Pähkinähakin voit tavata sembramäntyjen läheisyydessä

Taas sain vihjeen harvinaisesta linnusta. Perille saavuttuani se olikin minua vastassa ja aukoi käpyjä sembramännyn alla. Pähkinähakki oli helppo tunnistaa. Se oli ihan itsensä näköinen: ruskea, lukuisien pienten valkoisten pilkkujen kirjoma höyhenpeite, huomattavan pitkä, voimakasrakenteinen nokka ja lyhyt pyrstö. Närhen kokoisella linnulla oli myös valkoinen alaperä sekä pyrstön kärkiosassa valkoiset reunat.

 

 

Ensimmäinen varma pesimähavainto pähkinähakista tehtiin Suomessa vuonna 1873 Porin ja Rauman väliseltä alueelta. Pähkinähakki on maassamme vähälukuinen pesimälintu, jonka kanta on uusimman lintuatlaksen mukaan 2400 paria. Virossa (5000 paria) ja Ruotsissa (10 000 paria) lintu on tavallisempi kuin meillä. Suomessa esiintyy kaksi alalajia: paksu- ja ohutnokkainen pähkinähakki.

Paksunokkaista lajia tavataan harvalukuisesti pesivänä Lounais-Suomessa tammi- ja pähkinäpensasvyöhykkeellä - erityisesti Lohjan–Karjaan seudulla kanta on vahva. Hakkeja pesii satunnaisesti myös muualla Etelä- ja Keski-Suomessa sekä Ahvenanmaalla. Tämän alalajin pääravintoa ovat pähkinät, keväällä se käyttää ravinnokseen myös kuusensiemeniä sekä kesällä hyönteisiä ja lintujen poikasia.

 

 

Ohutnokkaista lajia saapuu Suomeen 10 – 20 vuoden välein jopa 10 000 – 50 000 yksilöä. Vaeltajahakit lähtevät liikkeelle Siperiasta, kun niiden ravintonaan käyttämiä sembramännyn siemeniä on kypsynyt niukasti varsinaisilla elinalueilla. Rengashavaintojen perusteella suurin osa vaeltajalinnuista palaa takaisin pesimäalueilleen Uralin taakse.

Vaellusten jäljiltä muutamia itäisen alalajin pareja on kuitenkin jäänyt pesimään maahamme muun muassa Hämeen ja Vaasan ympäristöön sekä etenkin Perämeren rannikolle. Keski- ja Kaakkois-Suomessakin pähkinähakkeja pesii, samoin Punkaharjulla on pysyvä kanta. Hakilla on muutaman parin pesivä kanta myös Nokialla, mikä on seurausta siperialaisen alalajin vaelluksesta vuonna 1977.

 

 

Kapeanokkaisen alalajin linnut löytävät erehtymättömästi sembramännyt, joiden siemenet ovat niiden pääravintoa, niinpä nimi sembrahakki olisi mielestäni niille osuvampi. Usein hakki tähystää kuusen tai sembranmännyn latvassa, josta kuuluu sarjana karkea ja kova harakkamainen ääni krräähh krräähh. Sieltä se pudottautuu maahan etsimään ja aukomaan sembramännyn käpyjä.

Pähkinähakki on todennäköisesti koko ikänsä pariuskollinen ja pysyttelee reviirillään, joka on reilun kymmenen hehtaarin suuruinen. Hakkipari aloittaa pesän rakentamisen kuuseen tai mäntyyn jo maalis-huhtikuussa. Molemmat emot osallistuvat munien haudontaan. Samoin ne ruokkivat yhdessä poikasia pähkinä”puurolla”, jota ne tuovat pesälle leukapussissaan. Poikaset pysyvät hyvin vuoratussa risupesässä reilun kolme viikkoa eli niin kauan kuin ne oppivat lentämään. Poikasten lähdettyä pesästä perhe pysyttelee yhdessä koko kesän, ja emot huolehtivat poikasista vielä kuukausien ajan.

 

 

Kurkiaurojen ilmestyessä syystaivaalle pähkinähakilla alkaa kiireinen varastoinnin aika, sillä kurkien mentyä meille tulee talvi. Pähkinähakki kerää tuolloin piiloihinsa kypsynyttä pähkinäsatoa, jonka turvin se selviää tulevasta talvesta ja vielä seuraavana keväänä poikastensa ruokkimisesta. Varislintuihin kuuluva pähkinähakki onkin Suomessa ainoa eläin, joka kerää varastoon myös pesimäaikaisen ravinnon.

Pähkinähakin on muistettava talven aikana jopa tuhansia kätköjä, niinpä se oppii hämmästyttävän yksityiskohtaisesti elinalueensa maastokohteet. Lintu onkin tunnettu kyvystään löytää syksyllä piilottamansa pähkinät hangen alta. Talvella hakit käyvät monin paikoin myös linturuokinnoilla. Niille kelpaavat maapähkinät ja muut lintulaudan antimet, joita se nielee kupuunsa ja lennähtää sitten kätkemään saaliin eri tahoille. Yhdellä kertaa lintu voi kuljettaa jopa parisen kymmentä pähkinää nielunsa pussimaisessa laajentumassa.

 

 

Kun valokuvasin pähkinähakkia, se ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Lintu kuljeskeli terhakkaasti sembramäntyjen alla etsimässä heinikosta käpyjä, joiden tiukat suomut se avasi terävällä nokallaan. Hakki oli valpas, mutta luottavainen.

 

Vaelluslinnut ovatkin pelottomia, koska ne eivät osaa suhtautua ihmiseen vihollisena. Vaelluslinnut eivät ole muuttolintuja eivätkä paikkalintuja, vaan jotakin siltä väliltä. Monet vaeltajista ovat erikoistuneet tiettyyn ravintoon, jota toisina vuosina on runsaasti ja toisina niukasti. Ruokapula pakottaa linnut liikkeelle, ja usein ne lähtevät vaeltamaan jo ennen varsinaista syysmuuttokautta.

Katson ikkunasta ulos
pienen pihapuun oksalla istuu pähkinähakki
se on suojassa sateelta,
kunnes huomaa suuren kävyn maassa
pieni pähkinähakki
suuressa maailmassa
keskittyy yhteen asiaan kerrallaan
se alkaa nokkia sitä raivokkaasti
ja hypellä nurmikolla
Huomaan hymyileväni sille 

Saaga Lauri, Lokakuun runo

Lähteet: Antti Halkka, Suomen Luonto 20.2.2015; Hannu Järvinen, Nokian Uutiset 25.9.2018; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luontoilta, toimittaja Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Markku Piipponen, Vuosaari-lehti 24.1.2019; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Suomen lintuatlas; Timo Nieminen, Apu-toimitus 7.11.2017; Valitut Palat. Lintukirja, toimituskunta Matti Helminen, Ilkka Stén, Olavi Stenman; Saaga Lauri, Lokakuun runo 2012, loppuosa runosta. Lapin Kirjallisuusseura.