Kalanpyydys nimeltään katiska

Oletko joskus pitänyt katiskaa järvessä? Jos et tiedä, mikä edes koko katiska on, niin se määritellään näin:

” Katiska on veteen laskettu häkki, johon kalat pääsevät uimaan sisään kohtuullisen helposti, mutta josta pois pääseminen on kalalle vaikeaa.” Katiska kuuluu ns. sulkupyydyksiin, joissa kala ohjautuu nielun kautta sisälle pyydykseen. Nielun kautta kaloja ei saa ravistelemallakaan pois eikä niitä kannata yrittää ottaa sieltä käsin, koska katiska menettää hentorakenteisena helposti ryhtinsä ja samalla pyytävyytensä. Katiskassa onkin suljettava pieni luukku, jonka kautta kalat varistellaan ulos. Jos katiska nostetaan rannalle, on muistettava ehdottomasti sulkea nielu, ettei pyydykseen eksy lintuja tai eläimiä.

Katiska on yleensä tehty kanaverkon tapaisesta metalliverkosta, nykyisin rautalankaverkon ovat tosin syrjäyttäneet polyeteenihavas ja teräsverkko. Näin kauppatorilla tuollaisia katiskoita myytävänä muutama päivä sitten. Katiskaan ei välttämättä tarvitse enää tehdä erillistä runkoakaan, vaan teräsverkko toimii itsekantavana. Katiskassa pitää olla kiinni naru, jonka toiseen päähän on sidottu pinnalla kelluva merkki. Sen avulla katiska löydetään ja siitä narusta katiska nostetaan ylös kokemista varten.

 

 

Sana katiska juontuu muinaisvenäjän monikkomuotoisesta sanasta kotĭci котцы, joka tarkoitti häkkiä. Pskov-kaupungin vuoden 1848 aikakirjassa sanoilla kotets tai kotsi oli merkityksenä pato, sulku kalastamista varten. Suomen kirjakielessä katiska mainitaan ensimmäisen kerran herra Martin 1500-luvun käännöksessä kuningas Kristofferin maanlaista.

Katiskakalastukseen 18 – 64-vuotiaat kalastajat tarvitsevat aina erillisen kalastusluvan kalaveden omistajalta, myös valtion kalastonhoitomaksu pitää olla maksettuna. Useat kalastuskunnat myyvät erillisiä katiskakalastuslupia alueilleen, mutta myös kalastuskunnan ulkopuolisille kalastajille.

Katiskapyynti on yleisimpiä ja vanhimpia kalastusmuotoja. Aika monella kesämökillä on rantakaislikossa katiska, millä taataan tuoreet kalat ruokapöytään. Mökillä kalastusperinteet ja taito siirtyvät melkein itsestään seuraaville sukupolville.

 

 

Katiska on hyvä hoitokalastusväline, jolla mökkiläinen voi omalta osaltaan vähentää ravinteita lähijärvestään. Pyydys on jopa niin tehokas, että muutamalla katiskalla voidaan poistaa kalaa hyvästä pyyntipaikasta satoja kiloja kauden aikana. Katiskan etuja on myös se, että petokalat voidaan vapauttaa takaisin veteen vahingoittumina, samoin liian isot tai liian pienet kalat on helppo palauttaa järveen.

Meidän naapurikesämökkiläisen katiska oli Kivikanavassa, jossa kevättulvien aikaan on aina runsaasti vettä ja vedenvirtausta. Kalaa oli tänä keväänä ja alkukesästä kuulemma tullut erittäin hyvin. Minäkin pääsin kerran mukaan katsomaan, onko Antti antanut ahvenia, Pekka pieniä kaloja.

 

 

Katiska soveltuu kesällä erityisesti hauen, ahvenen ja särkikalojen pyytämiseen, varsinkin kevätkesällä kutu- tai syönnösvaelluksella olevat kalat käyvät pyydykseen. Hyviä katiskapaikkoja hauen pyynnissä ovat ruovikon reunat ja heinikoitten paljaat alueet. Ahvenia kannattaa kalastaa kutuaikana karikoiden reunoista ja pohjakasvillisuuden seasta, niitä voi myös houkutella laittamalla havuja katiskan päälle tai nielun sivulle. Särjen tavoittaa kutuaikana purojen suilta ja rantavesistä vesikasvillisuuden seasta.

Isäni kalasti aina verkoilla. Keväisin hän kuitenkin heitti matalaan rantaveteen kaislikon reunaan pari katiskaa, jotka koki verkoilta tullessaan. Joskus olin isän kaverina veneessä. Minusta oli lapsena hauska katsoa, kun särjet hyppivät vilkkaasti katiskassa sitä järvestä nostettaessa. Rautalankaverkosta tehty katiska oli muodoltaan sydämen mallinen.

Nykyisin tämän perinteisen tutun mallin lisäksi on otettu käyttöön neliskanttisia, moninieluisia sekä kasaan taitettavia malleja. Varsinkin taitettavat, helposti liikuteltavat ja puhdistettavat muovipinnoitteiset katiskat ovat tulleet suosituiksi helppokäyttöisyytensä vuoksi. Katiskat ovatkin kehittyneet erittäin paljon viime vuosina. Eräs tuttava on innostunut pyytämään ahvenia kaksinieluisella Weke-katiskalla. Sen keksijä korpilahtelainen Veikko Hakala määrittelee hyvälle katiskalle kolme ominaisuutta: kalan pitää kiinnostua katiskasta, sen pitää viihtyä katiskassa ja sen on vaikea päästä pois katiskasta.

 

 

Hauki on varhaisimpia kutijoitamme keväällä. Heti jäiden lähdettyä hauet vaeltavat joukolla mataliin ruohikkoisiin lahtiin ja tulvaniityille kutemaan. Mökkinaapurin katiskaan mennyt hauki oli jo kutenut, mutta pullea, koska sillä oli särki mahassaan.

Kansalliskalamme ahvenen kutu alkaa puolestaan toukokuun alussa Etelä-Suomessa ja pohjoisemmassa hieman myöhemmin veden lämpötilan mukaan. Se kutee puolesta kolmen merin syvyydessä. Rantavesien ja selän matalikkojen eläjä ahven on yleisin kalamme, ja sitä on lähes kaikenlaisissa vesissä pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Suuremmat ahvenet ovat petoja. Perkaamistani yhdellä oli pikkukaloja vatsassaan, toinen oli vasta nielemässä särkeä, pyrstö vain näkyi. Ehkä nälkä oli yllättänyt sen katiskassa. Särki kutee toukokuussa koivunlehtien puhkeamisen aikaan matalilla ruohikkoisilla rannoilla.

 

 

Kivikanavan katiskaan oli uinut 68 kalaa, joista kaksi oli haukia, särkiä lukuisa joukko ja paljon ahvenia. Jo aivan pienilläkin ahvenilla oli maitia eli kutu alkamassa, mätikaloja en huomannut. Perkasin kaikki kalat, ja niistä tehtiin maittavaa patakukkoa, jossa ruodot olivat hautuneet unissa pehmeiksi useiden tuntien paiston aikana.

Kesäisin
aamukasteessa oli rannan heinä
Rannalla
soutuvene puinen usvassa

Pieni olin ja mentiin katiskat katsomaan
veljen kanssa

katiskat katsottiin
mato-ongilla rannalla ongittiin
ja aurinko nousi kesäpäivään

Kalasaalis pajun oksaan laitettiin
-ja pyörillä saaliin kanssa hiekkatietä ajettiin kotiin

Järvikylä,
Alajärvi, keskijärvi, yläjärvi ja joki.

Paljon muistoja jäi.

Anne Siira

Lähteet: eräluvat.fi; kalapaikka.net; Eija Mansikkamäki, Maaseudun Tulevaisuus 22.10.2018; LuontoPortti; ottiopas.fi, kalastustavat; vapaa-ajankalastaja.fi 10.11.2020; wikisanakirja; Kari Niskasen katiska; Anne Siira, Järvikylä. Suomi express Runoja järvistä 1.

LUE LISÄÄ

Tunnetko kissankäpälän? Tuoko se muistoja mieleesi?

Jo lapsuudessani rakastin pikkuruisia kissankäpäliä. Niiden valkeat ja vaaleanpunaiset kukat ilahduttivat minua heti juhannuksen jälkeen kodin viereisellä kuivalla aholla. Etelä-Suomessa ne kukkivat jo viikkoja aikaisemmin. Nimi kissankäpälä ja toisintonimet koiran- ja jäniksenkäpälä tulevat mykeröiden ryhmittymisestä noiden eläinten tassunanturoiden tapaan.

 

 

Kissankäpälä on sopeutunut kestämään hyvinkin kuivien kasvupaikkojen rasituksia. Kasvin pehmoisuus johtuu karvapeitteestä, joka on tiheintä lehtien alapinnalla ja varressa estämässä veden liiallista haihtumista.

Kissankäpälä eli ahokissankäpälä muodostaa jo ennen kukintaansa kauas näkyviä vaaleita laikkuja kuiville paikoille, kuten kangasmetsiin, kallioille, mäentöyräille, kedoille ja pientareille. Runsaimmin ja laajimmin kissankäpälä kukkii matalaruohoisilla rinnekedoilla ja -ahoilla, ihmisestä se hyötyy siirtymällä kasvamaan tienpientareille ja ratavalleille.

 

 

Siementen lisäksi ahokissankäpälä kasvattaa suikertavasta maavarresta pinnanmyötäisiä versoja. Niihin kehittyy lehtiruusukkeita, jotka juurtuvat ja kasvattavat seuraavana vuonna kukkivia varsia. Pintarönsyjensä avulla kissankäpälä levittäytyy laajaksi kasvustoksi. Se ei tarvitse syvää kasvualustaa, mutta jos alla on kyllin paksulti maata, kissankäpälä tunkee juurensa puolenkin metrin syvyyteen.

Kissankäpäläkasvuston kaikki mykeröt ovat yleisesti joko valkoisia tai vaaleanpunaisia, valkokehtoiset ovat useimmiten hedekasveja ja punakehtoiset emikasveja, sillä ne ovat perinnöllisesti yhtä yhtenäistä yksilöä. Kukkimisen jälkeen kasviin muodostuu soikea harmaanruskea pähkylä, jonka päässä on hapsihaivenia, se on kissankäpälän hedelmä.

 

 

Ahokissankäpälä on lähes kaikkialla Suomessa edelleen melko yleinen, mutta tiesitkö, että Suomessa on viisi muutakin kissankäpälälajia. Ne muut lajit ovat jääneet useimmille meistä tuntemattomiksi, koska ne kasvavat vain tuntureilla.

Koska kissankäpälä on vaatimaton ja kestävä, se sopii hyvin kivikko- ja kalliopuutarhoihin. Siirsin vuosia siten kissankäpäläkasvia omaan paahteiseen pihaamme ja se näyttää viihtyvän, koska kasvuala on laajentunut. Kissankäpälän mykeröistä voi tehdä myös kuivakukka-asetelmia, minä sainkin kerran lahjaksi pieneen saviruukkuun tehdyn pyöreän soman asetelman.

 

 

Kissankäpälä on vanha rohdoskasvi, jolla on hoidettu aikoinaan muun muassa ruuansulatuselimistön verenvuotoja ja maksavaivoja. Kasvi on ollut osana myös eräissä sappivaivojen ja keuhkoputkentulehduksen sekoitusrohdoissa. Ihmisen ja vasikoiden ripuliakin sillä on autettu. Yrttinä kissankäpälällä sanotaan olevan yskää lievittävä ja limaa irrottava vaikutus, myös kurkun kurlausvetenä sitä on käytetty.

 

 

Ahokissankäpälä on vähentynyt Suomessa, varsinkin eteläisessä osassa maata. Syyksi on esitetty ilmaston lämpenemistä – toisaalta myös kuivat pientareet ja muut avoimet kasvupaikat ovat samaan aikaan vähentyneet. Todellista tekijää on hankala poimia monien ympäristömuutosten joukosta.

 

Ahokissankäpälä ei ole vielä uhanalainen, mutta tarkkailua on syytä tehostaa. Luontokerhot ja yhdistykset voivat tuoda arvokasta tietoa, mutta meidän jokaisen luontoharrastajankin havainnot täydentävät kuvaa kehityksestä.

 

 

Harjumetsien aurinkoisia rinteitä kutsutaan paahdeympäristöiksi, koska niillä kasvavat lajit tarvitsevat paljon aurinkoa ja tuulta. Maankäyttömuutosten vuoksi tällaiset esimerkiksi kissankäpälän, hietaneilikan ja kangasajuruohon suosimat elinympäristöt ovat harvinaistuneet. Paahdelajien pelastamiseksi niitä on alettu kasvattaa muualla ja sitten siirretty korvaavista elinympäristöistä takaisin luonnontilaan, muun muassa Salossa soranottoalue on maisemoitu istuttamalla sinne paahdeympäristön lajeja.

Metsässä kasvaa karhunsammal,
käenkaali ja kukonkuusi,
ketunleipä ja variksenmarja.
Kun kissankello lyö puoli kuusi,
niin harakankello lyö kaksitoista.
Kurjenpolvi ei siedä moista;
se kissankäpälää tanssittaa
                             ja tanssittaa
                                    ja tanssittaa.
Silloin leijonankita aukeaa
ja tähti metsään putoaa.
Pia Perkiö

Lähteet: Antti Halkka, Kristel Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Salminen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomelaisen luonto-opas; Henry Väre, Asterikasvit. Suomen luonto, Kasvit; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Maria Pohjala, Maaseudun tulevaisuus. Metsä 3.6.2016; Suomen luonnonsuojeluliitto; UPM Forest Life; Pia Perkiö ja Pia Sakki – Siilin satupuu. Kasveja.

 

Yhteispohjoismaista Luonnonkukkien päivää vietetään sunnuntaina 20.6.2021. Teemalajina on keltakurjenmiekka, Suomen luonnonsuojeluliiton Virtavesi-teemavuoden kunniaksi.

LUE LISÄÄ

Valkoselkätikka, sittenkin selviytynyt

Lappeenrannan kyljessä sijaitsee Pappilanniemen luonnonsuojelualue, joka on kaupunkilaisten suosima käyntikohde kaikkina vuodenaikoina. Pysyvästi rauhoitettu suojelualue on Lappeenrannan kaupungin luontolahja satavuotiaalle Suomelle.

Pappilanniemessä on alkuperäinen luonto tallella, ja sieltä löytyy monenlaisia elinympäristöjä ja luontotyyppejä, kuten karua kangasmetsää, rehevää lehtoa ja tervaleppäkorpea sekä jääkauden muovaamia rantakallioita vajaan 30 hehtaarin alueella aivan suurteollisuuden läheisyydessä. Tässä monimuotoisessa eteläisen Saimaan rantametsässä on havaittu 350 kasvilajia, mutta se tarjoaa myös linnustolle hyvän elinalueen ja erittäin tärkeän asumisympäristön lahopuuta tarvitseville lajeille sekä kolopesijöille.

 

 

Pappilanniemeä kiertää kuntopolku, jota myös luontopolku seuraa. Monet kerrat olen kiertänyt mieheni kanssa niemeä risteileviä polkuja luontoa ihastellen ja lintuja tähyten. Pappilanniemi on oiva paikka myös talvilinturetkeilijöille, sillä siellä voi tavata käpytikan lisäksi pikkutikan ja vihertikan sekä palokärjen ja valkoselkätikan. Luonnonsuojelualueelle on perustettu ruokintapaikkoja, joilla talvisin vierailevat ahkerasti tiaiset, vihervarpuset, pähkinänakkelit, tikat ja monet muut linnut.

Valkoselkätikat aloittavat jo helmikuussa rummuttelun, myös naaras rummuttaa, kuten muillakin tikoilla. Rummutus on vilkkainta kevättalven aamuina, mutta ei yhtä innokasta kuin käpytikalla. Valkoselkätikka aloittaa pesinnän muita tikkoja aikaisemmin, ja sen pesintäkausi kestää maaliskuusta kesäkuun alkuun kevään tulosta riippumatta. Valkoselkä aloittaa pesäkolon hakkaamisen jo huhtikuun alussa, usein kuivaan puuhun. Toisin kuin käpytikka, valkoselkätikka kaivaa kolonsa hyvin usein käävän tai rungosta haarautuvan oksan alle ja rakentaa joka vuosi uuden pesäkolon. Huhtikuun lopussa pesässä on kolmesta viiteen munaa, joita molemmat emot hautovat puolitoista viikkoa.

 

 

Poikaset kerjäävät toukokuun lopulla pesäkolossa hyvin hennolla äänellä, lentokykyisiksi ne varttuvat noin neljässä viikossa ja jättävät pesän kesäkuun alkupäivinä. Näin toukokuun loppupuolella Pappilanniemessä valkoselkätikan poikasen.

 

Se piti kovaa ääntä, kai kutsui emojaan, muuten en olisi edes huomannut sitä kookkaan männyn rungolta. Poikanen osasi jo lentää, koska siirtyi pian viereisen koivun yläoksille. Minun oli vaikea valokuvata niin korkealle, mutta näin kuitenkin, että emo kävi harvakseltaan syöttämässä poikasta. Emot liikkuvat laajalti pitkin rantoja ja lehtimetsälaikusta toiseen, ne voivatkin hakea ruokaa jopa kilometrien päästä.

 

 

Ruokaillessaan valkoselkätikka hakkaa usein kaarnaa kuolleista puista tai takoo syviä, suppilomaisia koloja lehtipuiden runkoon etsiessään hyönteisiä, varsinkin sarvijäärien sekä kaarnakuoriaisten ja runkohaapsasen toukkia. Tämä erikoistuminen on syynä siihen, että linnuilla täytyy olla hyvin suuri reviiri verrattuna ravinnonkäytöltään monipolisempaan käpytikkaan.Valkoselkätikka on kirjavista tikoistamme kookkain, samoin pitkänokkaisin.

 

Naaraalla on musta päälaki, koiraalla punainen. Vahvasti mustaviiruinen vatsapuoli on hyvä tuntomerkki, alaperä on ruusunpunainen. Lentävällä linnulla näkyy laajalti valkea alaselkä, jollaista ei ole käpytikalla. Rengastuksilla on todistettu, että valkoselkä voi elää parikymmenvuotiaaksi. Valkoselän tuhoamisen hinnaksi on määritelty 4037 euroa, se on siis arvoltaan kuudenneksi kallein lintumme.

 

1800-luvulla valkoselkätikat olivat maassamme etelärannikolta Kainuun korkeudelle asti yleisenä pesimälajina, vaikka kanta ei liene tuolloinkaan ollut kovin runsas. 1900-luvun aikana laji taantui valtavasti, ja sen myötä levinneisyysalue supistui voimakkaasti.

 

Taantuman syynä oli tehometsätalouden aiheuttama vanhojen lehtimetsien ja entisten kaskikoivikoiden väheneminen sekä istutuskuusikoiden lisääntyminen niiden tilalle. Elinympäristön muuttuminen onkin valkoselkätikan pahin uhka.Valkoselkätikka on sekä paikkalintu, kiertolainen että vaeltaja. Jotkut pysyvät samassa metsikössä vuosia, jotkut viettävät kiertolaisen elämää ja siirtyvät jopa satoja kilometrejä. Suuret järvet ja merenranta ohjaavat tikkojen kulkusuuntaa, mutta tikkojen vaelluskäyttäytymisestä tiedetään toistaiseksi vähän.

 

 

Maassamme tilastoitiin 1990-luvulla vuosittain vain 11 – 23 valkoselkätikan pesintää, niinpä Ympäristöministeriön työryhmä arvioi vuonna 2000 valkoselkätikan äärimmäisen uhanalaiseksi. Vuonna 2010 Suomen lajien Punaisella listalla tikka nousi erittäin uhanalaisten ryhmään. Vuonna 2011 varmistui jo 101 tikan pesintää. Parempaan suuntaan on siis menty, sillä vuoden 2019 punaisessa kirjassa valkoselkätikoilla on maininta vaarantuneet.

 

Ehkä valkoselkätikka sittenkin selviytyy! Siinä ovat auttaneet tikkametsien suojelutoimenpiteet, syksyiset vaellukset idästä ja talviruokinta, myös poikastuotto on vähän lisääntynyt.Valkoselkätikka pesii äärimmäisen harvalukuisena säännöllisesti 100 – 150 reviirillä ja epäsäännöllisemmin 50 – 100 muulla paikalla Järvi-suomessa, etenkin Etelä- ja Pohjois-Karjalassa, Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeessä sekä paikoin etelä- ja länsirannikolla. Se on Päijät-Hämeen maakuntalintu.

Tietyin varauksin voidaan ajatella, että Suomessa on itäsuomalainen ja keskisuomalainen valkoselkätikkakanta, jotka poikkeavat hieman toisistaan. Asuma-alueita yhdistäviä seikkoja ovat lehtipuuvaltaisuus, kuolleet ja lahoavat puut sekä veden tai muun aukean läheisyys. Tämä toteutuukin Saimaan rannalla sijaitsevalla Pappilanniemen luonnonsuojelualueella.

 

 

Valkoselkätikka on elinympäristön valinnassaan muita tikkojamme huomattavasti vaateliaampi. Valoisat lehti- ja sekametsät ovat valkoselkätikan kelpuuttamaa ympäristöä. Kuitenkin 2000-luvun aikana on havaittu, ­että valkoselkä tulee toimeen ja pesii monenlaisissa, paljon vaatimattomammissa ja pienemmissä metsiköissä kuin ennen on luultu. Lajia esiintyy oletettua enemmän myös tervaleppä-, harmaaleppä- ja haapavaltaisissa rehevissä metsäympäristöissä, eritoten vesistöjen lähistöllä.

 

Uusi tietämys on peräisin Kaakkois-Suomesta, jossa lajia lähdettiin runsastuneiden havaintojen myötä kartoittamaan pesimäaikana muualtakin kuin koivuvaltaisista metsiköistä.Valkoselkätikka on nykyisin Suomen uhanalaisin metsälintu ja katoamassa pesimälinnustostamme ehkä kokonaan, ellei sille saada lisää sopivaa elinpiiriä. Parit elävät niin kaukana toisistaan sirpaleisilla alueilla, että toisen puolison kuollessa toinenkin jää tavallisesti yksinäiseksi, kunnes kuolee itsekin. Valkoselkätikkojen onkin havaittu pesineen useita kertoja esimerkiksi oman jälkeläisensä kanssa. 

 

Vaikka Suomen kookkaimman kirjotikan pesimäkanta on elpynyt, se on kuitenkin edelleen suuressa vaarassa. Pienestä yksilöjoukosta kasvanut kanta on nimittäin usein liian sisäsiittoinen, mikä johtaa siis yksilöiden huonomman laadun lisäksi myös kannan vähittäiseen alenemiseen.

 

Euroopassa elää satoja tuhansia valkoselkätikkoja, niistä valtaosa Venäjällä, siitä huolimatta valkoselkä lienee maanosamme harvinaisin tikka. Karjalan kannaksella ja Venäjän Karjalan eteläosissa valkoselkätikkojen kanta on huomattavasti Suomea tiheämpi. Joinakin vuosina pesintä on luultavasti onnistunut siellä tavallista paremmin, koska jopa satoja nuoria tikkoja vaeltaa itärajan yli maahamme. Mutta koska täällä ei ole tilaa meidän omillekaan tikoille, vaeltajat joko menehtyvät tai palaavat kevääseen mennessä takaisin. Norjassa tikkapareja on pari tuhatta, mutta Ruotsista laji katosi. Norjasta on tehty siirtoistutuksia Ruotsiin, mutta ne ovat epäonnistuneet siksi, että siirretyt linnut ovat palanneet takaisin kotiseudulleen.

 

 

Viimeisiä valkoselkätikkoja yritetään suojella rauhoittamalla niiden pesimämetsiä, ruokkimalla tikkoja talvisin talilla sekä tutkimalla niiden pesinnän onnistumista, liikehdintää, elinikää, kotipaikkauskollisuutta ja muita elintapoja. Lajin elinympäristön eli lahoavien koivikkojen säästäminen ja tietenkin havaittujen pesäpaikkojen säilyttäminen on tärkeää. Valkoselkätikkaa on seurattu tarkemmin neljännesvuosisadan ajan, ensin vapaaehtoisten harrastajien ja viime vuosina myös palkattujen työntekijöiden voimin.

 

Ympäristöministeriössä on laadittu valkoselkätikan suojelusuunnitelma. Metsätaloutemme kestää mainiosti valkoselkätikan ja monen muun metsästä riippuvaisen uhanalaisen eläin- ja kasvilajin suojelun. Tikkametsäkiistoissa ei ole kysymys pelkän valkoselkätikan suojelemisesta; tämä elintavoiltaan erikoistunut tikkalaji vain on vanhojen ja ehdottomasti suojelua tarvitsevien lehtimetsien paras ”indikaattori”, sillä tikan asuttamissa metsissä elää kymmeniä muita yhtä uhanalaisia lajeja.

Joko teen tikasta virren
pakinan tikan pojasta?
Paljo on tikalla huolta
ja paljo tikan pojalla
syömisistä, juomisista,
henkensä pitämisestä.

Kanteletar

Lähteet: Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Kimmo Martiskainen ja Kimmo Taskinen, Valkoselkätikka 2011; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Lappeenranta/Suomi Finland 100; Luontoilta, toimittaja Veikko Neuvonen; Pekka Nikander Suomen luonto, linnut; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Suomen lintuatlas; Wikipedia; WWF Suomi; Kanteletar.

 

LUE LISÄÄ

Keltamo, pääskyjen kukka

Keltamon neliterälehtiset kukat tuikkivat läpi kesän puutarhoissa, puistoissa ja muissa ihmisen asuttamissa paikoissa, kuten raunioilla, hautuumailla ja muurien ääressä. Sen tapaa myös lehtojen kivikkoisilta rinteiltä ja metsänreunoista, missä se voi humalan tapaan olla ainoa merkki muinaisasutuksesta. Vuosisatojen takaiseen viljelyyn kasvin liittävät havainnot, joiden mukaan keltamo on erityisen runsas vanhojen muinaislinnojen ja kartanoiden tuntumassa. Nykyaikaisempi kasvupaikka on kuitenkin kaatopaikan ympäristö. Toki sen voi löytää lehdostakin, mutta harvoin kaukana asutuksesta. Yleisimmillään keltamo kasvaa Etelä- ja Keski-Suomen lehtomaisissa metsiköissä, tienvarsilla ja villiintyneenä rakennusten vaikutuspiirissä.

 

 

Näin keltamon ensimmäistä kertaa puolenkymmentä vuotta sitten Turussa. Oli kaunis toukokuinen päivä kuljeskellessani Samppalinnanvuorella, jossa silmiini osui minulle aivan vieras keltakukkainen puolimetrinen kasvi. Valokuvasin sen ja etsin myöhemmin nimen löydölleni. Vielä yllättyneempi olin, kun havaitsin pari vuotta myöhemmin saman kasvin hiekkatien varresta omassa kaupunginosassani Lappeenrannassa. Löytöpaikan läheisyys mahdollisti kasvin seuraamisen pitkin kesää, niinpä sain sen lidutkin kuvattua.

Keltamo kukkii yleensä toukokuusta kesäkuuhun. Se tiedettiin jo parituhatta vuotta sitten, jolloin roomalainen Plinius liitti teoksessaan Historia Naturalis keltamon pääskysiin, joiden keväisen saapumisen aikaan kasvin ensimmäiset kukat avautuvat, ja kasvukauden viimeiset kukat ovat nähtävissä vielä pääskyjen syysmuuton aikaan. Keltamo voi nimittäin kukkia joskus myös loppukesälläkin.

 

 

Vaikka terälehtiä on neljä ja hedelmäkin kovin litumainen, keltamo ei kuulu ristikukkaisiin vaan unikkokasveihin. Hyvällä onnella kasvista voi löytää myös harvinaisen moniterälehtisen version. Keltamon kukista ei erity lainkaan mettä, vaan pölytyksestä huolehtivat siitepölyä ravinnokseen etsivät hyönteiset, sillä on myös itsepölytystä. Keltamon mustissa siemenissä on valkoinen mehevä lisäke, joka maistuu muurahaisille. Ne kuljettavat siemeniä tuon ravintopisaran takia, ja matkalle jääneistä siemenistä laji leviää uusiin paikoihin.

Vaikka keltamo nykyisin näyttääkin aivan luonnonvaraiselta lehtokasvilta, se on tuotu tänne lääkekasviksi jo viikinkiaikana tai aikaisemmin. Keltamo on koko laajalla levinneisyysalueellaan Aasiassa, Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa samalla lailla ihmisen seuralainen, eikä sen alkuperäistä kasvualuetta pysty enää selvittämään.

 

 

Keltamo oli antiikin kansoille ihmekasvi, jolla pääskynen avasi poikastensa silmät. Kristinuskon piirissä se edusti sekä Kristusta että Mariaa, sillä molemmat olivat antaneet maailmalle valon. Auringonvärisellä maitiaisnesteellä on yritetty kirkastaa kaihin sumentamat silmät, sovittaa riidat, muuttaa muut metallit kullaksi sekä arkisemmin poistaa syylät, liikavarpaat ja virtsavaivat. Helpotusta kasvi ehkä antoikin, sillä maitiaisnesteessä on oopiumin kaltaisia aineita, onhan keltamo unikkokasvi.

Keltamo on tunnettu lääkekasvina jo ainakin 3500 vuotta, luultavasti jo paljon pidempäänkin. Nykylevinneisyydestä päätellen sitä on viljelty ja levitetty jo vuosituhansia, vaikka vanhimmat kirjalliset tiedot viljelystä ovatkin vasta uudelta ajalta. Melkein yhtä vanha on ensimmäinen keltamoa koskeva suomalainenkin tieto Kustaa Vaasan Viipurin varuskunnan lääkevarastoa koskevassa kirjeessä v. 1556. Keltamo oli rautakaudelta lähtien merkittävä lääke- ja rohdoskasvi, joka toimi parantajien mutta yhtä hyvin myös myrkyttäjien oikeana kätenä. Keltamoa käytetään myös lankojen värjäyksessä.

 

 

Keltamon nimi juontunee runsaasta keltaisesta maitiaisnesteestä eikä kukkien väristä. Maitiaisneste sisältää kymmenkunta erilaista alkaloidia eli kasviemästä. Omituista on, että vanhimmat tiedot koskevat keltamon käyttöä silmälääkkeenä, vaikka maitiaisneste on voimakkaasti ärsyttävää. Signature- eli merkkiopin mukaisesti keltamoa käytettiin lääkkeeksi keltatautia vastaan. Tuon opin mukaan kasveista löytyi Jumalan niihin luoma merkki kertomaan, mihin kukin kasvi tehoaa.

Keltamo on monista lupaavista ja kauan tunnetuista parantavista ominaisuuksistaan huolimatta vaarallinen. Suomessakin tunnetaan keltamomyrkytyksiä, jopa kuolemantapauksia. Syötynä keltamo polttaa suuta ja saa limakalvot tulehtumaan tuskallisille rakkuloille. Myöhemmin kasvin monet yhdisteet saavat potilaan oksentelemaan ja aiheuttavat ripulia. Vakavimpia seurauksia saavat aikaan hermostoon vaikuttavat kasviemäkset, jotka pahimmillaan lamauttavat hengitys- ja verenkiertoelimistöä.

 

 

Keltamoa on käytetty hyvin monenlaisiin vaivoihin: reumaan, suolisto-, maksa- ja keuhkovaivoihin, ihottumiin ja syyliin. Nykyaikainen lääketiede on jälleen kiinnostunut keltamon alkaloideista. Omatoimiseen lääkitykseen ei kuitenkaan ole syytä ryhtyä, sillä kasvi on erittäin myrkyllinen.

Kesäpäivän pilvivyyhti, pellavalankainen.
Siitä kudottiin piikatytön mekonhelma
renkipojan rohdinpaita
alustalaisen kirkkoröijy.

Antoi värinsä metsänreuna vihreä
rahkasammal korpisuon.
Vuoret violetin himertyvän iltaruskon.
Kuvioina kukat niittyjen.
Sinikello herkän hymynsä
keltamot, mäkitervakot raidat iloiset.
Kuvioinnit keinuvat meren aaltojen.
Reunapitsin valkean meri kuohuva.
Pisteet, pilkut väritti kaislat rannan.

Sädehti kultaa aurinko kutojan värttinään.
Kuu hopeasiltansa lainasi
tähdet kimalluksen lahjoitti.

Kuiski puro,
solisi:
Olet Luojan kuultokudos
tule kesään kanssani.

Juuli -14, Pilvivyyhti

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Duodecim, Terveyskirjasto; J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Kai Aulio, Luonto. Tiedebasaari 19.5.2012; Timo Nieminen, Apu-toimitus 12.7.2016; Juuli -14, Pilvivyyhti, ET-lehti, runoarkisto.

LUE LISÄÄ

Kuka pesii pöntössäsi? Tarkistapa tilanne 5. – 6.6.

Me pönttöbongarit pääsemme tosi toimiin kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, sillä silloin otetaan selvää, keitä pöntöissämme asustaa. Jokavuotisen pönttöbongauksen tarkoituksena on kerätä tietoa pesijöistä ja pesinnästä sekä lisätä kiinnostusta lähiympäristön lintujen seuraamiseen.

Tämän vuoden pönttöbongaus on järjestyksessä kahdeksas. Sen suojelijana toimii ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen. Tarkkailuun on osallistunut vuosittain keskimäärin 3000 kohteessa 5000 ihmistä, jotka ovat ilmoittaneet 30 000 pöntön tiedot.

 

 

Osallistujan ei tarvitse olla lintuharrastaja, vaan tapahtuma on avoin kaikille luonnosta kiinnostuneille. BirdLife pyytää kertomaan tarkkailun tulokset: montako ja millaisia linnunpönttöjä tarkkailupaikalla oli ja mitä lintuja niissä pesii tai on pesinyt tänä vuonna. Havainnot pönttölinnuista voit ilmoittaa osoitteessa www.ponttobongaus.fi tai postikortilla. Pönttöbongauksen tulokset päivittyvät tapahtuman aikana BirdLife Suomen sivuille.

Kesäkuussa 2020 liki 3000 havainnointipaikalla oli yli 4000 ihmistä. Heillä oli kohteena 27000 pönttöä, joista 15500:ssa havaittiin pesä. Saatujen tulosten mukaan pönttöjä asuttivat useimmiten kirjosieppo, sinitiainen tai talitiainen.

 

 

Meillä on kotipihassa neljä pönttöä ja mökin ympäristössä kymmenkunta. Viime kesäkuun tarkastuksessa osa pöntöistä oli tyhjiä, mutta osassa oli kirjosiepon, sini- tai talitiaisen pesä. Lähimetsässä sijaitseva puukiipijän pönttö oli asuttu.

"Kikurun mielestä linnunpöntöt ovat hänen valtaistuimiaan. Ja hän voisi varmaan munia sinne timantteja. Kikirun vain pitäisi laittaa pesään pehmeää sammalta. Kikirun mielestä metsä sopii sille. Koska metsä ja hän näyttivät samalta Kikirun mielestä."

"Metsähallitukselta oli setiä auttamassa meitä pönttöjen nostamisessa puihin. He opettivat meitä myös huolehtimaan ripustetuista linnunpöntöistä. Ensi keväänä siis tarkistamme niiden kunnot. Onpas mukava myös nähdä, onko pöntöissä silloin asukkaita!"  Vilskeen väkeä, Vihelmiina 2018.

Lähteet: BirdLife Suomi ry; Vilhelmiina 17.4.2018. Vilskeen väkeä. vilske.blogspot.com 2018/kunniakirjoja-ja-kyyneleita.

LUE LISÄÄ