vetää ylös.


Suuri kivi
nauraa neljää kättä
päin kasvoja eikä hievahda.
Silti, kun me ponnistelemme kaikin voimin yhdessä,
jokin
kiveäkin raskaampi
liikahtaa.

Lähteet: Geologi Aimo Kejonen; Geologiset luontokohteet; Ilpo Leskinen. Etelä-Saimaa 7.9.2016; Ruokolahden kunta; Wikimapia; Wikipedia; Tommy Tabermann, Kukkiva kivi.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Mustatorvisieni piiloutuu poimijoilta

Tämä kantarellien heimoon kuuluva ruokasieni on sen verran omalaatuisen näköinen, ettei sitä voi oikeastaan sekoittaa muihin sieniin. Mustatorvisienen lakki ja jalka ovat yhtä alaspäin kapenevaa mustanharmaata paperinohutta suppiloa, joka tuntuu käteen silkkiseltä. Sienen ulkonäköä on kuvattu myös sanoilla musta ylisuuri torvijäkälä.

Mustatorvisieni kasvaa paikoin Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta on harvinaisempi kuin yleisimmät kauppasienemme. Se viihtyy kosteissa ja rehevissä sekametsissä valoisalla paikalla tiheinä rykelminä, mutta on vaikeasti havaittavissa värinsä vuoksi. Minun mielestäni mustattorvisienet muistuttavat lepän maahan pudonneita mustanruskeita, vähän käpristyneitä lehtiä.




Mustatorvisieni on siis taitava piilottelija, mutta kun löydät yhden, löydät pian useampiakin. Joka syksy kannattaa suunnistaa kerran löytyneille apajille, sillä mustatorvisieni on paikkauskollinen.

Arktiset Aromit ry. valitsi mustantorvisienen vuoden sieneksi 2015. Sen satoaika on elokuusta lokakuuhun. Tämä herkullinen ja vienosti omenalta tuoksuva kolmen tähden sieni on Suomessa vielä huonosti tunnettu, mutta on eri puolilla maailmaa hyvin suosittu ruokasieni. Mustatorvisieniä voi käyttää ilman esikäsittelyä raaka-aineena keitoissa, kastikkeissa ja muhennoksissa, mutta kuivaus on paras säilöntätapa, koska se voimistaa makua. Mustatorvisieni-cappuccionokin voisi olla mielenkiintoinen kokeiltava.

Mustiatorvisieniä ja suppilovahveroita
Mustiatorvisieniä voi käyttää luovasti monella tavalla. Taiteilija Minna Hokka rakentaa paimensoittimia, joihin hän saa rakennusmateriaalia muun muassa mustistatorvisienistä. Mustatorvisieni voi olla myös innottajana; taiteilija Laura Kärki teki mustasavustetusta keramiikasta torvisienen mallisen ääniveistoksen nimeltään Torkkuva Mustatorvisieni Oon kaupungissa -tapahtumaan.


Eräs herra sanoi kerran kuunnelkaapa hetken verran niin kerron mitä tapahtuu kun taivaalla on täysikuu. Maailma silloin nimittäin on vähän niin ja vähän näin: päässä kasvaa outo patti pyöreä kuin herkkutatti nenä on kuin torvisieni äsken vielä pienen pieni yksi on kuin susihukka karvakuono harmaatukka - alkaa juhlat täydenkuun unohtaa voi silloin muun. 

Lähteet: Hannu Ylönen, Alkajan Sieniretki: sieniopas; Kiti Salonen, Auranmaan viikkolehti 10.5.2011; Maija Ala-Siurua, Maaseudun Tulevaisuus 17.8.2015; omametsa.com; Peda.net; puutarha.net 2.10.2017; Kotimaa 17.8.2015; Silja Puranen, Mustien torvisienten unista hengitystä 7.1.2011; Harri Manner, Eräs herra sanoi kerran.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Pitkänpitkä nokka ja koikkeliininkoivet

Metsästämällä ja kuivattamalla kosteikoita ihminen onnistui hävittämään kurjet sukupuuttoon pääosasta Eurooppaa 1980-luvun loppuun mennessä. Tilannetta ruvettiin kuitenkin korjaamaan 1990-luvun puolivälissä, kun entisiä kosteikkoja alettiin kunnostaa kurkien suojelemiseksi.

Pelko kurkien häviämisestä velloi myös Suomessa, sillä suot olivat miltei kadonneet 1970-luvun voimakkaan ojittamisen seurauksena. Kurkea pidettiin siihen aikaan nimenomaan suolintuna, sillä se oli helpoin huomata suolta. Kurki on taitava piilottelija, minkä vuoksi tilastointi muualta kuin taivaalta on ollut erittäin vaikeaa. Kurkitutkija Arto Miikkulainen arvioi 1990-luvun lopulla Suomessa pesivien kurkiparien määräksi 19 000.

Kurki voi elää rengaslöytöjen mukaan jopa 20-vuotiaaksi. Hitaasti lisääntyvälle kurjelle syntyy enintään kaksi poikasta, minkä lisäksi iso osa pesinnöistä epäonnistuu. Luonnontieteellisen keskusmuseon seuranta-aineistojen mukaan kurkikanta on kuitenkin ollut koko viime vuosikymmenen voimakkaassa kasvussa, ja Suomessa nykyisin pesivien parien määrä on arviolta 30 000 - 40 000 paria.

Luonnontilaiset suot ovat kurjille tärkeitä pesimä-, ruokailu- ja yöpymispaikkoja, vaikka ne ovat sopeutuneet elämään nykyisin hyvin monenlaisissa ympäristöissä. Uudet pesäpaikat selittyvät ihmisten käytöksellä: kun väki muutti työn perässä kaupunkiin, maatilat tyhjenivät. Niinpä kurjet palasivat noille tyhjentyneille pelloille ja rannoille. Tämän olen huomannut hyvin entisellä kotiseudullani Pielavedellä, jossa kurjet ovat nykyisin yleinen näky niityillä ja viljelysmailla.



Lapsuudenkotini lähellä sijaitsevan Pörsänlammen vieressä on jättömaa-alue, jossa pesii kurkipari. Näin viime kesänä kurkivanhempien tepastelevan poikasensa kanssa sen viereisellä pellolla – sellaista ei olisi nähty muutama vuosikymmen sitten. Parin kilometrin päässä on Lutinsuo, jolla kurjet sen sijaan ovat asustaneet niin kauan kuin tiedän. 
 

Elokuussa poikasten opittua lentämään kurjet kerääntyvät pelloille sitä mukaa, kun puinnit edistyvät. Samoille tutuille paikoille voi kerääntyä joka syksy sata- ja jopa tuhatpäisiä laumoja.
 
Suomessa kurjilla on kaksi muuttoreittiä. Kurkiaurojen enemmän suosima eli läntinen reitti alkaa Vaasan seudun peltoaukeilta, jonne kerääntyy sekä Ruotsissa pesiviä että Pohjanmaan kurkia. Ne muuttavat pääosin Saksan kautta Ranskaan ja Espanjaan. Itäisempää reittiä käyttävät Pohjois-Suomen ja osin myös Pohjois-Ruotsin kurjet, jotka muuttavat Kaakkois-Eurooppaan tai Lähi-Idän kautta Koillis-Afrikkaan.

Kurki pyrkii välttämään kylmiä merenulapoita, siksi pääjoukot lentävät Suomenlahden yli Hankoniemen ja Porkkalanniemen kohdalta. Muutto painottuu sekä syksyin että keväin muutamalle myötätuulipäivälle, joita kiuruvetinen tuttu isäntä nimitti kurkituuliksi.

Kurkiaurat saapuvat Suomeen huhtikuun puolivälissä. Kevään massamuuttopäivää voi jopa yrittää ennustaa, sillä silloin tuuli on etelästä sekä päivä lämmin ja kaunis. Lunta ja jäätä voi olla vielä maassa, kun kurjet saapuvat Suomeen. Vanha sananlasku kuvaakin oivallisesti kurkien sitkeähenkisyyttä: Ennen suo sulaa kuin kurki kuolee.

Syksyn päämuutto puolestaan ajoittuu syyskuun puoliväliin, jolloin kylmät pohjatuulet kyyditsevät kurjet kohti etelää. Pielaveden pelloille pysähtyneiden kurkien satapäinen lauma oli kaiketi odottamassa suotuisaa tuulta muuttomatkaa varten. Vaaleapäiset poikaset erottuvat joukosta hyvin, mutta niitä on mielestäni aika vähän.

Jo 700-luvulla ennen ajanlaskumme alkua elänyt runonlaulaja Homeros tiesi, että kurjet ovat muuttolintuja, sillä hän mainitsee sen Ilias ja Odysseia -eepoksessaan Iliaan kolmannessa laulussa. Alla olevat säkeet ovat sen sijaan Kirsi Kunnaksen riimittelemiä.
Syksy lensi levein harmain siivin yli suuren suon –
suolla oli kurkia:
isäkurki, äitikurki sekä poika, Kurki-Jukka.
Heillä oli niskatukka
sekä pitkänpitkät nokat,
niin, ja suurensuuret siivet,
viisaanviisaat silmät,
koikkeliininkoivet.

He seisoivat yhdellä jalalla
ihan pienellä kuivalla alalla,
sillä suo oli märkä. Satoi vettä.
Isäkurki sanoikin, että
nyt oli jo aika lähteä
pois, kohti Etelän Tähteä,
sillä silloin kun kurjenkin pienellä alalla
on pakko seisoa yhdellä jalalla,
on tulossa talvi. Ja talvea
on parasta paeta.

He tanssivat suolla hetken
ja alkoivat muuttoretken
ja aurana lensivät Etelään.
Jäi syksy suolle, yksinään.
Vaan tanssipa siellä se syksykin!

Punakullankelaisin, kirjavin
ja loistavin lehdin se koristeli
märät mättäät ja sumujen hunnut.
Puut kaikki se taivutti kaareksi
ja pilvet ne pyörteiksi pyöritti,
ja sade hakkasi rumpuaan-
ja satoi ja satoi ja satoi niin,
että kalatkin joutuivat eksyksiin
ja lintuina ilmassa uivat!

Mutta kurjet saapuivat Etelään
ja kurkien koivet on kuivat.

Lähteet: Arja Kivipelto. Lintutiede. Helsingin Sanomat 21.9.2017; BirdLife. Lintujen päämuuttoreitit Suomessa. Tero Toivanen, Timo Metsänen ja Teemu Lehtiniemi; Suomi ry. Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät. Pertti Koskimies; Suomen eläimet. Linnut; Suomen lintuatlas. Kurki. Jari Valkama; Suomen Luonto 6/2014. Biologi ja tietokirjailija Pertti Koskimies; Ympäristö; Kirsi Kunnas, Syksy lensi harmain siivin.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Soihtukukka ja kissankynttilä

Jo muinaiset roomalaiset tunsivat tulikukan; naiset keittivät kukista hiustenhoitoainetta ja miehet käyttivät tulikukkien tervattuja varsia soihtuina. Valaisemisominaisuuteen viittaavat eri kielissä käytetyt nimet, kuten kynttiläyrtti, villakynttilä, soihtukukka. Suomessa  kukkaa on puolestaan kutsuttu nimillä kissankynttilä ja kynttiläheinä. Antiikin ajoilta on nimitys candela regia eli kuninkaankynttilä. Ruotsiksi tulikukan nimi on kungsljus, niin ikään kuninkaankynttilä. 




Ukontulikukka on kaksivuotinen ruohokasvi. Ensimmäisenä vuonna maasta nousee harmaanvihertävä lehtiruusuke, jonka tiheäkarvaiset lehdet tuntuvat pehmoisilta.  Karvapeite suojelee   kuivissa ja avonaisissa paikoissa viihtyvän tulikukan lehtiä auringonpaahteelta. Tulikukan lehtiä on käytetty niin kenkien lämmikkeinä kuin kynttilän sydäminäkin. Huopamaisten lehtien perusteella sille lienee annettu englanninkieliset nimet huopayrtti ja aataminflanelli.

Meidän piharinteeseen ilmestyi viime kesänä huopamaisia, somia lehtiruusukkeita. Aikani ihmeteltyäni napsin muut taimet pois, paitsi jätin pari ruusuketta paikoilleen. Tänä kesänä niistä molemmista alkoi nousta varsi, joka vain kasvoi ja kasvoi.  Lopulta niistä ilokseni kasvoi kaksi ukontulikukkaa.






Ukontulikukka on luonnonvaraisista tulikukistamme yleisin ja ilmeisesti myös suurin, sillä se voi kasvaa jopa parimetriseksi. Heleänkeltaiset kukat aukeavat varteen yksitellen, kokonaisuudessaan kukinta voi kestää parisen kuukautta. Ukontulikukka lienee alkuperäinen luonnonkasvi maan etelä- ja länsiosien kallioseinämillä. Teiden varsilla, asutusten lähettyvillä ja joutomailla se on myöhäisempi, tosin tullut Suomeen jo varhaiskeskiajalla munkkien mukana.

Tulikukkaa tavataan monien rautakautisten asuinpaikkojen lähettyviltä. Sen perusteella on päätelty tulikukan olleen hyötykasvi, jota on siirretty asuinpaikkaa vaihdettaessa. Nykyisin ukontulikukka on rikkaruoho, joka kasvaa kaikkialla.



Ukontulikukka on vanha lääkekasvi, jonka kuivatut lehdet ja kukat ovat kuuluneet apteekkien yrttivalikoimiin. Kasveista on saatu yskää ja käheyttä lieventäviä rohtoja, niinpä ukontulikukan vanhoja nimiä ovat hökäheinä ja röhäruoho. Lehdistä ja kukista on keitetty teetä, jolla on hoidettu myös haavoja. Hammassäryn hoidossa käytettynä rohtona ukontulikukka sai nimen hammasheinä. Voidettakin tulikukasta on tehty paiseiden hautomista varten.

Ukontulikukasta on saatu myös tupakan korviketta, sillä saksalaisella kielialueella kasvia on nimitetty tupakkakukaksi tai villitupakaksi. Vastaavasti Suomessa ukontulikukkaa on sanottu aho-, karhun-, köyhän-, mäki- ja ukontupakaksi.

Erityisen voimallisena ukontulikukkaa ovat pitäneet virolaiset, sillä siellä tämän kasvin nimi on yhdeksänvoimainen. Lieneekö Lönnrot napannut viron kielestä nimen omaan kasvioonsa, koska hän käytti ukontulikukasta myös nimeä yhdeksänväkinen. Virossa ukontulikukan on ajateltu parantavan erityisesti sellaisia tauteja, jotka ovat noitumisen tai pahan silmän aiheuttamia.

Ukontulikukka tuottaa valtavat määrät siemeniä, sillä tähkässä niitä saattaa olla monia tuhansia ja niiden itävyys säilyy vuosisatoja. Siemenistä on menneinä aikoina maidon kanssa pyöritelty pieniä palloja, joita on käytetty kalojen pyydystämiseen. 


Tummatulikukka on puolestaan tullut maatamme asuttaneiden uudisasukkaiden mukana, ehkä jo rautakaudella. Mielestäni se on näyttävämpi kuin ukontulikukka, vaikka se on varreltaan pienempi ja hennompi. Tummatulikukan heteiden sinipunakarvaiset palhot erottuvat hyvin sitruunankeltaisia terälehtiä vasten, kun taas ukontulikukka on kokonaisuudessaan keltainen. Tummatulikukka on eteläinen laji, mutta sitä tapaa harvakseltaan Keski-Suomessa asti. Se viihtyy tuoreemmilla mailla kuin ukontulikukka.
Tummatulikukkaakin on käytetty jonkin verran rohtona, mutta sitä on kasvatettu etenkin koristekasviksi. Tummatulikukan nimi on viroksi musta voimaheinä, ja sillä on maustettu viinaa.
 



Turun seudulla kielentutkija ja historioitsija Elias Tillandz kirjasi 1600-luvulla tummatulikukan nimeksi sekä metsänämmänkenkä että peitsinruoho. Elias Lönnrot käytti kasviossaan tummatulikukan nimenä kissan tulikukka. Musta tulikukka -nimeä käytettiin Suomessa 1800-luvulla, kunnes nykynimi tummatulikukka vakiintui 1900-luvulla.

Tulikukkien tieteellistä nimeä Verbascum käytti jo roomalainen luonnontutkija Plinius lähes parituhatta vuotta sitten. Lajinimistä ukontulikukan thapsus pohjautuu kreikan keltaista tarkoittavaan sanaan, tummatulikukan nigrum merkitsee puolestaan mustaa.

21.7.1906 Pyörällä Baddesleyyn ja sieltä jalan Balsall Templeen.
--- Kuivalta rinnepellolta poimin punalatvoja ja saman pellon nurkassa olevan kuivan merkelikuopan pohjalta keksin ukon tulikukan vaaleankeltaisen kukinnon ja merenvihreät lehdet.

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen: kasvikertomuksia; Kasviatlas; LuontoPortti; Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906 (Englannin maaseudulla)

perjantai 15. syyskuuta 2017

Uskomaton rahkasammal

Jenni Haukion kolmannessa runokokoelmassa mainitaan sammalet: Rahkasammalta kasvavat kalliot… Olen runoilija Haukion tapaan nähnyt ja tuntenut jalkojeni alla kalliollakin rahkasammalta. Jos vesi jää seisomaan kallion koloon, siihen muodostuu ajan myötä niin märkä kohta, että sammal alkaa kasvaa. Yleensä rahkasammalet kuitenkin kasvavat joko soilla tai kosteissa metsissä.




Suomessa kasvaa noin neljäkymmentä eri rahkasammalta. Samalla suolla kasvavasta rahkasammalmatosta voi löytää useita eri lajeja ja monissa väreissä hohtavia sammalia, kuten nämäkin kuvat osoittavat.

Rahkasammalten merkitys on olennainen suomalaisen luonnon ekosysteemeissä. Ne nimittäin muodostavat soissa turvekerrostuman, johon varastoituu hiiltä jopa nelinkertainen määrä metsiin verrattuna. Turve on taloudellisesti merkittävin sammalten käyttömuoto, energiaturpeella tuotetaan nykyisin viidennes kotimaisesta kaukolämmöstä ja vajaa kymmenesosa sähköstä.  


Rahkasammalten vedenpidätyskyky on erinomainen, jopa 20-kertainen omaan painoonsa nähden. Niinpä rahkasammalta on käytetty aiemmin esimerkiksi seinähirsien tiivistäjänä ja jopa vessapaperina. Saamelaiset, Pohjois-Siperian kansat ja Pohjois-Amerikan intiaanit huomasivat kukin tahollaan kuivatun rahkasammalen erinomaisuuden patjojen eristeenä. Se on ollut myös oivallinen apu lastenhoidossa: vauvat pantiin ilman vaatteita nahkaiseen rahkasammalella ja poronkarvalla pehmustettuun kantokoppaan. Rahkasammaleen hygieenisyyden vuoksi  sitä käytettiin myös vaippojen täytteenä.

Rahkasammaleen antibioottiset ominaisuudet huomattiin jo 1800-luvun Saksassa, niinpä  sammalsiteitä ruvettiin käyttämään sairaaloissa ja klinikoilla haavojen paranemisen nopeuttamiseksi. Rahkasammalside on parempaa kuin puuvillavanu juuri tehokkaan nesteen pidätyskyvyn takia. Britanniassa rahkasammalta käytettiin ensimmäisen maailmansodan lopulla suoraan haavoille painettavina kirurgisina haavasiteinä, koska puuvillasiteitä ei ollut tarpeeksi.


Nykyisin rahkasammalta käytetään muun muassa pakkausmateriaalina elävien kasvien kuljetuksissa ja kämmeköiden kasvualustana. Kälyni pakkaavat keltavahveronsa rahkasammalkerrosten väliin silloin, kun sienillä on edessään pitkä matka toiselle puolelle Suomea. Kananmuniakin olen kuullut kuljetettavan rahkasammalpedillä. Rahkasammal voi olla myös retkeilijän pelastus, sillä mättäästä voi puristaa itselle juomavettä.

Sammal- ja muut viherkatot yleistyvät Helsingissä, sillä niiden avulla pyritään hallitsemaan kaupunkitulvien riskiä, samalla edistäen luonnon monimuotoisuutta. Viherkatot ovat siis yksi keino sopeutua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin.

Kasvatan kotipihassa tomaatteja, kurpitsoita ja avomaankurkkuja kasvusäkeissä. Aurinkoisina päivinä säkit imevät vettä valtavat määrät, onhan kasvuturve miltei puhdasta rahkasammalta. Mansikka- ja kurkkuviljelmillä rahkasammal estää lastuvillaa paremmin rikkaruohojen kasvua sekä marjojen ja kasvisten likaantumista. Kuusen pistokkaiden viljelyssä rahkasammalta pidetään hyvänä sienitautien torjujana.

Rahkasammalta käytetään routaeristeenä ja maarakentamisessa sekä ilman saastepitoisuuksien mittaamisessa. Hyvän imemiskykynsä vuoksi rahkasammalta suositaan myös kuivikkeena karjan ja hevosten lannan käsittelyssä. Se on siis erittäin monikäyttöinen luonnonmateriaali.





Sammalet voivat lisääntyä sekä suvullisesti itiöistä että suvuttomasti muun muassa versoista, nämä lisääntymistavat vuorottelevat sammalen elinaikana. Suvullisessa lisääntymisessä sammal voi tuottaa joko muna- tai siittiöpesäkkeitä tai molempia. Sukusolut syntyvät sukusolupesäkkeissä, jotka ovat rahkasammalilla verson latvassa ja muistuttavat kukkaa.

Kyllä minä ihmettelin näitä alla näkyviä sammalikon "kukkia" viime kesänä mökkimaisemissa kuljeskellessani. Ilman  noita havaintoja en kuitenkaan olisi osannut kertoa sinulle itiöpesäkkeistä, joiksi kuvan kukat lopulta osoittautuivat.




Sata sammalta -teoksen kirjoittaja Kimmo Syrjänen kuvailee rahkasammalien lisääntymistä näin: Sadepisaroiden rummuttaessa pesäkettä sukusolut roiskuvat pitkälle ja metsänpohja on täynnä munapesäkkeitä kohti uivia sammalsiittiöitä. – Tuotapa en olekaan vielä päässyt näkemään!

---hirven sorkan painaumat sammalissa
lehtisilmut nuorissa koivuissa
vihreät sananjalan lehdet
ruskeiksi kuivuneilla mättäillä
rahkasammal vihreyttä loistaen
lahottajasienet kaatuneilla puiden rungoilla
pakoon juokseva jäniksenpoikanen
                               
keskenkasvuinen pitkäkorva

mies metsäpolulla
ja minä
kameran linssin kautta katselin
kuuntelin
hiljaisuutta---


Lähteet: Jenni Haukio, Sinä kuulet sen soiton; Helsingin Sanomat 9.8.2017 Liisa Niemi; Helsingin yliopisto. Ympäristötieteet; Itä-Suomen yliopisto. Biologian laitos. Ekologian kenttäkurssi; Jukka Laine, Tapani Sallantaus, Kimmo Syrjänen ja Harri Vasander, Sata sammalta; Turveinfo; LuontoPortti. Verkkolehti; Luontoäidin lääkekaappi; Luopioisten kasvisto; Kirsti Järvinen, Runonpolkuja Metsän äänissä