Valkoselkätikka, sittenkin selviytynyt

13 kesäkuuta 2021

Lappeenrannan kyljessä sijaitsee Pappilanniemen luonnonsuojelualue, joka on kaupunkilaisten suosima käyntikohde kaikkina vuodenaikoina. Pysyvästi rauhoitettu suojelualue on Lappeenrannan kaupungin luontolahja satavuotiaalle Suomelle.

Pappilanniemessä on alkuperäinen luonto tallella, ja sieltä löytyy monenlaisia elinympäristöjä ja luontotyyppejä, kuten karua kangasmetsää, rehevää lehtoa ja tervaleppäkorpea sekä jääkauden muovaamia rantakallioita vajaan 30 hehtaarin alueella aivan suurteollisuuden läheisyydessä. Tässä monimuotoisessa eteläisen Saimaan rantametsässä on havaittu 350 kasvilajia, mutta se tarjoaa myös linnustolle hyvän elinalueen ja erittäin tärkeän asumisympäristön lahopuuta tarvitseville lajeille sekä kolopesijöille.
 
 
Pappilanniemeä kiertää kuntopolku, jota myös luontopolku seuraa. Monet kerrat olen kiertänyt mieheni kanssa niemeä risteileviä polkuja luontoa ihastellen ja lintuja tähyten. Pappilanniemi on oiva paikka myös talvilinturetkeilijöille, sillä siellä voi tavata käpytikan lisäksi pikkutikan ja vihertikan sekä palokärjen ja valkoselkätikan. Luonnonsuojelualueelle on perustettu ruokintapaikkoja, joilla talvisin vierailevat ahkerasti tiaiset, vihervarpuset, pähkinänakkelit, tikat ja monet muut linnut.

Valkoselkätikat aloittavat jo helmikuussa rummuttelun, myös naaras rummuttaa, kuten muillakin tikoilla. Rummutus on vilkkainta kevättalven aamuina, mutta ei yhtä innokasta kuin käpytikalla. Valkoselkätikka aloittaa pesinnän muita tikkoja aikaisemmin, ja sen pesintäkausi kestää maaliskuusta kesäkuun alkuun kevään tulosta riippumatta. Valkoselkä aloittaa pesäkolon hakkaamisen jo huhtikuun alussa, usein kuivaan puuhun. Toisin kuin käpytikka, valkoselkätikka kaivaa kolonsa hyvin usein käävän tai rungosta haarautuvan oksan alle ja rakentaa joka vuosi uuden pesäkolon. Huhtikuun lopussa pesässä on kolmesta viiteen munaa, joita molemmat emot hautovat puolitoista viikkoa.
 
 
Poikaset kerjäävät toukokuun lopulla pesäkolossa hyvin hennolla äänellä, lentokykyisiksi ne varttuvat noin neljässä viikossa ja jättävät pesän kesäkuun alkupäivinä. Näin toukokuun loppupuolella Pappilanniemessä valkoselkätikan poikasen.
 
Se piti kovaa ääntä, kai kutsui emojaan, muuten en olisi edes huomannut sitä kookkaan männyn rungolta. Poikanen osasi jo lentää, koska siirtyi pian viereisen koivun yläoksille. Minun oli vaikea valokuvata niin korkealle, mutta näin kuitenkin, että emo kävi harvakseltaan syöttämässä poikasta. Emot liikkuvat laajalti pitkin rantoja ja lehtimetsälaikusta toiseen, ne voivatkin hakea ruokaa jopa kilometrien päästä.
 
 
Ruokaillessaan valkoselkätikka hakkaa usein kaarnaa kuolleista puista tai takoo syviä, suppilomaisia koloja lehtipuiden runkoon etsiessään hyönteisiä, varsinkin sarvijäärien sekä kaarnakuoriaisten ja runkohaapsasen toukkia. Tämä erikoistuminen on syynä siihen, että linnuilla täytyy olla hyvin suuri reviiri verrattuna ravinnonkäytöltään monipolisempaan käpytikkaan.Valkoselkätikka on kirjavista tikoistamme kookkain, samoin pitkänokkaisin.
 
Naaraalla on musta päälaki, koiraalla punainen. Vahvasti mustaviiruinen vatsapuoli on hyvä tuntomerkki, alaperä on ruusunpunainen. Lentävällä linnulla näkyy laajalti valkea alaselkä, jollaista ei ole käpytikalla. Rengastuksilla on todistettu, että valkoselkä voi elää parikymmenvuotiaaksi. Valkoselän tuhoamisen hinnaksi on määritelty 4037 euroa, se on siis arvoltaan kuudenneksi kallein lintumme.

 
1800-luvulla valkoselkätikat olivat maassamme etelärannikolta Kainuun korkeudelle asti yleisenä pesimälajina, vaikka kanta ei liene tuolloinkaan ollut kovin runsas. 1900-luvun aikana laji taantui valtavasti, ja sen myötä levinneisyysalue supistui voimakkaasti.
 
Taantuman syynä oli tehometsätalouden aiheuttama vanhojen lehtimetsien ja entisten kaskikoivikoiden väheneminen sekä istutuskuusikoiden lisääntyminen niiden tilalle. Elinympäristön muuttuminen onkin valkoselkätikan pahin uhka.Valkoselkätikka on sekä paikkalintu, kiertolainen että vaeltaja. Jotkut pysyvät samassa metsikössä vuosia, jotkut viettävät kiertolaisen elämää ja siirtyvät jopa satoja kilometrejä. Suuret järvet ja merenranta ohjaavat tikkojen kulkusuuntaa, mutta tikkojen vaelluskäyttäytymisestä tiedetään toistaiseksi vähän.
 
 
Maassamme tilastoitiin 1990-luvulla vuosittain vain 11 – 23 valkoselkätikan pesintää, niinpä Ympäristöministeriön työryhmä arvioi vuonna 2000 valkoselkätikan äärimmäisen uhanalaiseksi. Vuonna 2010 Suomen lajien Punaisella listalla tikka nousi erittäin uhanalaisten ryhmään. Vuonna 2011 varmistui jo 101 tikan pesintää. Parempaan suuntaan on siis menty, sillä vuoden 2019 punaisessa kirjassa valkoselkätikoilla on maininta vaarantuneet.
 
Ehkä valkoselkätikka sittenkin selviytyy! Siinä ovat auttaneet tikkametsien suojelutoimenpiteet, syksyiset vaellukset idästä ja talviruokinta, myös poikastuotto on vähän lisääntynyt.Valkoselkätikka pesii äärimmäisen harvalukuisena säännöllisesti 100 – 150 reviirillä ja epäsäännöllisemmin 50 – 100 muulla paikalla Järvi-suomessa, etenkin Etelä- ja Pohjois-Karjalassa, Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeessä sekä paikoin etelä- ja länsirannikolla. Se on Päijät-Hämeen maakuntalintu.

Tietyin varauksin voidaan ajatella, että Suomessa on itäsuomalainen ja keskisuomalainen valkoselkätikkakanta, jotka poikkeavat hieman toisistaan. Asuma-alueita yhdistäviä seikkoja ovat lehtipuuvaltaisuus, kuolleet ja lahoavat puut sekä veden tai muun aukean läheisyys. Tämä toteutuukin Saimaan rannalla sijaitsevalla Pappilanniemen luonnonsuojelualueella.
 
 
Valkoselkätikka on elinympäristön valinnassaan muita tikkojamme huomattavasti vaateliaampi. Valoisat lehti- ja sekametsät ovat valkoselkätikan kelpuuttamaa ympäristöä. Kuitenkin 2000-luvun aikana on havaittu, ­että valkoselkä tulee toimeen ja pesii monenlaisissa, paljon vaatimattomammissa ja pienemmissä metsiköissä kuin ennen on luultu. Lajia esiintyy oletettua enemmän myös tervaleppä-, harmaaleppä- ja haapavaltaisissa rehevissä metsäympäristöissä, eritoten vesistöjen lähistöllä.
 
Uusi tietämys on peräisin Kaakkois-Suomesta, jossa lajia lähdettiin runsastuneiden havaintojen myötä kartoittamaan pesimäaikana muualtakin kuin koivuvaltaisista metsiköistä.Valkoselkätikka on nykyisin Suomen uhanalaisin metsälintu ja katoamassa pesimälinnustostamme ehkä kokonaan, ellei sille saada lisää sopivaa elinpiiriä. Parit elävät niin kaukana toisistaan sirpaleisilla alueilla, että toisen puolison kuollessa toinenkin jää tavallisesti yksinäiseksi, kunnes kuolee itsekin. Valkoselkätikkojen onkin havaittu pesineen useita kertoja esimerkiksi oman jälkeläisensä kanssa. 

 
Vaikka Suomen kookkaimman kirjotikan pesimäkanta on elpynyt, se on kuitenkin edelleen suuressa vaarassa. Pienestä yksilöjoukosta kasvanut kanta on nimittäin usein liian sisäsiittoinen, mikä johtaa siis yksilöiden huonomman laadun lisäksi myös kannan vähittäiseen alenemiseen.
 
Euroopassa elää satoja tuhansia valkoselkätikkoja, niistä valtaosa Venäjällä, siitä huolimatta valkoselkä lienee maanosamme harvinaisin tikka. Karjalan kannaksella ja Venäjän Karjalan eteläosissa valkoselkätikkojen kanta on huomattavasti Suomea tiheämpi. Joinakin vuosina pesintä on luultavasti onnistunut siellä tavallista paremmin, koska jopa satoja nuoria tikkoja vaeltaa itärajan yli maahamme. Mutta koska täällä ei ole tilaa meidän omillekaan tikoille, vaeltajat joko menehtyvät tai palaavat kevääseen mennessä takaisin. Norjassa tikkapareja on pari tuhatta, mutta Ruotsista laji katosi. Norjasta on tehty siirtoistutuksia Ruotsiin, mutta ne ovat epäonnistuneet siksi, että siirretyt linnut ovat palanneet takaisin kotiseudulleen.
 
 
Viimeisiä valkoselkätikkoja yritetään suojella rauhoittamalla niiden pesimämetsiä, ruokkimalla tikkoja talvisin talilla sekä tutkimalla niiden pesinnän onnistumista, liikehdintää, elinikää, kotipaikkauskollisuutta ja muita elintapoja. Lajin elinympäristön eli lahoavien koivikkojen säästäminen ja tietenkin havaittujen pesäpaikkojen säilyttäminen on tärkeää. Valkoselkätikkaa on seurattu tarkemmin neljännesvuosisadan ajan, ensin vapaaehtoisten harrastajien ja viime vuosina myös palkattujen työntekijöiden voimin.
 
Ympäristöministeriössä on laadittu valkoselkätikan suojelusuunnitelma. Metsätaloutemme kestää mainiosti valkoselkätikan ja monen muun metsästä riippuvaisen uhanalaisen eläin- ja kasvilajin suojelun. Tikkametsäkiistoissa ei ole kysymys pelkän valkoselkätikan suojelemisesta; tämä elintavoiltaan erikoistunut tikkalaji vain on vanhojen ja ehdottomasti suojelua tarvitsevien lehtimetsien paras ”indikaattori”, sillä tikan asuttamissa metsissä elää kymmeniä muita yhtä uhanalaisia lajeja.

Joko teen tikasta virren
pakinan tikan pojasta?
Paljo on tikalla huolta
ja paljo tikan pojalla
syömisistä, juomisista,
henkensä pitämisestä.
Kanteletar

Lähteet: Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Kimmo Martiskainen ja Kimmo Taskinen, Valkoselkätikka 2011; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Lappeenranta/Suomi Finland 100; Luontoilta, toimittaja Veikko Neuvonen; Pekka Nikander Suomen luonto, linnut; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Suomen lintuatlas; Wikipedia; WWF Suomi; Kanteletar.

 

2 kommenttia

  1. Jotenkin minulle valkoselkätikan tunnistaminen tuntuu olevan lähes mahdotonta, vaikka tuntomerkkejä olenkin yrittänyt tutkia. Linnansaaren kansallispuistossa olimme retkeilemässä, niin kuvailimme useita tikkoja. Siellä pitäisi olla valkoselkätikkoja, mutta jotenkin oletan nähneemme vain käpytikkoja.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi Mikko. Valkoselkätikka on tosiaan jotenkin vaikea tunnistaa, se muistuttaa käpytikkaa, mutta selässä on voimakkaasti valkoisia viiruja (niitä ei ole käpytikalla). Valkeat kuviot ovat poikkisuunnassa.

    Katsohan vielä teidän kuvia, josko niissä kuitenkin olisi valkoselkiä :)

    VastaaPoista