Keltamo, pääskyjen kukka

05 kesäkuuta 2021

Keltamon neliterälehtiset kukat tuikkivat läpi kesän puutarhoissa, puistoissa ja muissa ihmisen asuttamissa paikoissa, kuten raunioilla, hautuumailla ja muurien ääressä. Sen tapaa myös lehtojen kivikkoisilta rinteiltä ja metsänreunoista, missä se voi humalan tapaan olla ainoa merkki muinaisasutuksesta. Vuosisatojen takaiseen viljelyyn kasvin liittävät havainnot, joiden mukaan keltamo on erityisen runsas vanhojen muinaislinnojen ja kartanoiden tuntumassa. Nykyaikaisempi kasvupaikka on kuitenkin kaatopaikan ympäristö. Toki sen voi löytää lehdostakin, mutta harvoin kaukana asutuksesta. Yleisimmillään keltamo kasvaa Etelä- ja Keski-Suomen lehtomaisissa metsiköissä, tienvarsilla ja villiintyneenä rakennusten vaikutuspiirissä.
 
 
Näin keltamon ensimmäistä kertaa puolenkymmentä vuotta sitten Turussa. Oli kaunis toukokuinen päivä kuljeskellessani Samppalinnanvuorella, jossa silmiini osui minulle aivan vieras keltakukkainen puolimetrinen kasvi. Valokuvasin sen ja etsin myöhemmin nimen löydölleni. Vielä yllättyneempi olin, kun havaitsin pari vuotta myöhemmin saman kasvin hiekkatien varresta omassa kaupunginosassani Lappeenrannassa. Löytöpaikan läheisyys mahdollisti kasvin seuraamisen pitkin kesää, niinpä sain sen lidutkin kuvattua.

Keltamo kukkii yleensä toukokuusta kesäkuuhun. Se tiedettiin jo parituhatta vuotta sitten, jolloin roomalainen Plinius liitti teoksessaan Historia Naturalis keltamon pääskysiin, joiden keväisen saapumisen aikaan kasvin ensimmäiset kukat avautuvat, ja kasvukauden viimeiset kukat ovat nähtävissä vielä pääskyjen syysmuuton aikaan. Keltamo voi nimittäin kukkia joskus myös loppukesälläkin.
 
 
Vaikka terälehtiä on neljä ja hedelmäkin kovin litumainen, keltamo ei kuulu ristikukkaisiin vaan unikkokasveihin. Hyvällä onnella kasvista voi löytää myös harvinaisen moniterälehtisen version. Keltamon kukista ei erity lainkaan mettä, vaan pölytyksestä huolehtivat siitepölyä ravinnokseen etsivät hyönteiset, sillä on myös itsepölytystä. Keltamon mustissa siemenissä on valkoinen mehevä lisäke, joka maistuu muurahaisille. Ne kuljettavat siemeniä tuon ravintopisaran takia, ja matkalle jääneistä siemenistä laji leviää uusiin paikoihin.

Vaikka keltamo nykyisin näyttääkin aivan luonnonvaraiselta lehtokasvilta, se on tuotu tänne lääkekasviksi jo viikinkiaikana tai aikaisemmin. Keltamo on koko laajalla levinneisyysalueellaan Aasiassa, Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa samalla lailla ihmisen seuralainen, eikä sen alkuperäistä kasvualuetta pysty enää selvittämään.
 
 
Keltamo oli antiikin kansoille ihmekasvi, jolla pääskynen avasi poikastensa silmät. Kristinuskon piirissä se edusti sekä Kristusta että Mariaa, sillä molemmat olivat antaneet maailmalle valon. Auringonvärisellä maitiaisnesteellä on yritetty kirkastaa kaihin sumentamat silmät, sovittaa riidat, muuttaa muut metallit kullaksi sekä arkisemmin poistaa syylät, liikavarpaat ja virtsavaivat. Helpotusta kasvi ehkä antoikin, sillä maitiaisnesteessä on oopiumin kaltaisia aineita, onhan keltamo unikkokasvi.

Keltamo on tunnettu lääkekasvina jo ainakin 3500 vuotta, luultavasti jo paljon pidempäänkin. Nykylevinneisyydestä päätellen sitä on viljelty ja levitetty jo vuosituhansia, vaikka vanhimmat kirjalliset tiedot viljelystä ovatkin vasta uudelta ajalta. Melkein yhtä vanha on ensimmäinen keltamoa koskeva suomalainenkin tieto Kustaa Vaasan Viipurin varuskunnan lääkevarastoa koskevassa kirjeessä v. 1556. Keltamo oli rautakaudelta lähtien merkittävä lääke- ja rohdoskasvi, joka toimi parantajien mutta yhtä hyvin myös myrkyttäjien oikeana kätenä. Keltamoa käytetään myös lankojen värjäyksessä.
 
 
Keltamon nimi juontunee runsaasta keltaisesta maitiaisnesteestä eikä kukkien väristä. Maitiaisneste sisältää kymmenkunta erilaista alkaloidia eli kasviemästä. Omituista on, että vanhimmat tiedot koskevat keltamon käyttöä silmälääkkeenä, vaikka maitiaisneste on voimakkaasti ärsyttävää. Signature- eli merkkiopin mukaisesti keltamoa käytettiin lääkkeeksi keltatautia vastaan. Tuon opin mukaan kasveista löytyi Jumalan niihin luoma merkki kertomaan, mihin kukin kasvi tehoaa.

Keltamo on monista lupaavista ja kauan tunnetuista parantavista ominaisuuksistaan huolimatta vaarallinen. Suomessakin tunnetaan keltamomyrkytyksiä, jopa kuolemantapauksia. Syötynä keltamo polttaa suuta ja saa limakalvot tulehtumaan tuskallisille rakkuloille. Myöhemmin kasvin monet yhdisteet saavat potilaan oksentelemaan ja aiheuttavat ripulia. Vakavimpia seurauksia saavat aikaan hermostoon vaikuttavat kasviemäkset, jotka pahimmillaan lamauttavat hengitys- ja verenkiertoelimistöä.
 
 
Keltamoa on käytetty hyvin monenlaisiin vaivoihin: reumaan, suolisto-, maksa- ja keuhkovaivoihin, ihottumiin ja syyliin. Nykyaikainen lääketiede on jälleen kiinnostunut keltamon alkaloideista. Omatoimiseen lääkitykseen ei kuitenkaan ole syytä ryhtyä, sillä kasvi on erittäin myrkyllinen.

Kesäpäivän pilvivyyhti, pellavalankainen.
Siitä kudottiin piikatytön mekonhelma
renkipojan rohdinpaita
alustalaisen kirkkoröijy.

Antoi värinsä metsänreuna vihreä
rahkasammal korpisuon.
Vuoret violetin himertyvän iltaruskon.
Kuvioina kukat niittyjen.
Sinikello herkän hymynsä
keltamot, mäkitervakot raidat iloiset.
Kuvioinnit keinuvat meren aaltojen.
Reunapitsin valkean meri kuohuva.
Pisteet, pilkut väritti kaislat rannan.

Sädehti kultaa aurinko kutojan värttinään.
Kuu hopeasiltansa lainasi
tähdet kimalluksen lahjoitti.

Kuiski puro,
solisi:
Olet Luojan kuultokudos
tule kesään kanssani.

Juuli -14, Pilvivyyhti

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Duodecim, Terveyskirjasto; J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Kai Aulio, Luonto. Tiedebasaari 19.5.2012; Timo Nieminen, Apu-toimitus 12.7.2016; Juuli -14, Pilvivyyhti, ET-lehti, runoarkisto.

Lähetä kommentti