lauantai 29. toukokuuta 2021

Kun järvessä on liikaa pikkulahnoja

Lahna lienee tuttu useimmille suomalaisille. Se on litteä ja korkea särkikala, joka on yleinen rehevissä sisävesissä Oulujoen vesistöön saakka, pohjoisempana se esiintyy vain paikoittain. Lahna tuli minulle tutuksi jo lapsuudessa, sillä isäni pyysi sitä verkoilla kevätkesäisin lähijärvestä, lahnakanta lieneekin paras juuri Sisä-Suomen järvissä.

Kutuajan lähestyessä touko-kesäkuussa lahnaparvet nousevat mataliin rantavesiin. Ensimmäisenä kutevat nuorimmat lahnat heti hauenkudun jälkeen, keskikokoiset tuomen kukinnan aikaan ja suurimmat juhannuksen seutuvilla. Kolmeen jaksoon jakautunut kutu on tunnettu ilmiö, vanha kansa onkin puhunut kirsi-, tähkä- ja hedelmälahnoista. Lahnoissa on kutemisaikaan ns. kutukyhmyjä pitkin päätä ja kylkiä, näilläkin lahnoilla huomasin kyhmyjä.
 
Lahna kasvaa suurimmaksi luonnonvaraisista karppikaloistamme. Se voi kuitenkin tehokkaana lisääntyjänä muodostaa niin tiheitä kantoja, että ravintoa ei riitä kaikille ja kalat jäävät kämmenen kokoisiksi. Rehevöityneiden järvien lahnat ovat tavallisesti hidaskasvuisia, ja suurin osa kannasta onkin pikkulahnaa.
 
Kun isoimmatkin lahnat ovat niukasti puolikiloisia, niistä ei ole kunnolla ruokakaloiksi. Pelkästään rukkaslahnoja kuhisevalla järvellä lahnan arvo laskee pienten särkikalojen tasolle ns. roskakalaksi. Silloin lahnanpyynti on hoitokalastusta, joka onnistuu vain nuottaamalla tai troolaamalla. Tehokas pyynti parantaakin jäljelle jäävien lahnojen kasvua, jolloin niiden käyttöarvo ruokakalana kasvaa.
 
Ruokaillessaan lahna tonkii pohjaa vilkkaasti ja imee tötterösuullaan ruuaksi pohjaeläimiä ja -kasveja. On osoitettu, että tiheiden kalaparvien ravinnonetsintä pohjaliejusta samentaa vettä ja kohottaa ravinnepitoisuuksia, mikä ylläpitää järveen kertyneiden ravinteiden kiertoa ja saa aikaan sinileväkukintojen kasvua. Tällaisten rehevöityneiden järvien veden laatua pyritään parantamaan poistopyynnillä eli hoitokalastuksella, sillä tutkimustulosten mukaan kaloilla on selvästi suurempi merkitys järvien ravinnekierrossa kuin aiemmin luultiin.

Poistopyyntien yleisimmät kohdelajit ovat särki ja lahna. Niistä särki on yleensä runsaslukuisempi, mutta tehokkaampana pohjaravinnon hyödyntäjänä myös lahna vaikuttaa merkittävästi ravinnekiertoon. Siksi särkikalojen vähentäminen ravintoketjukunnostuksella on tärkeä rehevien järvien kunnostus- ja hoitomenetelmä.
 
Hoitokalastus jakautuu vahvaan tehokalastus- tai kunnostusvaiheeseen sekä ylläpitoluonteiseen kalastukseen, jonka tavoite on estää järven tilan huononemista tai ylläpitää järven hyvää tilaa. Lisäksi ravintoketjukunnostus voi käsittää petokalojen istutuksia, kalastuksen ohjausta sekä kalojen elinympäristön hoitoa. Kun särkikalastoa poistetaan, rehevänkin järven näkösyvyys voi kasvaa huomattavasti, myös sisäinen fosforikuormitus ja leväkukinnot vähenevät.
 
Hoitokalastuksen onnistumisen kannalta oikea ajankohta ja paikka ovat ensiarvoisen tärkeitä. Hoitopyynnin kevätsesonki on parhaimmillaankin vain viikkoja. Yhden kevään pyynti ei kuitenkaan riitä, jos halutaan toden teolla vaikuttaa järven rehevöitymiseen. Tarvittaessa pyyntiä pitää jatkaa vuosikausia, ennen kuin tulokset alkavat näkyä.
 
Hoitokalastuksen menetelmistä rysät ovat keväisin tehokkaimpia. Tämä kalastajan suunnitelmana oli kalastaa toukokuussa kolme kertaa viikon välein, kuvissa on toisen pyyntikerran saalis, noin neljäsataa kiloa. Lahnat laitettiin kalankuljetuslaatikoihin jäiden kanssa odottamaan, kunnes keruuauto haki hänen ja muutamien muiden kalastajien saaliin ja kuljetti ne kalanjalostuslaitokseen jatkokäsittelyä varten. Särjet ja muut pikkukalat menivät kompostiin eli kaikki saalis hyödynnettiin.

Voi, että muistan kivenkin,
sen jolle tuttu kinttutie
nyt toista kiiskimiestä vie!
Kun lahnain lahna kyljellään
se kyytii evin väkevin,
se paasi pilttiään.
Vain vihreätä vitaa lie
ne melat, mutta mitäs tuo,
kun joki verkkaan vaeltaa
ja unta luo
ja häipyy maa
ja vesi vallan rannaton
ja valas totta on.  Lauri Viita, Joki

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Harri Dahlström, Suomen Luonto 4.3.2014; Jukka Horppila, Suomen luonto. Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat; Jukka Ruuhijärvi RKTL Mikko Olin ja Tommi Malinen, HY ympäristötieteen laitos Vesistökunnostusverkoston seminaari Iisalmi 11. - 12.06.2014; Kivikangas blogi; Kivikangas Oy, Tehokas hoitopyyntirysä 25.4.2018; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luontoilta, toimittaja Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry 8.2.2021/Päijät-Hämeen Vesijärvisäätiö 8.2.2021; Maa- ja kotitalousnaisten ja Vesistökunnostusverkoston/Suomen ympäristökeskuksen yhteisen Ruokahukka ruotuun, katse vesistöihin -hanke 1.8.2017 - 31.12.2019. Ilkka Sammalkorpi, Suomen Ympäristökeskus; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Risto Jussila, Erälehti; Vihtori Koskinen. Yle Uutiset 7.6.2013; Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu ymparisto.fi; Lauri Viita, Joki-runosta osa.

lauantai 22. toukokuuta 2021

Mukulaleinikki kukkii vain huvin vuoksi

Keltaisena kosteilla lehtomailla ja rannoilla kukkiva mukulaleinikki Ranunculus ficaria on outo leinikiksi. Monen kasvikirjan mukaan se ei oikeastaan ole leinikki lainkaan, koska lajin kukat ja lehdet eroavat niin paljon muista sukunsa edustajista.

Kun näin mukulaleinikin ensi kertaa muutama vuosi sitten, en tiennyt, mikä kasvi se oli. Valokuvasin sen ja sijoitin tiedostoon nimellä Mikä kasvi tämä on? Aikanaan leinikin nimi selvisi sekä se, että kasvi viihtyy luontaisesti merenrantalehdoissa, Etelä- ja Lounais-Suomen lehto- ja rantaniityillä sekä purolaaksoissa. Niinpä aloin etsiä henkilöitä, jotka ovat nähneet kasvin villinä lähiseudullaan ja voisivat valokuvata sen.
 
Mukulaleinikin kukassa on 8 – 12 rasvankiiltoista terälehteä.
Kirkkaat kukat ovat erikoinen ilmestys, mikä johtuu kukkalehtien monesta solukerroksesta.
Alimmaisena on auringonvaloa takaisin taittava peilimäinen tärkkelyskerros, jonka ansiosta mukulaleinikin kukat loistavat kirkkaampina kuin muut kevään keltaiset väriläiskät. Mukulaleinikin kukissa on paljon mettä ja siitepölyä, mikä houkuttelee paikalle runsaasti hyönteisiä. Aarien laajuiset yhtenäiset kirkkaankeltaiset kukkameret ovat kuitenkin ainakin Suomessa mukulaleinikille täysin turhia, sillä se lisääntyy pelkästään juurimukuloidensa ja lehtien tyveen syntyvien itusilmujen avulla.

Kirkkaankeltaiseen mukulaleinikkiin liittyviä tarinoita ja uskomuksia tunnetaan jo vuosituhansien takaa. Varhaiseen kevääseen ajoittuva kukkiminen on antanut mukulaleinikille joissakin kielissä nimen pääskynruoho. Yhteys pääskyyn ei silti rajoitu ainoastaan kesän alkuun. Jo parituhatta vuotta vanha tarina kertoo pääskysestä, joka hankki sokealle poikaselleen näkökyvyn tiputtamalla tämän silmiin mukulaleinikin varressa virtaavaa nestettä. Kasvia on käytetty myös ihmisten silmäsairauksien parantamiseen – niin myrkyllinen laji kuin mukulaleinikki onkin.
 
Mukulaleinikki on saanut nimensä alimpien lehtien tyveen maan alle kasvavista
vararavintomukuloistaan. Näiden turvin kasvi pystyy heräämään keväällä hyvin aikaisin, vaikka sen lehdet ovat kuolleet heti edellisen kukinnan jälkeen alkukesällä. Itse asiassa maanalaiset mukulat ja itusilmut ovatkin ainoa osa leinikkiä, joka säilyy elossa kevään muutaman viikon kukoistuksen ulkopuolella.

Juurimukuloita on paahdettu ruoaksi tiettävästi jo pronssikaudella. Kansanomaisesti kasvia kutsuttiin maapähkinäksi, nykyisin tuota nimeä tosin käytetään eteläamerikkalaisen hernekasvin pähkinöistä. Nykytutkimuksen mukaan mukulaleinikin mukulat on mainittu joissakin lähdeteoksissa ainakin lievästi myrkyllisiksi, joten turvallisempaa on jättää ne syömättä.

Lääkkeeksikin mukulaleinikkiä on käytetty. Jo Elias Lönnrot antoi vuoden 1860 Suomen kasviossa ohjeen mukulaleinikin parantavista ominaisuuksista: ”Tuoreena muserrettu ja ihran kanssa seotettu hyvä voide peräpukamiin ja kaulakupuihin”.

Kansanhuoltoministeriön tiedoitustoimiston päällikön Untamo Utrion vuonna 1943 toimittamassa teoksessa Pois pula ja puutteet neuvotaan käyttämään mukulaleinikin nuppuja mausteeksi kapriksen tapaan.
 
Monivuotinen kasvi on helposti tunnistettavissa kukinnan jälkeen rehevistä lehdistään. Nuoret lehdet tuoksuvat ja maistuvat pähkinäiseltä, niinpä niitä on käytetty salaateissa. Riski haitallisten aineiden saamisesta on kuitenkin niin suuri, että kirkkaan vahamaiset leinikinlehdet on syytä jättää luontoon kasvamaan. Myrkytystietokeskus luonnehtii kaikkien leinikkien lehtiä termillä ‘paikallisesti ärsyttävä kasvi’.

Lehdoissa ja vanhoissa puutarhoissa viihtyvä mukulaleinikki aloittaa kasvunsa keväällä huomaamatta, sillä sen lehdet ovat jo nousemassa, kun lumi on juuri sulanut. Englannissa mukulaleinikit joutuvat aikaisemmin kuin meillä, niinpä luonnon tarkkailija Edith Holden kirjoitti 1. maaliskuuta 1906 päiväkirjaansa ”Mukulaleinikissä on suuret nuput, vielä pari lämmintä viikkoa ja ne aukeavat kokonaan”. Mukulaleinikki valtaa muutamaksi viikoksi kukkaloistoonsa kevättulvien kastelemia savimaita, joen ja purojen liepeitä sekä rannikkolehtojen painanteita. Myös monien kartanoiden ja puistojen nurmikoilla se kukoistaa aikansa.

Mukulaleinikki on ns. kevätaspektin laji, joka kasvaa nopeasti keväällä, kukkii toukokuussa ja kypsyttää siemenensä kesäkuussa. Juhannukseen mennessä se katoaa jäljettömiin, kun kaikki maan yläpuoliset osat ovat lakastuneet. Mukulaleinikin varsinainen kasvukausi kestää siten vain pari kuukautta, ja suurimman osan vuotta se viettää maan alla nuijamaiseksi turvonneina juurina, joiden muotoa kuvaa kasvin tieteellinen nimi ficaria, ’viikunamainen’.
 
Mukulaleinikki lisääntyy paitsi näistä mukuloista, myös alempien varsilehtien hankoihin kasvavista vaaleahkoista vehnänjyvän kokoisista ja näköisistä itusilmuista, jotka tiiviistä kasvustosta irrotessaan saattavat peittää maanpinnan kokonaan. Näky voi olla niin raamatullinen, että mukulaleinikin itusilmuja on pidetty taivaasta sataneena mannana. Leinikin jyväset ovat tosin kitkeriä ja tuoreina suorastaan myrkyllisiä, mutta keitettyinä ja kuivattuina niitä voi syödä, niinpä leinikin ituja on käytetty muun muassa pula-ajan leivissä. Ohjeissa on tosin suositeltu, että leipätaikinaan pantaisiin myös jotakin vähän paremmalle maistuvaa ainesta.

Itusilmujen leviäminen on hyvin tehokasta. Sen voi nähdä jopa omin silmin, sillä mukulaleinikkikasvustot värjäävät jokivarsia kullankeltaisiksi parhaimmillaan satojen metrien matkalta. Nämä kasvustot ovat usein yhtä ja samaa kloonia eli perimältään samanlaisia. Tätä kukkamerta kälyni ihastelee koirankävelytyslenkillään Porvoonjoen varressa. Toinen kälyni on kuvannut laajoja mukulaleinikkikasvustoja Sastamalassa Vehmaanniemen perinnemaisema-alueella. Sen niitty on nyt keltaisenaan mukulaleinikkejä ja käenrieskoja.
 
Ihmissilmää viehättävää kasvia on aikoinaan istutettu porvareiden, pappiloiden ja tilallisten pihoihin siinä määrin, että mukulaleinikistä muodostui aikoinaan säätyläiskotien tunnus. Pihapiirien kevätkoristeeksi tuodut kasvit levisivät sittemmin kukkapenkeistä nurmikoille ja puistomaisiin lähimetsiin, joihin ne tuskin olisivat päässeet ilman ihmisen apua. Minun kaupunginosassani kukkii parhaillaan yksi pieni kasvusto, ilmeisesti kasvit ovat karanneet pihapenkistä puistoalueelle. 
 
Kulttuurin seuralaisiin kuuluva mukulaleinikki on siis tuttu näky monilla pihoissa, mutta sitä on käytetty myös maanpeitekasvina puistoissa ja puutarhoissa. Omalle pihamaalle voi luoda kukkivan nurmen sipuli- ja mukulakasvien avulla, sopivia kukkia tähän ovat idänsinililja, kevätkello, lumikello, pikkukäenrieska, kiurunkannus ja mukulaleinikki. Nurmikko leikataan tällöin vasta, kun kukat ovat varistaneet siemenensä maahan.

Isovarvas on apila punainen,
sen vieressä virna sininen,
keskivarvas on matara valkoinen,
sen seurana leinikki keltainen.
Mutta pikkuvarvas suloinen
on vanamo vaaleanpunainen.
Inkeri Karvonen, Varpaat.

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Salminen, Kalle Taipale, Kotimaan Luonto-opas; Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906; Helsingin kaupunginkirjasto 14.4.2009; Helsingin yliopisto, Kasvien talvi; Janne Lampolahti, Suomen luonto. Kasvit; Kai Aulio, Tiedebasaari 4.5.2012; Kansanhuoltoministeriön tiedoitustoimiston päällikön Untamo Utrion toimittama teos Pois pula ja puutteet vuodelta 1943; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Susanne Karlsson, Puutarhan Aika 15.5.2020; Tieteen termipankki; Inkeri Karvonen, Varpaat. Valokuvat: Heli Niskanen ja Riitta Niskanen.

lauantai 15. toukokuuta 2021

Punanokkainen uudistulokas, liejukana

Tiira-lintutietopalvelun mielenkiintoisia havaintoja huhtikuun 12. päivänä oli, että liejukana on nähty Sammonlahden kosteikolla Lappeenrannassa. Seuraavana päivänä lähdin mieheni kanssa sitä etsimään, mutta lintua ei havaittu. Toisella yrittämällä osuttiin oikealle lammikolle.
 
Näin nyt liejukanan ensimmäistä kertaa elämässäni. Se olikin pienempi ja hoikempi kuin olin ajatellut, mutta nokasta tunnistettavissa. Liejukana näytti viihtyvän yksinään lammella. Se ui ruovikon reunassa ja välillä koikkelehti pitkillä koivillaan rannan mättäillä etukumarassa. Linnulla oli voimakkaat vihertävät jalat, joissa erittäin pitkät varpaat. Kirjatiedon mukaan liejukana on myös taitava kiipeilijä ja voi rakentaa pesänsä jopa puuhun.
 
Liejukana kulki kosteikolla pitkin lammikon rantaviivaa ja noukki syötävää sekä veden pinnalta että maalta. Sen ravintoa ovat vesikasvit, kuten limaskat, vitojen lehdet ja varret sekä osmankäämin, palpakkojen ja sarojen samoin kuin muiden kosteikkokasvien siemenet. Lintu syö myös nilviäisiä, kastematoja ja hämähäkkejä sekä korentoja ja lehtikirvoja, mutta voi käyttää ravinnokseen kuolleita kalojakin. Aikansa syötyään liejukana puikahti ripeästi vesikasvuston kätköön.

Liejukana on sepelkyyhkyn kokoinen. Sen kupeilla on huomiota herättävä valkea viiru, nokka ja otsakilpi ovat punaiset, nokan kärki on kuitenkin kellertävä, siivet ovat ruskehtavat ja niiden alapuoli sinimusta. Linnun uidessa sen pää nyki hauskasti ja pyrstö oli pystyssä paljastaen voimakkaan valkokuvion.
 
Sanotaan, että korea, punanokkainen ja keltajalkainen liejukana on rehevien lintuvesiemme eksoottisimpia ja harvalukuisimpia pesimälajeja. Se voi näyttäytyä avoimesti varhaiskeväällä ja loppukesällä, mutta muulloin se on piilotteleva ja katoaa helposti tiheisiin rantakasvustoihin.

Liejukanat pesivät ensimmäisen kerran yksivuotiaina, ja ne voivat pesiä Suomessa kaksi, etelämpänä jopa kolmekin kertaa kesässä. Pienet, mustauntuvaiset ja oranssipäiset poikaset jättävät pesän jo varhain ja seuraavat emojaan ruovikon kätköihin. Ensimmäistä poikuetta lintuvanhemmat ruokkivat muutaman viikon ajan, mutta sen jälkeen poikue joutuu huolehtimaan itsestään, koska emot aloittavat uuden pesinnän. Molempien pesyeiden poikaset voivat liikkua yhdessä, vaikka ovatkin ihan erikokoisia. Joskus aikaisemmin syntyneet poikaset jopa osallistuvat toisen poikueen ruokkimiseen.

Liejukana lähtee syys-marraskuussa talvehtimaan Länsi- ja Etelä-Eurooppaan ja palaa takaisin pääosin huhti-toukokuussa jäiden lähdön aikoihin. Jotkut liejukanat voivat yrittää talvehtiakin Suomessa. Ankarimpina talvina liejukanakannat saattavat vähentyä murto-osaan, mutta kanta palautuu yleensä nopeasti entiselleen tehokkaan lisääntymisen ansiosta.
 
Sopeutumiskykynsä ja kekseliäisyytensä ansiota liejukana on ilmeisesti maailman laajimmalle levinnein ja runsaslukuisin rantakanalaji. Levinneisyyden ydinalueilla eli Keski- ja Etelä-Euroopassa liejukana on yleinen ja näkyvä laji, joka tulee toimeen hyvin monenlaisissa ympäristöissä, kunhan lähettyvillä on edes jonkin verran vettä ja suojaavaa kasvillisuutta. Nopeasti ihmiseen tottuvana se on siirtynyt myös puistolinnuksi, joka liikkuu luontevasti lyhyeksi leikatulla nurmikolla ja syö pullaa sorsien seurassa. Keski-Euroopassa liejukana on siis hyvin yleinen laji, mutta meillä uudistulokas, jonka koreaa ulkonäköä osataan vielä arvostaa.

Nykyään Suomessa pesii 50–200 paria, joidenkin arvioiden mukaan jopa 350 liejukanaparia, mutta pesimäkannan koko voi vaihdella huomattavasti vuosien välillä. Uhanalaistarkastelussa vuonna 2010 liejukana luokiteltiin vaarantuneeksi. Liejukana pesii eteläisimmässä Suomessa kosteikoilla, runsaskasvustoisilla lammilla ja ravinteikkaissa pikkujärvissä sekä jäte- ja vedenpuhdistusaltailla. Kussakin niistä on pesivänä enintään muutama pari, paitsi Espoon Suomenojalla 5 – 20 paria. Harvalukuinen ja piileskelevä liejukana on huomattavan vaikea havaita, ainoastaan yhdellä paikalla eli juuri tuolla Suomenojan lintulammella lajin näkeminen on helppoa.
 
Varhain aamulla huhtikuun 14. päivänä kävelimme uudelleen Sammonlahden kosteikoille. Tarkoituksemme oli valokuvata lisää mielenkiintoisen näköistä liejukanaa - mutta se oli jo jättänyt Sammonlahden taakseen yön pimeinä tunteina, ehkä se oli lähtenyt etsimään itselleen puolisoa. Myös Tiiran mukaan liejukana ei ollut enää tuon päivän jälkeen kosteikolla.

Aamuaurinko tulee
kuin utuisen
lammen läpi,
kylmässä vedessä
lipuu vielä joku lintu.
Sormenpäät menevät
ryppyyn kuin karpalot.
Lintu sukeltaa.
Kesä on syvällä,
syvällä.     Toivo Laakso, Mielenrauha.

Lähteet: Edith Holden, Nuoren naisenpäiväkirja luonnon tapahtumista 1906; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Yle. Luonto 22.5.2017; Suomen lintuatlas; Tiira-lintutietopalvelu;  Toivo Laakso, Mielenrauha.

sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Bongaa päivä pihalla -tapahtuma ensi sunnuntaina 16.5. klo 5 – 17

Toukokuisena sunnuntaina 16.5. järjestetään leikkimielinen Pihojen taisto viimevuotiseen tapaan, koska Tornien taisto on peruttu tänäkin vuonna koronapandemian takia. Tapahtuman tarkoituksena on selvittää, kuinka monta lintulajia voidaan nähdä aivan kotinurkilla. Kylmän kevään takia hyönteissyöjät eivät ole vielä saapuneet, mikä on ajankohtaan nähden poikkeuksellista. Ensi viikolla kesälinnut kuitenkin lentävät Suomeen sankoin joukoin.
 
Laske, kuinka monta lintulajia havaitset sunnuntaina kodin tai mökin pihapiirissä tai siitä sadan metrin säteellä. Ei sinun toki tarvitse koko päivää tehdä havaintoja, vaan haluamanasi aikana aamuviiden ja iltaviiden välillä. Kyseessä ei ole kilpailu, vaan tarkoituksena on nauttia lähiluonnosta ja viettää mukava lintupäivä ulkoillen. Toivottavasti sää suosii meitä.
 

Voit osallistua bongailuun yksin tai perheesi kanssa tai vaikkapa naapurien seurassa. Tapahtumaan ei ole ennakkoilmoittautumista, vaan voit ilmoittaa havaintosi 17.5. mennessä suoraan BirdLife Suomen verkkosivuilla. Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan lintuaiheisia palkintoja.
 
Viime vuonna Bongaa päivä pihalla -tapahtumaan osallistui yli 4 600 ihmistä lähes 3 000 pihalla. Tuolloin tapahtuma sai hyvää palautetta ja sille toivottiin jatkoa, minkä ansiosta havainnoimme nytkin lintuja. Lisätietoja saat osoitteesta www.birdlife.fi/bongaapaivapihalla.

Soon ny hauska, ko kevätlinnut oon tulheet kartanolle.
Aina ne löytävä maasta jotaki haukattavvaa.
Tullee tässä miehleen kläppinä opittu runo lintujen käräjistä.
Soli koulukirjassa.          Anni Korpi, Lapin Kansa 13.5.2019.

Lähteet: BirdLife. Mediatiedote 6.5.2021; BirdLife Suomi; Anni Korpi. Kuvissa ylinnä peipponen, keskellä punakylkirastas ja alinna mustarastasnaaras, nämä linnut eivät ole hyönteissyöjiä.

lauantai 1. toukokuuta 2021

Pähkinähakin voit tavata sembramäntyjen läheisyydessä

Taas sain vihjeen harvinaisesta linnusta. Perille saavuttuani se olikin minua vastassa ja aukoi käpyjä sembramännyn alla. Pähkinähakki oli helppo tunnistaa. Se oli ihan itsensä näköinen: ruskea, lukuisien pienten valkoisten pilkkujen kirjoma höyhenpeite, huomattavan pitkä, voimakasrakenteinen nokka ja lyhyt pyrstö. Närhen kokoisella linnulla oli myös valkoinen alaperä sekä pyrstön kärkiosassa valkoiset reunat.
 
Ensimmäinen varma pesimähavainto pähkinähakista tehtiin Suomessa vuonna 1873 Porin ja Rauman väliseltä alueelta. Pähkinähakki on maassamme vähälukuinen pesimälintu, jonka kanta on uusimman lintuatlaksen mukaan 2400 paria. Virossa (5000 paria) ja Ruotsissa (10 000 paria) lintu on tavallisempi kuin meillä. Suomessa esiintyy kaksi alalajia: paksu- ja ohutnokkainen pähkinähakki.

Paksunokkaista lajia tavataan harvalukuisesti pesivänä Lounais-Suomessa tammi- ja pähkinäpensasvyöhykkeellä - erityisesti Lohjan–Karjaan seudulla kanta on vahva. Hakkeja pesii satunnaisesti myös muualla Etelä- ja Keski-Suomessa sekä Ahvenanmaalla. Tämän alalajin pääravintoa ovat pähkinät, keväällä se käyttää ravinnokseen myös kuusensiemeniä sekä kesällä hyönteisiä ja lintujen poikasia.
 
Ohutnokkaista lajia saapuu Suomeen 10 – 20 vuoden välein jopa 10 000 – 50 000 yksilöä. Vaeltajahakit lähtevät liikkeelle Siperiasta, kun niiden ravintonaan käyttämiä sembramännyn siemeniä on kypsynyt niukasti varsinaisilla elinalueilla. Rengashavaintojen perusteella suurin osa vaeltajalinnuista palaa takaisin pesimäalueilleen Uralin taakse.

Vaellusten jäljiltä muutamia itäisen alalajin pareja on kuitenkin jäänyt pesimään maahamme muun muassa Hämeen ja Vaasan ympäristöön sekä etenkin Perämeren rannikolle. Keski- ja Kaakkois-Suomessakin pähkinähakkeja pesii, samoin Punkaharjulla on pysyvä kanta. Hakilla on muutaman parin pesivä kanta myös Nokialla, mikä on seurausta siperialaisen alalajin vaelluksesta vuonna 1977.
 
Kapeanokkaisen alalajin linnut löytävät erehtymättömästi sembramännyt, joiden siemenet ovat niiden pääravintoa, niinpä nimi sembrahakki olisi mielestäni niille osuvampi. Usein hakki tähystää kuusen tai sembranmännyn latvassa, josta kuuluu sarjana karkea ja kova harakkamainen ääni krräähh krräähh. Sieltä se pudottautuu maahan etsimään ja aukomaan sembramännyn käpyjä.

Pähkinähakki on todennäköisesti koko ikänsä pariuskollinen ja pysyttelee reviirillään, joka on reilun kymmenen hehtaarin suuruinen. Hakkipari aloittaa pesän rakentamisen kuuseen tai mäntyyn jo maalis-huhtikuussa. Molemmat emot osallistuvat munien haudontaan. Samoin ne ruokkivat yhdessä poikasia pähkinä”puurolla”, jota ne tuovat pesälle leukapussissaan. Poikaset pysyvät hyvin vuoratussa risupesässä reilun kolme viikkoa eli niin kauan kuin ne oppivat lentämään. Poikasten lähdettyä pesästä perhe pysyttelee yhdessä koko kesän, ja emot huolehtivat poikasista vielä kuukausien ajan.
 
Kurkiaurojen ilmestyessä syystaivaalle pähkinähakilla alkaa kiireinen varastoinnin aika, sillä kurkien mentyä meille tulee talvi. Pähkinähakki kerää tuolloin piiloihinsa kypsynyttä pähkinäsatoa, jonka turvin se selviää tulevasta talvesta ja vielä seuraavana keväänä poikastensa ruokkimisesta. Varislintuihin kuuluva pähkinähakki onkin Suomessa ainoa eläin, joka kerää varastoon myös pesimäaikaisen ravinnon.

Pähkinähakin on muistettava talven aikana jopa tuhansia kätköjä, niinpä se oppii hämmästyttävän yksityiskohtaisesti elinalueensa maastokohteet. Lintu onkin tunnettu kyvystään löytää syksyllä piilottamansa pähkinät hangen alta. Talvella hakit käyvät monin paikoin myös linturuokinnoilla. Niille kelpaavat maapähkinät ja muut lintulaudan antimet, joita se nielee kupuunsa ja lennähtää sitten kätkemään saaliin eri tahoille. Yhdellä kertaa lintu voi kuljettaa jopa parisen kymmentä pähkinää nielunsa pussimaisessa laajentumassa.
 
Kun valokuvasin pähkinähakkia, se ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Lintu kuljeskeli terhakkaasti sembramäntyjen alla etsimässä heinikosta käpyjä, joiden tiukat suomut se avasi terävällä nokallaan. Hakki oli valpas, mutta luottavainen.
 
Vaelluslinnut ovatkin pelottomia, koska ne eivät osaa suhtautua ihmiseen vihollisena. Vaelluslinnut eivät ole muuttolintuja eivätkä paikkalintuja, vaan jotakin siltä väliltä. Monet vaeltajista ovat erikoistuneet tiettyyn ravintoon, jota toisina vuosina on runsaasti ja toisina niukasti. Ruokapula pakottaa linnut liikkeelle, ja usein ne lähtevät vaeltamaan jo ennen varsinaista syysmuuttokautta.

Katson ikkunasta ulos
pienen pihapuun oksalla istuu pähkinähakki
se on suojassa sateelta,
kunnes huomaa suuren kävyn maassa
pieni pähkinähakki
suuressa maailmassa
keskittyy yhteen asiaan kerrallaan
se alkaa nokkia sitä raivokkaasti
ja hypellä nurmikolla
Huomaan hymyileväni sille

Lähteet: Antti Halkka, Suomen Luonto 20.2.2015; Hannu Järvinen, Nokian Uutiset 25.9.2018; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luontoilta, toimittaja Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Markku Piipponen, Vuosaari-lehti 24.1.2019; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Suomen lintuatlas; Timo Nieminen, Apu-toimitus 7.11.2017; Valitut Palat. Lintukirja, toimituskunta Matti Helminen, Ilkka Stén, Olavi Stenman; Saaga Lauri, Lokakuun runo 2012, loppuosa runosta. Lapin Kirjallisuusseura.