Naavat ja lupot viihtyvät vanhoissa metsissä

Onkohan metsäpolulla juossut menninkäinen liian vikkelästi, kun sen partakarvoja on jäänyt kuusen oksaan? Joku tosikko sanoisi, että naavaahan se vain on. Luonnossa ne luovat kiehtovan vaikutelman, sillä naavoihin peittyvä pieni käppyräpuukin vaikuttaa ihan satujen maahiselta. Nämä puiden tupsut, sykeröt ja parrat ovat useimmiten luppoja tai naavoja. Vaikka usein nimitämme kaikkia puissa roikkuvia tupsuja naavaksi, kasvaa Suomessa kymmenkunta erilaista naavalajia ja luppojakin on lähes parikymmentä.

 

 

Lajit ovat hyvin samannäköisiä, mutta erotat ne toisistaan muistisäännöllä: Luppo lupsahtaa, naava napsahtaa. Naavan keskellä kasvaa joustava puhtaan valkoinen säie, joka napsahtaa poikki jossain vaiheessa naavaa vedettäessä. Lupolta tuo keskijänne puuttuu. Naavat myös selkeästi haarovat, sen sijaan lupot ovat epämääräisen partamaisia. Lisäksi naavat ovat näistä kahdesta vihreämpiä niissä esiintyvän usniinihapon vuoksi. Hapon antibioottisia ominaisuuksia onkin hyödennetty haavojen steriloinnissa ja luontaislääkkeenä tulehduksien hoidossa. Lupoilta usniinihappo puuttuu, minkä takia ne ovat väriltään joko harmaita tai vaaleanruskeasta tummanruskeaan, miltei mustaan väriin asti.

 

 

Naava on sienten ja levien yhteenliittymä. Tämä tosin on vain osatotuus, sillä tutkijat ovat viiden vuoden työn tuloksena selvittäneet, että mukana on myös kolmas osapuoli eli kantasieniin kuuluva hiiva. Naavalla ei ole kukintoa eikä vartta, minkä vuoksi se luokitellaan jäkäliin. Naavalla ei ole myöskään juuria, vaan se ottaa kaikki ravinteensa sadevedestä ja ilmasta, mikä herkistää lajin epäpuhtauksille.

 

Naavoista yleisin on lyhyeksi jäävä tupsunaava, jota voit tavata melko runsaasti valoisissa metsissä esimerkiksi mäntyjen rungolla. Muista naavoista yleisin on riippunaava. Pitkä naavakasvusto on merkki pitkästä iästä. Jäkälät, joihin naavatkin kuuluvat, kasvavat vain runsaat kaksi millimetriä vuodessa eli hyvin hitaasti.

 

 

Naavaa ja luppoa käytetäänkin usein ns. bioindikaattori- eli ilmentäjälajeina, joiden avulla voidaan tutkia ympäristön tilaa ja sen muutoksia. Lupot ja varsinkin naavat ovat erittäin herkkiä ilmansaasteille, kuten rikkidioksidille, jota syntyy mm. fossiilisten polttoaineiden palamisen seurauksena. Jos ilmassa on saasteita, naavojen kasvu hidastuu tai ne katoavat alueelta kokonaan. Puhtaassa ilmassa naavat ja lupot kasvavat ja voivat hyvin, naavametsässä on siis helppo hengittää.

 

 

Luppo on puolestaan jäkälälaji, joka viihtyy kuusen oksilla ja rungolla, pohjoisessa myös männyssä. Se on naavaa yleisempi. Luppojen ulkonäköä voisi kutsua naavaa partamaisemmaksi, koska päärangan ja sivuhaarojen välillä ei ole selviä eroja. Lupoista yleisimmät ovat harmaaluppo ja tummaluppo, jotka venähtävät pitkiksi puhtaassa ilmassa. Harmaaluppo on Etelä-Suomen laji ja viihtyy talousmetsissä, koska se sietää nykymetsien varjoisuutta. Tummaluppo puolestaan muodostaa suuren osan Etelä-Suomen kuusten parroista, koivun rungolla se näyttää usein tummemmalta kuin kuusen kyljessä.

 

 

Metsäntutkimuslaitos Metlan selvityksen mukaan puiden luppoa ja jäkälää on eniten pohjoisen varttuneissa metsissä. Lupon on todettu häviävän jopa kokonaan metsänuudistuksen yhteydessä. Vastaavasti se lisääntyy metsän ikääntyessä, sillä luppoa kasvaa jatkuvasti elävään puuhun.

 

Pohjoisen vapaasti laiduntavalle porotaloudelle luppo on jopa välttämättömyys rusaslumisina talvina, ja esimerkiksi Enontekion Peltovuoman tokkakunnan pelastivat vaikeina vuosina juuri lähialueen hakkaamattomien metsien lupot.

Kun porot ja linnut haeskelevat naavojen rihmoja, ne murenevat ja osa muruista päätyy puiden rungoille, joissa naava rupeaa kasvamaan. Lupot puolestaan leviävät hyvin yksinkertaisesti: kun niiden rangat katkeilevat pieniksi pätkiksi, pätkät kulkeutuvat tuulen mukana uusille kasvupaikoille.

 

 

IImansaasteet hävittivät naavat ja lupot Etelä-Suomen metsistä 1960-luvulla. Parantuneen ilmanlaadun myötä ne ovat kuitenkin vähitellen palanneet takaisin. Runsasnaavaisimmat metsät ovat nykyisin Keski-Suomessa ja etenkin Pohjanmaalla, sen sijaan lupot viihtyvät selvästi pohjoisempana. Pisimmäksi naava kasvaa avointen paikkojen lehtipuilla, mutta varjoisilla kuusen oksilla se jää usein kitukasvuiseksi. Kun kuljeskelin tutussa metsässä Pohjois-Savossa, näin kuusissa runsaasti naavaa. Viikkoa myöhemmin liikuin Lappeenrannassa luonnonsuojelualueella Kaukaan tehtaan kupeessa tekemässä naava- ja luppohavaintoja, mutta löydökset jäivät kovin vähäisiksi.

 

 

Naavaa ei saa kerätä elävistä tai kuolleista puista ilman maanomistajan suostumusta, mutta maahan pudonneita saa ottaa mukaansa jokamiehenoikeudella. Sama pätee luonnonsuojelualueella, jossa naava on lain suojeluksessa.

Joissain gourmet-ravintoloissa on käytetty naavaa ruokien koristeena, mutta huippukokki Ismo Sipeläinen suunnitteli ja muutti Puolustusvoimien Ruotuväki-lehden haastamana vuonna 2016 sissien selviytymisruuat fine dining -annoksiksi. Raaka-aineet koostuivat suomalaisen metsän antimista, niinpä yksi hänen ideoimistaan ruuista oli luppokeitto.

 

 

Ankarina talvina kovien hankien aikaan poromiehet ovat kaataneet poroille ennen vanhaan luppokuusia ravinnoksi, koska eläimet eivät ole pystyneet kaivamaan jäkälää maasta. Porojen luppoaika siirtyi ilmaisuna ihmisten käyttämäksi, kun tukkijätkät ja muut tilapäishommia tehneet joutuivat työttömäksi jäätyään turvautumaan vähäisempään ravintoon, koska ei ollut rahaa ruuan ostoon. Se oli ihmisten luppoaikaa, hätäruoka-aikaa. Nykyisin luppoaika on kuitenkin saanut myönteisen värityksen hyvän tai joutilaan vapaa-ajan merkityksessä.

On kuin neva aava hiljaa unelmois,
puiden vanha naava värähtelee pois,
ihmeellinen herkkä rauha vallitsee,
kuu ja kuusen kerkkä maata hallitsee.

Einari Vuorela

Lähteet: Alice Karlsson, Suomen Luonto 19.2.2018; Carlos Sunila, Ruotuväki 28.10.2016, puolustusvoimat.fi; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Kirsti Aapala, Kotimaisten kielten keskus Kotus; Leena Myllys, jäkälätutkija Luomus, Suomen Luonto 17.3.2017; Metsäntutkimuslaitos Metla, erikoistutkija Timo Helle; Mikko Kuusinen. Jäkälät. Suomen luonto; Rauno Lahti, Hämeen Sanomat. Kanta-Häme 21.12.2014; Riihimäki; Seppo Vuokko, Metsälehti 22.9.2017; Suomen Latu; Tuomas Aivelo, Tiede 25.7.2016; Valokki-nettikasvio; Vappu Kallio, raahenseutu.fi; Yle Uutiset, artikkeliarkisto 10.3.2005, päivitys 9.6.2008; Einari Vuorela, Kevätyö Kokoelmasta Veräjäpuu.

LUE LISÄÄ

Karttajäkälän kirjomia lohkareita

Palataanpa hetkeksi Ylläksen maisemiin, joissa pääsimme vaeltamaan viime syksynä. Saivon kierrosta kulkiessamme maisemasta erottui erikoisen näköisiä kivenlohkareita, joille ikään kuin olisi asetettu karttoja. Kun menin tarkastelemaan lohkareita lähempää, pinnasta erottui harmaan-, ruskean- ja vihreänsävyisiä laikkuja, joita rajasi parimillinen musta raita tai vyöhyke. Karttamaisen ulkonäön antoi karttajäkälä, minulle ihan uusi tuttavuus.

 

Tiukasti kiven pintaan kiinnittynyt karttajäkälä kuuluu rupijäkälälajeihin, jotka kilpailevat elintilastaan kallion tai kivilohkareen kuivalla ja karulla pinnalla, jossa sammalet ja muut kasvit eivät menesty. Ne kasvavat suurina yhtenäisinä kasvustoina tai pienialaisina laikkuina kuin osana kiven pintaa, mutta voivat tunkeutua jopa kiven sisään.

 

Rupijäkälät voivat kasvaa kivien ja kallioiden lisäksi myös puiden pinnoilla, jopa maassa. Rupijäkäliin kuuluvat karttajäkälät puolestaan esiintyvät suurilla kivillä tai kivenlohkareilla. Suomessa on tavattu noin 45 karttajäkälälajia, joista useimmat ovat vaikeasti tunnistettavissa tai määritettävissä.

Koskemattoman kiven pinta täplittyy ajan saatossa karttajäkälällä. Erityisesti fosforimaisen vihertävät ja keltaiset karttajäkälälajit ovat helpoimmat huomata niiden silmäänpistävän värin vuoksi. Harmaista lajeista tavallisimpia ovat kiventiera-suvun jäkälät. Kaunis kirjailu syntyy tosin hitaasti, sillä jäkälä saattaa kasvaa vain millimetrin vuodessa.

Kuolleelta näyttävässä rakkakivikossa tulevat toimeen vain äärimmäisen ankariin oloihin sopeutuneet sammalet ja jäkälät, kuten kartta- ja torvijäkälät. Rakkakiven kyljessä yön pakkanen voi vaihtua nopeasti päivän kuumuuteen, mikä puolestaan merkitsee kivikossa kovaa kuivuutta.

 

Kaukaa katsottuna Yllästunturin kupeet näyttävät vaaleanvihreiltä. Lähempää tarkasteltuna huomasin, että kellanvihreyden vaikutelman antaa rakkakivikossa kivien pinnalla kasvava rupijäkälä. Korkeiden tunturihuippujen kivikoiden kasvillisuus on karuinta, siellä ovat sopeutuneet elämään vain jäkälät, joista yleisimpinä rupi- ja karttajäkälät.

Sain näyn,
enkä totuutta karta,
selvitän korpin sanoja,
ruska värjää maiseman,
kivissä on kartta,
korppi huutaa oksalla.

Kivissä on kartta, 

Kivissä on taikaa,

Vihreää sammalta,
kiven pinnalla,

ja sen alla,

Tallaan samaa maata kuin eilen,
tänään näen sen toisin,

Kivissä on kartta,

Viisaus odottaa,
katsoo silmillä suden,
enkä minä sure,
odotan vastausta,

Odotan omaa aikaani. 

Tuomo Kesäläinen

Lähteet: Johanna Mehtola, Suomen Luonto 7.10.2015; hopeasaniainen. wordpress.com; Luopioisten kasvisto; Pihlajamäki.info; Suomisanakirja; Suvi Jalokoski, Urho Kekkosen kansallispuistonkävijöiden viihtyvyys, Kevätsesonki 2017; Valokki-Nettikasvio; Wikipedia; Tuomo Kesäläinen, Kivissä on kartta.

LUE LISÄÄ

Palleroporonjäkälästä on moneksi

Muutaman kilon painoisesta jäkäläannoksesta poro saa runsaasti hiilihydraatteja, mutta vitamiinien ja valkuaisaineiden lähteenä kuiva jäkäläsolukko on köyhää ruokaa. Poronjäkälä on myös lumisiin olosuhteisiin sopeutuneen metsäpeuran herkkua. Se pystyykin pidempien jalkojensa sekä kuono-osansa avulla kaivamaan sitä helpommin esiin kuin poro. 

 

Suomen jäkäliköt ovat monesti ylilaidunnettuja runsaan poromäärän takia, ja jäkäläpeitteen palautuminen entiselleen kestää noin 30 vuotta. Vuonna 1965 julkaistun tutkimuksen perusteella Pohjois-Suomen metsien terveyttä eivät uhkaakaan yksin Kuolan niemimaan teollisuussaasteet, vaan puustovaurioihin vaikuttaa myös maaperän jäkäläpeitteen häviäminen.

Pula-aikoina jäkälää on annettu karjan rehuksi, mutta käytetty myös ihmisravintona.    Ensin lipeässä liotetut kasvit huuhdeltiin ja lopulta kuivattiin, minkä jälkeen niitä voitiin käyttää leipäviljan jatkeena. Rehuksi haravoitua jäkälää ei voi säilyttää pitkään kosteana, sillä massa alkaa käydä. Tätä ominaisuutta on tosin myös hyödynnetty, sillä Ruotsissa tiedetään sata vuotta sitten käytetyn poronjäkäliä viinan valmistukseen yli 115 tonnia, josta saatiin 5 500 litraa paloviinaa.

 

Palleroporonjäkälä kasvaa koko Suomessa yleisenä karuissa männiköissä ja kallioilla, usein yhdessä muiden poronjäkälien kanssa. Palleroporonjäkälä on koristeellisin poronjäkälistä, jotka ovat läheistä sukua torvijäkälille. Niinpä sitä käytetään yleisesti asetelmissa ja seppeleissä, myös arkkitehdit rakentavat usein kaupunki- ja talomallien puuston poronjäkälästä. Kuivuttuaan herkästi murenevan jäkälän keruu oli aikaisemmin mahdollista vain sateisina päivinä, mutta nykyisin parhaita mäntykankaita sadetetaan, että jäkälä saataisiin pysymään pehmeänä ja joustavana.

Suomesta viedään vuosittain ulkomaille tuhansia tonneja palleroporonjäkälää, joista valtaosa kuljetetaan Saksaan. Jäkälän keruulla on taloudellista merkitystä etenkin Hailuodossa ja Oulujärven ympäristössä. Poronjäkälän keruussa liikkuu niin suuri raha, että parhailla mäntykankailla kannattaa metsänhoito suunnitella jäkälän, eikä niinkään puuston ehdoilla, sillä palleroporonjäkälän tuotto metsämaalla ylittää usein kasvupaikan puuston arvon. Jäkälän keruuseen pitää olla maanomistajan lupa, sillä se ei kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin. Eräs pariskunta oli jo ehtinyt kerätä 33 jätesäkillistä palleroporonjäkälää, ennen kuin kun jäi varkaudestaan kiinni.

Mäntykangasta, poronjäkälää.
jossain taustalla hälinä,
vaimenee askelten myötä.
Jäljellä hiljaisuus.
Metsä.

Ilmassa aavistus syksyä.
Muutama lintu.
Lähdön tuntu.

Minä olen jostain täältä.
Minä olen joku näistä puista.
Minä jään.

mandarinyshhi 356 runoa

Lähteet: Jenna Keto-Tokoi Yle Uutiset 25.10.2016; Kai Aulio, Tiedebasaari 19.10.2011;
Krister Karttunen, Kotimaan luonto-opas; Mikko Kuusinen, Jäkälät. Suomen luonto. Kasvit; Pinkka oppimisympäristö; Valokki-nettikasvio; mandarinyshhi 356 runoa.blogspot.com 14.8.2017.

LUE LISÄÄ

Vieraskynä: Kun Ylläs on allas, kaukana siintää Pallas..

Kuten äitini on täällä blogissa joskus maininnut, vuodet eivät ole veljeksiä! Vaikka sateinen syksy oli selkeästi vaikuttanut ruskan väreihin, Ylläs tarjosi meille mitä mainioimman hengähdyksen arjen kiireisiin. Hetket raikkaassa metsässä, siemaus vettä tunturipurosta, hiljaisuus ja henkeäsalpaavan kauniit maisemat ovat niitä asioita, jotka saavat halajamaan Lappiin yhä uudelleen. 

Tällä kertaa päätimme kavuta jalkaisin 719 metriä korkean Yllästunturin huipulle ja takaisin, tutustuimme Junkers-lentokoneen ja sen miehistön pysäyttävään tarinaan Aakenustunturilla, jonne lähdimme suunnistamaan Totovaaran pysäköintialueelta (veljelle terveisiä!) sekä kävimme ihmettelemässä yli kaksi miljardia vuotta vanho§ja tulivuoren jäänteitä Linkupalon tulivuoripuistossa. Aina näemmä oppii uutta, sillä tulivuoret Suomessa olivat minulle ihan tuntematon juttu! Vaikka Junkersilla ja tulivuoripuistossa kamera pysyi laukussa, emme ilman kuvasaalista tälläkään reissulla jääneet.. :)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tämän vuoden ruska oli aivan erilainen, kuin viime vuonna. Ei missään nimessä huonompi, vaan erilainen. Lapin reissumme siis antoi äitini lausahdukselle syvemmän merkityksen.

LUE LISÄÄ

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan.. malja uudelle vuodelle!

Jäkäliä näemme kaikkialla; niitä on maassa ja puissa, kivillä ja kallioilla, jopa pihapiirissä katoilla ja aidoilla, ne viihtyvät yhtä hyvin varjoisissa metsissä kuin paahtavassa auringossakin. Jäkälistä olen tähän asti tunnistanut vain poronpallerojäkälän ja naavan. Puhumme tavallisesti naavasta, vaikka tämä partamainen jäkälä on oikeastaan luppoa.

Innostuin tutustumaan tarkemmin jäkäliin tänä syksynä, kun pääsin auttamaan kummityttöni isosiskoa hänen kouluprojektissaan. Kiertelimme yhdessä metsäpolkuja sekä kolusimme kallioita ja kivikoita etsimässä tavoitteena olevaa 30:tä kasvia. Koska oli jo syyskuun puoliväli, kasvikorimme täyttyi enimmäkseen sammalista ja jäkälistä. Keruuretken jälkeen meillä oli vuorossa jäkälien tunnistus ja nimeäminen internetin avulla, löytämämme kasvit tunsinkin entuudestaan.

Jäkäliä on osattu hyödyntää iät ja ajat niin ihmisten kuin kotieläintenkin ravintona sekä lääkkeenä. Myös kankaiden värjäämiseen jäkäliä on käytetty jo vuosisatoja, ja nykyäänkin niillä voi värjätä villaa ja silkkiä. Jäkälistä saa yleensä keltaisia, ruskeita, punaisia ja violetteja sävyjä, mutta suurin osa jäkäläväreistä on kuitenkin puna- ja purppurasävyisiä. 

                                                                      Luppoa

Jäkälät ovat hyvin herkkiä ilmansaasteille, ja ne toimivat siksi hyvin ilmanpuhtauden mittareina niin kaupunkien keskustoissa kuin metsissäkin. Kaikkein herkimpiä ovat isot jäkälät, kuten naava ja luppo. Ne näyttävät samalta lajilta, mutta ovat eri jäkäliä. Käytännössä on helppo selvittää, kumpaan jäkälälajiin oksalla roikkuva tuppo kuuluu: Jos tuppo katkeaa helposti, se on luppo, jos se puolestaan venyy ja siitä paljastuu keskijänne, se on naavaa.

 

                                                                    Rupijäkälää

Jäkälät ovat vaatimattomien elintapojensa vuoksi usein ensimmäisinä paikalla uusilla kasvualustoilla. Aluksi puun tai kiven pinnalle ilmaantuu rupijäkälää, ja sen päälle kasvaa aikaa myöten karvejäkälää. Kun kiven pinnalle kerääntyy vuosien mittaan kuivia lehtiä, neulasia ja muuta kariketta, pinnalle ilmestyy torvi- ja tinajäkälää. Kun karike on muuttunut mullaksi, sammalet valtaavat kiven kasvualustakseen ja jäkälät joutuvat väistymään. Jäkälät kasvavat erittäin hitaasti, jopa satoja vuosia, joten niitä ei kannata irrotella paikoiltaan vain huvin vuoksi.

 

                                                               Pilkkunahkajäkälää

Jäkälät ovat juurettomia, varrettomia ja lehdettömiä. Ne ovat kahden eri kasvin eli levän ja sienen yhdistelmiä. Eri jäkälälajit eroavat toisistaan niin rakenteeltaan kuin väritykseltään. Muun muassa nahkajäkälä on saanut nimensä nahkaa muistuttavasta pinnasta, väriltään se on kosteana vihreää ja kuivana harmaata. Nahkajäkälä kuuluu lehtijäkälien sukuun, johon kuuluu kolmisenkymmentä lajia.

Yleensä jäkälät suosivat kuivia, jopa aurinkoisia paikkoja, niinpä poronjäkälä kasvaa kuivissa kangasmetsissä ja torvijäkälä kuivilla tienpenkereillä. Sen sijaan nahkajäkälä viihtyy kosteammissa metsissä, usein se kasvaa jopa sammalten kanssa varjossa puiden alla.

 

                                                            Nahkajäkälän itiömaljoja

Suomessa on noin 1500 jäkälälajia. Jäkälistä vajaa kymmenesosa kasvaa maassa, vajaa puolet puissa ja pensaissa sekä vajaa puolet kivien pinnalla.

Maassa kasvavia jäkäliä ovat hirven-, poron- ja nahkajäkälä. Poronjäkälä muistuttaa poron haaraisia ja kapeita sarvia, ja se voi olla joko valko-, harmaa- tai palleroporonjäkälää. Hirvenjäkälä on ruskehtavaa ja lehtevämpää kuin poronjäkälä.

 

                                                    Karvejäkälää pihlajan rungolla

Puiden ja pensaiden rungolla kasvavat esimerkiksi karvejäkälät sekä naava ja luppo. Nämä jäkälät soveltuvat hyvin ilmansaasteiden tutkimiseen, ovathan ne ympäri vuoden alttiina ilman epäpuhtauksille ja toisaalta runko on tasalaatuinen kasvualusta.

 

                                                          Karvejäkälää kuivassa kuusen oksassa

Kivien pinnalla kasvaa lähes puolet jäkälistämme, muun muassa torvijäkälät. Niitä on Suomessa kuusikymmentä lajia, jotka eroavat hyvinkin paljon toisistaan, vaikka useimmat ovat rakenteeltaan torvimaisia. Torvijäkäliä on ennen sanottu pikarijäkäliksi.

                                                              Torvijäkälää

Varhaiset kasvitieteilijät pitivät jäkäliä sammalina, nehän kasvavat usein sammalien joukossa. Vuonna 1867 (!) ilmestyi kohuartikkeli, joka järkytti jäkälien tutkijat; artikkelissa nimittäin julkistettiin mullistava havainto, että jäkälä ei ollutkaan sammal.

Vasta 1950-luvulla jäkälät luokiteltiin yleisesti omaksi eliöryhmäkseen, joka sijoitettiin tavallisesti kasvikuntaan. Vähitellen jäkälä hyväksyttiin sieneksi, ja sen kanssa voi elää symbioosissa paitsi viherleviä, myös muita leviä, sieniä ja syanobakteereja.

Tieteelle kuvattuja jäkälälajeja on nyt noin 20 000 ja uusia löytyy jatkuvasti eli jäkälien sukupuu tarkentuu koko ajan. Jäkälien elämä on edelleen arvoitus, vaikka uutta tietoa tulvii jatkuvasti, ja mysteeriä ratkotaan kiivaasti eri puolilla maailmaa.

Pikarijäkälä

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Helvi Juvonen

Lisään runoon oman säkeen: Nostetaan vielä malja uudelle vuodelle!

Lähteet: Luopioisten kasvisto, ymparisto.fi/luonto, Jaana Ohtonen: Jäkälät luokitellaan sieniin, Tiede 5/2000: Sieniretki meni päin jäkälää, Helsingin Sanomat 12.10.2013/Tiede/Arja Kivipelto: Jäkälän elämä on tutkijoille yhä arvoitus www.hs.fi/tiede/a1381481786107 (vaatii tunnuksen), Coloria.net, Peda.net/oppimateriaalit, Helvi Juvosen Pikarijäkälä 1952.

LUE LISÄÄ

Onko sinulla suppissilmät?

Myöhään syksyllä sienestäjän katse tähyilee usein suppilovahveroita, joita voi löytää aina lumen tuloon asti. Niitä kannattaa vielä poiketa etsimään, minäkin hain kastikesienet joulukuun alkupäivinä.

 

Suppilovahveroiden poimijalla pitää olla tarkat silmät, sillä sientä on vaikea havaita sammalikosta maahan varisseiden lehtien seasta. Kun löydät yhden suppiksen, löydät niitä pian lisääkin. 

Blogitekstin alla oleva runo kuvaa hyvin suppilovahveroiden etsintää: Aluksi et näe sammalikossa yhtään mitään, mutta kun kävelet juuri niiden kohdalle, sienet "alkavat nostella lakkejaan".

 

Suppilovahvero kasvaa tiheinä ja laajoina ryppäinä kuusivaltaisissa tuoreissa kangasmetsissä. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta ei kasva lainkaan Lapissa.

 

Suppilovahvero ei tarvitse esikäsittelyä, vaan sen voi laittaa suoraan paistinpannulle. Suppilovahverosta tulee myös maukas keitto, samoin sitä käytetään muhennoksiin ja piirakoiden täytteeksi. Suppilovahvero kannattaa mieluummin kuivata kuin pakastaa, silloin sen herkullinen maku säilyy paremmin.

 

Minä tutustuin suppilovahveroon Minttu-kirjojen kautta, joita luin ahkerasti lapsilleni heidän ollessaan pieniä. Eräs tarina nimittäin kertoi Mintun, Villen ja heidän isänsä suppisretkestä. Etelä-Karjalassa asuessani olen sittemmin opetellut tunnistamaan nämä sienet ja kerään niitä jo ihan sujuvasti eli minulla on nyt suppissilmät.

Rinteessä
kasvaa sieniä.
Kun siitä kulkee ohi,
ne nostelevat
risaisia lakkejaan. 

Risto Rasa

Lähteet: Suppilovahveroista kurkkasin lisätietoa Oppiminen.yle.fi:stä. Runo on Risto Rasan Laulu ennen muuttomatkaa -runokokoelmasta. 

LUE LISÄÄ