lauantai 8. joulukuuta 2018

Väärinymmärretyt ampiaiset

Mustan- ja keltaisenkirjavat ampiaiset ovat kaikille tuttuja kiusanhenkiä varsinkin loppukesällä, kun ne hyörivät hedelmien ja makeiden juomien ympärillä. Menneenä kesänä ampiaisia oli jopa 20-kertaisesti vuodentakaiseen verrattuna, sillä helteet lisäsivät niiden määrää. Ampiaisten runsaus vaihtelee kuitenkin huomattavasti vuosittain. Meillä oli pesiä halkoliiterin lisäksi mökin kattorakenteissa, joista pesät tulivat näkyviin remontin yhteydessä. Valokuvien ampiaisen sain "kaverikseni" tarjoamalla sille vesimelonia.

Suomalaiset ampiaislajit jaetaan kahteen heimoon eli yhteiskunta-ampiaisiin ja erakkoampiaisiin. Maastamme on löydetty kaksitoista yhteiskunta-ampiaislajia, joista runsaslukuisin on yleinen ampiainen.

Toukokuun lämpöolot ovat ilmeisesti ratkaisevia ampiaisyhteiskunnan perustamisen onnistumiselle. Hyvän ampiaisvuoden edellytyksenä on myös lämmin ja kuiva loppukesä, koska vain silloin ravintoa on riittävästi saatavilla.

Yksivuotisen ampiaisyhteiskunnan perustaa keväällä talvilevolta herännyt kuningatar, joka sekä rakentaa ensimmäiset kennot yksin että ruokkii toukkia. Toukista kasvaa lisääntymiskyvyttömiä naaraita työläisiksi, jotka alkavat huoltaa jatkuvasti syntyviä uusia sisaruksia. Kuningatar ei kuitenkaan ole itsevaltias, joka kertoo työläisille, mitä tehdä. Sen sijaan ampiaisilla on työnjako, jota pesässä noudatetaan, mutta jokainen hoitaa tehtävänsä ilman käskyttämistäkin.

Toiset ampiaislajit rakentavat pesänsä riippuvaan asentoon vaikkapa räystäisiin tai ullakolle, toiset taas pesivät muun muassa puiden koloissa ja maan alla. Pallomaisen, katosta riippuvan pesän ampiaiset rakentavat lahopuusta tekemästään paperista. Pesän väriin vaikuttaa käytetyn puuaineksen laatu.


Valmiissa pesässä on yksi- tai useampikerroksinen seinämä, joka ympäröi vaakasuorassa olevia kennolevyjä. Kuningatar munii alapuolelta avoimiin kennoihin ja munasta kuoriutunut toukka riippuu kuusikulmaisessa kennossa pää alaspäin. Täyskasvuisena toukka erittää seittiä, josta se kutoo kennoon kannen koteloitumista varten.

Työläisten lukumäärän kasvaessa ampiaispesä laajenee kaiken aikaa. Suurimmissa puolimetrisissä pesissä voi olla jopa kymmenen kennolevyä ja niissä sisällä yli 10 000 kennoa. Ampiaisyhteiskunnat ovat kookkaimmillaan heinäkuun lopulla ja elokuussa.



Loppukesällä yhteiskuntaan syntyy ensin koiraita ja pari viikkoa myöhemmin uusia kuningattaria. Nämä lähtevät pesästä parveilemaan ja parittelemaan, minkä jälkeen koiraat kuolevat. Ainoastaan uudet kuningattaret jäävät henkiin ja hakeutuvat sopiviin suojaisiin talvehtimispaikkoihin, vaikkapa ulkorakennuksiin. Pesän perustamisen jälkeen kuningatar kuolee. Tämä ei kuitenkaan vaikuta muiden ampiaisten työtahtiin, sillä ne yrittävät ensisijaisesti huolehtia vielä pesässä olevista toukista.

Elokuussa työläiset voivat ärsyyntyä ja stressaantua, sillä pesässä alkaa olla ravintopula, ja toukille pitää etsiä ruokaa hinnalla millä hyvänsä. Tämän vuoksi makeat aineet saattavat houkutella työläisiä joukoittain mm. puutarhoihin, terasseille, leipomoihin ja jopa koteihin. Silloin meistä ihmisistä tuntuu, että ampiaisia on kaikkialla. Ampiainen ei kuitenkaan pistä, ellei se tunne oloaan uhatuksi. Työläiset menehtyvät viimeistään ensimmäisten kovien yöpakkasten tultua.


Ampiaiset ovat väärinymmärrettyjä eli ne eivät ole vain kiusankappaleita vaan myös hyödyllisiä kasvien pölyttäjiä. Tarkkaa pölytysmäärään ei kuitenkaan tiedetä, koska ampiaisia on tutkittu paljon vähemmän kuin muita sukulaisiaan. Se kuitenkin tiedetään, että rauhoitetulle lehtoneidonvaipalle ne ovat jopa tärkeimpiä pölyttäjiä. Hyötykasveista vadelmankukissa noita musta-keltaraitoja pörrää runsain mitoin.

Ampiaiset syövät sekä kasvis- että liharavintoa, mutta toukkien pääravintona ovat aikuisten pyydystämät pienet ötökät. Toukille kelpaa myös isompien eläinten liha. Ampiaiset ovatkin osa luonnon siivouspartiota, joka tehokkaasti paloittelee ja siistii pois eläinten raadot.

Elä ammu ampiainen,
elä pistä piikkiäinen.
Pistä piikkis pihlajan juureen,
kannukses kankaaseen.

Lähteet: Antti Pekkarinen, Suomen eläimet, hyönteiset, ampiaiset; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat 8.6.2018; Pihla Loula, Helsingin Sanomat Kotimaa 2.8.2018; Toimitusneuvosto, Tietosanakirja Suomalainen luonto; varssyja.wordpress, Ampiainen.

perjantai 30. marraskuuta 2018

Syystalven vinokkaat

Marraskuisella suppilovahveroreissulla eteeni osui vanha koivun kanto, josta pursusi isohkoja, kiiltävänlimaisia sieniä. Jotenkin tunnistin ne heti vinokkaiksi, vaikka en ollut koskaan löytänytkään niitä aiemmin. Olin kyllä toivonut näkeväni jonkin vinokkaista, mutta en tiennyt, kasvaako niitä edes tässä ruokolahtelaisessa saaressa. 


Talvivinokas on kohtalaisen yleinen syysmyöhällä kasvava helttasieni, väriltään vihreäsävyisen ruskeanharmaa. Tämän heikosti tuoksuvan sienen vaaleat tai punakeltaiseen vivahtavat heltat ovat tiheässä eivätkä ylety jalkaan asti. Lakin pinta on hyvin limainen, ja nuorella sienellä lakin reuna on alaskiertynyt. Hauskasti epäkeskeisen vinokkaan jalka on erittäin lyhyt tai se voi jopa puuttua kokonaan.



Talvivinokkaat kasvavat pystyyn kuolleilla tai maahan kaatuneilla lahoilla lehtipuilla, joskus niitä on löydetty myös havupuilta. Sieni on satoisin järvien rantaryteiköissä, joissa on runsaasti lahoavia leppiä. Kasvukausi alkaa vasta myöhään syksyllä, vaikka ensimmäisiä sieniä voi löytyä jo syyskuun lopulla. Kun muualta sienten satokausi loppuu, niin rannalla se jatkuu edelleen vesistön lämmittävän vaikutuksen ansiosta.





Talvivinokasta viljellään ja myydään Itä-Aasiassa ruokasieneksi kauppanimellä. Pitkään on ollut epäselvää, onko se sama laji kuin meidän talvivinokkaamme, mutta viimeaikaisten tietojen mukaan laji olisi sama. Suomessa talvivinokasta on käytetty ruuaksi lähinnä kokeilumielessä ja sen makua on jopa kehuttu. LuontoPortin sieniasiantuntijan mukaan talvivinokastamme ei kuitenkaan ihan varauksetta suositella käytettäväksi, ennen kuin kokemus ja tieto lisääntyvät.




Talvivinokkaan kanssa samaan aikaan ja samanlaisilla paikoilla kasvavat sekä helmenharmaa osteri- että rusehtavanharmaa koivuvinokas, jotka ovat hyviä ruokasieniä. Vinokkaat eivät suinkaan lopu tähän, vaan samaan sieniheimoon kuuluu kuusi sukua ja 94 lajia, jotka ovat laajalle levinneitä lauhkeilla ja trooppisilla vyöhykkeillä.

Rouskut, tatit, vinokkaat,
vanhat sekä nuorekkaat.
Maasta ylös kurkottuu,
nyt on metsän marraskuu.

Lähteet: Adam Leave, Late Fall Oyster Mushroom Panellus serotinus – An Edible Winter Fungus 30.12.2014; Hannu Tiihonen kääpäblogi 16.7.2014; LuontoPortti; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat 29.9.2016; Michael Kuo, Panellus serotinus; Mikko Veräjänkorva; Birgitmummu.vikki.fi mukaillen.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Hevoskastanja on jäänne jääkaudelta

Hevoskastanjan pystyt kermanvalkoiset, hunajalle tuoksuvat terttukukinnot avautuvat yleensä kesäkuun alussa, mutta tänä vuonna ne aukesivat jo toukokuussa. Kastanjan kukkien sanotaan viestivän ylellisyyttä.

Hevoskastanja on inspiroinut myös taiteilijoita, muun muassa Nora Fleming suunnitteli 2005 Marimekolle limenvihreää, valkoista ja mustaa yhdistävän Hevoskastanja-kuosin, jota on käytetty keittiötekstiileissä.



Komeasti kukkivia hevoskastanjoita käytetään avarilla, aurinkoisilla paikoilla puistopuuna Etelä-Suomessa. Helsingin vanhimmat hevoskastanjat on istutettu 1900-luvun alkupuolella ja tunnetuimmat kasvavat nykyisin Hesperian esplanadilla. Suomessa hevoskastanja oli haluttu puu 1830-luvulla, jolloin suosittiin muitakin eteläisiä lajeja, muun muassa Saksasta hankittiin jaloja lehtipuita. Koska hevoskastanja ei siedä kuumia kesiä, se menestyy hyvin täällä Pohjois-Euroopassa.




Etelämpänä Euroopassa laji on nykyisin hyvin yleinen koristepuu, muun muassa Ukrainan Kiova on tunnettu hevoskastanjoistaan. On jopa sanottu, että kaupungin läpi ei voi kävellä poistumatta hetkeksikään kastanjoiden varjoista. Ruotsalainen kasvitieteilijä Lars Björk teki yltiöpäisen ehdotuksen, että kaikkien kaupunkien jokainen katu olisi hyvä muuttaa hevoskastanjakujaksi, koska näillä puilla on erikoislaatuinen kyky puhdistaa ilmaa, niiden lehdet myös tuhoavat tehokkaasti karsinogeenisia aineita.


Koska hevoskastanja ei ole kasvupaikan suhteen erityisen vaatelias, se menestyy ihmisen siirtämänä käytännössä koko Euroopassa. Hevoskastanja vaikuttaa nykyisin yleispuulta, vaikka se on levinnyt Eurooppaan vasta viimeisen parin sadan vuoden aikana oltuaan sitä ennen jo sukupuuton partaalla. Koska hevoskastanja on yleinen laji, tuntuu yllättävältä, että se on kansainvälisen luonnonsuojelujärjestön IUCN:n punaisella listalla. Hevoskastanjaa ei ole vielä luokiteltu uhanalaiseksi, mutta se on silmälläpidettävä laji.

Länsieurooppalaiset tapasivat ensimmäisen kerran hevoskastanjan Ottomaanien Istanbulissa, minkä vuoksi lajin oletettiin pitkään olevan peräisin Aasiasta. Luontaisesti hevoskastanjaa esiintyy kuitenkin vain pienellä alueella Balkanin vuoristossa sekä Bulgariassa. Siellä luonnonvaraisia hevoskastanjoita on todennäköisesti alle 2500 runkoa, ja laji näyttäisi olevan häviämässä.


Hevoskastanjan lokakuussa kypsyvät siemenet ovat isoja ja piikkikuorisia, ja niiden sisällä on kiiltävä kova siemen. Koska hedelmä on raskas, se ei kulkeudu itsestään tai tuulen mukana. Hevoskastanjan hedelmiä voivat syödä vain villisiat ja kauriit, mutta nekin purevat siemenet rikki.

Ilman siementen levittäjää hevoskastanjat rupesivat katoamaan jääkausien edetessä, kunnes viimeiset puut löytyivät enää Balkanin vuoristoista. Hevoskastanja on siis jäänne eli relikti jääkauden ajalta. 


Jääkauden jälkeen hevoskastanjat eivät levinneet luontaisesti ja lajista tuli luonnossa niin harvinainen ja syrjäseuduilla kasvava, että kun brittiläinen seikkailija raportoi löytäneensä hevoskastanjaa 1700-luvun lopulla Kreikan vuorilta, eivät parhaat kasviasiantuntijat olleet vakuuttuneita asian todenperäisyydestä. Lajin alkuperä oivallettiin vasta 1800-luvun lopulla uusien löytöjen myötä. Hevoskastanjan pelastus oli se, että ihmiset ihastuivat komeaan ja kauniisti kukkivaan puuhun.



Useimmissa kielissä lajin nimi on hevoskastanja. Sen ranskan- ja italiankieliset nimet viittaavat aasialaiseen alkuperään. Istanbulin ottomaanit eli osmanit käyttivät hevoskastanjaa hevosten lääkkeenä, mistä puu on saanut hevos-alkuliitteen nimeensä.

Hevoskastanjalla voidaan hoitaa myös laskimovaivoja esimerkiksi suonikohjuihin käytettävänä salvana. Hevoskastanja parantaa verenkiertoa ja vähentää turvotusta, se myös estää lievästi tulehduksia ja lisää virtsaneritystä. Lisäksi kastanjasta saadaan keltaista ja ruskeaa luonnonväriainetta. Meikäläiset puistohevoskastanjan hedelmät eivät sovi myrkyllisyytensä ihmisten nautittavaksi, vaan paahdettavat kastanjat pitää ostaa kaupasta. Myös lehdet ja kukat sisältävät eskuliini- ja eskiini-nimistä myrkkyä.

Kuu puistossa on sytyttänyt soihdut kastanjain – 
yö tuoksuva ja täyteläinen kevään!
Kuin unessa ma vaistoan sun varjos sivullain
ja tartun hiljaa kätees värisevään. --

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Heinävesi. Hevoskastanja; Kasvit – kaupungin vaatteet. Helsingin historiaa puistojen kertomana; Irja Laamanen, Uusi Suomi 30.5.2013; Kekkilä; Kuudes sukupuutto ja muuta maailman menoa. Hevoskastanjan pelastuminen sukupuuton partaalta 12.1.2017; Meillä kotona; Wikipedia; Kaarlo Sarkia, Kuutamonäky.