Metsäruusu

Mökkimme pihamaalla kasvaa pari metsäruusua. Ne ovat jääneet mataliksi, liki varpumaisiksi, koska piha on kuiva mäntykangas. Metsäruusu viihtyy valoisilla paikoilla metsien reunoissa, ojien penkoilla, rantametsissä ja metsien aukkopaikoissa. Maalajilla ei kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä lajin viihtymiseen.

Tavallisesti metsäruusu on matalahko, mutta saattaa joskus kasvaa jopa kaksi metriä korkeaksi. Yleensä se on yksittäinen kasvi, toisinaan lähekkäin sijaitsevat ruusut voivat muodostaa yhdessä pensaan, sillä kasvi tekee runsaasti juurivesoja.

Mökin takana hakkuuaukealla metsäruusut ovat kasvaneet etupihalla olevia korkeammiksi, sillä siellä ne saavat enemmän valoa ja maakin on multavampaa.

Ainoa koko maassa kasvava ruusulaji on juuri metsäruusu, se on yleinen kaikkialla, paitsi pohjoisessa. Siellä se kasvaa miltei varpuna jokivarsien hiekkapohjaisilla tulvaniityillä. Pohjoisimmat metsäruusun kasvupaikat ovat etelään antavien kalliojyrkänteiden juurella Kevon rotkolaaksossa. Paitsi Suomessa, metsäruusua kasvaa laajalla alueella Pohjois- ja Keski-Euroopasta Keski-Siperiaan.

Metsäruusu kukkii sydänsuvella. Sen kukkien teriö on yksinkertainen. Ruusunmarjat eli kiulukat ovat erittäin C-vitamiinipitoisia. Niitä voi poimia teeksi tai vaikkapa keitoksi ja kiisseliksi, tosin sato on hyvin niukka. Kiulukka on pieni ja pyöreä tai pitkulainen, syysväri on oranssinkeltainen ja punertava.

Ruusujen viljely alkoi viitisen tuhatta vuotta sitten luultavasti proosallisesti marjakasvina kiulukoiden vuoksi. Kuitenkin jo varhain kiinnitettiin huomiota myös ruusujen tuoksuun, kukinnan kestoon ja kauneusarvoihin. Metsäruususta on sittemmin jalostettu pitkään kukkivia ja kerrottukukkaisiakin lajikkeita.

On metsän siimeksessä pien’ villiruusunen.
Sen salon sydämessä on olla rauhainen.
Ei sinne yllä myrskysää korpikuuset sen piirittää,
ja aivan sattumalta tuon ruusun kohtasin.
Eino Kettunen

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Pirjo Rautio, simolanrosario.com; Seppo Vuokko, Ruusukasvit. Suomen luonto. Kasvit; Eino Kettunen, Villiruusu.

LUE LISÄÄ

Kalatiira ei ui, mutta lentää vaikka Australiaan

Jos tiiran näkee eteläisen Suomen sisävesillä, se on melko varmasti kalatiira. Vaikka tiirat ovat vesilintuja, ne eivät ui juuri koskaan. Se on melko runsaslukuinen Etelä- ja Keski-Suomen järvenselillä ja yleistynyt etenkin rehevillä järvillä. Kalatiira on Suomessa laajimmalle levinnyt tiira, jota tavataan kaikenlaisissa vesistöissä Kuusamon - Rovaniemen korkeudelle saakka. Suomen kannaksi on arvioitu 30 000 – 70 000 paria.

Kalatiiroja pidettiin saariston runsaslukuisimpana lintulajina 1990-luvun alussa, kun lokkeja oli vielä vähän. Kalatiira onkin hyvin vaihteleviin olosuhteisiin sopeutunut laji, tosin se on nyt selvästi vähentynyt merialueella, mutta syitä siihen ei täysin tunneta.

Kalatiiran huomattavan siro olemus, syvähaarainen pyrstö ja musta päälaen kalotti erottaa kalatiirat kuten muutkin tiirat lokeista. Tiiran nokka on pitkä, vanhalla linnulla se on oranssinpunainen ja siinä on selvä musta kärki. Linnun siivet ovat kapeat ja pitkät.

Pitkin päivää kalatiira istuu laiturintolpan nokassa tai veden yläpuolelle ulottuvalla kivellä tai reimarilla ja kirkuu terävästi. Välillä tiira lentelee matalalla veden yläpuolella tähyillen pikkukaloja, pysähtyy hetkeksi paikalleen räpyttelemään ja sujahtaa siivet supussa päistikkaa veteen, mutta pyrähtää heti takaisin ilmaan. Hauska sitä on seurata mökkimaisemassa.

Kalatiirat asustavat mieluiten naurulokkien yhdyskunnissa, koska lokit puolustavat yhteisöä ja karkottavat kiivailla syöksyillään variksia ja petolintuja. Kalatiirat puolestaan hyökkäilevät yhdyskunnassaan pesivän naurulokin kimppuun, koska tilaisuuden tullen naurulokkikin saattaa syödä tiirojen munia tai untuvikkoja tai ryöstää tiiroilta kaloja.

Tiira kalastaa kaukanakin pesältä olevilla matalilla rannoilla. Ravintona ovat pikkukalat, lisäksi hyönteiset ja muut pikkueläimet. Saaliin kalatiira pyydystää nokkaansa ja nielee pää edellä.

Häälahjoilla on suuri merkitys tiirojen soidinmenoissa. Naaras valikoi puolison sen perusteella, kuinka suuria kaloja ja kuinka tiheästi koiras niitä tuo. Saaliista naaras päättelee koiraan tehokkuuden, ja lahjoillaan koiras lihottaa naaraan pesimäkuntoon.

Pesimäpaikoille on ominaista avoimuus; kallioluodot ja karit ovat tiirojen mieluisimpia pesimämaastoja. Pesä on vähillä korsilla vuorattu pesäsyvennys luodolla, piisaminkeolla tai mättäällä. Pesään syntyy pari kolme munaa, joita koiras ja naaras hautovat kolmisen viikkoa.

 

Molemmat emot ruokkivat yhdessä poikasia, mutta koiraalle lankeaa päävastuu ruoanhakulennoista läpi kesän. Untuvikot jättävät pesän jo pari päivää kuoriutumisesta, mutta emot ruokkivat niitä lentoon vielä vajaan kuukauden.

Kalatiirat ovat pitkänmatkan muuttajia, niiden vuosittainen muuttomatka on nimittäin pidempi kuin maapallon ympärysmitta. Suomessa rengastettu kalatiira on havaittu Australiassa: Rengastietojen mukaan kalatiira on rengastettu 1996 kesäkuussa Kuopiossa, ja se havaittiin Australiassa tammikuussa 1997. Puolen vuoden matkan pituus oli siis 15 240 km. Jopa 30 vuotta elävät tiirat lentävät elämänsä aikana miljoonia kilometrejä eivätkä ne näe pimeää kuin päiväntasaajan seutuja ohittaessaan.

Kalatiirat lähtevät heinäkuun lopulta syyskuun alkuun talvehtimisalueilleen eteläisen Afrikan rannikolle ja palaavat Suomeen toukokuun alussa. Kalatiira on vilkas lintu, joka elävöittää keväisten järvien ja rantojen elämää. Meillä kesän lähettiläät tiirat ovat lainassa vain lyhyen aikaa, sillä suuren osan vuodesta ne viettävät maailman merillä myrskytuulten kuljeteltavina.

Tiira-nimi on itämerensuomalainen onomatopoeettinen eli ääntä jäljittelevä sana. Jukka Itkonen on osuvasti tuonut runonsa sanaleikissä esille tiiralle luonteenomaisen tiirailun.

 

Tarkkailin toukokuussa Parikkalan Siikalahden lintujärvellä tiiraa. Se kuikuili ja käänteli päätään ja tiiraili niin kauan, että minä en enää jaksanut tiirailla sitä. Lieneekö odottanut muita muuttokavereita saapuvaksi Siikalahdelle.

Tiira tiiraa tiiraa,
toinen tiiraa toista.

Molempien nokat kuin
naulat naulakoista.
Jukka Itkonen

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Jukka Halonen, Iltalehti 30.6.2016; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Samuli Haapasalo, Suomen Luonto 22.6.2018; Tieteen termipankki; Wikisanakirja; Jukka Itkonen, Tiira tiiraa tiiraa.

LUE LISÄÄ

Mäkitervakko käy tahmatarralla muurahaisia vastaan

Mäkitervakko kasvaa melko yleisenä Tampere - Joensuu-linjan eteläpuolella, ja harvinaisempana Oulun korkeudelle asti. Mäkitervakkoa ei ollut sen vuoksi lapsuuteni Pohjois-Savossa. Ensimmäisen kerran näin sen vuosikymmeniä sitten Luumäen seudulla auton ikkunasta. Ihmettelin, mikä kasvi se oikein on, kun koko tienvieri hohti punaisina laikkuina.

Mäkitervakko onkin kuivien harjujen sekä tienvierten ja ratapenkereitten valloittaja. Se suosii valoisia etelänpuoleisia rinteitä. Tämän kuivakkokasvin piirteisiin kuuluu muun muassa jopa metrin syvyyteen ulottuva pääjuuri.

Kesä-heinäkuussa kukkiva mäkitervakko muistuttaa ”serkkuaan” puna-ailakkia, mutta sen terälehdet ovat syvemmän punaiset ja lähes ehytlaitaiset, vain kärjessä on pieni lovi. Mäkitervakolla on myös puna-ailakkia tiheämpi kukinto. Tervakon kapeat ja lyhyehköt lehdet ovat varressa vastakkaisesti ja pienenä ruusukkeena varren tyvessä.

Mäkitervakon varren yläosassa on tervamaista ainetta, johon hyönteiset takertuvat, siksi tätä 30 – 40 cm korkeaa kasvia kutsutaan myös tervakukaksi, tervaheinäksi ja tervaruohoksi. Siihen viittaa myös suvun tieteellinen nimi Viscaria ´tervakot´.

Vastikään poimin mäkitervakkoja kukkamaljakkoon, jolloin varren erite sotki melkoisesti käteni. Arvellaan, että tahma on mäkitervakon keino estää mesivarkaita. Näiden varren yläosassa olevien ”terva-ansojen” takia muurahaiset ja muut kiipeilijät jäävät vaille mettä ja siitepölyä.

Keino on tepsinyt, sillä usein tähän tervaan on takertunut paitsi kaikenlaista roskaa, myös monenlaisia siivettömiä ja siivellisiä pikkuotuksia. Vahvat hyönteiset pyristelevät itsensä irti tahmeasta ansasta, mutta jättävät kyllä sen jälkeen kukan rauhaan. Tahmaan on toinenkin, vielä varmistamaton selitys: tervakko onkin lihansyöjäkasvi ja saa lisäravintoa sulattamistaan pienistä hyönteisistä.

Toisinaan pölyttäjät saattavat siirtää kukasta kukkaan siitepölyn lisäksi myös kasvitauteja, kuten kasvilla loisivan tervakon nokisienen itiöitä. Edes varren tahmea erite ei suojaa mäkitervakkoa näiltä kukkia turmelevilta tuholaisilta.

Mäkitervakon runsas mesi houkuttelee monenlaisia hyönteisiä. Alkukesästä sen kukissa ahkeroivat uusia yhdyskuntia perustavat kimalaiskuningattaret ja kasvin pölytystulos on huipussaan.

Päivisin tummanpunaisena hehkuva tervakkoketo houkuttelee runsaasti myös perhosia. Käyhän katselemassa mäkitervakoita kesäyön hämärissä, sillä silloin yöperhosetkin ovat nauttimassa niiden mettä. Perhoset ovat kuitenkin kimalaisia tehottomampia pölyttäjiä.

Mäkitervakkoa käytetään jonkin verran koristekasvina. Minäkin olen kylvänyt tervakkoja omaan kuivaan rinnepihaan. Kasvit näyttävät viihtyvän hyvin ja ovat levinneetkin. Juuri nyt ne kukkivat näyttävästi.

Mäkitervakon siemeniä sisältyy myös Kuivien niittyjen kasvit -siemenseoksiin. Yhteispohjoismaista Luonnonkukkien päivää vietettiin tänä vuonna sunnuntaina 19.6., jolloin teemalajina oli juuri mäkitervakko.

Värinsä antoi metsänreuna vihreä
rahkasammal korpisuon.
Vuoret violetin himertyvän iltaruskon.
Kuvioina kukat niittyjen.
Sinikello herkän hymynsä
keltamot, mäkitervakot raidat iloiset.
Kuvioinnit keinuvat meren aaltojen.
Reunapitsin valkean meri kuohuva.
Pisteet, pilkut väritti kaislat rannan.

Juuli 2014

Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen; Seppo Vuokko, Kohokkikasvit. Suomen luonto. Kasvit; Suomen lajitietokeskus laji.fi; Suomen Luonnonsuojeluliitto; Wikipedia; Juuli 2014, Pilvivyyhti, osa runosta. ET 27.9.2015.

LUE LISÄÄ

Nurmitädykkeen sini

Nurmitädyke ja ruiskaunokki kilpailevat Suomen sinisimmän kukan tittelistä. Sen taivaansiniset kukat alkavat tuikkia niityillä ja pientareilla kesän päästyä vauhtiin eli tänä vuonna kesäkuussa. 

 

Opin tuntemaan sinisen nurmitädykkeen lapsena. Ollessani jo aikuisiällä valokuvasin kerran tuttavan lapsia, kun tein sykähdyttävän havainnon: pienimmällä tyttärellä oli aivan nurmitädykkeen siniset silmät hänen istuessaan kotipihan nurmikolla tädykkeiden seurassa!

 

Tädykkeen kukan elinikä on lyhyt. Aamulla avautuvan, meden täyttämän kukan teriö on loistavan sininen vain yhden päivän, seuraavana päivänä se alkaa jo lakastua; kukka muuttuu ensin vaalean sinipunaiseksi ja varisee illan tullen maahan. Kukinta-aikaa riittää kuitenkin pitkään, sillä monista kukista on kerrallaan auki vain muutama. Kukoistuksen hehkun laantuminen ja terälehtien nopea variseminen on antanut saksalaisella kielialueella kasville nimen Männertreu ´miehen uskollisuus´.

 

Nurmitädykkeen sininen väri on parhaimmillaan lähes ainutlaatuista Suomen luonnossa. Yleisyytensä ja monipuolisen esiintymisensä sekä isojen kukkiensa takia nurmitädyke on muita tädykkeitä (muun muassa rohto- ja rantatädykettä) tunnetumpi. Tädykkeen kukat ovat hyvin sopeutuneet mehiläispölytykseen; näyttää melkein kuin nurmitädyke odottaisi mehiläistä tai kukkakärpästä heteiden käsivarret valmiiksi levällään.

 

Nurmitädyke on joka paikan ruoho. Suomen parista kymmenestä tädykelajista kahdeksan on alkuperäisiä. Laji on elinvoimainen eikä se tarvitse suojelutoimia. Nurmitädyke on yleinen ja alkuperäinen sekä Etelä- että Keski-Suomessa ja kasvaa muinaistulokkaana Kainuun rajoille asti, tosin harvinaistuen. Aivan pohjoisessa se on harvinainen uustulokas. Nurmitädykettä tavataan myös naapurimaissamme Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa sekä harvinaisena Islannissa.

Kansalta nurmitädyke on saanut nimen sinisilmä tai lemmenkukka. Kukan teriön pyöreähkö muoto ja sen vaalea keskus ovat antaneet aiheen nimittää kasvia kissansilmäksi tai linnunsilmäksi, onpa Hämeessä nähty kukassa ämmännaamakin. Samoja ilmauksia on myös nurmitädykkeen muunkielisissä murteellisissa ja vanhoissa nimissä: ruotsissa mormors glasögon ´isoäidin silmälasit´ ja jungfruöga ´neitsyensilmä´ja englannissa blue eye ´sinisilmä´ja milk maid´s eye ´maitotytönsilmä´, saksassa Katzenauge ´kissansilmä´ja ranskassa yeux de Jésus ´Jeesuksen silmät´.

 

Tieteellinen lajinimi chamaedrys tas on yli 2000 vuotta vanha kreikkalainen kasvinnimi, joka muodostuu sanoista chamai ´matala´ja drys ´tammi´. Linné nimesi tämän niityillä, pientareilla ja avoimilla metsämailla kasvavan kukan Veronicaksi.

 

Veronica-sukunimen alkuperästä ei ole päästy yksimielisyyteen. Yhden oletuksen mukaan nimi viittaisi pyhään Veronicaan. On myös arveltu, että Veronica on muunnos Betonica-nimestä, jolla tädykkeitä kutsuttiin keskiaikaisissa ranskalaisissa yrttikirjoissa. Tädykkeiden suvun tieteellinen nimi on yhden tulkinnan mukaan muodostettu latinan kielen sanoista vera ’tosi’ ja icon ’kuva’ ja tarkoittaa siis ‘oikeaa kuvaa’.

 

Sanan tädyke toi kirjallisuuteemme Elias Lönnrot, joka käytti sitä vuonna 1860 ilmestyneessä kasviossaan. Elias Tillandzin vuodelta 1863 peräisin olevassa kasviluettelossa on mukana jo kasvi nimeltä tädyn ruoho, jolla tarkoitettiin rohtotädykettä.

 

Molempien sanojen takana on hyvin vanha keuhkoja tarkoittava sana tävy tai täty, josta tavallisesti käytettiin monikkomuotoa tapaan kuin sanaa keuhkot, sillä keuhkotautia koetettiin parantaa rohtotädykkeellä. Tävyt tai tädyt on kansankielessä tunnettu Lounais-Suomen seudulla ja toisaalta Tornionjokilaaksossa. Sama tausta on keuhkotaudista paikoin pohjoisessa Hämeessä käytetyllä nimityksellä täkytauti.

Nurmitädyke on ikivanha juhannuskukka, joka tunnetaan myös Euroopan vuoristoalueilla. Sen väri on kuin kesätaivas, ihasteli innokas kesäyössä kulkija, kasvitieteilijä Arto Kurtto.

 

Nurmitädyke on viehättänyt myös F. E. Sillanpäätä: "Niinpä hauskinta on löytää ruohosta kieloja illalla, mutta veronican sinisilmä kukkii parhaillaan siihen aikaan, jolloin kesä juuri on varmasti vakiintunut, ohra itänyt ja haavanlehti verhoo koko puun. Kukkia on kaikkialla matalassa ruohostossa, ne ovat lehtihangoissa höllässä kuin perhoset, terät irtaantuvat helposti ja mukana seuraa kaksi hentoa hedettä. Mäessäkävelijä tulee poimineeksi veronican, sillä se on ensimmäisiä edustajia kesän varsinaisesta kukkarunsaudesta", kirjoittaa Sillanpää ensimmäisessä romaanissaan Elämä ja aurinko.

Sinulla oli vedenharmaat silmät.
Et pitänyt itse niistä.
Mutta silmistäsi näkyi taivaansini ja poutapilvet.
Ja kukkaniityillä heijastuivat unikot ja nurmitädyke.
Ja perhosensiivet.
Kauniimpia silmiä en ole nähnyt.
Maaria Leinonen

Lähteet: F. E. Sillanpää, Elämä ja aurinko; Kirsti Aapala, Helsingin Sanomien Kieli-ikkuna 29.5.2001; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; Helsingin Sanomat. Kotimaa 14.6.; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Pohjolan kasvien pauloissa; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Naamakukkaiskasvit. Tädykkeet. Suomen luonto. Kasvit; UPM Forest Life; Yle. Oppiminen; Maaria Leinonen, Lähemmäs askel askeleelta.

LUE LISÄÄ

Menestyksekäs harmaalokki

Sinistä taivasta vasten valkoisina liitävät ja järvenselällä verkkaisesti uiskentelevat lokit kuuluvat kesämaisemaan siinä missä sorsat ja telkätkin. Lokkien lentämistä ja taiturimaisia syöksyjä saaliskalan perään on hauska katsella. Suomen lokit pienimmästä suurimpaan ovat pikkulokki, naurulokki, kalalokki, selkälokki, harmaalokki ja merilokki.

Harmaalokki muistuttaa suurta kalalokkia, mutta erona ovat harmaalokin leveät siivet ja tukeva keltainen nokka sekä vaaleat ”tuimailmeiset” silmät. Alanokan kärjessä on punainen täplä, jota ei ole kalalokilla. Tuo täplä on tärkeä. Kun emo palaa pesälle, poikaset nokkivat täplää, mikä saa emon oksentamaan ruokaa kuvustaan poikasen nokkaan.

Harmaalokin selkä ja siiven yläpinta ovat vaaleanharmaat, vaaleammat kuin kalalokilla. Harmaalokin näkee usein liitävän nousevassa ilmavirtauksessa rantoja pitkin ojennetuin siivin, mutta se lentää kankeammin kuin kalalokki, joka on kolmanneksen pienempi. Harmaalokilla on neljä ikäluokkaa ja useita pukuja; nuoret linnut ovat ruskeankirjavia eli aivan erinäköisiä kuin vanhempansa.

Kaikki keväiset lintuaurat eivät ole kurkia, joutsenia tai hanhia, sillä myös harmaalokit lentävät auramuodostelmissa takaisin Suomeen kuuluvasti kaklattaen. Harmaalokkia voi perustellusti pitää varhaisimpana muuttolintuna, sillä ensimmäiset juhla-asuiset linnut saapuvat meille jo tammikuussa. Useimmiten ne kuitenkin palaavat ennen jäiden lähtöä maalis-huhtikuussa.

Leutoina talvina pieni määrä lokkeja talvehtii Lounais-Suomessa, suurin osa Suomen kannasta viettää kuitenkin talvensa Itämeren etelärannikolla, Puolassa, Saksassa ja Tanskassa, jonne ne muuttavat syys-marraskuussa. Harmaalokki on osittaismuuttaja, jonka muuttoliikkeitä säätelee talven ankaruus.

Harmaalokki pesii ensimmäisen kerran 3 – 4-vuotiaana ja on pariuskollinen tavallisesti koko ikänsä. Se on yleisin rannikon luodoilla, mutta pesii myös järvillä ja avosoilla. Harmaalokki on äänekäs lintu, erityisesti pesimäpaikoilla – sen huomasimme, kun ajoimme moottoriveneellä liian läheltä niiden omimaa pientä saarta mökkijärvellä.

 

Harmaalokki pesii yksittäispareina ja yhdyskunnittain, nämä lokkikoloniat ovat rauhoitettuja koko vuoden. Mieluisa pesimäsaari on melko korkea, kallioinen, pienehkö ja puuton. Sinne harmaalokki kyhää risuista ja heinistä kekomaisen pesän. 

Harmaalokki on urbanisoitunut kuten kalalokkikin, joten sen pesän saattaa löytää vaikkapa kerrostalon katolta. Ensimmäiset kattopesinnät todettiin 15 – 20 vuotta sitten, ja nykyään ilmiö on varsin yleinen suurimmissa kaupungeissa.

Harmaalokki on menestyjä, joka on asuttanut niin merensaariston kuin järvialueetkin sekä levittäytynyt suurimpiin kaupunkeihimme. Tämä puolikesy lintu on nykyään niin tavallinen kaikkialla, että on vaikea uskoa sen 50 vuotta sitten olleen hyvin harvalukuinen ja syrjäänvetäytyvä laji. Harmaalokki pesi yksittäispareina vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä merensaariston syrjäisillä ulkoluodoilla, ja se luokiteltiin harvinaiseksi myös sisämaassa.

Pääsyynä harmaalokin runsastumiseen pidetään voimakkaasti kasvaneita jätemääriä, joita lokit ovat oppineet hyödyntämään. Harmaalokki pesii koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Lajin kanta runsastui huomattavasti 1970 - 1990-luvulla, ja sen arvioidaan olevan nyt noin 30 000 – 40 000 paria.

Ainoa kestävä keino harmaalokkikannan kurissa pitämiseen on estää niiltä ihmisten ruuantähteiden saanti, mikä edellyttäisi muun muassa jätealueiden nykyistä tehokkaampaa hoitamista. Harmaalokki hakeutuu nimittäin joskus suurinakin parvina kaatopaikoille, kalasatamiin ja sinne, missä jätteiden käsittely on avointa.

 

Se voi hakea ruokansa kaukaakin pesäpaikalta. Harmaalokki on kaikkiruokainen ja sille kelpaa kaikki syömäkelpoinen, myös liikenteen tappamat eläimet. Järvellä se syö kalaa ja kalaperkeitä sekä sorsalintujen poikasia. Harmaalokeista saamme aina seuraa, kun menemme kokemaan verkkoja Haapaselälle.

Lokit ovat tunnetusti pitkäikäisiä. Uusin harmaalokin ikäennätyshavainto on 34 vuotta 7 kuukautta  (vuodelta 2019), se on siis Suomessa toiseksi vanhin lintulaji, jonka ikä on todistettu renkaalla.

Linnut ovat viisaita; on turha käyttää energiaa päättömään liitelyyn, kun voi omaksua ihmisyhteiskunnan aikataulut. Britanniassa on havaittu lokkien sopeutuneen kaupunkielämään niin hyvin, että ne osaavat ennustaa, milloin ja mistä saa ruokaa.

Ibis-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan harmaalokit olivat oppineet ulkoa koululaisten ruoka-ajat seurattuaan koulun pihalla lounasta syöviä oppilaita. Roomassa puolestaan keväällä 2019 lokit alkoivat nokkia rottia, kun turistit eväineen katosivat kaduilta koronan myötä.

Tutkijat kokeilivat, miten paljon katseella on voimaa harmaalokkien karkottamiseksi. He laittoivat maahan linnuille houkuttimeksi sipsipussin, jonka päällä oli paino. Sitten tutkimuksentekijät odottivat, kunnes harmaalokkeja liiteli paikalle, ja joko tuijottivat niitä tai eivät tuijottaneet. Muita eleitä he eivät tehneet.

 

Katseella oli voimaa. Tuiman tuijotuksen kohteeksi joutuneista lokeista vain harva uskaltautui koskemaan sipsipussiin. Tuijotuskokeen tulokset julkaisi Biology Letters -tiedelehti. Tänä kesänä sinäkin voit kokeilla torilla tai terassilla lokkien häätämistä pelkällä katseella.

Harmaalokin aamuhuuto
taittuu tiiran kimakkaan
hellalla kiehuu aamupuuro
ravinto miehen rivakkaan
--
Harmaalokki, huutaa kuikka
saappaat veneen tuhdolla
kokassa köysinippu ja koussikka
venho vapaa soudella
Mauri Laakkonen

Lähteet: Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut; Johanna Mehtola, Suomen Luonto; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Göran Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Niko Kettunen, Helsingin Sanomat 15.3.2021; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Sammeli Heikkinen, Apu-lehti 11.5.2022; Suomen riistakeskus; Mauri Laakkonen ja Justin Larma, Pinnalta tyyni, runoja – kuljeta enkeli sieluni. 1. ja 4. säkeistö runosta 375. Suviaamu.

LUE LISÄÄ