Metsäorvokin siniset silmät

Metsäorvokki on alkuperäinen laji Suomessa. Nimestään huolimatta se ei ole ehdoton metsäkasvi, vaan tulee pienikasvuisena muotona toimeen myös niityillä, joko muistona metsäkasvillisuudesta tai metsänreunasta siirtyneenä.

Monet orvokit ovat yleisiä kasveja, mutta hyvin harvoin ne ovat kasvillisuuden valtalajeja. Orvokkeja ei ole määrällisesti paljon, mutta niitä löytää aina metsänreunoilta ja rannoilta.

Metsäorvokin jokseenkin yhtenäisen levinneisyysalueen raja tulee vastaan suunnilleen Vaasan–Joensuun tasalla. Muissa Pohjoismaissa metsäorvokkia esiintyy Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Islannissa sekä Tanskan Färsaarilla.

Monivuotinen metsäorvokki on sopeutunut valoisiin, lehtipuuvaltaisiin tuoreisiin metsiin. Keväällä, ennen kuin puut ehtivät lehteen, valoa on yllin kyllin. Silloin metsän pohjalla on lämmintä ja runsaasti hyönteisiä pölyttäjiksi – niinpä metsäorvokki avaa siniset kukkansa hyönteisvieraille.

Luonnon oloissa kukkivia metsäorvokkeja näkee vain touko–kesäkuun vaihteessa valoisilla paikoilla. Kun lehtipuut alkavat varjostaa metsäorvokkia, pölyttäjät katoavat. Orvokki jatkaa kyllä kukintaansa, mutta salaa: nuput eivät avaudu, siitepöly varisee heteiltä luotille, siemenet kehittyvät ja aikanaan myös kodat avautuvat. Tätä piilokukintaa jatkuu kesän lopulle saakka.

Varjoisissa kuusikoissa kasvavat metsäorvokit joko eivät kuki lainkaan tai kaikki kukat ovat avautumattomia.

Muurahaiset ovat metsäorvokin ystäviä. Metsäorvokin siemenen pinnassa on sokeripitoinen, rasvainen lisäke. Muurahaiset ovat ihastuneet sen makuun ja kuljettavat metsäorvokin siemeniä matkassaan. Osa siemenistä päätyy muurahaispesään, mutta toisinaan lisäke irtoaa matkalla.

Englannissa tehtyjen tutkimusten mukaan muurahaisten maahan kätkemät siemenet itävät paremmin ja niistä kehittyy rotevampia taimia kuin maahan satunnaisesti pudonneista siemenistä.

Viola riviniana eli metsäorvokki on kukintansa alkuvaiheessa hento ja pienilehtinen sekä näyttää lähes vanakasvilta. Vaikutelma johtuu vielä hyvin lyhyestä varsista ja niihin nähden suhteettoman pitkästä kukkaperästä.

Tutkijat ovat määrittäneet orvokkilajien syntyneen useita miljoonia vuosia sitten, ja kasvitieteilijät ovat käyttäneet suvun tieteellistä nimeä Viola viidensadan vuoden ajan. Antiikin aikaan orvokki tunnettiin Afroditen ja rakkauden kukkana, ja jo 2500 vuotta sitten tuoksuorvokkeja kasvatettiin Euroopassa myyntiin. Orvokki-sana on Elias Lönnrotin lyhennys orvon kukasta.

Lukuisat tarinat kulttuurihistoriasta osoittavat, että orvokkeja on rakastettu niiden herkkyyden ja inhimillisten ominaisuuksien vuoksi. Parhaita ominaisuuksia on sitten vielä jalostuksella korostettu.

Ranska onkin varsinainen orvokkimaa: pariisilaiset innostuivat lähimetsien orvokeista 1700-luvulla, ja keisari Napoleonille orvokki oli mielikukka. Hänen toinen vaimonsa, Parman herttuatar Maria Louise hullaantui violetteihin orvokkeihin ja teetätti niistä itselleen hajuvettä. Minullakin on ollut orvokkihajuvettä, mutta en oikein pitänyt sen tuoksusta.

Orvokkien symboliikkaan haluttiin liittää mitä ihmeellisimpiä uskomuksia. Hurjimmat ajattelivat, että kaikki orvokit olivat alun perin maidonvalkoisia ja että vasta Amorin nuoli oli tehnyt valkeasta kukasta purppuraisen. Samalla orvokki olisi saanut ripauksen taikuutta, niin että se sopi lemmenjuoman aineosaksi.

Polku oli kulkenut
jo hyvän matkaa
ja pienellä orvokilla
oli paljon erilaisia
sävyjä matkassaan
VoimaPuutarha

Lähteet: Janne Lampolahti, Orvokkikasvit, Suomen Luonto, kasvit; LuontoPortti; Pohjolan kasvien pauloissa; Riitta Angervuo ja Aarre Lehtinen Suomen Luonto; Seppo Vuokko 27.6.2013, Suomen Luonto; VoimaPuutarha, RunoTalo.