Ukonpalko saapui kasakoitten jalanjäljissä

11 syyskuuta 2021

Junanratojen ja teiden varsia keltaisenaan reunustavat ukonpalon kasvustot ovat alkukesän upeita näkymiä Etelä-Suomen taajamissa. Kaksi- tai monivuotinen ukonpalko eli idänulkonpalko kuuluu ristikukkaisten heimoon ja on meillä sukunsa ainoa laji.

Venäläiset valloittivat Lappeenrannan 1741 ja venäläinen sotaväki hevosineen asettui linnoitusniemeen. Venäjän vallan ajalta on peräisin lukuisia sotatulokkaita eli polemokoreja, näyttävin niistä on runsaskukkainen ryssänkaaliksi sanottu ukonpalko, joka keltaa Linnoituksen entisten kasarmien seinustat ja vallit. Tosin ukonpalko on levinnyt jo pitkin kaupunkia; omassa lähiössäni tutustuin kadun varrella kasvavaan kookkaaseen ristikukkaiskasviin muutama vuosi sitten.
 
 
Suomeen ukonpalko saapui venäläisen sotaväen huoltokuljetuksissa, ennen muuta kasakoiden hevosille tarkoitetun rehuheinän ja -viljan seassa. Rehun kuljetusmatkat olivat tuhansia kilometrejä, jopa Etelä-Venäjän aroilta saakka, sieltä meidän ukonpalkomme on siis lähtöisin.
 
Aluksi kasvi kotiutui Lappeenrantaan ja muihin Kaakkois-Suomen varuskuntakaupunkeihin. Niistä ukonpalko lähti hiljalleen kulkeutumaan tienvarsia ja ratapenkereitä pitkin länteen, mutta Pohjois-Savossa en ole sitä vieläkään nähnyt. Myllyjen tuntumaan juurtuneet yksittäiset ukonpalkokasvustot kertovat edelleen, mille paikkakunnille on aikoinaan ostettu venäläistä ruista tai kauraa jauhettavaksi.
 
 
Pohjolaan laji levisi 1700-luvun puolivälissä, kun Venäjän keisarinna lähetti nälänhädästä kärsivälle vanhalle viholliselleen Ruotsille siemenviljaa. Harmittavasti erä sisälsi epäpuhtautena niin paljon ukonpalon siemeniä, että kasvista tuli varsinainen vitsaus Keski-Ruotsin pelloille. Suureen osaan Eurooppaa laji levisi vuonna 1814 Napoleonin perääntyvää armeijaa seuraavien venäläisjoukkojen jalanjäljissä.

Ukonpalko alkoi yleistyä Suomen luonnossa 1910-luvulla ja pyrkii edelleen leviämään kulkuväylien varsia pitkin. Kotiseudullaan Venäjällä se on harmillinen rikkaruoho, niinpä Suomessa pelättiin, että ukonpalosta tulee tuhoisa rikkakasvi viljelyksille. Onneksi laji ei kuitenkaan ole levinnyt pelloille, koska maa on meillä sille ehkä liian hapanta. Suomen suurinta ristikukkaiskasvia voisi siis pitää pikemmin koristekasvina kuin rikkaruohona.
 
 
Tosin villiyrttiharrastajille ukonpalko on oivallinen raaka-aine, varsinkin kukkanuput ovat suurta herkkua. Maistuisiko sinulle polkkapossun ukonpalko-punasipulipiirakka? Sen kokeileminen tosi jää ensi kesään. Jo menneinä aikoina ukonpalkoa on syöty. Professori Toivo Rautavaara nimittäin mainitsee 1940-luvulla ilmestyneessä kirjassaan idänukonpalon käyttökelpoisena hyötykasvina, jonka nuoria lehtiä ja versoja voidaan syödä vihanneksina muiden kaalinsukuisten kasvien tapaan.

Uusille kasvupaikoille ukonpalko leviää hitaasti mutta väistämättömästi etenkin talvisin, kun pystyssä törröttävistä varsista lumen pinnalle tippuneet lidut vierivät tuulen mukana kauas emokasvista. Myös linnut syövät pyöreähköjä hedelmiä ja levittävät kasvia pitkienkin matkojen päähän.
 
 
Ukonpalko pitää pintansa niin muita kasvilajeja kuin ihmisiäkin vastaan. Alkuperäisellä kotiseudullaan Kaspianmeren ympäristön kuivilla aroilla sen on pitänyt kehittää keinot kuivuutta ja navakkaa tuulta vastaan: jopa kahden metrin syvyyteen tunkeutuva juuri ottaa kosteutta kuivimmastakin maasta ja kestää kaikenlaista rasitusta erinomaisesti.

Korkea idänukonpalko on näyttävä ilmestys. Monihaaraisessa tanakassa varressa on valtaisa määrä imelätuoksuisia kukkia, jotka tuottavat kesän aikana jopa 5 000 siementä. Itäneet siemenet keskittyvät ensimmäisenä vuotenaan kasvualustan valtaamiseen, ja hyvin pienten lehtien ohella kasvi tuottaa ainoastaan syvälle tunkeutuvaa, vankkaa paalujuuristoa.
 
 
Vasta toisena kasvuvuotena kehittyy lehtiruusuke ja kukkiva verso. Ruotsalaisten talonpoikien kerrotaankin arvelleen, että ryssännauriin mahtava juuri ulottuu maapallon läpi, ja sinne se on isketty niitillä kiinni.

Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Katri Vala

Lähteet: Anna Vuori, Suomen luonnonsuojeluliitto Etelä-Karjala ry. 21.22020; Janne Lampolahti, Ristikukkaiskasvit. Suomen luonto. Kasvit; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 9.6.2006/Toivo Rautavaara, Mihin luonnonkasvimme kelpaavat; Kai Aulio. Tiedebasaari 7.6.2012; Kaj Simberg, Puutarha-artikkelit kategoriassa Syötävät luonnonkasvien lehdet/versot 11.8.2018; LuontoPortti; Yle. Uutiset 9.7.2020; luopioisenkasvisto.fi; Polkkapossu.blogspot.com 10.6.2015; Katri Vala, Kaukainen puutarha. Kukkiva maa. Osa runosta.

 

2 kommenttia

  1. Olipa mielenkiintoista tekstiä - kiitos! Olen seikkaillut viimeiset 10 vuotta sukututkimuksen parissa ja siinä on otettava historia ja sotilaitten kulkemiset tosissaan etenkin DNA tutkimuksissa, kun alkaa saamaan etäserkkuja esim. Euroopan kaakkoiskulmilta tai jostain Keski-Aasiasta testatun kanssa tulee yhteistä DNA:ta! Siinä onkin tapahtunut perimän jättämistä vieraille seuduille - oikeastaan samaa asiaa periaatteessa kuin kasvien leviäminen - tosin ei nyt ihan voi rinnastaa kuitenkaan :)) Upeita posteja Sinulla!

    VastaaPoista
  2. Kiitos MarjaleeFinn!
    Sinullahan on ollut mielenkiintoisia seikkailuja jo kymmenen vuotta ja ne jatkuvat... Ohoh, etäserkkuja olet saanut hyvinkin eksoottisista paikoista sotilaitten jalanjäljiltä. Huimaa! Kiva, kun kerroit. Upeita matkoja edelleen!

    VastaaPoista