Sienisuppiloita syysmetsässä

Viime viikon aikana opin tunnistamaan kaksi suppilon muotoista sientä. Mökkinaapuri neuvoi minulle suppilohaperon heidän puuvajansa takaa, ja minä löysin suppilomalikan oman kotipihan läheisyydestä metsäpolun varrelta.

Kun aloin etsiä tietoa näistä sienistä, niin sitäpä oli yllättävän vähän, molemmilla on kuitenkin kaksi tähteä sienikirjoissa. On vielä muitakin suppilomaisia sieniä, kuten  suppilovahvero ja keltavahvero eli kantarelli, mutta niistä olen jo aiemmin tehnyt postauksen.

 

Nimi suppilomalikka on osuva, sillä tämä keskikokoinen sieni on aivan suppilon mallinen. Sen lakki on ohutrakenteinen ja säämiskän värinen. Aluksi lakki on kupera ja keskeltä nystymäisesti koholla, mutta vanhempana syvään suppilomaiseksi kovertunut. Opittuani tunnistamaan suppilomalikat havaitsin niitä myös lähimetsän sammalikossa yksittäissieninä.

Suppilomalikan maku on mieto ja tuoksu miellyttävä, jotkut sanovat sen muistuttavan heikosti karvasmanteliöljyä. Sienioppaiden mukaan suppilomalikka on paistettuna hyvä ja  sopii myös muiden sienten joukkoon säilykkeeksi. Sientä voi myös kuivata ohuina suikaleina.

 

Jotkut sienestäjät eivät kuitenkaan kelpuuta suppilomalikkaa koriinsa, koska pitävät sientä liian hentona ja sitkeänä. Jonkun toisen mielestä suppilomalikka ei ole hullumpi ruokasieni ja paremman puutteessa sitäkin voi syödä.

Suppilomalikka on yleinen ja kasvaa heinäkuusta lokakuuhun yksitellen tai pieninä ryhminä monenlaisissa metsissä, mieluimmin kuitenkin ruohikkoisilla paikoilla metsäpolkujen ja -teiden varsilla. Sieniasiantuntija Lasse Kososen mukaan muun muassa suppilomalikoita on esiintynyt tämän vuoden syksyllä erityisen paljon.

 

Kun mökkinaapuri yritti neuvoa minulle suppilohaperon, en oikeastaan nähnyt muuta kuin rikkoutunutta maata ja kariketta, mutta asialla oli ollutkin ”mullankääntäjäsieni”. Lopulta havaitsin sienet, niitä oli pienellä alueella puolenkymmentä, kaikilla lakki yhtä mullassa. Lähdetietojen mukaan sieni kehittyykin miltei valmiiksi maan alla tai aivan maan rajassa, mistä nousee näkyviin hyvin multaisena ja roskaisena. Harmittavasti suppilohapero on löydettäessä usein jo vanha ja toukkien turmelema, nuoria sieniä puolestaan on vaikea havaita maasta.

Suppilohaperon parikymmentäsenttinen lakki on likaisenvalkea, vanhemmiten laakean suppilomainen, usein sen reunat kääntyvät sisäänpäin. Aikuisella sienellä on valkeat heltat, jotka voivat pisaroida nestettä. Nuorten sienten helttojen maku saattaa olla jonkin verran kirpeä tai karvas, mutta vanhemmilla sienillä mieto. Joidenkin mielestä suppilohaperon maku muistuttaa vähän anjovista ja sen omalaatuinen haju kalan hajua. Sienen kiinteä valkea malto halkeilee juustomaisesti.

 

Suppilohapero kasvaa heinäkuusta myöhään syksyyn etenkin multavalla pohjalla lehdoissa, lehtometsissä ja puistoissa luultavasti suurimmassa osassa maata. Sieni on hyvä paistettuna joko pelkästään tai muiden sienten kanssa, mutta muhennokseen sopivana sitä ei pidetä. Sen sijaan toisen lähteen mukaan suppilohapero on syötäväksi kelpaamaton.

kuten taas on syksy
lintujen muuttoparvet
jo rannoille kerääntymässä
niin kuljimme yhdessä rantoja kerran

sieniä kasvaa taas, vuosiko
siitä vain on
kun keräsimme niitä yhdessä

Keija Nevaranta 

 Lähteet: Ilari Leppiniemi. Aamulehti, Uutiset 22.8.2021laji.fi; Pinkka oppimisympäristö; puutarha.net 6.8.2014; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; Sota-ajan sieniruokia. Helda helsinki.fi; Liisa Lehto 28.8.2015, SKS Suomen kirjallisuuden seura. Vähäisiä lisiä. Sienessä; wikideck; Wikipedia; Keijo Nevaranta, Pöytälaatikon runot III – kymmenen runoa. Osa III runot.