lauantai 25. syyskuuta 2021

Sienisuppiloita syysmetsässä

Viime viikon aikana opin tunnistamaan kaksi suppilon muotoista sientä. Mökkinaapuri neuvoi minulle suppilohaperon heidän puuvajansa takaa, ja minä löysin suppilomalikan oman kotipihan läheisyydestä metsäpolun varrelta.

Kun aloin etsiä tietoa näistä sienistä, niin sitäpä oli yllättävän vähän, molemmilla on kuitenkin kaksi tähteä sienikirjoissa. On vielä muitakin suppilomaisia sieniä, kuten  suppilovahvero ja keltavahvero eli kantarelli, mutta niistä olen jo aiemmin tehnyt postauksen.

Nimi suppilomalikka on osuva, sillä tämä keskikokoinen sieni on aivan suppilon mallinen. Sen lakki on ohutrakenteinen ja säämiskän värinen. Aluksi lakki on kupera ja keskeltä nystymäisesti koholla, mutta vanhempana syvään suppilomaiseksi kovertunut. Opittuani tunnistamaan suppilomalikat havaitsin niitä myös lähimetsän sammalikossa yksittäissieninä.

Suppilomalikan maku on mieto ja tuoksu miellyttävä, jotkut sanovat sen muistuttavan heikosti karvasmanteliöljyä. Sienioppaiden mukaan suppilomalikka on paistettuna hyvä ja  sopii myös muiden sienten joukkoon säilykkeeksi. Sientä voi myös kuivata ohuina suikaleina.

Jotkut sienestäjät eivät kuitenkaan kelpuuta suppilomalikkaa koriinsa, koska pitävät sientä liian hentona ja sitkeänä. Jonkun toisen mielestä suppilomalikka ei ole hullumpi ruokasieni ja paremman puutteessa sitäkin voi syödä.

Suppilomalikka on yleinen ja kasvaa heinäkuusta lokakuuhun yksitellen tai pieninä ryhminä monenlaisissa metsissä, mieluimmin kuitenkin ruohikkoisilla paikoilla metsäpolkujen ja -teiden varsilla. Sieniasiantuntija Lasse Kososen mukaan muun muassa suppilomalikoita on esiintynyt tämän vuoden syksyllä erityisen paljon.

Kun mökkinaapuri yritti neuvoa minulle suppilohaperon, en oikeastaan nähnyt muuta kuin rikkoutunutta maata ja kariketta, mutta asialla oli ollutkin ”mullankääntäjäsieni”. Lopulta havaitsin sienet, niitä oli pienellä alueella puolenkymmentä, kaikilla lakki yhtä mullassa. Lähdetietojen mukaan sieni kehittyykin miltei valmiiksi maan alla tai aivan maan rajassa, mistä nousee näkyviin hyvin multaisena ja roskaisena. Harmittavasti suppilohapero on löydettäessä usein jo vanha ja toukkien turmelema, nuoria sieniä puolestaan on vaikea havaita maasta.

Suppilohaperon parikymmentäsenttinen lakki on likaisenvalkea, vanhemmiten laakean suppilomainen, usein sen reunat kääntyvät sisäänpäin. Aikuisella sienellä on valkeat heltat, jotka voivat pisaroida nestettä. Nuorten sienten helttojen maku saattaa olla jonkin verran kirpeä tai karvas, mutta vanhemmilla sienillä mieto. Joidenkin mielestä suppilohaperon maku muistuttaa vähän anjovista ja sen omalaatuinen haju kalan hajua. Sienen kiinteä valkea malto halkeilee juustomaisesti.

Suppilohapero kasvaa heinäkuusta myöhään syksyyn etenkin multavalla pohjalla lehdoissa, lehtometsissä ja puistoissa luultavasti suurimmassa osassa maata. Sieni on hyvä paistettuna joko pelkästään tai muiden sienten kanssa, mutta muhennokseen sopivana sitä ei pidetä. Sen sijaan toisen lähteen mukaan suppilohapero on syötäväksi kelpaamaton.

kuten taas on syksy
lintujen muuttoparvet
jo rannoille kerääntymässä
niin kuljimme yhdessä rantoja kerran

sieniä kasvaa taas, vuosiko
siitä vain on
kun keräsimme niitä yhdessä

Keija Nevaranta 

 Lähteet: Ilari Leppiniemi. Aamulehti, Uutiset 22.8.2021laji.fi; Pinkka oppimisympäristö; puutarha.net 6.8.2014; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; Sota-ajan sieniruokia. Helda helsinki.fi; Liisa Lehto 28.8.2015, SKS Suomen kirjallisuuden seura. Vähäisiä lisiä. Sienessä; wikideck; Wikipedia; Keijo Nevaranta, Pöytälaatikon runot III – kymmenen runoa. Osa III runot.

lauantai 18. syyskuuta 2021

Ukonsieni vai akansieni

Ukonsieni on minulle vuoden takainen tuttavuus. Ensin tosin luulin akansientä ukonsieneksi, mutta siitä valmistettuja pihvejä syömällä asia selvisi, sillä ne eivät maistuneetkaan herkullisilta. Itse asiassa myös sienten kasvupaikkana oli muurahaispesä, siitä olisi pitänyt osata päätellä sienilaji. Akansieni on hieman pienempi kuin ukonsieni, lisäksi sen jalka on sileä ja yksivärisen vaalea. Akansienen malto muuttuu punertavaksi leikatusta kohdasta, mutta ukonsienellä se jää valkeaksi.
 
Ruokolahdella mökin viereinen metsä tuli hakkuiden jälkeen valoisaksi, ja sen myötä myös ukonsienet löysivät tiensä hakkuuaukealle. Tuorein ukonsienihavaintoni on eiliseltä päivältä Lappeenrannasta läntisten asuinalueiden väliin jäävästä laajasta metsästä.
 
Ukonsienten lakki on aluksi munanmuotoinen, mutta laajenee lopulta sateenvarjomaiseksi. Ukonsieni on kookkain lajeistamme; sen lakki on usein yli 20 cm leveä, mutta suotuisilla kasvupaikoilla voi lakin leveys olla jopa 34 cm ja jalan pituus 46 cm. Ei siis olekaan ihme, että skandinaaviset naapurimme kutsuvat ukonsieniä ”päivänvarjosieniksi”.
 
Ruskokärpässieni
Ukonsienen voi sotkea ruskokärpässieneen, jossa on samoja myrkkyjä kuin punakärpässienessä, niinpä tarkastelin aluksi löytämäni sienen ulkoisia tunnusmerkkejä. Lajien erottamiseen riittää lakin väritystä koskeva muistisääntö: Ukonsienessä on nahkeita tummanruskeita suomuja vaalealla pohjalla, mutta ruskokärpässienessä vaaleat pilkut ovat tummanruskealla pohjalla.
 
Sekä ukonsienellä että ruskokärpässienellä on jalassaan rengas. Se on ruskokärpässienellä riippuva, mutta ukonsienellä rengasmainen ja väljä. Ukonsienen pitkä hoikka jalka on selvästi raitakuvioinen, kun taas ruskokärpässienen jalka on varsinkin yläosasta usein kokonaan valkoinen.
 
Ukonsieni on karikkeen lahottaja eikä siksi ole sidoksissa mihinkään tiettyyn puulajiin. Lehdot ovat ukonsienten luontaisia kasvupaikkoja, sieltä sienet ovat siirtyneet pientareille ja laitumille, mutta metsälaidunnuksen loppuminen vähentää jatkuvasti sopivia kasvupaikkoja. Ukonsieni kasvaa jokseenkin harvinaisena etelästä Kuopion seudulle asti.

Ukonsieni kuuluu herkullisimpiin ruokasieniimme. Sen pähkinäinen aromi tulee esille niin tuoksussa kuin maussakin. Lakin malto on pehmeää ja sopii kokonaisena paistettavaksi tai pilkottuna erilaisiin ruokiin. Hohkaisen jalan voi silputa keittoon tai kuivattaa ja jauhaa mausteeksi. Rengasta voi käyttää koristeena, mutta sen voi myös paistaa syötäväksi.
 
Ukonsieni on usein niin kookas, että sieniateriaan riittää jo yksi sieni. Leivitetyt ja paistetut sienipihvit vetävät vertoja herkullisimmillekin ”oikeille” pihveille, ja jos sieniä on paljon, voi renkaista tehdä maittavan kastikkeen. Joidenkin mielestä ukonsieni maistuu parhaimmalta tuoreeltaan voin kanssa pannulla paistettuna.

Jos metsään menet kulkemaan
ja olet kuin et oliskaan,
voit nähdä siellä kummaiset,
näet
myyrän mustan multaisen
ja peikotkin niin pienet
kuin pienet ukonsienet…
Kirsi Kunnas

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen luonto. Kasvit; Jouni Tikkanen, Suomen luonto 12.9.2014; Juha Koskinen, Villiruokablogi 26.9.2013; Kirsi Kunnas, Tiitiäisen metsä, Kummaiset.


 

 

 

 

lauantai 11. syyskuuta 2021

Ukonpalko saapui kasakoitten jalanjäljissä

Junanratojen ja teiden varsia keltaisenaan reunustavat ukonpalon kasvustot ovat alkukesän upeita näkymiä Etelä-Suomen taajamissa. Kaksi- tai monivuotinen ukonpalko eli idänulkonpalko kuuluu ristikukkaisten heimoon ja on meillä sukunsa ainoa laji.

Venäläiset valloittivat Lappeenrannan 1741 ja venäläinen sotaväki hevosineen asettui linnoitusniemeen. Venäjän vallan ajalta on peräisin lukuisia sotatulokkaita eli polemokoreja, näyttävin niistä on runsaskukkainen ryssänkaaliksi sanottu ukonpalko, joka keltaa Linnoituksen entisten kasarmien seinustat ja vallit. Tosin ukonpalko on levinnyt jo pitkin kaupunkia; omassa lähiössäni tutustuin kadun varrella kasvavaan kookkaaseen ristikukkaiskasviin muutama vuosi sitten.
 
Suomeen ukonpalko saapui venäläisen sotaväen huoltokuljetuksissa, ennen muuta kasakoiden hevosille tarkoitetun rehuheinän ja -viljan seassa. Rehun kuljetusmatkat olivat tuhansia kilometrejä, jopa Etelä-Venäjän aroilta saakka, sieltä meidän ukonpalkomme on siis lähtöisin.
 
Aluksi kasvi kotiutui Lappeenrantaan ja muihin Kaakkois-Suomen varuskuntakaupunkeihin. Niistä ukonpalko lähti hiljalleen kulkeutumaan tienvarsia ja ratapenkereitä pitkin länteen, mutta Pohjois-Savossa en ole sitä vieläkään nähnyt. Myllyjen tuntumaan juurtuneet yksittäiset ukonpalkokasvustot kertovat edelleen, mille paikkakunnille on aikoinaan ostettu venäläistä ruista tai kauraa jauhettavaksi.
 
Pohjolaan laji levisi 1700-luvun puolivälissä, kun Venäjän keisarinna lähetti nälänhädästä kärsivälle vanhalle viholliselleen Ruotsille siemenviljaa. Harmittavasti erä sisälsi epäpuhtautena niin paljon ukonpalon siemeniä, että kasvista tuli varsinainen vitsaus Keski-Ruotsin pelloille. Suureen osaan Eurooppaa laji levisi vuonna 1814 Napoleonin perääntyvää armeijaa seuraavien venäläisjoukkojen jalanjäljissä.

Ukonpalko alkoi yleistyä Suomen luonnossa 1910-luvulla ja pyrkii edelleen leviämään kulkuväylien varsia pitkin. Kotiseudullaan Venäjällä se on harmillinen rikkaruoho, niinpä Suomessa pelättiin, että ukonpalosta tulee tuhoisa rikkakasvi viljelyksille. Onneksi laji ei kuitenkaan ole levinnyt pelloille, koska maa on meillä sille ehkä liian hapanta. Suomen suurinta ristikukkaiskasvia voisi siis pitää pikemmin koristekasvina kuin rikkaruohona.
 
Tosin villiyrttiharrastajille ukonpalko on oivallinen raaka-aine, varsinkin kukkanuput ovat suurta herkkua. Maistuisiko sinulle polkkapossun ukonpalko-punasipulipiirakka? Sen kokeileminen tosi jää ensi kesään. Jo menneinä aikoina ukonpalkoa on syöty. Professori Toivo Rautavaara nimittäin mainitsee 1940-luvulla ilmestyneessä kirjassaan idänukonpalon käyttökelpoisena hyötykasvina, jonka nuoria lehtiä ja versoja voidaan syödä vihanneksina muiden kaalinsukuisten kasvien tapaan.

Uusille kasvupaikoille ukonpalko leviää hitaasti mutta väistämättömästi etenkin talvisin, kun pystyssä törröttävistä varsista lumen pinnalle tippuneet lidut vierivät tuulen mukana kauas emokasvista. Myös linnut syövät pyöreähköjä hedelmiä ja levittävät kasvia pitkienkin matkojen päähän.
 
Ukonpalko pitää pintansa niin muita kasvilajeja kuin ihmisiäkin vastaan. Alkuperäisellä kotiseudullaan Kaspianmeren ympäristön kuivilla aroilla sen on pitänyt kehittää keinot kuivuutta ja navakkaa tuulta vastaan: jopa kahden metrin syvyyteen tunkeutuva juuri ottaa kosteutta kuivimmastakin maasta ja kestää kaikenlaista rasitusta erinomaisesti.

Korkea idänukonpalko on näyttävä ilmestys. Monihaaraisessa tanakassa varressa on valtaisa määrä imelätuoksuisia kukkia, jotka tuottavat kesän aikana jopa 5 000 siementä. Itäneet siemenet keskittyvät ensimmäisenä vuotenaan kasvualustan valtaamiseen, ja hyvin pienten lehtien ohella kasvi tuottaa ainoastaan syvälle tunkeutuvaa, vankkaa paalujuuristoa.
 
Vasta toisena kasvuvuotena kehittyy lehtiruusuke ja kukkiva verso. Ruotsalaisten talonpoikien kerrotaankin arvelleen, että ryssännauriin mahtava juuri ulottuu maapallon läpi, ja sinne se on isketty niitillä kiinni.

Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Katri Vala

Lähteet: Anna Vuori, Suomen luonnonsuojeluliitto Etelä-Karjala ry. 21.22020; Janne Lampolahti, Ristikukkaiskasvit. Suomen luonto. Kasvit; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 9.6.2006/Toivo Rautavaara, Mihin luonnonkasvimme kelpaavat; Kai Aulio. Tiedebasaari 7.6.2012; Kaj Simberg, Puutarha-artikkelit kategoriassa Syötävät luonnonkasvien lehdet/versot 11.8.2018; LuontoPortti; Yle. Uutiset 9.7.2020; luopioisenkasvisto.fi; Polkkapossu.blogspot.com 10.6.2015; Katri Vala, Kaukainen puutarha. Kukkiva maa. Osa runosta.

 

lauantai 4. syyskuuta 2021

Todennäköisesti puutarhassasi ei rouskuta ukkoetana vaan espanjansiruetana

Espanjansiruetana eli tuttavallisemmin ja pelottavammin tappajaetana luokitellaan Suomessa haitalliseksi vieraslajiksi. Sekä espanjansiruetana että ukkoetana ovat suuria etanoita, mutta ukkoetana on selvästi kookkaampi. Ukkoetana on Suomen ja koko Euroopan suurin maaetana, parhaimmillaan jopa 20 sentin pituinen, espanjansiruetana puolestaan on 7 – 15 senttiä pitkä ja peukalon paksuinen.

Espanjansiruetanan yleisin väri on likaisen oranssinpunaruskea, mutta etanat voivat olla myös harmahtavia tai lähes mustia. Ukkoetanan väri puolestaan vaihtelee harmaan tai ruskean eri sävyinä, lisäksi sillä on selän keskellä vaalea ja kyljillä musta pitkittäisjuova. Ukkoetana kuuluu harjaetanoihin, minkä merkkinä sillä lähtee harja hännästä päätä kohti. Sen sijaan espanjansiruetanan selkä on tasainen. Alla on siruetana.
 
Selvin espanjansiruetanan ja ukkoetanan välinen ero on kuitenkin hengitysaukon sijainnissa. Se sijaitsee kilvessä etanan pään oikealla puolella: siruetanalla aukko on kilven etuosassa ja ukkoetanalla takaosassa. Yllä on siruetana.

Jos edelleenkään et ole varma, kummasta etanasta on kyse, kaadapa etana kyljelleen vaikka tikulla. Silloin näet, että espanjansiruetanan maata vasten oleva antura on yksivärinen. Ukkoetanalla antura on kolmijuovainen, siinä tummat reunat ja vaalea keskiosa. Niin minäkin tein ja tarkistamisen jälkeen käänsin etanan takaisin mahalleen.

Etanoilla on ylempien tuntosarvien päässä silmät, mutta näköaisti ei ole kummoinen. Raastinkieli on täynnä pieniä teräviä hampaita ja toimii raastinraudan tapaan. Miltei kaikki Suomen 22 etanalajia syövät myös raatoja. Ukkoetana elää useimmiten metsässä syöden sieniä ja lahoavaa kasviainesta. Sen sijaan espanjansiruetana aiheuttaa massatuhoja puutarhassa. Molemmilla etanoilla on äärettömän hyvät aistit, tuntosarvillaan ne haistavat niin ruuan kuin parittelukumppaninkin. Alla on ukkoetana.
 
Kaikki etanalajit ovat kaksineuvoisia eli hermafrodiitteja: niillä on sekä naaraan että koiraan sukupuolielimet, ja parittelun jälkeen molemmat etanat munivat. Yksi siruetana voi tuottaa yli 300 munaa, sen sijaan ukkoetana munii reilun kymmenen munan ryhmän karikkeeseen yhden tai useamman kerran kesässä. On arvioitu, että jopa 80–90 prosenttia etanoiden poikasista päätyy muiden eläinten ravinnoksi.

Tavallisesti aikuiset espanjansiruetanat ja ukkoetanat kuolevat Suomen talvessa, mutta osa niistä voi kuitenkin talvehtia suotuisissa paikoissa. Kylmä ja vähäluminen talvi yleensä pienentää etanakantoja, mutta niiden munat kestävät kuitenkin hyvin talviolosuhteita. Keväällä kuoriutuneesta etanasta tulee aikuinen vasta loppukesällä, jolloin se saavuttaa täyden mittansa. Alla on siruetana.
 
Vaikka tappajaetanat viihtyvätkin yleensä samalla asuinpaikalla, ne ovat pikkuhiljaa valtaamassa lisätilaa koko Suomesta. Ensimmäiset tappajaetanahavainnot tehtiin viitisentoista vuotta sitten Ahvenanmaalla ja kymmenkunta vuotta sitten mantereella, mutta nyt etanat ovat levittäytyneet jo Pohjois-Suomea myöten.
 
Espanjansiru- eli tappajaetana onkin levinnyt räjähdysmäisesti, ja varsinkin eteläisessä Suomessa siruetanat alkavat olla yhtä iso riesa kuin lehtikotilot. Ne syövät lähes kaiken mitä puutarhassa tulee vastaan, yhtä hyvin salaatit kuin perennatkin – ja vaikka maassa pesivien lintujen poikaset. Espanjansiruetanat ovat useimmiten liikkeellä yöaikaan, sillä ne kuivuvat herkästi auringon paisteessa. Sadesäällä ne voivat liikkua myös muuhun aikaan, ilmeisesti sen vuoksi havaitsin siruetanan aamun lenkkipolullani.

Puutarhaan tuskin tulee kerralla espanjansiruetanoiden joukkohyökkäys, vaan ne lisääntyvät vähitellen. Kantaa ei Suomesta saada enää kokonaan hävitettyä, mutta jotain on silti tehtävissä. Paras torjuntatapa on asiantuntijoiden mielestä etanoiden poiminta ja hävittäminen. Tehokas etanatorjunta on paras aloittaa jo keväällä ennen kuin talven yli selvinneet aikuiset yksilöt ehtivät munia.
 
Suomessa espanjansiruetanalla ei ole loisia eikä muita luontaisia vihollisia, myöskään sammakot, siilit ja mäyrät eivät pysty estämään etanakannan leviämistä. Luonto saattaa silti ajan myötä hoitaa ongelman. Yllä on siruetana.

Espanjansiruetana ei ainoastaan tuhoa kasvustoa, vaan sillä on muitakin haittavaikutuksia. Sen erittämä lima nimittäin sisältää bakteereja ja levittää tauteja, jotka voivat olla vaarallisia sekä ihmisille että kotieläimille. Risteytyessään muiden etanoiden kanssa siruetana myös vahingoittaa alkuperäislajejamme.

Tappajaetana on syytä tunnistaa, ettei vahingossa tapa ukkoetanaa. Ukkoetana on puutarhassa harmiton kaveri, sillä sen pääravintoa ovat lahoavat kasvit ja sienet. Ukkoetanat elelevät metsässä ja päätyvät pihapiiriin yleensä vahingossa, ne ovat liikkeellä keväästä myöhään syksyyn ja pitävät varsinkin syksyn sateista. Alla on ukkoeteana.
 
Ukkoetana on yleinen metsälaji Tornio–Suomussalmi-linjan eteläpuolella, silti olen tavannut sen vain pari kertaa. Mustikkatyypin sekametsää Suomessa riittää, joten ukkoetanan elinympäristö ei ole uhattuna. Sen sijaan pitkät kuivat ja kuumat kaudet voivat tehdä niiden olon tukalaksi, sillä kuumuus kuivattaa etanaa, eikä se pysty tuottamaan keholleen ja liikkumiselleen elintärkeää limaa takapään limarauhasesta. Se pystyy kuitenkin viettämään pitkiäkin aikoja kostean kasvillisuuden suojassa tai syvemmällä karikkeessa.

Kotilo, kotilo
Älä syö kaikkea
Kohta tulee iso ukkoetana, ja syö sinut
Mene piiloon maan alle tai hyppää akvaarioon Liisan lemmikiksi
Ukkoetana sanoo jurosti mahtinsa tietäen
Minä en tarvitse kotia selkääni.
Sorvatar

”Kerran metsäpohjaa lakaistessaan tonttu astui etanan päälle. Siitä lähtien on harjaetanoiden kilvessä ollut pottuvarpaan jälki.” Kirjasta Suomen kotilot ja etanat.

Lähteet: Anne Koivunen, Pekka Malinen, Hannu Ormio, Suomen kotilot ja etanat; Eeva Hannula, Yle. Kotimaa 3.8.2015; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 7/2014; Lahden seudun luonto; Puutarha.net; laji.fi/espanjansiruetanan Samppa Rautio, Iltalehti 6.6.2019; Tiina Jensen 3.8.2019. Yle Luonto/ Kerstin Engstrand; Vieraslajit.fi/Espanjansiruetanan esiintyminen Suomessa; Ötökkätieto; Sorvatar 8.12.2018, Kotilo-runon alkuosa.