perjantai 29. marraskuuta 2019

Ametisteja kaivamassa - Lampivaaran Ametistikaivos, osa 2

Lampivaaran Ametistikaivos on koko maailmassa yksi niistä harvoista jalokivikaivoksista, jotka ottavat vieraita vastaan. Kaivoksesta onkin tullut suosittu tutustumiskohde, sillä nykyisin Lampivaaran laella vierailee vuoden aikana 20 000 ihmistä. Ametistikaivos sijaitsee keskellä Pyhä-Luoston kansallispuistoa, joten vajaan kolmen kilometrin matka parkkipaikalta taittuu sulan maan aikaan joko kävellen tai pyöräillen.

Opastetut kierrokset alkavat vaaran laelle tunnin välein Lampivaaran kahviolta, jonka pihasta johtavat rappuset ylös kaivosalueelle. Noustessakin kannattaa katsella ympärilleen, sillä upea maisema avautuu aivan silmien eteen. Rapuissa on välillä on tasanteita, joille voi pysähtyä vaikkapa valokuvan ottamista varten. Huipulta näkee sitten  Pyhä-Luoston tunturialueen koko komeudessaan toisesta suunnasta.

Satuimme mieheni kanssa olemaan sinä syyskuisena aamuna ametistikaivoksella ainoat asiakkaat, joten saimme erittäin  yksilöllistä palvelua. Ennen kaivamisen aloitusta istuimme kodassa kuuntelemassa, kun kaivosopas Annaliina Postila kertoi sekä kaivoksen syntyhistoriasta että ametisteista ja tutustutti meidät erilaisiin kvartseihin.

Kvart­si on mo­ni­muo­toi­nen mi­ne­raa­li, jota löy­tyy luon­nos­ta lä­hes kai­kkina väreinä. Kiteisiä kvart­seja ovat juu­ri­ si­ni­vi­o­let­ti ame­tis­ti, rus­kea sa­vuk­vart­si, vaa­le­an­pu­nai­nen ruu­suk­vart­si ja kel­tai­nen sit­rii­ni. Kolmivärisessä samaanikivessä puolestaan  yhdistyvät ame­tis­tin ­purp­pu­ra, val­kok­vart­si sekä sa­vuk­vart­si.

Ympäri vuoden toiminnassa olevan ametistikaivoksen tuotto on noin 100 kiloa ametistia vuodessa, mikä menee kokonaan yhtiön omaan käyttöön. Kestävän kehityksen matkailukohteenakin palkitussa Lampivarassa ametistit kaivetaan käsin, jotta kaivoksen toiminta voi jatkua vielä satoja vuosia. Mikäli ametisteja kaivettaisiin konein esimerkiksi koruteollisuuden raaka-aineiksi, varat loppuisivat jo arviolta viidessä vuodessa.

Lam­pi­vaa­ran kallioseinämistä on havaittu ametistionkaloita ja -suonia, mutta  suurin osa ametistikiteistä on löydetty kalliota peittävästä moreenista ja kivikosta, jonne ne ovat joutuneet kvartsiittisen kallion rapautumisen ja siinä olleiden ametistiluolien sortumisen seurauksena.
 
Lampivaaran Ametistikaivos on avolouhos tunturin rinteessä, joten kaivaminen tapahtuu  maan pinnalta käsin. Monien portaiden jälkeen pääsimme itse louhokselle, jossa saimme kivien keräämistä varten työkalut eli pienen hakun ja siivilän.

Kaikki kivet näyttivät minusta samanlaisilta, mutta Annaliina-opas auttoi tunnistamaan ametistikiven. Hän kertoi, että oppi itse erottamaan ensimmäisen työpäivän aikana  rosoreunaisen, kidemäisen ametistin muista kivistä. Kun meille varattu kaivamisaika oli ohi, opas huuhteli löytämämme kivet vedellä siivilässä puhtaiksi ja kauniiksi. Pääsymaksuun kuuluu, että kaivaja saa valita mukaansa yhden sellaisen ametistin, joka mahtuu suljetun kämmenen sisään. Tällä kertaa suurta ametistia ei löytynyt, mutta muutamia kauniita kiviä otimme mukaan.


Kaivosalueella on esillä suuria ja vielä suurempia ametistilohkareita, joita kaivajat ovat vuosien saatossa löytäneet. Lampivaaran laella on pieni kivipuoti, josta voi ostaa erikokoisia hiottuja ja hiomattomia ametisteja sekä ametisteista valmistettuja esineitä kotiinviemisiksi. Pussillinen pieniä, somia kiviä lähtikin mukaamme mukavan ametistiretken päätteeksi. 


Hei, olen lila
hehkun kuin orvokki ja puna-apila!
Olen syreenin tuoksu kesätuulessa,
olen värinä munakoisossa ja punajuuressa.
Olen viikunan maku makea suussa,
keikun hedelmänä luumupuussa.
Lupiinina kasvan vieressä tien tai pellon,
olen väri kukkivan harakankellon.
Olen punasipulin maku pistävä

ja ametisti – kivi kaunis ja kiiltävä.


Lähteet: Arctic Amethyst; Geologi Risto Vartiainen; Juha Vesterinen, Sompio-lehti; Kemijärvi; Luosto; Metsähallitus. Luontoon.fi; Marianne Zitting, Iltalehti 6.10.2017;  Mikko Turunen, Geologia 25.6.2018; Sanna Jaakkola, Matkailu kotimaassa; Sodankylän yritykset; Tea Karvinen, Ilta-Sanomat 13.8.2011; Visit Rovaniemi. Ametistikaivos; Wikipedia; Heli Rantala. Susannan värirunot. Pikku Kakkonen. Yle.fi.lapset.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Ametisteja tunturimaisemassa - Lampivaaran Ametistikaivos, osa 1

Vaikka Suomen Lappi tunnetaan parhaiten kullanhuuhtojista ja kullastaan, voi pohjoisen jylhistä maisemista löytää myös upeita korukiviä. Tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa kerron sinulle ametisteista, Lapin jalokivistä ja retkestämme Lampivaaran Ametistikaivoksen, joka on ainoa toimiva ametistikaivos Euroopassa.

Ametistien käytöstä on merkintöjä 7000 vuoden takaa Egyptistä, missä niitä pidettiin sarkofagien päällä. Intiaanit puolestaan ovat suojautuneet ametistien avulla jo tuhansia vuosia käärmeen ja skorpionin pistoja vastaan. Intiassa ametistia on kutsuttu kolmannen silmän kiveksi. Monet kuninkaalliset suvut ovat käyttäneet ametisteja, onhan niiden on uskottu suojaavan maanpetoksilta. Ametisti on koruissa suosittu raaka-aine, koska sen sanotaan tuovan kantajalleen rauhallisuutta ja itsevarmuutta, muun muassa Englannin kruunujalokivissä on runsaasti ametisteja.

Ametistin nimi on peräisin muinaisen Kreikan sanoista ἀ a- (ei) ja μέθυστος methustos (myrkytys), mikä viittaa uskomukseen, että ametisti suojelee omistajaansa liialliselta päihtymykseltä ja alkoholismilta. Sen vuoksi muinaiset kreikkalaiset joivat viiniä ametistimaljoista. Jos alkoholia nauttinut oli kuitenkin ehtinyt humaltua, ametistin uskottiin helpottavan krapulaa.


Keskellä Pyhä-Luoston kansallispuistoa kohoava Lampivaara oli osa valtavaa suurvuoristoa. Tämä jo ennen Alppeja syntynyt vuoristo oli aikoinaan viisi kilometriä korkea, mutta jääkaudet ja eroosio ovat syöneet alppimuodostelman ja muinoin vuoriston uumenissa syntyneet ametistit ovat jääneet romahtaneisiin luoliin. Nykyään Lampivaara on korkeudeltaan 380 metriä merenpinnan yläpuolella. 

Lampivaaran ametistikivien on siis arvioitu syntyneen peräti kaksi miljardia vuotta sitten. Nämä syvällä maassa esiintyvät kiteet ovat aikojen kuluessa luolien seiniin muodostuneita kvartsimuunnoksia, joiden syntymiseen on tarvittu ajan lisäksi erilaisia kemiallisia aineita, vettä, 300 - 400 asteen lämpötila ja kova paine. Tiesitkö, että ametistia muodostuu yhden senttimetrin verran miljoonassa vuodessa?

Ame­tis­tie­siin­ty­män löy­si vuon­na 1985 so­dan­ky­lä­läi­nen ki­vi­har­ras­ta­ja, ja 1980-luvun puolessa välissä Lampivaarassa tehtiin ensimmäinen valtaus. Sen jälkeen alue on ollut kahdella omistajalla, kunnes 1993 nykyinen omistaja Kaivosyhtiö Arctic Ametisti Oy osti kaivoksen. Lampivaara on ollut tunnettu jo 1500-luvulla, jolloin se oli muinaisten saamelaisten muinaisuskossa pyhä uhripaikka eli seita.

Luon­nos­sa ja Lam­pi­vaa­ras­sa­kin esiin­ty­vien kvart­si­ki­tei­den koko vaih­te­lee var­sin pal­jon. Tavanomaisin löydetty kivi on noin sormenpään kokoinen, mutta suo­tui­sis­sa olo­suh­teis­sa ki­teet ovat voineet kas­vaa suu­rik­si­kin. Val­ta­o­sa Lam­pi­vaa­ran esiin­ty­män ki­ves­tä on lä­pi­nä­ky­mä­tön­tä tai lä­pi­kuul­ta­vaa ame­tis­tik­vart­sia ja vain vähäinen määrä lä­pi­nä­ky­vää ja­lo­ki­veä, ame­tis­tia. 

Lam­pi­vaa­ran ame­tistia ja ame­tis­tik­vart­sia voidaan käyttää ko­ruis­sa, isoim­pia ki­tei­tä myös pie­ne­si­nei­den val­mis­tuk­sessa. Tosin vain vähäinen osa Lampivaarassa tutkitun alueen ametistikvartsista soveltuu työstettäväksi, sillä kivissä on runsaasti pieniä säröjä ja halkeamia. Val­ta­o­sa esiin­ty­män ki­vis­tä on siis ke­räi­ly­ki­viä, joil­la ei juu­ri ole käyt­töä kivenjalostuksen kan­nal­ta.

Suomen suurin yksittäinen ametistikide on löytynyt juuri Lampivaarasta 1980-luvun lopulla. Kyseinen kivi on mitoiltaan 18 cm × 13 cm × 16 cm ja painaa noin 3,7 kg. Jos olet kiinnostunut korukivistä, suosittelen tutustumaan Kari A. Kinnusen kirjaan nimeltä Suomen korukivet, jossa esitellään Lampivaaran lisäksi muitakin Suomen ametistiesiintymiä.

Ametisti on jalon kvartsin violetti värimuunnos ja sen uskotaan parantavan keskittymiskykyä, lisäävän henkisyyttä ja kehittävän luovaa ajattelua. Lisäksi kiven sanotaan suojaavan ympäristöään negatiivisilta energioilta, tuovan onnea ja terveyttä. Renessanssiajan nero Leonardo da Vinci kirjoitti, että ametisti haihduttaa pahat ajatukset, tuo inspiraatiota ja nopeuttaa älyä. Entisaikojen uskomusten mukaan kivessä oli myös salaperäisiä voimia!

Onko lumella värit
onko auringon heijastuksessa safiiri
opaalin hehkua puunoksalla.
Onko rubiini täyteläisenä yön sakaroiden heijastuessa maahan

häipyykö ametisti valkoiseen vaippaan. 



Lähteet: Arctic Amethyst; Elisa Makkonen, Lapin lumo. Lapin lumo -tiimi 9.12.2015; Geologi Risto Vartiainen; Juha Vesterinen, Sompio-lehti; Juha Vesterinen, Saariselän sanomat; Kemijärvi; Luosto; Metsähallitus. Luontoon.fi; Mikko Turunen, Geologia 25.6.2018; Mtv-uutiset 15.2.2013; Sanna Jaakkola, Matkailu kotimaassa; Sodankylän yritykset; Spectrostone. Finland; Tea Karvinen, Ilta-Sanomat 13.8.2011; Vesa Vaarama. Yle Uutiset kotimaa 20.1.2015; Wikipedia; Esther Helmiä. Osa runosta Lumi, runon värit 14.12.2017.

lauantai 16. marraskuuta 2019

Marraskuussa talvi tekee tuloaan

Marras, tuo salaperäiseksikin luonnehdittu kuukauden nimi on mitä ilmeisimmin arjalainen lainasana yli kahden tuhannen vuoden takaa. Nimen syntytarinasta on monta selitystä, mutta varmimpana joukosta erottuu kirjailija, tutkija Karl Axel Gottlundin antama ja professori Arvi Korhosen perustelema selitys. Hänen mukaansa nimi juontuu luonnonsuhteista, mitä kuvaavat sanontatavat maa on martaana, maa makaa martona eli kuolleena odottamassa lunta peitokseen
 

Marraskuu riisuu maiseman. Halla on vienyt viimeisetkin kukkaset pihoilta ja pientareilta. Värikylläinen ruska on tippunut lehtipuiden juurelle ja oksat ovat paljaat. Kun ajelet pitkin maaseutua, näet mustia kynnöspeltoja, jotka on käännetty lepäämään talven ajaksi.
 
Marraskuussa suurin osa muuttolinnuista on jo jättänyt Suomen, mutta muun muassa urpiaisilla ja monilla vesilinnuilla muutto on yhä kesken. Eilen näin neljän aikuisen ja kolmen poikasen parven uiskentelevan vielä Saimaalla. 

Olen huomannut marjoja syövien lintujen määrän olevan joinakin vuosina runsas näin myöhäissyksylläkin. Jos pihlajissa on marjoja, kiertelevät räkättirastas- ja tilhiparvet niitä syömässä. Toisinaan voit tavata myös taviokuurnia pihlajia tyhjentämästä.

Nyt alkaa olla se aika, jolloin lintujen ruokintapaikat saavat ensimmäiset vieraansa. Niinpä laitoin loka-marraskuun vaihteessa osan ruokinta-automaateista paikoilleen. Vilskettä on sen jälkeen riittänyt, kun sini- ja talitiaiset sekä pikkuvarpuset käyvät aterioimassa, närhikin on löytänyt tiensä talipalloille.

Marraskuussa järvien jäätilanteessa on suurta alueellista vaihtelua. Syksyllä 2018 suuret järvet jäätyivät selvästi normaalia myöhemmin, mitenhän käynee tänä vuonna. Nyt marraskuun alkupuolella näin lampien ja pienten järvien saaneen jääpeitteen Mikkelistä pohjoiseen, mutta etelämpänä vesisateet taitavat pitää alueet vielä toistaiseksi sulina.

Etelä-Suomessa päivänvalo vähenee marraskuun aikana kahdella tunnilla. Utsjoella puolestaan alkaa marraskuun lopulla kaamos, jota kestää tammikuun loppupuolelle saakka.

Tuulinen ja vetinen marraskuu on ehkä vähiten rakastettu kuukautemme. Etelä- ja lounaisrannikolla se onkin vuoden toiseksi sateisin kuukausi. Matalapaineet pitävät päivät pilvisinä ja harmaina, jolloin valon vähäisyys korostuu entisestään. Etelä-Suomessa aurinko paistaa marraskuussa keskimäärin tunnin päivässä, lisäksi lumen puute saa harmauden tuntumaan ankealta.

Suurimmassa osassa Suomea uskotaan, että marraskuun talvi ei kestä, mutta loka- ja joulukuun talvi kestää. Esimerkiksi Loimaalla on sanottu "Jos marraskuussa talvi tulee, niin se ei ole pysyväinen" ja Värtsilässä "Jos ei lokakuussa talavi tule, ei se tule marraskuussakaan". Tänä vuonna saimme eri puolilla Suomea esimakua talvesta jo lokakuussa.

Oletko huomannut, että marraskuun nimipäiväsankareihin on liitetty perimätietoa talven tulosta:
    • Jo lapsuudessani opin sanonnan Martti maita vahvistaapi (10.11.)
    • Nyt ajat ovat toiset, mutta joskus ennen aikaan marraskuun lopussa on ollut lunta ja rekikeli, mistä todistaa vanhan kansan toteamus Antti aisoilla ajavi (30.11.) 
    • Antista alkutalvi kallistuu yhä lähemmäs joulua. Hänellä on aitan avaimet kädessä merkkinä, että juoman ja ruuan valmisteluihin piti jo ryhtyä: Antti joulut alottaa, Tuomas tupaan taluttaa. 

    Marraskuu on ruotsiksi november, viroksi november, englanniksi November, saksaksi November ja venäjäksi Ноя́брь (nojabr). Nämä nimet pohjautuvat latinankieliseen sanaan novem, joka tarkoittaa numeroa yhdeksän, olihan November vanhassa roomalaisessa ajanlaskussa vuoden yhdeksäs kuukausi. Commodus, joka oli Rooman keisarina vuosina 180 – 192 j.a.a., muutti kaikkien kuukausien nimet omien nimiensä ja kunnianimiensä mukaisiksi. Tällöin marraskuun nimen November tilalle tuli Romanus eli roomalainen. Commoduksen murhan jälkeen kuukausi sai takaisin entisen November-nimen.

    Tove Jansson kuvaa Muumilaakson marraskuussa osuvasti, miten marraskuu tekee meistä suomalaisista vähän alakuloisia, mutta myös onnellisia ja tulevaan luottavia.

    ”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa.”

    Lähteet: Anu Leena Koskinen. Yle Uutiset 14.11.2018; Asko Palviainen, Asiasta almanakkaan -blogi. Helsingin ylipiston Kalenteripalvelut Oy 2.11.2018; Ilmatieteenlaitos; Kustaa Wilkuna, Vuotuinen ajantieto; Lari Heikkinen, Lappeenrannan Uutiset 1.2.2018; Liisa Wright, Salon Seudun Sanomat 24.11.2016; Markus Mäntykangas. Foreca. Sään takaa -blogi 9.11.2017; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto; SYKE, Suomen ympäristökeskus; Tringa, Helsingin Seudun Lintutieteellinen Yhdistys; tunturisusi/juhlat/marraskuu; Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu.

    sunnuntai 10. marraskuuta 2019

    Suppilovahveroista mätimuikkuihin

    Loka-marraskuun vaihde on kutumuikkujen ja suppilovahveroiden aikaa. Meillä se on myös entisten työkavereiden kohtaamisen aikaa, jolloin kokoonnumme Saimaan saareen herkuttelemaan syksyisen metsän ja veden antimilla.
     
    Tänä vuonna mökille saikin veneillä kieli keskellä suuta, sillä tavanomaista matalammalla oleva vesi paljasti runsaasti kiviä. Myös ranta oli karannut kauas, joten saunojilla oli pitkä matka kahlattavanaan, mikäli halusivat veteen vilvoittelemaan.

    Vieraiden asetuttua taloksi joimme kupit kuumaa ja lähdimme lähimetsään kisailemaan siitä, kuka löytää ensimmäisenä suppilovahveron. Olet saattanutkin huomata, että kun näet yhden suppiksen, näet niitä kohta kymmenen tai kaksikymmentä lisää! Suppilovahverot ovat paikkauskollisia, niinpä kiertelimme tuttuja polkuja ja pengoimme polunvarsia. Raikkaassa syysmetsässä kuljeskelu oli hyvää liikuntaa ja ilma raikasta hengittää. Ennen pimeän tuloa kalamiehet riensivät vielä laskemaan muikkuverkot Saimaaseen.

    Seuraavana aamuna miehillä oli kiire lähteä heti päivän valjettua katsomaan, onko Ahti antanut antejaan. Tuskin meni puolta tuntia, kun kalastajat jo kantoivat muikkuja notkuvat verkot veneestä pihamaan narulle roikkumaan. Eräs meistä toimi laskurina ja hänen mukaansa yhdessä verkossa oli peräti 135 muikkua ja muissa kolmessa verkossa kai jotakuinkin saman verran.

    Tänä vuonna oli poikkeuksellisesti kymmenen astetta lämmintä, mutta silti muikkujen irrottelu koleassa syyssäässä käy näppeihin. Lopulta verkot olivat kuitenkin tyhjät ja suuri ämpäri täynnä tuoretta kalaa.
     
    Näillä ulkotöillä aloitettiin päivä. Sen jälkeen pääsimme tositoimiin, sillä sienet oli siistittävä, mäti käsiteltävä, muikkuja savustettava ja monta muuta puuhaa tehtävänä ennen pimeän tuloa. Hommat sujuivatkin nopeasti, sillä meillä oli innokkaita tekijöitä saunan lämmittäjästä alkaen. Joukossamme oli myös taitavia kokkeja, niinpä kaloista ja sienistä valmistui herkullisia aterioita. Vaikka ruoka tehtiin pääosin luonnonantimista, olivat vieraamme kaiken varalta ottaneet mukaansa repullisen herkullisia tuomisia - kalatiskin muikut he olivat kuitenkin jättäneet kauppaan!
     
    Kolme yhteistä päivää meni nopeasti. Verkot oli laskettu toiseksikin yöksi järveen ja sienipaikat kierrelty vielä kertaalleen. Tänä syksyisenä viikonloppuna saimme vaihtaa kasapäin kuulumisia, nauraa sydämemme kyllyydestä ja syödä paljon hyvää ruokaa. Kun kotiinlähdön aika koitti, makuupussit ja reput pakattiin veneeseen, joka vei vieraamme saaresta takaisin mantereelle. Kiitos vierailusta – nähdään taas ensi syksynä!



    Tervaleppä kumartaa yli rannan kivisen
    Kohta lehden viimeisenkin aika tullut on
    Työnnän veteen soutuveneen
    Lähden soutamaan
    Syksyiselle järvelle verkot kokemaan

    --
    Kuulakkaassa ilmassa
    Jo talven tulon aavistan
    Ei saaliistakaan väliä kun koen tunnelman
    Kylmä vesi kohmeeseen jos sormet saanut on
    Eipä haittaa rannalle teen pienen nuotion
    Ei syksy ole surua...


    Lähde: Mikko Perkoila. birgitmummu.vikki.fi/Runous/Syysrunot.

    lauantai 2. marraskuuta 2019

    Mustaloisikka varastaa energiansa maahikkaalta

    Viime syksynä huomasin leikkimökkimme nurkalla kymmensenttisiä, nuijamaisia sieniä. Nämä mustat sienet olivat uusia tuttavuuksia, joista oli otettava selvää! 

    Kyseessä on sinänsä melko yleinen, mutta helposti huomaamatta jäävä mielenkiintoinen sieni, mustaloisikka (Cordyceps ophioglossoides). Joidenkin lähteiden mukaan sen sanotaan olevan lääkinnällinen sieni, jolla on antibioottisia ominaisuuksia. Loisikat ovat erikoisuudellaan synnyttäneet monenlaisia uskomuksia.

    Fransiskaanimunkki Torrubia kertoi vuonna 1749 Kuubassa näkemästään ihmeestä eli ampiaisesta, jonka vatsasta kasvoi puu! Hän oli ilmeisesti havainnut loisikkasienen, joka käytti kasvualustanaan hyönteistä. Myös kiinalaiset uskoivat, että loisikat ovat linkki eläinten ja kasvien välillä. Siihen viittaa myös näiden sienten kiinankielinen nimi Kesällä heinä, talvella mato (Xiàtiān de gāncǎo, dōngtiān de rú chóng
    / 夏天的干草,冬天的蠕蟲).

    Suomessa voit tavata toistakymmentä loisikkalajia, jotka ovat siis nimensä mukaisesti loisia. Useimmat niistä elävät hyönteisillä, mutta muutamat myös sienillä. Loisikoiden kasvaminen sekä sienillä että hyönteisillä perustunee niiden kykyyn hajottaa kitiinipitoisia rakenteita.

    Suurin osa loisikoista käyttää ravinnokseen selkärangattomia eläimiä ja niiden toukkia, kuten maakiitäjäisiä ja humalaperhosen toukkia. Yksi laji loisii muurahaisillakin. Loisikat tarttuvat elävään hyönteiseen ja kasvattavat rihmaston sen vapaaseen vereen. Kun loisikoiden erittämät myrkyt ovat tappaneet hyönteisen, loisikka käyttää sitä kasvualustanaan.
     
    Iso-, himmeä- ja mustaloisikka kasvavat sen sijaan maahikkailla. Esimerkiksi mustaloisikan rihmastokimppu jatkuu jatkuu jopa kahdenkymmenen sentin syvyydessä maan sisällä elävään toiseen sienilajiin, maahikkaaseen, jolta se varastaa energiansa. Ilmeisesti mustaloisikka voi loisia useammallakin maahikaslajilla. Maahikkaat ovat kovia, peukalonpään kokoisia, pyöreähköjä maanalaisia kotelosieniä, joita joskus erehdytään virheellisesti luulemaan tryffeleiksi.
     
    Varovaisesti kaivamalla voisi todeta, että mustaloisikat tosiaan ulottavat rihmastojäänteensä maanalaisiin mäntymaahikkaan mukuloihin. En kuitenkaan tullut kaivaneeksi nurmikkoa tarpeeksi syvälle, koska en vielä löytänyt noita maanalaisia sieniä.

    Kaikki loisikat ovat Suomessa hyvin harvinaisia, vaikka mustaloisikka on selvästi muita loisikoita yleisempi. Havaitsin kuvan mustaloisikat edellissyksynä, mutta en ole sen jälkeen enkä sitä ennen niitä havainnut. Osa loisikkalajeista on löytynyt Suomesta vain muutaman kerran.

    On syksy niin ihmeellinen,
    minä kaikkea ymmärrä en.
    Miten vihreä maa
    värin uuden nyt saa,
    linnut lentävät merien taa?



    Lähteet: Henry Väre, Suomen luonto. Kasvit. Kotelosienet; LuontoPortti. Verkkolehti. Jarkko Korhonen; Juhani Konola osa Syysrunosta.