Mukulaleinikki kukkii vain huvin vuoksi

Keltaisena kosteilla lehtomailla ja rannoilla kukkiva mukulaleinikki Ranunculus ficaria on outo leinikiksi. Monen kasvikirjan mukaan se ei oikeastaan ole leinikki lainkaan, koska lajin kukat ja lehdet eroavat niin paljon muista sukunsa edustajista.

Kun näin mukulaleinikin ensi kertaa muutama vuosi sitten, en tiennyt, mikä kasvi se oli. Valokuvasin sen ja sijoitin tiedostoon nimellä Mikä kasvi tämä on? Aikanaan leinikin nimi selvisi sekä se, että kasvi viihtyy luontaisesti merenrantalehdoissa, Etelä- ja Lounais-Suomen lehto- ja rantaniityillä sekä purolaaksoissa. Niinpä aloin etsiä henkilöitä, jotka ovat nähneet kasvin villinä lähiseudullaan ja voisivat valokuvata sen.

 

 

Mukulaleinikin kukassa on 8 – 12 rasvankiiltoista terälehteä. Kirkkaat kukat ovat erikoinen ilmestys, mikä johtuu kukkalehtien monesta solukerroksesta. Alimmaisena on auringonvaloa takaisin taittava peilimäinen tärkkelyskerros, jonka ansiosta mukulaleinikin kukat loistavat kirkkaampina kuin muut kevään keltaiset väriläiskät. Mukulaleinikin kukissa on paljon mettä ja siitepölyä, mikä houkuttelee paikalle runsaasti hyönteisiä. Aarien laajuiset yhtenäiset kirkkaankeltaiset kukkameret ovat kuitenkin ainakin Suomessa mukulaleinikille täysin turhia, sillä se lisääntyy pelkästään juurimukuloidensa ja lehtien tyveen syntyvien itusilmujen avulla.

Kirkkaankeltaiseen mukulaleinikkiin liittyviä tarinoita ja uskomuksia tunnetaan jo vuosituhansien takaa. Varhaiseen kevääseen ajoittuva kukkiminen on antanut mukulaleinikille joissakin kielissä nimen pääskynruoho. Yhteys pääskyyn ei silti rajoitu ainoastaan kesän alkuun. Jo parituhatta vuotta vanha tarina kertoo pääskysestä, joka hankki sokealle poikaselleen näkökyvyn tiputtamalla tämän silmiin mukulaleinikin varressa virtaavaa nestettä. Kasvia on käytetty myös ihmisten silmäsairauksien parantamiseen – niin myrkyllinen laji kuin mukulaleinikki onkin.

 

 

Mukulaleinikki on saanut nimensä alimpien lehtien tyveen maan alle kasvavista
vararavintomukuloistaan. Näiden turvin kasvi pystyy heräämään keväällä hyvin aikaisin, vaikka sen lehdet ovat kuolleet heti edellisen kukinnan jälkeen alkukesällä. Itse asiassa maanalaiset mukulat ja itusilmut ovatkin ainoa osa leinikkiä, joka säilyy elossa kevään muutaman viikon kukoistuksen ulkopuolella.

Juurimukuloita on paahdettu ruoaksi tiettävästi jo pronssikaudella. Kansanomaisesti kasvia kutsuttiin maapähkinäksi, nykyisin tuota nimeä tosin käytetään eteläamerikkalaisen hernekasvin pähkinöistä. Nykytutkimuksen mukaan mukulaleinikin mukulat on mainittu joissakin lähdeteoksissa ainakin lievästi myrkyllisiksi, joten turvallisempaa on jättää ne syömättä.

Lääkkeeksikin mukulaleinikkiä on käytetty. Jo Elias Lönnrot antoi vuoden 1860 Suomen kasviossa ohjeen mukulaleinikin parantavista ominaisuuksista: ”Tuoreena muserrettu ja ihran kanssa seotettu hyvä voide peräpukamiin ja kaulakupuihin”.

Kansanhuoltoministeriön tiedoitustoimiston päällikön Untamo Utrion vuonna 1943 toimittamassa teoksessa Pois pula ja puutteet neuvotaan käyttämään mukulaleinikin nuppuja mausteeksi kapriksen tapaan.

 

 

Monivuotinen kasvi on helposti tunnistettavissa kukinnan jälkeen rehevistä lehdistään. Nuoret lehdet tuoksuvat ja maistuvat pähkinäiseltä, niinpä niitä on käytetty salaateissa. Riski haitallisten aineiden saamisesta on kuitenkin niin suuri, että kirkkaan vahamaiset leinikinlehdet on syytä jättää luontoon kasvamaan. Myrkytystietokeskus luonnehtii kaikkien leinikkien lehtiä termillä ‘paikallisesti ärsyttävä kasvi’.

Lehdoissa ja vanhoissa puutarhoissa viihtyvä mukulaleinikki aloittaa kasvunsa keväällä huomaamatta, sillä sen lehdet ovat jo nousemassa, kun lumi on juuri sulanut. Englannissa mukulaleinikit joutuvat aikaisemmin kuin meillä, niinpä luonnon tarkkailija Edith Holden kirjoitti 1. maaliskuuta 1906 päiväkirjaansa ”Mukulaleinikissä on suuret nuput, vielä pari lämmintä viikkoa ja ne aukeavat kokonaan”. Mukulaleinikki valtaa muutamaksi viikoksi kukkaloistoonsa kevättulvien kastelemia savimaita, joen ja purojen liepeitä sekä rannikkolehtojen painanteita. Myös monien kartanoiden ja puistojen nurmikoilla se kukoistaa aikansa.

Mukulaleinikki on ns. kevätaspektin laji, joka kasvaa nopeasti keväällä, kukkii toukokuussa ja kypsyttää siemenensä kesäkuussa. Juhannukseen mennessä se katoaa jäljettömiin, kun kaikki maan yläpuoliset osat ovat lakastuneet. Mukulaleinikin varsinainen kasvukausi kestää siten vain pari kuukautta, ja suurimman osan vuotta se viettää maan alla nuijamaiseksi turvonneina juurina, joiden muotoa kuvaa kasvin tieteellinen nimi ficaria, ’viikunamainen’.

 

 

Mukulaleinikki lisääntyy paitsi näistä mukuloista, myös alempien varsilehtien hankoihin kasvavista vaaleahkoista vehnänjyvän kokoisista ja näköisistä itusilmuista, jotka tiiviistä kasvustosta irrotessaan saattavat peittää maanpinnan kokonaan. Näky voi olla niin raamatullinen, että mukulaleinikin itusilmuja on pidetty taivaasta sataneena mannana. Leinikin jyväset ovat tosin kitkeriä ja tuoreina suorastaan myrkyllisiä, mutta keitettyinä ja kuivattuina niitä voi syödä, niinpä leinikin ituja on käytetty muun muassa pula-ajan leivissä. Ohjeissa on tosin suositeltu, että leipätaikinaan pantaisiin myös jotakin vähän paremmalle maistuvaa ainesta.

Itusilmujen leviäminen on hyvin tehokasta. Sen voi nähdä jopa omin silmin, sillä mukulaleinikkikasvustot värjäävät jokivarsia kullankeltaisiksi parhaimmillaan satojen metrien matkalta. Nämä kasvustot ovat usein yhtä ja samaa kloonia eli perimältään samanlaisia. Tätä kukkamerta kälyni ihastelee koirankävelytyslenkillään Porvoonjoen varressa. Toinen kälyni on kuvannut laajoja mukulaleinikkikasvustoja Sastamalassa Vehmaanniemen perinnemaisema-alueella. Sen niitty on nyt keltaisenaan mukulaleinikkejä ja käenrieskoja.

 

 

Ihmissilmää viehättävää kasvia on aikoinaan istutettu porvareiden, pappiloiden ja tilallisten pihoihin siinä määrin, että mukulaleinikistä muodostui aikoinaan säätyläiskotien tunnus. Pihapiirien kevätkoristeeksi tuodut kasvit levisivät sittemmin kukkapenkeistä nurmikoille ja puistomaisiin lähimetsiin, joihin ne tuskin olisivat päässeet ilman ihmisen apua. Minun kaupunginosassani kukkii parhaillaan yksi pieni kasvusto, ilmeisesti kasvit ovat karanneet pihapenkistä puistoalueelle. 

 

Kulttuurin seuralaisiin kuuluva mukulaleinikki on siis tuttu näky monilla pihoissa, mutta sitä on käytetty myös maanpeitekasvina puistoissa ja puutarhoissa. Omalle pihamaalle voi luoda kukkivan nurmen sipuli- ja mukulakasvien avulla, sopivia kukkia tähän ovat idänsinililja, kevätkello, lumikello, pikkukäenrieska, kiurunkannus ja mukulaleinikki. Nurmikko leikataan tällöin vasta, kun kukat ovat varistaneet siemenensä maahan.

Isovarvas on apila punainen,
sen vieressä virna sininen,
keskivarvas on matara valkoinen,
sen seurana leinikki keltainen.
Mutta pikkuvarvas suloinen
on vanamo vaaleanpunainen.
Inkeri Karvonen, Varpaat.

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Salminen, Kalle Taipale, Kotimaan Luonto-opas; Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906; Helsingin kaupunginkirjasto 14.4.2009; Helsingin yliopisto, Kasvien talvi; Janne Lampolahti, Suomen luonto. Kasvit; Kai Aulio, Tiedebasaari 4.5.2012; Kansanhuoltoministeriön tiedoitustoimiston päällikön Untamo Utrion toimittama teos Pois pula ja puutteet vuodelta 1943; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Susanne Karlsson, Puutarhan Aika 15.5.2020; Tieteen termipankki; Inkeri Karvonen, Varpaat. Valokuvat: Heli Niskanen ja Riitta Niskanen.