Jäkälä nosti pikarinsa hauraan.. malja uudelle vuodelle!

Jäkäliä näemme kaikkialla; niitä on maassa ja puissa, kivillä ja kallioilla, jopa pihapiirissä katoilla ja aidoilla, ne viihtyvät yhtä hyvin varjoisissa metsissä kuin paahtavassa auringossakin. Jäkälistä olen tähän asti tunnistanut vain poronpallerojäkälän ja naavan. Puhumme tavallisesti naavasta, vaikka tämä partamainen jäkälä on oikeastaan luppoa.

Innostuin tutustumaan tarkemmin jäkäliin tänä syksynä, kun pääsin auttamaan kummityttöni isosiskoa hänen kouluprojektissaan. Kiertelimme yhdessä metsäpolkuja sekä kolusimme kallioita ja kivikoita etsimässä tavoitteena olevaa 30:tä kasvia. Koska oli jo syyskuun puoliväli, kasvikorimme täyttyi enimmäkseen sammalista ja jäkälistä. Keruuretken jälkeen meillä oli vuorossa jäkälien tunnistus ja nimeäminen internetin avulla, löytämämme kasvit tunsinkin entuudestaan.

Jäkäliä on osattu hyödyntää iät ja ajat niin ihmisten kuin kotieläintenkin ravintona sekä lääkkeenä. Myös kankaiden värjäämiseen jäkäliä on käytetty jo vuosisatoja, ja nykyäänkin niillä voi värjätä villaa ja silkkiä. Jäkälistä saa yleensä keltaisia, ruskeita, punaisia ja violetteja sävyjä, mutta suurin osa jäkäläväreistä on kuitenkin puna- ja purppurasävyisiä. 

                                                                      Luppoa

Jäkälät ovat hyvin herkkiä ilmansaasteille, ja ne toimivat siksi hyvin ilmanpuhtauden mittareina niin kaupunkien keskustoissa kuin metsissäkin. Kaikkein herkimpiä ovat isot jäkälät, kuten naava ja luppo. Ne näyttävät samalta lajilta, mutta ovat eri jäkäliä. Käytännössä on helppo selvittää, kumpaan jäkälälajiin oksalla roikkuva tuppo kuuluu: Jos tuppo katkeaa helposti, se on luppo, jos se puolestaan venyy ja siitä paljastuu keskijänne, se on naavaa.

 

                                                                    Rupijäkälää

Jäkälät ovat vaatimattomien elintapojensa vuoksi usein ensimmäisinä paikalla uusilla kasvualustoilla. Aluksi puun tai kiven pinnalle ilmaantuu rupijäkälää, ja sen päälle kasvaa aikaa myöten karvejäkälää. Kun kiven pinnalle kerääntyy vuosien mittaan kuivia lehtiä, neulasia ja muuta kariketta, pinnalle ilmestyy torvi- ja tinajäkälää. Kun karike on muuttunut mullaksi, sammalet valtaavat kiven kasvualustakseen ja jäkälät joutuvat väistymään. Jäkälät kasvavat erittäin hitaasti, jopa satoja vuosia, joten niitä ei kannata irrotella paikoiltaan vain huvin vuoksi.

 

                                                               Pilkkunahkajäkälää

Jäkälät ovat juurettomia, varrettomia ja lehdettömiä. Ne ovat kahden eri kasvin eli levän ja sienen yhdistelmiä. Eri jäkälälajit eroavat toisistaan niin rakenteeltaan kuin väritykseltään. Muun muassa nahkajäkälä on saanut nimensä nahkaa muistuttavasta pinnasta, väriltään se on kosteana vihreää ja kuivana harmaata. Nahkajäkälä kuuluu lehtijäkälien sukuun, johon kuuluu kolmisenkymmentä lajia.

Yleensä jäkälät suosivat kuivia, jopa aurinkoisia paikkoja, niinpä poronjäkälä kasvaa kuivissa kangasmetsissä ja torvijäkälä kuivilla tienpenkereillä. Sen sijaan nahkajäkälä viihtyy kosteammissa metsissä, usein se kasvaa jopa sammalten kanssa varjossa puiden alla.

 

                                                            Nahkajäkälän itiömaljoja

Suomessa on noin 1500 jäkälälajia. Jäkälistä vajaa kymmenesosa kasvaa maassa, vajaa puolet puissa ja pensaissa sekä vajaa puolet kivien pinnalla.

Maassa kasvavia jäkäliä ovat hirven-, poron- ja nahkajäkälä. Poronjäkälä muistuttaa poron haaraisia ja kapeita sarvia, ja se voi olla joko valko-, harmaa- tai palleroporonjäkälää. Hirvenjäkälä on ruskehtavaa ja lehtevämpää kuin poronjäkälä.

 

                                                    Karvejäkälää pihlajan rungolla

Puiden ja pensaiden rungolla kasvavat esimerkiksi karvejäkälät sekä naava ja luppo. Nämä jäkälät soveltuvat hyvin ilmansaasteiden tutkimiseen, ovathan ne ympäri vuoden alttiina ilman epäpuhtauksille ja toisaalta runko on tasalaatuinen kasvualusta.

 

                                                          Karvejäkälää kuivassa kuusen oksassa

Kivien pinnalla kasvaa lähes puolet jäkälistämme, muun muassa torvijäkälät. Niitä on Suomessa kuusikymmentä lajia, jotka eroavat hyvinkin paljon toisistaan, vaikka useimmat ovat rakenteeltaan torvimaisia. Torvijäkäliä on ennen sanottu pikarijäkäliksi.

                                                              Torvijäkälää

Varhaiset kasvitieteilijät pitivät jäkäliä sammalina, nehän kasvavat usein sammalien joukossa. Vuonna 1867 (!) ilmestyi kohuartikkeli, joka järkytti jäkälien tutkijat; artikkelissa nimittäin julkistettiin mullistava havainto, että jäkälä ei ollutkaan sammal.

Vasta 1950-luvulla jäkälät luokiteltiin yleisesti omaksi eliöryhmäkseen, joka sijoitettiin tavallisesti kasvikuntaan. Vähitellen jäkälä hyväksyttiin sieneksi, ja sen kanssa voi elää symbioosissa paitsi viherleviä, myös muita leviä, sieniä ja syanobakteereja.

Tieteelle kuvattuja jäkälälajeja on nyt noin 20 000 ja uusia löytyy jatkuvasti eli jäkälien sukupuu tarkentuu koko ajan. Jäkälien elämä on edelleen arvoitus, vaikka uutta tietoa tulvii jatkuvasti, ja mysteeriä ratkotaan kiivaasti eri puolilla maailmaa.

Pikarijäkälä

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Helvi Juvonen

Lisään runoon oman säkeen: Nostetaan vielä malja uudelle vuodelle!

Lähteet: Luopioisten kasvisto, ymparisto.fi/luonto, Jaana Ohtonen: Jäkälät luokitellaan sieniin, Tiede 5/2000: Sieniretki meni päin jäkälää, Helsingin Sanomat 12.10.2013/Tiede/Arja Kivipelto: Jäkälän elämä on tutkijoille yhä arvoitus www.hs.fi/tiede/a1381481786107 (vaatii tunnuksen), Coloria.net, Peda.net/oppimateriaalit, Helvi Juvosen Pikarijäkälä 1952.