lauantai 14. heinäkuuta 2018

Kimalaiset hyörivät ojakellukan kukkapalleroissa

Ojakellukka on helppo tunnistaa nuokkuvista, hieman kellomaisista kukistaan ja pehmeän sointuvista väreistään. Verholehdet ovat samettimaisen punaruskeat ja niiden alta alushameena vilkkuvat kellanvalkoiset, vanhemmiten ruusunpunaisilta näyttävät terälehdet. Kun ojakellukkaa katsoo läheltä ja vastavalossa, kasvia verhoava karvapeite hohtaa ja kukan hienostuneet värit pääsevät oikeuksiinsa. Lapsena totuin sanomaan tuota kasvia niittykellukaksi, joka on sen toinen nimi.



Kansan suussa ojakellukan nimi on muuttunut myös pulpukaksi tai pumppuheinäksi, sillä kasvin tunnistaa ujosti alaspäin nuokkuvista, oikeastaan koskaan aukeamattomista kukista. Ojakellukoiden kukkien ympärillä hääräävien kimalaisten ja mehiläisten mukaan kasvia on puolestaan kutsuttu milloin kimalaisen-, mehiläisen- tai mettiäisenkukaksi ja kotiseudullani Savossa sitä sanottiin ampiaisenkukaksi. Ruotsiksi ojakellukka on humleblomster eli kimalaiskukka. Kuulin vastikään eräältä tutulta, että hän oli pelännyt lapsena ojakellukoita, koska oli luullut niitä ampiaisenpesiksi.



Yleiskieleen otettu kasvin nimi kellukka on johdettu sanasta kello kukkien ulkomuodon mukaan. Kellukka on sievistetty versio ronskimmista vanhoista nimistä. Kunnianarvoisa professori Elias Tillandz merkitsi Turun seudun kasviluetteloonsa ojakellukan vuonna 1683 nimellä bässincullin muna. Vielä Jusleniuksen vuoden 1745 sanakirjassa tuo nimi säilyi, mutta 1800-luvulla se muuttui muotoon pässinkellukka. Kasvi on tunnettu myös karvakellukkana ja lampaankellottimina, kasvavathan ojakellukan kukat yleensä pareittain.



Siemenet pitenevät kypsyessään noin sentin ja kypsät hedelmät kasvi ojentaakin pystyyn, jotta koukkupäiset siemenet takertuisivat ohikulkevien eläinten turkkiin tai ihmisten vaatteisiin, jolloin kasvi leviää uusiin paikkoihin. Ojakellukka viihtyy hyvin monenlaisilla kasvupaikoilla ja levittäytyy voimakkaasti myös ihmisen luomiin ympäristöihin.



Suurimmassa osassa Suomea ojakellukka kasvaa yleisenä niityillä, mutta myös metsänreunojen ruohostossa. Liikkuva vesi tai sen läheisyys edistävät ojakellukan rehottamista.

Ojakellukan juurakko on punaruskea, puiseva ja karvas, keväällä hieman neilikan makuinen. Siitä on paikoin keitetty lääkettä lehmien punatautiin, minkä vuoksi kasvia on nimitetty muun muassa Parikkalassa punaheinäksi ja Kangasniemellä veriheinäksi.
 

Ojakellukkaa ja sen sukulaista kyläkellukkaa on aikoinaan viljelty luostarien puutarhoissa. Kasvin keskiaikainen latinalainen nimi herba benedicta tarkoittaakin siunattua yrttiä. Kellukan juurta on käytetty ihmisillä rohdoksena ripuliin ja vatsavaivoihin sekä vilustumistauteihin, lisäksi verenvuotoon, kouristuksiin ja hinkuyskään. Se alentaa kuumetta, kohottaa yleiskuntoa ja lisää ruokahalua. Ulkoisesti ojakellukalla on parannettu haavoja ja ientulehdusta. Ojakellukasta on muinoin valmistettu myös taikaesineitä, koska sen on uskottu karkottavan pahoja henkiä.


"Otetaanpas kiiltomalva,
siitä tulee hyvä salva,
sekaan pannaan tähtimö ja niittykellukka.
Hiirenvirnaa, tulikukkaa
vähän mukaan, älä hukkaa
huiskiloita nuokkuhelmikän,
hui-jaa."

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; paavalinkukka; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Suomen luonto, kasvit. Ruusukasvit; Yrtti.com. Puutarhuri 14.3.2013; Marja-Leena Mikkola, Lumijoutsen. Parannusvoiteen resepti.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Pihapönttöjen uskolliset asukkaat

Keittiön ikkunan takana olevassa metsikössä nähtiin kesäkuussa touhukasta lintuväkeä. Siellä on nimittäin viidentoista metrin etäisyydellä toisistaan kolme pesäpönttöä ja jokaisessa asukkaat; kirjosiepolla kuusessa, sinitiaisella koivussa ja talitiaisella petäjässä. Tarkkailin kesätalomme pihamaalla Pohjois-Savossa näiden naapurusten elämää.

Terhakanoloisia mustavalkoisia kirjosieppokoiraita olin seurannut kesän alussa niin Pielavedellä kuin Lappeenrannassa ja Ruokolahdellakin. Jokaisessa kohteessa koiras esitteli ja kehui varaamaansa pönttöä emäntäehdokkaille, että tässäpä olisi tarjolla oiva koti. Poikamiehiksi taisivat kuitenkin jäädä muut paitsi tämä pielavetinen, jolla oli ainakin yksi pesällinen poikasia.



Kirjosiepon pesässä on yleensä 5 – 8 munaa, joita vain naaras hautoo pari viikkoa, minkä jälkeen pesäpoikasvaihe kestää toiset kaksi viikkoa. Kirjosieppo pyydystää lentäviä hyönteisiä istuen oksalla, josta sillä on hyvä näkyvyys. Oksalta se tekee lyhyen pyrähdyksen ohilentävän hyönteisen perään ja palaa sitten takaisin samalle istumapaikalle. Emoilla pitää kiirettä, sillä poikue saa pesässä oloaikana 15 000 hyönteistä ruuakseen.

Koska myös koiras näytti kantavan ötököitä pönttöön, kyseessä oli ykkösnaaraan pesä, sillä moniavioiset koiraat auttavat vain sitä poikasten ruokinnassa ja kakkosnaaras jää yksinhuoltajaksi. Yläpuolella olevassa kuvassa on naaraskirjosieppo.

Sinitiainen munii yleensä yhden kerran kesässä 8 – 14 munaa, joita naaras hautoo kaksi viikkoa. Sekä koiras että naaras ruokkivat poikasia, jotka tulevat lentokykyisiksi vajaassa kolmessa viikossa. Tämä sinitiainen oli pesälle tullessaan arempi kuin naapurinsa talitiainen, sillä se kierteli vieressä olevan pihlajan oksissa kotvan aikaa ja katseli muutenkin ympärilleen, ennen kuin rohkeni sujahtaa pesän suuaukosta sisään.





Talitiaisemo munii 6 – 12 munaa, joita se hautoo kaksi viikkoa. Iso munamäärä on sopeutuma poikasten suureen kuolleisuuteen, sillä vain muutama tiaisenpojista selviytyy ensi kevääseen. Talitiaispariskunta ruokki ahkerasti poikasiaan kesäkuun alussa. Emot tuovat ensin vain pieniä hyönteisiä, mutta niiden koko kasvaa poikasten viiden ensimmäisen elinpäivän aikana. Usein emot irrottavat hyönteisiltä siivet ja jalat, ennen kun syöttävät ötökät poikasille. Pienet, pehmeät ja ravinteikkaat perhosentoukat ovat tiaisten suosimaa poikasruokaa.

Kun olin tarkkailemassa tiaisia uudelleen kesäkuun lopulla, ensipesyeen poikaset olivat jättäneet kotipesän, jossa ne olivat kasvaneet kolmisen viikkoa. Kun poikaset ovat kerran hypänneet pesästä ulos, ne eivät enää palaa sinne. Poikaset kerjäävät pesän lähettyvillä olevissa puissa ruokaa ja emot kantavat sitä niille melkein samaan tahtiin kuin aiemmin pönttöön. Talitiaisperhe pysytteleekin yhdessä niin kauan kuin poikaset tulevat toimeen omillaan eli parin kolmen viikon kuluttua pesästä lähdöstä. Oksistosta kuului iloinen sirkutus, kun tiaislapset uteliaina ja touhukkaina hypähtelivät sinne tänne. Noin neljännes talitiaispareista kasvattaa kesän aikana vielä toisen poikueen.




Molemmat tiaisvanhemmat hakevat ruokaa, mutta enimmäkseen se on isän vastuulla. Isä lennättää paikalle toukkia, hämähäkkejä ja muita pikkuhyönteisiä. Sekä sini- että talitiaisen poikasille hämähäkit ovat tarpeellisia tietyssä kehitysvaiheessa. Yhden teorian mukaan hämähäkit ovat nimittäin tärkeitä höyhenistön kasvulle, toisen teorian mukaan taas tiaisten aivot tarvitsevat hämähäkeissä olevaa tauriinia. Myös hiekanjyviä tarvitaan poikasten ruuansulatukseen ja etanankuoria luuston kehittymiseen.

Tali- ja sinitiaisten ruokailutottumukset ovat erilaiset, mutta toukkasesongin aikaan ne kilpailevat samasta ruuasta ja etsivät sitä samoista paikoista. Sinitiainen etsii syötävää yleensä puiden latvoista ja yläoksilta, talitiainen enimmäkseen maasta, puunrungoilta ja matalilta oksilta. Talitiainen on vähän sinitiaista kookkaampi ja myös pyydystää poikasilleen suurempia toukkia ja hyönteisiä kuin sinitiainen.


Siepot ja tiaiset veivät poikasilleen pikkuötököitä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tiaiset myös tuovat kakat pois pöntöstä, mutta kirjosiepot eivät ole yhtä siistejä. Pönttökameroista on nähty, että tiaisenpojat nostavat pyrstön kohti taivasta ja emo ottaa ulostepussin suoraan nokkaansa. Lintuemoilla kävi toteen vanha ohjeistus: Vie mennessäs, tuo tullessas.

Niiden kolmen viikon aikana, jonka tiaisten poikaset viipyvät pesässä, vanhemmat tuovat poikasilleen 10 000 toukkaa, yhden kerrallaan. Tätä on verrattu samaan kuin ihmisvanhemmat kantaisivat lapsilleen joka päivä yli sata kiloa ruokaa hakien kaupasta yhden tavaran kerrallaan kotiin.

Lajienvälistä sosiaalista oppimista koskevassa tutkimuksessa Jukka T. Forsman ja Janne-Tuomas Seppänen käsittelevät kirjosiepon ja tiaisten suhdetta. Tutkimuksen mukaan kirjosieppo valitsee pesäpaikakseen pöntön, johon on maalattu samanlainen kuvio kuin tiaisen valitsemassa pesässä. Kirjosieppo myös tutkiskelee tiaisten pesää ja päättelee munamäärän perusteella, onko seudulla hyvä ravintotilanne ja säätelee sen perusteella omien muniensa määrän.

Tuli kevät, muuton aika.
Kymmenen asuntoa koivuihin pihaa kiertäviin vuokralle mekin laitettiin.
Ohjelmaa aamuin illoin, vuokran maksuksi sovittiin,
kun yhteen asettui asukkaaksi laulunopettaja kirjosieppo, toiseen tuli taloksi talitintti, kolmanteen kotiutui kottarainen pilkkutakki. - osa runoa -

Lähteet: Andreas Tjernshaugen, Tiaisten salattu elämä; Juha Laaksonen. Yle 10.11.2016; Jukka T. Forsman ja Janne-Tuomas Seppänen, Lajienvälinen sosiaalinen oppiminen; LuontoPortti; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Pertti Koskimies, Suomen Luonto 5/2018; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Wikipdia; Päivi 2005, Vuokralaiset www.oyk.fi/paivi.ronkainen/muutama_runo.htm

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Valkolehdokki, kesäyön kuningatar

Siro valkolehdokki lienee kaikkein tunnetuin ja kolmanneksi yleisin Suomen orkideoista eli kämmeköistä. Valkolehdokkeja myytiin 1900-luvun alkupuolella yleisesti kaduilla ja toreilla, minkä vuoksi kerääminen kiellettiin 1952 ja kasvi rauhoitettiin 1997 Manner-Suomessa. Aiemmin valkolehdokki kärsi siis liiallisesta poimimisesta, mutta nykyisin maankäytöstä ja rakentamisesta.

Valkolehdokki kasvaa melko yleisenä Ahvenanmaalla eikä se ole siellä rauhoitettu. Kasvi on ikuistettu Ahvenanmaalla tämän vuoden maaliskuussa Åland Postin käyttöön ottamiin tarramerkkeihin, ns. postimaksulipukkeisiin, joihin Andy Horner on valokuvannut neljä Ahvenanmaalla viihtyvää orkideaa: valkolehdokin, maariankämmekän, yövilkan ja kimalaisorhon.



Metsäkasvina kämmeköiden heimoon kuuluva sangen vaatelias valkolehdokki ei ole kuitenkaan varsinaisesti lehtokasvi. Kasvi näyttää pitävän erityisen paljon koivuvaltaisista hakamaametsistä, mutta runsain se on myöhään kasketuilla alueilla. Nykyään valkolehdokki ei ole enää uhanalainen, mutta yleiseksi sitä voi sanoa vain paikallisesti. Eniten valkolehdokkeja tavataan Lounais-Suomen lisäksi Kaakkois-Suomessa, jossa sen voi löytää kalkkipitoisesta maastosta. Esiintymät ovat yleensä niukkoja, mikä tarkoittaa harvoin kymmentäkään kukkivaa vanaa samalla lähialueella.
 
Valkolehdokin puolimetrinen pysty varsi kohoaa kahden suuren ja soikean vastakkain olevan alalehden keskeltä. Varren latvaan kehittyvä tähkämäinen kukinto voi olla kymmensenttinen, ja sen valkoisissa kukissa on erityisen pitkät kannukset.



Hämärässä valkoiset kukat melkein hohtavat, sillä kehälehdet heijastavat valoa peilin lailla ja tulevat hyvin näkyviin himmeässä kesäyössä. Ensin kasvista kuitenkin aistii huumaavan, jasmiinimaisen tuoksun. Kun koko metsä tuoksuu, tiedät lähistöllä olevan valkolehdokkeja - olen näet itsekin tuoksun perusteella löytänyt niitä heinikosta.

Valkolehdokin kukkien tuoksu leijuu ilmassa vahvasti juuri juhannuksen tienoon öinä. Se houkuttelee yöperhosia, etenkin kiitäjiä. Tuoksu vetää vertoja kielon tuoksulle, joidenkin mielestä ehkä ylittääkin sen hienostuneella vivahteellaan. Voimakkaan tuoksunsa vuoksi valkolehdokkia on nimitetty kesäyön kuningattareksi. Kasvin ruotsinkielinen nimi nattviol viittaakin siitä yöllä erittyvään tuoksuun. Valkolehdokkia pidetään romanttisena kukkana ja se on innoittanut niin runoilijoita kuin kirjailijoitakin.



Tasavallan presidentti Sauli Niinistö soitti muutama vuosi sitten yllätyspuhelun suoraan Ylen luonto-ohjelmaan ja paljasti lähetyksessä valkolehdokin olevan hänen lempikukkansa. Sama kasvi on valittu Salon kaupunkiin kuuluvan Kiskon nimikkokukaksi.

Valkolehdokilla on useita nimiä kansankielessä, kuten aataminkämmen, jeesuksenkämmen, lehmänkieli ja Maarian sormen juuri. Valkolehdokkiin liittyy myös monenlaisia kansanuskomuksia. Keskiajalla uskottiin, että jos perheen isä syö lehdokin mukuloita, seuraavasta lapsesta tulee poika. Luonnontutkija Carl von Linné puolestaan suositteli ikäihmisille valkolehdokin juurien nauttimista lemmenhalun nostattamiseksi, rohdon voiman näet ajateltiin piilevän miehen kiveksiä muistuttavissa valkolehdokin juurimukuloissa.



Valkolehdokkia pidetään myös pyhänä kukkana. Tarina kertoo, että se valvoi ainoana kasvina Jeesuksen rukoillessa Getsemanen puutarhassa ennen ristiinnaulitsemista. Tuolloin enkelit laskeutuivat kukkiin, ja sen takia valkolehdokin kukat ovat enkelin muotoisia ja hohtavan valkoisia.


Hän muisti kuikat,
niiden kaipaavat kutsuhuudot
ja järven pintaan piirtämät vanat.
Valoisan juhannusyön.
Valkolehdokin tuoksu humallutti yökiitäjän.
Lehmänkello kilkahti saaren takana.
Sinisiipinen sudenkorento etsi kaislikossa seuraa. – -

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalainen luonto-opas; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 4.7.2017; Kirsi Vainio-Korhonen – Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen. Suomalaisen rakkauden historiaa; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Maija Karala, Uudenkaupungin sanomat 6.7.2017; Marko Leppänen, Esoteerinen maantieteen koulu 29.6.2009; Mikko Virta, Iltasanomat 22.7.2015; Noidankoto 18.6.2015; Pinterest; SSS uutiset 2.7.2016; Suomen luonnonsuojeluliitto. Luonnonkukkienpäivä 2014; Teuvo Suominen, Kasvit ; Tiina Kolari, Skinnarilan niemen kasvillisuus ja kulttuuriympäristö; Åland Post; Mariitta Hämäläinen, Kuikat.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Naurulokki, kevään äänekäs airut

Tuntuu aika yllättävältä, että ensimmäinen Suomessa pesinyt naurulokki havaittiin vasta vuonna 1864 Helsingin Vanhankaupunginlahdella. Naurulokki on runsastunut erityisesti 1940- ja 1950-luvulta alkaen ja edennyt Etelä-Suomesta Tunturi-Lappiin saakka. Tämänhetkisen naurulokkikannan kooksi on arvioitu 100 000 paria, joista ainakin puolet pesii saaristossa.


Naurulokkien aluelaajennuksen taustalla on vesien rehevöitymisen lisäksi kaupungeista sekä kaatopaikoilta löytyneet uudet ruoka-apajat, joista lokit ovat keksineet hakea syötävää jopa kaukaa pesimäpaikoistaan. Olen seurannut metsälenkilläni muutaman vuoden ajan uuden lokkiyhdyskunnan syntymistä Pien-Saimaan rannalle Lappeenrantaan vain kilometrin päähän entisen lokkiyhteisön asuinpaikasta. Rannalta on lyhyt matka sorsien ruokintapaikalle, jossa niitä parveileekin runsaasti.



Naurulokki on kekseliäs, sopeutuvainen ja peloton lintu, joka on nykyisin hyvin näkyvä ja kuuluva osa kaupunkiluontoamme. Tästä voimakkaasta urbanisoitumisesta huolimatta valtaosa naurulokeista hakeutuu kuitenkin pesimään luonnon rauhaan. Taajamien ulkopuolella lokkien suosimia ruoanetsintäpaikkoja ovat erityisesti viljelysmaat, joissa ne mielellään seuraavat peltoa kyntävää traktoria matojen löytymisen toivossa.

Tutkijat ovat huomanneet, että samalla kun laji yleistyy pohjoisessa, se on alkanut selvästi vähentyä etelämpänä. Yhtenä syynä vähentymiseen pidetään nykyajan tehokasta maataloutta, joka tarjoaa entistä vähemmän ruokailumahdollisuuksia naurulokeille. Vaikka naurulokkia voidaan pitää melko yleisenä lajina, se on tuoreimmassakin (2015) uhanalaisarvioinnissa luokiteltu vaarantuneeksi.

Kevään tuloa ei voi olla kuulematta, kun sen äänekkäin airut naurulokki saapuu toreille ja kaupunkikuvaan, samoin niiden ilmaantuminen pesimäpaikoilleen on varma kevään merkki ympäri Suomea. Maalis-huhtikuussa huomasin naurulokkien nahistelevan keskenään sekä hätistelevän variksia Saimaan ruovikkoisten lahtien jäillä odottaessaan rantojen sulamista. Heti jäiden lähdettyä alkoi kuitenkin ahkera pesien teko.

Kun naurulokkipari oli varannut oman pienen reviirinsä ruokomättäältä, se alkoi rakentaa mättäälle pesää kuivuneista järviruo´on korsista sekä muista kasvien osista. Heti rakentamisen jälkeen pesät olivat hyvin paljaina, mutta vähitellen järvestä noussut ruokokasvusto antoi linnuille mainion näkösuojan. Naaras ja koiras hautoivat vuorotellen toisen puolisoista odotellessa vuoroaan pesän tuntumassa.

Naurulokki on lokeista sosiaalisin ja esiintyy monin paikoin jopa useiden satojen parien yhdyskuntina. Tällainen äänekäs ja valpas naurulokkiyhteisö kykenee tehokkaasti puolustautumaan munarosvoja vastaan, samalla se suojaa monia muita samoissa kaislikoissa pesiviä lintulajeja, kuten sorsia ja silkkiuikkuja. 



Runsaan viikon ikäisinä poikaset yleensä jättävät pesän, mutta jäävät sen läheisyyteen. Oli hauskannäköistä, kun lokkiyhdyskunnassa oli ruokopatjoilla vieri vieressä emo – poikanen -pareja. 


Kun lokkipienokainen pääsi ensiuinnilleen, emo seurasi herkeämättä sen menoa. Seuraavana päivänä samoja lokkeja seuraillessani huomasin pikkulokin jo lähteneen tutkimaan lähikaislikkoa tarkemmin nyhtäen sieltä samalla syötävää pienellä nokallaan.





Tällä lokkipienokaisella oli vasta muutama elinpäivä takanaan, mutta toivottavasti vielä monta edessä, sillä maailman vanhin naurulokki on rengastettu juuri Suomessa. Tämä ennätyslokki eli peräti 30 vuotta ja 8 kuukautta! Lokinpoikaset varttuvat lentokuntoon elokuuhun mennessä ja lähtevät Etelä-Euroopan talvehtimisalueilleen, jonne aikuiset naurulokit ovatkin muuttaneet jo keskikesällä.

Lok kekkaloitte must lak silmil suvikuumalki
aurinkonpistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta.

Lokil onki iha oma sääntös
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik ol makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus.
ja kukka ei kiällä.

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi,Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Pertti Koskimies, Suomen eläimet. Suomen linnusto ja sen kehitys. Lokkien heimo; Suomen luonto. Linnut. Toimituskunta. Hannu Jännes; Ympäristö; Heli Laaksonen, Loki lak.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kansalliskukkamme kielo

Kielon puhtaan valkoiset kukat liitetään Neitsyt Mariaan. Siitä kertoo kielon tieteellinen nimi Convallaria majalis. Nimi pohjautu Vanhan testamentin Laulujen lauluun, jossa neito vertaa itseään laaksojen liljaan. Kieloja on pidetty puhtauden ja neitsyyden symbolina, niinpä menneinä vuosina morsiuskimput oli usein tehty kieloista.

Toinen legenda yhdistää kielon pitkäperjantain tapahtumiin. Kun Jeesusta vietiin kohti Golgataa, eräs poika tuli itkien pyytämään, että hänet naulittaisiin Kristuksen sijaan. Kun Jeesus kuuli tämän, hänen silmänsä täyttyivät ilon kyynelistä, koska kaikki eivät olleet vielä kovettaneet sydäntään. Näistä kyynelistä kasvoi kieloja. Kolmas tarina puolestaan liittää kielon Ranskassa 500-luvulla eläneeseen Pyhään Leonhardiin, joka taisteli lohikäärmeeksi muuttunutta paholaista vastaan kolme päivää ja lopulta voitti tämän. Taistelussa Leonhard kuitenkin vuodatti verta ja jokaisesta hänen veripisarastaan nousi tuoksuva valkoinen kielo.

Itse olen puolestani kertonut lapsilleni näiden ollessa pieniä, että keijut nukkuvat kieloissa ja heräävät aamuisin auringonpaisteeseen ja kielonkukkien helinään. Oma kielotarinani juontaa juurensa siitä, että olen aina mieltänyt kielot keijukaisten kukiksi ja kodeiksi.

Kielot kukkivat useasti Kielon nimipäivänä 14.6. Kielo on kuulunut menneinä vuosina juhannuksen viettoon, sillä niitä on tuotu sisälle huoneisiin ja joissain paikoin siroteltu rappusillekin. Ennen vanhaan kieloista ja kaisloista on tehty myös seppeleitä, jotka on ripustettu lehmien sarviin. Seppeleiden toivottiin takaavan hyvän sadon ja maidonsaannin. 


Kielo kasvaa niin kivikkoisilla rinteillä kuin lehdoissakin. Tavallisesti kielot leviävät voimakkaiden juurakoiden avulla, jotka kasvavat noin 15 senttiä vuodessa. Suurimmilla kasvustoilla arvellaan olevan ikää 200 – 300 vuotta.

Kielo kasvaa aika yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvinaistuu vähitellen pohjoista kohti niin, että kasvun raja on Kittilän ja Sallan korkeudella. Kieloja tavataan myös muualla Euroopassa sekä Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.




Kielon kukissa ei ole mettä, mutta voimakas tuoksu houkuttelee suurin joukoin siitepölyn kerääjiä. Tuoksua on hyödynnetty hajuvesissä ja saippuoissa, mutta mielestäni niissä ei päästä lähellekään aitoa kieloa. Kielo on lempikukkani ja rakastan sen huumaavaa tuoksua. Olen saanut mieheltäni lahjaksi Kalevala Korun Kaunis Kielo -sarjaan kuuluvan hopeisen rintakorun, minun kieloni kukkii siis ympäri vuoden.

Kieloa on osattu hyötää jo kauan, niinpä se on vanhimpia joulukukkiamme. Minäkin innostuin kasvattamaan viime jouluksi kieloja. Kaivoin myöhäsyksyllä kielon juuria multaruukkuun, jonka vein viileään pariksi kuukaudeksi. Hyvissä ajoin ennen joulua toin kielot huoneenlämpöön kasvattamaan vartta ja kukkia. Talvella valoa on vähemmän, joten kieloista tuli hennompia kuin kesäkieloista, mutta kuitenkin vienosti tuoksuvia.




Kielon marjat ovat aluksi vihreät, sitten keltaiset ja kypsinä oranssinpunaiset. Kielo on vaarallisimpia myrkkykasvejamme, mutta myös rohtokasvi. Kansanlääkinnässä siitä valmistettiin entisinä aikoina sydämen toimintaa vahvistavia ns. sydänalatippoja. Kielon kukista on uutettu lääkettä sekä puhekykynsä menettäneille halvaantuneille että epilepsiaa sairastaville, ja kuivatuista kukista tehdyn pulverin uskottiin tepsivän nuhaan. Kieloa on käytetty myös helpottamaan kihtivaivoja.



Kielo-sana on johdettu sanasta kieli. Elias Lönnrot mukaili nimen kielo kasvin vanhojen kansanomaisten nimien pohjalta, kielo on nimittäin tunnettu lehmän-, härän- ja koirankielenä. On puhuttu myös kieliheinästä, lehmänkieliheinästä tai kielukasta. Olisikohan kielo tullut valituksi vuonna 1967 Suomen kansalliskukaksi lehmänkielenä tai kieliheinänä?

Luonnonkukkienpäivää vietetään sunnuntaina 17.6. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan Yhteispohjoismaisen Luonnonkukkien päivän tavoitteena on kasvituntemuksen ja kasviharrastuksen edistäminen sekä yhteisten luontokokemusten tarjoaminen mahdollisimman monelle.
---
Suvinen lauantaiehtoo, pyhän ehto, pyhä hetki.
Takana päivän, viikon työ, maailman retki.
Syreeni huumaa kielon kanssa kilpaa.
Tienoo tuoksuu kuin kesäneito.
Nousevan kasteen lailla onni osallisuudesta kasvaa,
huomaamatta ja hivuttaen, kuin särkynytsydän.
Puhjetakseen illan hämärässä kukkaan.

Lähteet: Eila Väisänen, Etelä-Suomen Sanomat. Kotimaa 30.9.2008; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Maikki Kulmala, Tiede & tekniikka 6.6.2017; Suomen luonnonsuojeluliitto; Elias Halminen, sommitelma saunan piipusta ja muista asioista.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Lahna, kaislikoiden arkajalka

Kala-asiantuntija Harri Dahlström kirjoitti Suomen Luonto -lehdessä omakohtaisia kokemuksiaan lahnan kudusta: "Olen pyytänyt lahnoja pian 50 vuotta. Joka vuosi lahnat tulevat kudulle kolmessa erässä. Ensimmäinen partti tulee heti hauenkudun jälkeen, toinen tuomen kukinnan aikoihin ja kolmas juhannuksen tienoille."

Lahnojen eri kuturyhmille on meillä annettu vanhastaan kuvaavia nimityksiä, kuten kirsilahnat, tähkä- eli tuomilahnat ja juhannus- eli heilimälahnat. Lahnat tulevat sukukypsiksi 5 – 8-vuotiaina, ja keväällä kutukauden aloittavat juuri nämä nuorimmat lahnat heti jäiden lähdettyä. Seuraavaksi kutevat keskikokoiset lahnat, ja suurimmat lahnat tulevat kudulle juhannuksen maissa, jolloin ruis kukkii eli heilimöi. Kudun kolmivaiheisuus on hiukan erilainen eri vesissä eikä sitä toisaalta tunneta kaikkialla.



Vanhan sanonnan mukaan tuomen kukkiessa lahna kutee ja silloin on sen paras pyyntiaika. Toukokuun loppupäivinä pääsin tarkastamaan vanhan uskomuksen paikkansapitävyyttä, sillä lähdin mökkinaapureiden mukana katsomaan lahnaverkkojen kokemista.

Ilta oli kaunis ja aurinkoinen, kun naapurin mies kävi veljensä soutaessa läpi kahta 85-millistä verkkoa, jotka hän oli laskenut kahden metrin syvyyteen samana aamuna. Kokijan ei tarvinnut edetä pitkälle, kun verkko alkoi tuntua painavalta. Meitä rupesi ihan jännittämään! Pian jännitys vaihtui iloksi, kun kalamies nosti veneeseen toivotun saaliin, parikiloisen pronssikylkisen mätilahnan – vanhat merkit pitivät siis paikkansa! Pienikokoisten lahnojen kyljet ovat hopeanvärisiä, mutta kalan kasvaessa kyljet muuttuvat kullan- tai kuparin hohtoisiksi.



Lahnat viihtyvät Ruokolahden Haapavedellä eli tällaisissa suurehkoissa järvissä, joissa on sekä matalia alueita ravinnon etsimistä ja lisääntymistä varten että toisaalta syväyksiä talven viettoon. Kutuaikaan lahnat keräytyvät jopa niin matalaan veteen, että selkäevät viistävät järven pintaa. Ennen vanhaan kirkonkellojen soitto oli kuulemma paikoitellen kielletty lahnan kudun aikana, etteivät erittäin arkoina kaloina tunnetut lahnat kaikkoaisi kutupaikoiltaan.



Lahna on hyvä indikaattorikala eli ilmentäjälaji, joka kertoo järven mahdollisesta rehevöitymisestä. Toisaalta lahnakanta voimistuu, jos vesistöön pääsee liikaa ravinteita, mutta toisaalta lahnat tonkivat koko ajan järven pohjaa, mikä edistää rehevöitymistä. Kantaa voi hillitä tehokkaasti juuri kutupyynnin avulla.

Usein parvina ruokaa etsivät lahnat tunnistaa järven pinnalla olevista ilmakuplista ja kelluvista kasvinosista. Lahna haeskelee syötävää järven pohjasta miltei pystyasennossa työntäen suunsa torveksi ja imaisemalla hyönteistoukkia, nilviäisiä ja vesikasveja sisältävää pohjaliejua.



Särkikalojen heimoon kuuluva lahna on litteä ja kookas. Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseura ry:n rekisterissä on 2000-luvulla dokumentoidut kalojen ennätysyksilöt. Rekisterin mukaan Suomen suurimman lahnan paino oli 7,45 kiloa, tämä ennätyskala saatiin verkolla 07.06.2003 Imatran Immalanjärvestä.



Hämeen maakakuntakalanakin lahna on varsin yleinen saaliskala Oulujoen vesistöön saakka. Sitä pyydetään useimmiten harvasilmäisillä verkoilla, mutta myös ongitaan. Puolentoista, parin kilon lahna on hyvänkokoinen ruokakala, ja viisikiloisesta kalasta voi olla oikein ylpeä. Lahna oli aiemmin hyvin arvostettu muun muassa suolakalana, mutta se on rasvaisuutensa vuoksi erittäin maukas myös savustettuna.

Lahnaa oli lapsuuteni ruokapöydässä alkukesällä erittäin usein, koska isäni sanoja lainaten kutuaikaan lahnoja saa niin paljon kuin jaksaa kantaa kotiin. Meillä keitettiin monet kerrat lahnakeittoa, ja lahnan pää oli sekä isän että minun herkkua - samoin kuin presidentti Urho Kekkosen. Pidän paljon savulahnasta, samoin pidin äitini saunan muuripadan hiilloksessa valmistamasta lahnasta, joka kypsyi märkien sanomalehtien sisällä herkulliseksi.



Minä löysin kaksi kesää sitten Lappeenrannassa pitkin Saimaan rantaa kulkevalta maantieltä kilon kokoisen elävän lahnan. Sastamalan mökillään viikonloppua viettänyt mies lienee yllättynyt aikoinaan vielä enemmän, kun kahden kilon lahna tipahti taivaalta hänen ulkorakennuksensa katolle. Yle Radio Suomen asiantuntijat antoivat luontoillassa selityksen tuolle lentävälle lahnalle.


--Uusi kansa metsät kaatoi,
Päivät raatoi, yöt lepäsi,
Punoi verkot puhtehella,
Onget aamulla väkäsi;
Käkesi kalalle käydä:
Lammet lahnoja vilisi,
Syvät järvet säynähiä,
Haukia matalat rannat,
Virrat vuolahat lohia.--

Lähteet: Erälehti. Lahnan kalastus verkolla 11.8.2012; Harri Dahlström, Suomen Luonto 4.3.2014, alun perin julkaistu 8/2007; Jari Silvennoinen, Puruvesi 26.4.2018; Jukka Horppila, Suomen luonto. Kalat; Kalasaalis. Ennätyskalat; Lajit. Suomen lajitietokeskus; Luonnossa. Saaliskalat. Lahna; Luontoportti; Veijo Miettinen. Savon Sanomat 18.5.2014; Ruokatieto; Suomalaisen kalastusmatkailun edistämiskeskus ry SKES; Suomen ennätyskalarekisteri. Studio 55; Yle uutiset. Kotimaa 14.10.2015; Kasimir Leino, Runoja Käkisalmen raunioilta (osa siitä).

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Korvasieni on alkukesän aarre

Mitä yhteistä on japanilaisella pallokalalla fugulla ja suomalaisella korvasienellä? Kumpikin on tappavan myrkyllinen, mutta oikein valmistettuna niistä saa herkullista ruokaa.

Korvasienen tunnistaminen on helppoa. Se on huhti-kesäkuussa kasvava suklaan-, punertavan- tai mustanruskea sieni, jonka noin kymmensenttinen lakki on poimuttunut tippaleivän tai aivojen tapaan. Jokainen korvasieni on ulkonäöltään vähän erilainen. Lakin reuna on usein laidoilta jalkaa vasten sisäänpäin kääntynyt. Korvasienen tuoksu on miellyttävä ja voimakas. Piispanhiippa ja poimukellomörsky muistuttavat ulkonäöltään korvasientä, mutta ne kasvavat vain syksyllä.

Korvasienet viihtyvät hiekkapohjaisissa havumetsissä. Olen poiminut niitä metsäpoluilta, ajourilta sekä hakkuuaukeilta, sillä korvasienihän on tunnetusti rikotun maan ystävä ja karikkeenlahottaja. Ensin löytyy yksi korvasieni, mutta pienellä etsimisellä niitä löytyy lisää lähietäisyydeltä. Korvasieni voi olla hyvinkin satoisa, mutta se ei useinkaan esiinny muutamaa vuotta pidempään samoilla paikoilla. Niukkojen sateiden takia korvasieniä on ollut tänä keväänä erittäin vähän ja ne muutamat löytämäni ovat olleet kuivuneita.


Korvasieniä voi myös yrittää viljellä itse. Hakkuuaukealle kaivetaan puoli metriä syvä kuoppa, joka täytetään sanomalehdillä ja peitetään hiekalla, ja sitten jäädään vain odottelemaan. Satoa saattaa tulla jo seuraavana keväänä tai viimeistään parin kolmen vuoden päästä – jos on tullakseen.



Tuntuu hurjalta ajatella tämän sienen edustavan kahta ääripäätä, se on erinomaisen herkullinen ruokasieni, mutta tuoreena tappavan myrkyllinen. Tuoreissa korvasienissä on vesiliukoista ja helposti haihtuvaa gyromitriini-nimistä solumyrkkyä, minkä vuoksi korvasieni on keitettävä erittäin huolellisesti ennen ruuaksi valmistamista. Kuivatut korvasienet liotetaan ja sitten käsitellään kuten tuoreet sienet. 




Lasse Kosonen kertoo Suomen Luonto -lehdessä jutun torilla myytävänä olleista korvasienistä: Sienineuvoja pysähtyi torimummon luokse ja varoitteli tuoreen korvasienen myrkyllisyydestä: ”Pitäisi olla varoitusteksti: KÄSITTELEMÄTTÖMÄNÄ MYRKYLLINEN.”. Mummo teki työtä käskettyä ja seuraavana päivänä korvasienipöydän luona oli pahvilappu ja teksti KÄSITTÄMÄTTÖMÄN MYRKYLLINEN. Tarina ei kerro, kävikö kauppa.

Oli kerran Haitula,
joka oli pienempi kuin pieni,
joka oli pikkuruinen tylleryinen,
aivan mahdottoman pieni.

Hän asui korvassa,
joka oli sattumoisin sieni,
joka oli korvasieni sattumoisin,
aivan kummallinen sieni.

Ja siinä sienessä
oli viisikymmentä koloa
sekä viisikymmentäviisi kolonkoloa
sekä sata kolonkolonkoloa.

Vaan kerran Haitula
tuumi että oli vasta noloa,
ettei ollut viisikymmentäkuusi koloa.
Ja lähti pois.


Lähteet: Evira; Heikki Paavola, Yle 25.2015; Kauko Salo, Luonnonvarakeskus ; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 12.5.2014; Maija Ala-Siurua, Maaseudun tulevaisuus. Ympäristö 26.4.2012; Martat. Marttakoulu; LuontoPortti; Seppo Vuokko, Suomen Luonto 26.9.2014; Sienikirja. Wikikirjasto; Savon Sanomat. Kotimaa 16.4.2017; Sirpa Hammarberg, Anna 23.5.2012; Suomen Lajitietokeskus; Wikipedia; Kirsi Kunnas. Tiitiäisen satupuu. Runo Heitula. Mikä on kolonkolonkolo?

lauantai 26. toukokuuta 2018

Tontun kuppeja keväisessä metsässä

Huhtikuisen haapametsikön pohja oli märkää, jopa upottavaa. Tiesin alueen entiseksi niityksi, joka oli ruvennut metsittymään. Maakerros oli edellisvuotisten haavan ja lepän lehtien peittämä, mutta ruskeiden lehtien alta pilkotti jotain punaista.




Siirreltyäni lehtiä syrjään sain esille sienen, jonka tunnistin punamaljakkaaksi. Kohta isoja ja pieniä tulipunaisia sieniä löytyi lisää maatuvien risujen päältä. Malja oli sisäpinnaltaan punainen, ja sen ulkopinta oli vaalea, jopa vähän nukkamainen.


Muutaman sentin mittainen punamaljakas on jalaton, sillä sieni kiinnittyy alapinnaltaan lahoavaan puuainekseen. Punamaljakas viihtyy lehtometsissä, mutta myös puutarhoissa. Alun perin vain itäisessä Suomessa tavattu sieni on nykyisin levinnyt jo Etelä- ja Keski-Suomeen. Britit muuten nimittävät tulipunaista maljakasta tontun kupiksi ”Scarlet elf-cup”, syystäkin.


Punamaljakas ei ole myrkyllinen, mutta Suomessa sitä ei pidetä ruokasienenä. Keski-Euroopassa kasvaa kaksi punamaljakaslajia, joista toista kerätään ruuaksi esimerkiksi Unkarissa. Punamaljakkaita voi löytää maaliskuussa heti lumien sulettua, sillä se aloittaa kasvun jo syksyllä. Huhti-toukokuussa maljakkaita esiintyy kuitenkin runsaimmin, mutta niitä voi tavata vielä kesäkuussakin. Se voi joskus harvoin kasvaa myös myöhäissyksyllä, kuten kävi viime vuoden lauhana joulukuuna.


Eniten punamaljakasta muistuttaa sitä harvinaisempi kukka- eli tulppaanimaljakas, joka on paljon pienempi, pidempijalkaisempi ja ruukkumaisempi kuin punamaljakas. Maljasieniin kuuluu myös oranssimaljakas, joka sekin on muodoltaan kuppimainen. On monia muitakin maljakkaita, muun muassa rahkamaljakas, yleinen sysimaljakas sekä harvinaiset rahkamaljakas ja punareunamaljakas. Nämä sienet ovat minulle toistaiseksi vielä vieraita.



Omista sienikirjoistani en löytänyt jälkeäkään punamaljakkaasta, mutta muista lähteistä sain selville sen punaisen värin johtuvan itiökoteloiden lomassa sijaitsevista tukirihmoista, joissa on kirkkaita värijyväsiä. Britanniassa punamaljakkaita on käytetty ennen vanhaan pöytäkoristeluissa sammalten kanssa.

Tässä on jaossa maljoja
mahlaa voit ”niistä juoda”.
Se on raikas voimajuoma,
voi energiaa päivääsi tuoda.

Lähteet: Erkki Jormanainen, Värtsilän verkkolehti, Sieniä näkyvissä 4.5.2012; Henry Väre, Suomen luonto. Kotelosienet; Jarkko Korhonen. LuontoPortti. Verkkolehti; Jarkko Korhonen, Pirjo Penkkimäki, Suomalainen sienikirja; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 25.4.2018 ja 22.4.2013; Martti Rajamäki, Riihimäen seudun luonnonsuojeluyhdistys 26.5.2013; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas; Sepon sieniopas; wikipedia; sinikko.vuodatus.net 12.4.2016.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Kevätnimisiä kasveja

Montako kevät-alkuista kasvin nimeä sinä tiedät? Minä löysin kasvikirjasta kymmenkunta, mutta osa niistä on minulle vieraita. Kevät-alkuiset kasvit kukkivat touko-kesäkuussa, jopa huhtikuun loppupuolella. Yleensä kevätkukat ovat keltaisia ja erottuvat hyvin ympäristöstään, mikä on tärkeää pölytyksen kannalta. Tosiasiassa Etelä-Suomessa on myös muunvärisiä kevätkukkia, mutta pohjoiseen ja sisämaahan mentäessä keltaisten kukkien ylivalta kasvaa.



Monivuotinen kevätpiippo on matalakasvuinen ruoho, joka sulautuu helposti ympäristöönsä. Tämä matalakasvuinen ja vaatimaton kasvi jääkin monelta huomaamatta haalean värinsä ansiosta, eikä sen kukkiakaan oikein tunnista kukiksi. Opin tuon kasvin jo kouluikäisenä, ehkäpä sen hauskan latinankielisen nimen johdosta, joka on Luzula Pilosa.


Kevätesikko työntää jo huhti-toukokuussa esille sykkyräisiä lehtiään kukkapenkissä. Esikko on sananmukaisesti kevään ensimmäinen eli esikoinen. Esikko on kova leviämään, joten pihapiirissä on syytä tarkkailla, ettei kasvi karkaa lähimetsiin. Ahvenanmaalla esikko on saanut maakuntakukan nimen ja on siellä yhtä runsas kuin muualla leskenlehti.

Kevättaskuruoho on saapunut Suomeen saksalaisen heinänsiemenen mukana ja kulkeutunut rikkaruohoksi heinäpelloille. Sieltä se on levinnyt muille niityille ja pientareille jääden 1900-luvulla lopullisesti kasvistoomme. Minunkin kotipihallani kasvaa runsaasti kevättaskuruohoa, onhan se yleinen kasvi Suomen eteläisimmässä kolmanneksessa.






Kevätleinikki on aurinkoisen keltainen, mutta vaatimattomamman näköinen kuin pari viikkoa myöhemmin kukintansa aloittava niittyleikki. Kevätleinikin kukan teriö on usein epämuodostunut, ja vain pari kolme terälehdistä on normaaleja.






Kevätlinnunsilmä on mielestäni yksi kevään söpöimmistä kasveista, sillä siitä tulee ensimmäisenä mieleen piparkakku. Nämä keltaisen-vihreät kasvit erottuvat ruskeassa maastossa helposti, ennen kuin ruoho alkaa kasvaa ja pensaat saavat lehtensä. Linnunsilmät suosivat kosteikkoja, joissa ne kasvavat laikkuina lähinnä Etelä-Suomessa. Puron varsi näyttää olevan niille erityisen mieluisa kasvupaikka. Myöhemmin kesällä keltainen väri haalistuu ja kasvit sulautuvat ympäristöönsä. 









Kevätlinnunherne on purppuranpunainen lehtokasvi, jonka havaitsin muutama vuosi sitten lenkkimaastostani. Kasvia esiintyy vain hajanaisesti ja paikallisena, koska on vaatelias kasvupaikkaansa nähden. Kevätlinnunhernekin on eteläisen Suomen laji, siitä syystä en tavannut sitä koskaan lapsuuteni kotiseudulla Pohjois-Savossa. Kevätpiippo onkin näistä kevätalkuisista kasveista ainoa, johon tutustuin jo alakouluikäisenä.

--
Ja laakso, äiti, vihreä on, raikas ja hiljainen
ja esikot ja leinikit on katteena kumpujen.
Ja kaikki pienet purot alkavat villin karkelon.
Kevätneidoksi minut valittu, Kevätneidoksi valittu on.

Lähteet: Hymy. Luontosarja 27.5.2009; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 28.4.2016; Lajitietokeskus; LuontoPortti; Seppo Vuokko Suomen Luonto 5/2013, alkuaan 5/2000; Alfred Tennyson (1809 – 1892), The May Queen, Kevätneito, suom. Raili Takolander.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Porkkananenäinen meriharakka

Mustavalkoinen lintu punaisine nokkineen ja yhtä räikeän värisine jalkoineen erottuu jo kaukaa. Kun näin tällaisen linnun elämäni ensimmäisen kerran Lappeenrannan lähistöllä Saimaan rannalla, tiesin sen heti meriharakaksi. Sitä ei voi sekoittaa mihinkään toiseen siivekkääseen, sillä meriharakka on kenties Suomen erilaisin lintu. Se on näkyvä, kuuluva ja aktiivinen.




Meriharakka on melkein variksen kokoinen tanakka, mustavalkoinen kahlaaja, jolla on erityisen kova ääni. Meriharakoita on perinteisesti esiintynyt Suomessa rannikkoseuduilla, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana laji on levittäytynyt myös sisämaan suurille järville, kuten Saimaalle. Suomen kanta on tällä hetkellä arviolta 4000 – 5000 paria, niistä sisämaassa pesii 50 - 100 paria.

Nykyisin meriharakat pesivät myös kaupungissa ja etsivät ravintoa puistojen nurmikoilta. Uusien, vuonna 2012 tehtyjen havaintojen mukaan meriharakka pesii Helsingissä jopa talojen, kuten Kansallisoopperan katolla. Ilmankos minä näin edelliskevään Helsingin-matkallani meriharakoita kaivelemassa nurmikkoa Töölönlahden rannalla.


Meriharakat palaavat Länsi-Euroopasta pesimään Suomen rannikoille ja saaristoihin toukokuun alkuun mennessä. Ne olivat siis juuri saapuneet, kun näin tämän meriharakkaparin tepastelevan Mikonsaaren rannalla paljon ennen vappua.



Meriharakalla on pitkät jalat, joilla se harppoo pitkin rantoja etsien syötäväksi kotiloita ja simpukoita, nurmikoiden hieta- ja kastematoja sekä hyönteisiä. Linnun tieteellinen nimi onkin käännettynä verijalkainen osteripoimija ja sen englanninkielinen nimi Oystercatcher eli osterinsieppaaja. Muista kahlaajista poiketen meriharakat syöttävät poikasiaan, sillä nämä eivät saisi hennolla nokallaan auki kotilon tai osterin kuorta.

Meriharakka on Fär-saarten kansallislintu. Siellä sille riittää vihreitä niittyjä ja monenlaisia rantoja, lisäksi vuoroveden vaihtelu helpottaa osterien poimintaa.


Tasavallan presidentin puolison Jenni Haukion kolmessa runokokoelmassa on yhteensä 23 lintua, mutta hänen lempilintunsa on porkkananenäinen meriharakka. Sen hän on paljastanut BirdLifen Suomen jäsenlehdessä Tiirassa. Haukion mukaan meriharakka on kaunis, helppo havaita ja tunnistaa. Sitä on helppoa tarkkailla sen rohkean luonteen vuoksi. Meriharakka pesii muun muassa presidenttiparin naapurina Kultarannassa.

Tänä viikonloppuna vietetään muuttolintujen päivää, jollainen meriharakkakin on. Se saapuu meille pesimään huhtikuussa ja lähtee paluumatkalle talvehtimisaluilleen jo kesäkuussa, meriharakoiden päämuutto on kuitenkin vasta elokuun alussa. Suomesta meriharakka suuntaa Länsi-Euroopan rannikoille

Rannan kivet järjestyvät
juuri kuten mieli ne kuvittelee
järkähtämättömiksi
meriharakka laukaisee akvarellin
elämään siipien liikettä ja ääntä
kirkon kellot lyövät yötä
valoisaa, liian valoisaa
tuuli laantuu
maisema vaikenee, kivet

Lähteet: Ari Lehtinen. Yle. Uutiset 29.4.2014; LuontoPortti; Pentti Koskimies, Suomen Luonto 6.5.2013; Pentti Koskimies. Yle. Luonto 16.5.2017; Samuli Haapasalo. Suomen Luonto 24.4.2018; Suomen lintuatlas; Tuomas Manninen, Ilta-Sanomat Kotimaa 14.3.2014; Keijo Nevaranta, Pöytälaatikon runot I (1980-luku).