Mytologian lootuspuu

Ziziphus-lootusta pidetään usein kreikkalaisen mytologian lootuspuuna. Siihen uskotaan viitattavan Odysseiassa, ja lootussyöjät käyttivät sitä huumausaineena rauhanomaisen apatian aikaansaamiseksi.

Tarinan mukaan Romulus istutti Pyhän lootuspuun lähelle Vulcanuksen temppeliä Roomassa. Puun sanotaan olleen edelleen pystyssä noin 700 vuotta myöhemmin, Plinius vanhemman aikana (23 – 79 jaa).

 

 

 

Arabiankielisillä alueilla Ziziphus lootus ja vaihtoehtoisesti Ziziphus jujuba  liittyvät läheisesti Koraanissa mainittuihin loote-puihin nimeltään sidr, kun taas Palestiinassa pikemminkin Ziziphus spina-christi on nimeltään sidr. Muualla arabimaailmassa eurooppalaiset ja kiinalaiset jujubit  yhdistetään myös loote-puihin (sidr).

 

1800-luvun englantilainen tutkimusmatkailija Richard Burton teki matkan Mekkaan ja Medinaan. Tuolla matkalla hän kertoi nähneensä muinaisen sidr-puun moskeijassa, jossa on profeetta Muhammedin hauta Medinassa. Se oli puutarhassa, joka oli omistettu profeetan tyttärelle Fatimalle. Puun hedelmät myytiin pyhiinvaeltajille ja sen lehtiä käytettiin ruumiiden pesemiseen.

 

Ziziphus lotus on pieni tyrniheimoon kuuluva lehtipuu, joka on kotoisin Välimeren alueelta. Se on yksi monista lajeista, joita kutsutaan jujubeksi.

Puun korkeus on kahdesta viiteen metriä. Noin viisisenttiset lehdet ovat ikivihreitä tai kesävihantia. Vuorottaiset lehdet ovat selvästi kourasuonisia, joskus sulkasuonisia.

 

Jujubien kukat sijaitsevat lehtihangoista kasvavissa, sateenvarjomaisissa tertuissa, joskus myös verson kärkiin tai lehtihankoihin ilmestyvissä kukinnoissa

Syötävä hedelmä on pallomainen, tummankeltainen luumarja. Sitä syödään tuoreena ja kuivattuna sekä käytetään luonnonlääketieteessä.

 

Esittelemäni puu ei kuitenkaan ollut omenapuu, kuten alla olevassa runossa. Huomasin vehreän, vieraan näköisen puun kypsymässä olevine hedelmineen erään omakotitalon pihassa kadun reunassa. En nähnyt Kreikan-matkalla Ziziphus-lootuksen kukkavaihetta, se oli ollut jo alkukesällä. En tiennyt puun nimeä valokuvatessani sitä, vaan vasta myöhempi selvittelytyö antoi vastauksen.

Viisi sinulle, viisi minulle.

Kun puuta vähän ravistaa,
omenat maahan tipahtaa.
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi,
kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän, kymmenen.
Värssyjä

Lähteet: Kintai 22.12.2023; PubMet 6.7.2022; Wikipedia; Värssyjä. Hedelmät, vihannekset ja marjat.varssyja.wordpress.com.

 

                         

LUE LISÄÄ

Granaattiomenan rubiininpunaiset siemenet

Granaattiomenaa kutsutaan hedelmien kuninkaaksi sen poikkeuksellisen historian, ravitsemusarvon ja kulttuurimerkityksen vuoksi. Tämä hedelmä on peräisin muinaisen Persian alueelta, nykyisen Iranin ja Azerbaidzanin seuduilta, missä sitä on viljelty jo yli 5000 vuoden ajan, ja se on vanhimpia viljeltyjä hedelmiä.

 

Muinaisista ajoista lähtien karthagolaiset ja foinikialaiset ovat laajentaneet sen viljelyä Välimeren rannikoille, ja siitä on tullut yksi suosituimmista hedelmäpuista Etelä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa.

Granaattiomenaa kutsutaan myös karthagonomenaksi. Se ei nimestään huolimatta ole kovin läheistä sukua omenoille, sillä se kuuluu rantakukkaiskasvien heimoon. Omenapuu puolestaan kuuluu ruusukukkaisten heimoon ja malus-sukuun. 

Granaattiomenapuu kestää erittäin hyvin kuivuutta ja äärimmäistä kuumuutta ja sopeutuu huonoonkin maaperään. Lisäksi puu tuottaa runsaasti hedelmiä. Espanjassa Alicanten maakunta erottuu tärkeimpänä tuotantoalueena, vaikka granaattiomenaa viljellään laajalti muillakin lämpimillä ja kuivilla alueilla.

 

Granaattiomena on hedelmä, joka on kiehtonut ihmisiä vuosituhansien ajan. Sen historia ulottuu muinaisiin sivilisaatioihin, ja se on ollut tärkeä osa monia kulttuureja.

Muinaisissa kulttuureissa granaattiomena symboloi hedelmällisyyttä ja vaurautta sen lukuisten siemenien takia. Kreikkalaisessa mytologiassa se yhdistettiin kuolemattomuuteen, ja Egyptissä vainajat haudattiin granaattiomenien kanssa ikuisen elämän toivossa. Tämä syvä kulttuurinen merkitys on vahvistanut hedelmän kuninkaallista statusta läpi historian, mitä tukee kannasta muodostuva kruunu. 

Hedelmä edustaa myös elämän ja kuoleman kaksinaisuutta; sen kirkas punainen väri ilmaisee elinvoimaa ja kova ulkokuori symboloi suojaa ja kestävyyttä. Joissakin kulttuureissa granaattiomena yhdistetään jumalallisiin siunauksiin ja iankaikkiseen elämään.

 

Granaattiomenan rakenne, jossa rubiininpunaiset siemenet näyttävät jalokiviltä, on myötävaikuttanut sen maineeseen. Hedelmän kruunumainen kanta muistuttaa kuninkaallista kruunua, mikä on entisestään vahvistanut mielikuvaa sen ylhäisestä asemasta hedelmien joukossa.

Kreikkalaisessa mytologiassa granaattiomena liittyy Zeuksen ja Demeterin tyttäreen Persefoneen, jonka häneen rakastunut manalan jumala Hades ryösti mukaansa. Persephone on kevään jumalatar ja alamaailman kuningatar. Kreikkalaiset käyttivät Persephonen myyttiä vuodenaikojen selittämiseen.

 

Kerrotaan, että antiikin Kreikassa granaattiomena olisi ollut ainoa lääke. Sitä on käytetty lääketieteellisesti ainakin vuodesta 1500 eaa hoitokeinona heisimatoja ja muita loistartuntoja vastaan.

Nykyään granaattiomenan asema perustuu sen tieteellisesti todennettuihin terveyshyötyihin, ja sitä pidetään superruokana. Granaattiomenassa on poikkeuksellisen korkea antioksidanttipitoisuus.

 

Erityisen paljon granaattiomenassa on B2-vitamiinia eli riboflaviinia, joka on tärkeä kasvua edesauttava vitamiini. Sen suositeltavana päiväannoksena pidetään 1,2 - 1,7 mg, mikä saadaan jo kahden keskikokoisen granaattiomenan nauttimisesta.

 

Hyvänä C-vitamiinin päiväannoksena pidetään 60 ml:aa, minkä voi saada jo yhdestä granaattiomenasta. Tämä vitamiini on tärkeä hiusten, hampaiden ja ikenien hyvinvoinnille sekä erityisen tärkeätä sen saanti on tulehdustilojen, kuten vilustumisen ja nuhakuumeen aikana.

Mangaania tarvitsemme ruoansulatusmekanismin ja lihasten aineenvaihdunnan ylläpitoon. Päivittäinen tarve on 2 - 3 mg; sen saa jo sadasta grammasta granaattiomenaa. Hyviä mangaanilähteitähän ovat myös kaura, ohra, herneet, pavut ja idut.

Granaattiomena sisältää proteiineja, hyviä rasvoja, kalsiumia, rautaa, kaliumia, magnesiumia, natriumia, fosforia ja sinkkiä. Vaikka granaattiomenamehu on pääasiassa turvallista, haittavaikutuksia, allergioita voi esiintyä. Kahdeksan syytä syödä granaattiomenaa.

 
Jos pitäisi listata, mitkä hedelmät ovat hankalimpia kuoria, on listan kärjessä varmasti granaattiomena. Vaikka sen saisi kuorittua, sotkulta on vaikea välttyä. Granaattiomena on täynnä läpikuultavan hyytelömäisen kerroksen ympäröimiä siemeniä, jotka ovat sen varsinainen käytettävä osa.

 

Jotta siemenet saisi helposti pois, suositellaan hedelmän halkaisemista keskeltä kahtia pituussuunnassa. Sitten puolikasta painellaan hetken aikaa voimakkaasti sormin, minkä jälkeen esimerkiksi veitsen kädensijalla taputellaan hedelmää, jolloin siemenet ja niiden ympärillä olevat keltaiset pehmeät kuoret irtoavat, ja ne on helppo poistaa. Siemenet maistuvat raikkailta ja hieman kirpeiltä, mutta niitä pidetään vaikutustensa vuoksi todellisena terveysruokana.

Granaattiomenoiden kausi alkaa syksyllä ja jatkuu tammikuun puolelle asti. Valitse kaupassa painavalta tuntuvia, kiiltäviä ja kiinteitä hedelmiä. Sen sijaan kuoren väri ei kerro hedelmän kunnosta, sillä siinä voi olla niin punaisen, ruskean kuin keltaisen sävyjä.

 

Granaattiomenan punaiset siemenet tuovat piristystä talven ruokiin ja herkkuihin. Olen ripotellut granaattiomenan siemeniä väriksi salaatteihin sekä leivonnaisiin ja jälkiruokiin. Jotkut koristelevat aamujugurttinsa, smoothiensa tai tuorepuuronsa granaattiomenalla. Alla on granaattiomenan siemenin koristeltu joulutäytekakkumme.

 

Granaattiomenan kirpeä maku sopii myös lihan, kalan ja jopa tofun seuraan. Uunijuurekset ja -kasvikset muuttuvat kunnon ateriaksi, kun ripottelet päälle granaattiomenan siemeniä, fetaa, paahdettuja pähkinöitä sekä tuoretta korianteria ja minttua. Granaattiomena ja minttu maustavat myös pari vuotta sitten hitiksi nousseet halloumiranskalaiset. Raikas granaattiomena maistuu myös mehuksi puristettuna tai soseutettuna ja juomien koristeena.

Punaisena väriaineena juomasekoituksissa käytetty grenadiini valmistetaan granaattiomenasta.

Älä syö kaikkia granaattiomenan siemeniä, vaan ota muutamia talteen ja kasvata kaunis viherkasvi. 

 
Eeva, hymyillen, poimi omenan, sitten
nauroi, huokasi - ja maistoi sitä uudestaan:
'Outoa että sellainen miellyttävä, mehukas asia
kiellettyyn puuhun puhkeaisi!'

Mutta jos olisi hän nähnyt selkeämmin silmin,
tai käärme vähemmän viisas ollut,
Eeva tuskin olisi näyttänyt niin vähäistä järkeä
kuin antaa Aadamin maistaa sitä!
Margaret Sackville

Lähteet: Eeva Paljakka, Iltalehti 2.1.2025; Euro-East; Heli, Herkkusuut 6.2.2025; Mónica Sánchez, JordineriaOn 30.6.2025; Nutri; Postposmo, Myyttejä ja legendoja; Rantuu Oy 6.12.2021; Sesongissa nyt: upean värinen granaattiomena ihastuttaa makeissa ja suolaisissa resepteissä. Yhteishyvä 30.1.2025; Tildy Germany, Facts.net 13.11.2024; Wikipedia; Margaret Sackville 1881-1963), The Apple, Omena. Suom. Raimo Kangasniemi 29.7.2020. 

Granaattiomenapuita kuvasin elokuussa Kreikan Nidrissä. 

LUE LISÄÄ

Viikuna, filosofien ruoka

Viikunan nykyinen kreikankielinen nimi siko (mon. sika) tulee mytologian titaani Sykealta. Titaanin äiti oli itse Äitimaa, Gaia, joka muutti poikansa viikunapuuksi pelastaakseen tämän ylijumala Zeuksen vihalta. Ensimmäiset viikunapuut istutettiin Ateenaan maanviljelyksen ja sadonkorjuun jumalattaren Demeterin käskystä.

Viikuna liittyy moniin muinaisiin taruihin, tuleepa se esiin Raamatussakin useassa eri kohdassa. Aitoviikuna oli myös ihmisen ensimmäinen asuste, kietoivathan Eeva ja Aatami viikunanlehtiä peitokseen maistettuaan hyvän- ja pahantiedon puusta.

Viikunapuun alkuperä on Lähi-idässä. Sittemmin muinaiset kreikkalaiset ja foinikialaiset levittivät sen viljelyä Välimeren molemmille rannoille. Viikuna sai lempinimen "filosofien ruoka", koska se yhdistettiin muuan muassa Platoniin ja Diogeneeseen. Koska viikunapuuta on viljelty jo tuhansia vuosia, villiintyneitä lajikkeita on enää vaikea erottaa viljellyistä.

Tällä hetkellä Turkki hallitsee kansainvälistä viikunatuotantoa, sen jälkeen tulevat Egypti, Marokko ja Algeria. 

Aitoviikuna on yksi yleisimmin Kreikassa ja Välimeren maissa tavattavista puista. Viikuna on kesävihanta pensas tai pieni puu, joka voi kasvaa kuusi metriä korkeaksi ja lehvästö yhtä leveäksi. Puun oksat ovat vankat ja monihaaraiset, suuret lehdet sormihalkoiset.

Viikunapuut ovat Välimeren maissa maiseman kannalta tärkeitä. Ne ovat myös osa kulttuuria ja kansanmuistia. Kirjailijat ja muusikot ovat löytäneet sen oksista inspiraation; viikunapuut ovat tarinoiden, unelmien ja perinteiden kasvualusta.

Viikunoita on kautta aikojen syöty niin tuoreeltaan kuin kuivattuna. Suussasulava herkku vuohenjuustosta ja tuoreista viikunoista maistui jo antiikin aikana pitopöytään kokoontuneille samoin kuin tämän päivän herkuttelijalle. Vaikka viikunassa on paljon siemeniä, sen punertava hedelmäliha on pehmeää.

Kuivattujen viikunoiden maku on tuoretta makeampi, sillä kuivuneen hedelmän painosta 70 prosenttia on sokeria. Viikunan kuori on vaaleanharmaa tai tummansinertävä; kuorta voi syödä, jos se on tarpeeksi ohut. Kun kypsien viikunoiden kuori alkaa halkeilla, on hedelmien nauttimisen aika.

Viikunassa on korkea vesipitoisuus ja mehukas rakenne, ja sen sokeripitoisuus tekee siitä erityisen suositun kesäruuissa. Espanjan ravitsemusliiton mukaan viikuna tarjoaa kaikki välttämättömät aminohapot, kuidun, B-vitamiinin ja hyvän määrän kaliumia, vaikka se ei erotukaan muista hedelmistä kokonaisravintoarvoltaan.

Sen lisäksi että viikunaa syödään suoraan puusta, sitä käytetään monipuolisesti myös ruuanlaitossa. Viikuna sopii jälkiruuaksi tai syötäväksi kylmän lihan kanssa.

 

Se on vakiokasvi salaateissa, alkupaloissa, juustolla tai anjoviksella täytetyissä paahtoleivissä. Viikunaa voidaan yhdistää sekä perinteisiin resepteihin tai innovatiivisempiin luomuksiin. Viikunat koristivat eräänä jouluna täytekakkuamme.

Koko kasvi erittää maitomaista nestettä leikkauspinnoiltaan. Sekä hedelmää että maitomaista nestettä on käytetty kansanlääkinnässä, viikunakeitoksella on syövytetty paiseita ja hoidettu haavoja.

 

Mietona keitoksena viikunasta on apua kurkkutulehduksissa ja muissa vilustumissairauksissa, rakko- ja munuaissairauksissa. Viikunoilla on myös vatsantoimintaa nopeuttava vaikutus.

Viikunapuun kukintaa ei varsinaisesti näe. Hede- ja emikukat sijaitsevat eri puissa ja ne ovat piilossa päärynänmuotoisen kukkasuojuksen sisällä. Viikunan pölytyksessä auttaa pieni hyönteinen, joka kulkee emi- ja hedekukkien välillä kantaen siitepölyä mukanaan. Vain naaraskukista kehittyy aikanaan nuo maukkaat kellanvihreät tai syvän violetin väriset hedelmät, joita näin kypsymässä Kreikan elokuussa.

Viikunapuu on paljon enemmän kuin yksinkertainen puu: se on olennainen osa Välimeren perintöä ja niiden jokapäiväistä elämää, jotka nauttivat sen varjosta ja mausta.

”Älä vertaa
itseäsi muihin”,
LOHDUTTI PUU.
”Jokaisen juuret
ovat ainutlaatuiset,
kauneus
kippuraisten oksien.”
Susanna Jussila

Lähteet: anavarro 25.7.2025, JordineriaOn; Anna Meurling, Kreeta.info 16.11.2016.Tusina tavallista Kreetan puuta; Anna Meurling, Kreeta, Kreetan kasvit osa 3/7; Helsingin yliopisto, Lukion Filosofia kotisivut; Wikipedia; Susanna Jussila, Sielun sopukoita. Hidasta elämää.

LUE LISÄÄ

Naavaparran polulla Iso-Syötteellä

Naavaparran polku on sorastettu. Vaikka korkeuseroakin on hieman, polku on pääasiassa helppokulkuinen.

Syksyisen värikästä metsäpolkua oli miellyttävää kulkea. Polun varrella kuusissa kasvaa nimensä mukaisesti runsaasti naavaa.

Reitin varrella voi lueskella Naavaparran hauskoja kertomuksia Syötteen luonnosta.

Suon reunassa hirviemo katsoo meitä uteliaana, vasa samoin.

Lähestymme niitä rohkeasti.

Koivuista monet ovat jo lehdettömiä. Niinpä oksalla istuva teeri erottuu helposti.

Suo on saanut syksynkeltaisen värin. Sen reunassa metsässä mahtailee ukkometso.

Kun katson tarkemmin, onhan siellä koppelokin pitämässä seuraa ukolle vai ovatko ne olleet yhdessä syömässä syksyn viimeisiä puolukoita.

Polun varressa on valtaisia muurahaiskekoja. Kenties mesikämmen on käynyt tutkimassa niitä, ainakin näin suolla karhun.

Reitti vie Pärjänjoen rantaan Annintuvalle, missä eväiden nauttiminen ja tulistelu onnistuu viihtyisässä päivätuvassa, me tosin vain patikoimme.

Iso-Syöte on Pudasjärvellä sijaitseva ulkoilualue Suomen eteläisimmässä tunturissa, Syötteen kansallispuiston vieressä. Syötteelle on Oulusta matkaa noin 150 km.

Iso-Syötteen retkeilyalueelta ja Syötteen kansallispuistossa on retkeilyreittejä yli sata kilometriä lyhyistä luontopoluista useamman päivän mittaiseen vaellukseen saakka. Reitit ovat hyvin merkittyjä ja niiden varrella on taukopaikkoja, kuten päivä- ja autiotupia sekä laavuja.

Metsässä tunnen
kuinka kaikki hengittää,
jalat painuvat
mättäisiin ja nousevat
kuin omalla painollaan.
Arto Lappi

Lähteet: Iso-Syöte; Metsähallitus. Luontoon; luontoon.fi; Syötteen kansallispuisto. Kartta.com; Arto Lappi - mitallisia syysrunoja11.10.2024.

LUE LISÄÄ

Parikkalan Patsaspuisto, Suomen huomattavin ITE-kohde

ITE on alun perin lyhenne sanoista itse tehty elämä, mutta se viittaa myös itse-sanaan. ITE-taide tarkoittaa Suomessa tehtyä, kouluttamattomien taiteilijoiden arjen ympäristössä syntyvää taidetta. Tällaiset taiteilijat ovat itseoppineita.

 

Parikkalan patsaspuistoa pidetään Suomen huomattavimpana ITE-kohteena, ja Matkailutoimittajien Kilta valitsi puiston vuoden 2008 kotimaiseksi matkailukohteeksi. 

 
Patsaspuisto on taiteelliselta tasoltaan pohjoismaiden korkeatasoisin, ja maailmanlaajuisestikin vertaillen se on hyvin merkittävä fantasiapuutarha.

 

Vierailin viimeksi heinäkuussa Patsaspuistossa. Puisto on puolen hehtaarin kokoinen vehreä alue Parikkalan Koitsanlahdessa. Toisella puolella aivan vierestä kulkee junarata, ja toisella puolella puisto rajautuu tiehen. Venäjän rajakaan ei ole kaukana.

 

Puistossa on kuitenkin ihan oma tunnelmansa, aivan kuin toinen maailma. Parikkalan patsaspuistoa voisi luonnehtia erityislaatuiseksi paikaksi. Erityinen täytyy myös olla taiteilijan, joka kykenee tällaisen luomaan.

 
Ensimmäinen Rönkkösen tekemä varsinainen veistos oli betonista vuonna 1961 valettu Irvikuvamainen mies. Seuraavana vuonna, siis 1962 syntyivät Kaislahametyttö, Käärmeentappaja ja Reikäenkeli.

 

Vuonna 2010 äkillisesti menehtynyt Veijo Rönkkönen valoi ja muovaili aidon kokoisia ihmishahmoja kotitalonsa pihapiiriin vuosikymmenten ajan. Erilaisiin asentoihin taipuneet hahmot muun muassa joogaavat joukolla, tanssivat, tekevät arkisia askareita ja poseeraavat kirkkain silmin ja valkoisin hampain.

 

Patsaita syntyi 50 vuoden aikana niin, että niistä muodostui kokonainen puisto. Hampaat näyttävät aidoilta ja ne ovatkin, sillä Rönkkönen sai tekohampaita imatralaiselta erikoishammasteknikolta ja paikallisilta ihmisiltä.

 

Rönkkönen työskenteli erilaisten ja vaihtuvien aiheiden parissa vuosia, ja veistosryhmät voivat käsittää kymmeniä erillisiä teoksia. Ihmishahmoisetkin teokset on suunniteltu sopimaan osaksi puutarhan kasviloistoa, mutta joukossa on myös monia syvällisiä ihmistutkielmia.

 

Erakkomaiseksi luonnehdittu taiteilija muuttui äitinsä kuoleman jälkeen puheliaammaksi ja alkoi tehdä ensimmäistä kertaa myös lapsiveistoksia. Rönkkösellä ei ollut omia lapsia, mutta hän loi iloisesti leikkiviä ja tanssivia lapsia veistoksina pihapiiriin omaksi ilokseen. 

 
Viimeisenä kesänä tuli valmiiksi monien vuosien ponnistus, satakunta leikkivää, voimistelevaa ja marssivaa lasta käsittävä paraati, jonka marssi suuntautuu rumpalipojan johdolla ulos pihasta.

 

 
Veijo Rönkkönen kiinnostui kasveista varhain. Jo kansakouluaikoina hän osti ensimmäisillä palkkarahoillaan kymmenen omenapuun tainta. Rönkkönen suorittikin puutarhurin tutkinnon Kansainvalistusseuran kirjeopistossa. Veijo peri isältään talon ja tilan sillä edellytyksellä, että hoitaa oman äitinsä sekä isän kuoltua myös tilan.

 

Patsaiden lisäksi Rönkkönen itse suunnitteli ja toteutti puutarhan, jossa vallalla on villi luonnollisuus. Patsaspuistossa liikkuessaan on ehdottomasti myös katsottava kasveja ja itse puutarhaa. Alueelle oli tehty polkuja, joita pitkin kuljetaan, etteivät kasvit vahingoittuisi.

 

Puutarhapoluille Rönkkönen valoi betonilaattoja, joissa ITE-taitelijan omat käden- ja jalanjäljet osoittavat puutarhassa toivotun kulkusuunnan.

 

Rönkkönen kävi kolmivuorotyössä Simpeleen paperitehtaalla 16-vuotiaasta eläkeikään saakka. Vaimoa tai lapsia hänellä ei ollut. Veijo Rönkkönen tiedettiin syrjäänvetäytyväksi erakoksi. Hän oli varmaankin omana aikanaan myös yksinäinen, koska oli homoseksuaali ja dominoivan äitinsä kanssa elävä luova taiteilija, jonka piti mahtua tiettyyn normaalin elämän muottiin. 

 
Rönkkönen oli innokas joogan harrastaja. Hänen luomassaan joogatarhassa mallit ovat taipuneet monenlaisiin asentoihin, patsaita on 250. 

 
Veijo Rönkkönen ehti saada tunnustusta elämäntyöstään ennen kuolemaansa. Vuonna 2007 hän vastaanotti kulttuuriministeriön Suomi-palkinnon, joka annetaan merkittävästä taiteellisesta urasta, huomattavasta taiteellisesta saavutuksesta tai lupaavasta läpimurrosta. Hän ei matkustanut Helsinkiin vastaanottamaan palkintoa, eikä hän koko elämänsä aikana muutenkaan matkustellut.

 

Taideteokset ja puutarha muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden. Vaikka Rönkkönen asui keskellä luomaansa taiteellista maailmaa, hänellä ei ollut suhdetta vierailijoihin tai patsaspuiston läheisyydessä olevan kuutostien levähdyspaikan matkailuyrittämiseen, muuten kuin että kävijöitä pyydettiin kirjoittamaan nimensä vieraskirjaan. Vuoteen 2007 mennessä vieraskirjoja oli kertynyt yli sata, ja jokaisessa nelisen tuhatta nimikirjoitusta. 

 
Veistosten ohella Veijo Rönkkönen harrasti kokeellista matkailuvalokuvausta. Joitakin valokuvia on julkaistu, mutta pääosin ne olivat taiteilijan omissa kätköissä.

 

Tässä kivellä istuu taiteilija Veijo Rönkkönen itse, lapio kädessään. Suurin osa teoksista onkin vain vaivoin peiteltyjä omakuvia. Parikkalassa pidettiin varmaankin erikoisena sitä, että Rönkkönen kävi kahden viikon välein parturissa ja toivoi hiuksiin erikoisempaa leikkausta sekä jopa väriä.

 

Sammal on alkanut peittää osaa hahmoista. Tyhjinä tuijottavat patsaiden silmät ja liikkumattomat hahmot luovat aavemaistakin tunnelmaa.

 
Amerikkalainen Condé Nast Traveler -lehti on verkkosivuillaan nostanut Parikkalan Koitsanlahdessa sijaitsevan patsaspuiston maailman pelottavimpien matkailukohteiden joukkoon; Parikkalan karmiva patsaspuisto vie lehden toimittajan mukaan jopa yöunet.

 
Veijo Rönkkönen ei halunnut ajatella puiston tulevaisuutta. Kysyjille hän oli tottunut vastaamaan haluavansa peittää koko puiston hiekkaan ja tuhatvuotiseen hiljaisuuteen niin kuin kiinalaisen terracotta-armeijan konsanaan.

 

Hän oli sopeutunut ajatukseen, että puiston rappeutumisen estäminen on mahdotonta. Vaikka Veijo toivoi puistolla olevan merkitystä ihmisille, ei hän vaatimattomana ihmisenä voinut kuvitella muiden huolehtivan puistosta hänen jälkeensä. Taiteilija ei täysin oivaltanut työnsä merkittävyyttä, vaikka ehtikin saada taiteelleen tunnustusta.

 

ITE-taiteilija Veijo Rönkkösestä kertovan monologinäytelmä käsikirjoitti ja ohjasi Heidi Parkkinen, näytelmän ensi-ilta oli 8.7.2024 Parikkalan Patsaspuistossa. Tämän jälkeen näytelmää esitettiin koko heinäkuun ajan Etelä-Karjalassa eri paikkakunnilla. Veijon roolissa oli Savonlinnan teatterin näyttelijä Aapo Stavén.

 

Puiston tulevaisuus on nyt turvattu. Lokakuussa 2010 Patsaspuiston osti pyhtääläinen teollisuusneuvos Reino Uusitalo. Hän luovutti paikan huolenpidon ensi vaiheessa Maaseudun Sivistysliitolle ja sittemmin perustetulle Patsaspuiston kannatusyhdistykselle.

 

Puiston kunnossapidosta vastaavat nyt Maaseudun Sivistysliiton hanketoiminta sekä paikalliset harrastajat yhdessä taiteen asiantuntijoiden kanssa. Veijo Rönkkösen patsaspuisto on pysyvästi avoinna yleisölle.

 
Tärkeää on aina taide,
siitä elon polun kaide.
Siksi olkoon tämä runo
rikkeetön kuin kanan muno.
Jukka Parkkinen

Lähteet: GoSaimaa, Lappeenannan ja Imatran seutu; Matkailu Kotimaassa; Maapalloilija – palloilua ympäri maailman; marjonmatkassa.fi 19.8.2023; Riitta Eronen, Kotimaisten kielten keskus Kotus. Kolumniaarrearkku Ihan ite 1.3.20024; Riitta Väisänen, Yle 10.8.2023; SuomiTour.com 4.7.2008; Ulla Ylönen Yle 1.6.2015; Veli Granö, Maaseudun Sivistysliitto; Wikipedia; Jukka Parkkinen, Korppi ja korpin poika.

LUE LISÄÄ

Koli kutsui

Heinäkuun loppupuolella vietin mieheni kanssa neljä reippailupäivää helteisessä Pohjois-Karjalassa. Kohteina olivat Kolin kansallispuisto ja Ruunaan retkeilyalue sekä Patvinsuon kansallispuisto Lieksassa. Viimeinen etappimme oli Nurmes.

Kolilta ovat ammentaneet inspiraationsa maamme tunnetuimmat taiteilijat, valokuvauksen uranuurtajat ja runoilijat, muun muassa Elias Lönnrot, Jean Sibelius, Eero Järnefelt ja Juhani Aho.

Huippujen kierros -reitti kulkee Kolin korkeimpien huippujen, Ukko-Kolin, Akka-Kolin ja Paha-Kolin kautta. Sama reitti vie eteläisen Suomen korkeimmalle pisteelle sekä Euroopan vanhimmalle maaperälle, joka kertoo maapallomme kehityshistoriasta vuosimiljoonien aikana.

Kolia

Ensimmäiseksi katselimme Akka-Kolin lännenpuoleisia näkymiä, jotka kertoivat Kolin varhaisimman asutuksen historiaa. Aikoinaan kumpuilevaa vaaramaisemaa ovat peittäneet

luonnon ja ihmisen yhteiselosta kertovat kaskimaat ja laitumet. Akka-Kolilla on myös vihkipaikkana suosittu Hiljaisuuden temppeli.

Hiljaisuuden temppeli

Akka-Kolilta matka jatkui kohti karismaattista Paha-Kolia, jonka kallionkieleke on synnyttänyt aikojen kuluessa hurjia tarinoita. Sen huipulla sijaitsevalla tasanteella oli käräjäkivien kehä 1700-luvulle asti.

 

Kivien paikka on ollut sopiva, ja tuomio on voitu jättää jumalolentojen käsiin. Tämä tapahtui heittämällä syytetty alas rinteeltä; syyttömän uskottiin selviytyvän hengissä pudotuksesta. Kerrotaanpa myös, että uhrin lentokykyä saatettiin parannella työntämällä heinäseiväs selänpuolelta hihojen läpi kädet levittämään.

Paha-Koli

Paha-Kolilta reittimme vei lopuksi sammalmetsän läpi huippujen kuninkaan, Ukko-Kolin luokse. Siellä oli jalkojen alla liki kaksi miljardia vuotta vanhan kvartsiittikallio. Kun katsoin kauas itään yli aavan Pielisen selän ja jääkauden muovaamien saarien, tunsin olevani pieni osa jotain suurta ja ikiaikaista.

Niin Ukko-Kolilla kuin ylipäätään Kolilla kuuset ovat tykkylumien muotoilemia eli niistä monesta on latva katkennut.

Mäkränpolku

Seuraavana päivänä lähdimme kohti Mäkrävaaraa. Mäkränkierto on kaikkiaan 7,2 km pitkä. Loputtomalta tuntuvaa jyrkkää kivikkoista ja kallioista rinnettä kavuttiin hien helmeillessä otsalla; Mäkränpolulla on korkeutta 221 metriä. Perille päästyä nousemisen vaiva unohtui; ylhäällä avautuivat klassikkomaalauksen ikoniset Koli-maisemat, jotka ovat inspiroineet kareliaanitaitelijoita jo yli sata vuotta sitten. 

 
Mäkrän rinteellä kasvaa myös kansallissymbolin asemaan noussut käppyrämänty, jota me retkeläiset kuvaamme edelleen.

Maisemia täydentää toinenkin erikoinen ilmestys: jääkausi on nostanut 11 000 vuotta sitten vaaran kallioille Pielisen pohjasta siirtokivilohkareen. Keinukivi pysyy pystyssä nojaten vain muutamaan kivenmurikkaan. 

Järvi ja sitä ympäröivät vaarat levittäytyvät kauniiseen maisemaan, joista aamupäivän helle näkyi autereisena.

Pielisen hiekkasaaret muodostavat saarijonon, mutta tämä pitkä saariketju onkin itse asiassa harju. Se kulkee Pielisen suuren selän ja Kolin vaarajonon suuntaisena Hattusaarelta aina Valkeavaaralle asti. Siellä täällä jono pistää lakensa yli vedenpinnan ja kiemurtaa lopun matkaa matalikkona. Saarijono on yllättävän pitkä eli yli 22 kilometriä.

Ruunaan retkeilyalue, Siikakoski ja Neitikoski
Ruunaa sijaitsee Itä-Suomen erämaamaisemissa. Noin 16 kilometrin mittainen koskialue järvineen tarjoaa monia kalastusmahdollisuuksia. Alueella voi aistia luonnon rauhan ja kokea, millainen on itäsuomalainen puhdas luonto.

Siikakoski

Ruunaan voi sanoa olevan yksi Suomen eniten kalastuspaikkoja tarjoavista retkeilykohteista. Vaikka Ruunaa sijaitsee syrjässä aivan Venäjän rajan tuntumassa, kulkeminen alueella on vaivatonta. Lähelle kalapaikkoja pääsee metsäautoteitä ajaen, ja patikointipolut on merkitty hyvin.

Koskikalastuspaikat Haapavitja ja Siikakoski tunnetaan erityisesti hyvinä harjuksen ja taimenen kalastuspaikkoina. Koskilla voi kalastaa niin perholla kuin uistimellakin.

Koskien välissä olevat järvialueet ovat hyvin kalaisia ja vähän kalastettuja paikkoja. Järvillä voi kalastaa heittokalastamalla tai soutu-uistelemalla haukea, ahventa tai kuhaa. Järvien rannat ovat rakentamattomia ja täysin luonnontilassa. 

Siikakoskella hienon sillan toisella puolella on Horkan laavu. Se on aivan rannan tuntumassa, viidenkymmenen metrin päässä sillasta. 

Närepolku kierrettiin ennen Neitikoskelle menoa.

Yksi Ruunaan koskista, Neitikoski, on suunniteltu koko perheen kalastuspaikaksi. Se sijaitsee Ruunaan retkeilyalueella, noin 30 kilometriä Lieksan keskustasta itään. Neitikoski on suosittu kohde niin kalastajien, freestylemelojien kuin kaupallisten kumilautta- ja koskiveneajeluiden keskuudessa.

Neitikoskella on esteetön 600 metrin mittainen reitti, joka on aluksi kivituhkapäällysteinen ja loppuosuus on lankkutietä. Kosken äärellä liikkuminen on helppoa ja turvallista puisten laitureiden ansiosta. Reitin varrella on levähdyspaikkoja, tulentekopaikkoja ja kaksi näköalatasannetta, joilta voi ihailla kosken kuohuja ja kaunista järvimaisemaa. 

Patvinsuon kansallispuisto, Lakkapolku

Kihokki

Lakkapolku on helppokulkuinen 3 – 4 kilometrin mittainen luontopolku avoimella Surkansuolla. Reitin varrelle sijoitetuissa opastetauluissa kerrotaan soiden luonnosta, mutta myös tavoista, joilla ihmiset ovat hyödyntäneet suota menneinä vuosikymmeninä. Polku on rengasreitti, jonka suositeltava kulkusuunta myötäpäivään. Se kulkee osin pitkospuita myöten, osin metsässä.

Kolin kauneimmat rinteet ja jyrkänteet,
katsoo vaaroilta kaukaisuuteen.
Siellä Pielisen saaret ja selkäveet,
valo aaltojen leikeissä helmeilee.
Puut vaarojen laella naavaiset,
karulle huipulle juurtuneet.
Äärelle jylhän kauneuden,
käy kulkija hiljentyen.

Minne päättyy polku tai kääntyy pois,
mitä luvata metsien henki vois?
Kolin vaarojen laelle kannan,
uhrilahjani nöyränä annan.

Kauniin Pielisen helmassa vaaran nään,
sinne ystävän mukaani saan.
Kun polut rinteiden sillan ylittää,
ovat osana elämän virran tään.
Puut rinteillä kumartaa vaarojaan,
kestävät tyynet ja tuulet maan.
Nään siellä kevään tuoksuvan,
kun muistoissa sinne palaan.
Maija Varonen

Lähteet: Antti Huttunen, Retkipaikka 12.7.2016; Fishing in Finland; koli.fi; luontokohde.fi; Luontoon.fi; metsa.fi; Maija Varonen, Värtsilän verkkolehti, Kolin kunnailla 11.8.2015.

LUE LISÄÄ