lauantai 31. heinäkuuta 2021

Keto-orvokki sai Pyhän kolminaisuuden värit

Suomessa on 14 omaa orvokkilajia. Lajimäärä on pieni koko maailman mitassa, sillä eri puolilla maapalloa tavataan puolisen tuhatta orvokkilajia. Orvokit viihtyvät parhaiten pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeilla seuduilla, mutta niitä kasvaa myös arktisilla alueilla sekä Australiassa, Havaijilla, Andeilla ja Tulimaassa Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa esiintyy kussakin parikymmentä lajia.

Tutkijat ovat määrittäneet orvokkilajien syntyneen useita miljoonia vuosia sitten, ja kasvitieteilijät ovat käyttäneet suvun tieteellistä nimeä Viola viidensadan vuoden ajan. Antiikin aikaan orvokki tunnettiin Afroditen ja rakkauden kukkana, ja jo 2500 vuotta sitten tuoksuorvokkeja kasvatettiin Euroopassa myyntiin. Orvokkien symboliikkaan haluttiin liittää mitä ihmeellisimpiä uskomuksia. Ajateltiin jopa kaikkien orvokkien olleen alun perin maidonvalkoisia, ja vasta Amorin nuoli oli tehnyt valkeasta kukasta purppuraisen. Samalla orvokki oli saanut ripauksen taikuutta, niin että se sopi lemmenjuoman aineosaksi.
 
Erityiseksi arvokukaksi orvokki nostettiin 1500-luvulla Englannin kuningatar Elisabeth I:n aikana, kun Englannin nummilla kasvaneita suurikukkaisia keto-orvokkeja alettiin jalostaa tarhaorvokeiksi. Nykyisin on saatavana punaisia, mustia ja muita voimakkaan värisiä orvokkeja, joita kauppapuutarhat ovat kehittäneet muun muassa keto-orvokeista.

Vaatimaton keto-orvokki on kiehtonut ihmisten mieltä vuosisatojen ajan. Kirkko on nähnyt kolmivärisessä kukassa Pyhän kolminaisuuden vertauskuvan, rakastuneet ovat kääntyneet huolineen orvokin puoleen, ja se on ollut monen merkkihenkilön lempikukka. Orvokki ja Viola ovat myös naisten nimiä, joita on Suomessa käytetty varsinkin toisena etunimenä.
 
Vanha legenda kertoo keto-orvokista, jonka ihana tuoksu houkutti ihmisiä poimimaan orvokkeja viljapellolta, jossa ne kasvoivat rikkaruohona. Koska vilja tallaantui ihmisten jalkojen alla, orvokki pyysi Jumalalta, että tämä ottaisi tuoksun pois, jotta vilja säästyisi. Näin tapahtui, ja kukka sai tuoksun sijaan Pyhän kolminaisuuden värit: Isän kultaa, Pojan puhdasta valkeaa ja Pyhän hengen violettia.

Keto-orvokkia onkin monissa kielissä ja nimenomaan katolisissa maissa vanhastaan sanottu pyhän kolminaisuuden kukaksi. Myös kasvin nykyinen, jo 1600-luvun alkupuolella käytetty ja Linnén vakiinnuttama tieteellinen nimi Viola tricolor viittaa kukan kolmeen väriin. Elias Tillandz kirjasi vuonna 1683 Viola tricolorin nimeksi Colmi cuckaisen. 1800-luvun alkupuolella nimi lyhentyi kolmikukaksi, jota myös Elias Lönnrot käytti ennen kuin otti vuoden 1860 Suomen Kasviossaan käyttöön kehittelemänsä orvokki-nimen.

Orvokki-nimi perustuu sanaan orpo. Kansankielessä orvokkia on joskus sanottu orvonkukaksi tai orpolapsenkukaksi. Samalla tavoin on sukukielessämme unkarissa orvokkia tarkoittava sana árvácska johdettu orpoa merkitsevästä sanasta árva.
 
Monet indoeurooppalaiset kielet liittävät keto-orvokin äitipuoleen, esimerkiksi ruotsissa kukan nimenä on styvmorsviol ´äitipuolenorvokki´ja saksassa Stifmütterchen ´pikku äitipuoli´. Länsi-Suomessakin on puhuttu äitipuolenkukasta ruotsin mallin mukaan. Lukuisat tarinat kulttuurihistoriasta osoittavat, että orvokkeja on rakastettu niiden herkkyyden ja inhimillisten ominaisuuksien vuoksi. Parhaita ominaispiirteitä on sitten vielä jalostuksella korostettu.

Keto-orvokki ja pelto-orvokki ovat muista orvokeista poiketen yksivuotisia kasveja. Keto-orvokki itää ja lähtee kasvun alkuun jo syksyllä ja kukkii varhain seuraavana keväänä. Keto-orvokin luontaisilla kasvupaikoilla kuivilla kalliokedoilla yksivuotisuus on osoittautunut hyväksi selviämiskeinoksi. Parin paahteisen poutakesän jälkeen keto-orvokki on vallannut alaa kulottuneessa kasvillisuudessa ja kirjonut kauniin violeteiksi kedot, joita kälyni näki ja valokuvasi alkukesästä Sastamalan Vehmaanniemessä.
 
Violetti on keto-orvokin kukkien hallitseva väri, keltaista ja valkeaa on kukissa vähemmän, mutta teriön väritys saattaa muuttua kukinnan edetessä. Kukkimista jatkuu pitkälle syksyyn Etelä- ja Keski-Suomen kedoilla, kallioilla ja rinteillä. Kasvin näkee usein myös pellonreunoilla, jonne se on asettunut rikkaruohoksi siemenviljan mukana. Minä olen tavannut keto-orvokkeja nimenomaan pellon reunamilla ja viljan seassa kasvamassa.

Keto-orvokki kääntää kukkansa aina aurinkoa kohden. Orvokin kukan rakenne puolestaan varmistaa tehokkaan pölytyksen. Orvokit ovat päiväperhosistamme monen hopeatäplälajin toukkavaiheen ravintokasveja, ainakin rinne-, orvokki- ja helmihopeatäplä suosivat keto-orvokkia. Lisäksi orvokkeja pölyttävät kimalaiset, pistiäiset ja kärpäset.

Orvokki kelpaa paitsi perhosille, myös meille ihmisille. Esimerkiksi keto-orvokin ja metsäorvokin nuoret lehdet ja kukat ovat syötäviä sekä tuovat väriä ja vaihtelua salaattiin tai kakkujen koristeeksi, samoin kuin boolimaljan pinnalle. Orvokin voi myös sokeroida koristamaan vaikkapa jälkiruokia: Sivele kukka ohuelti munanvalkuaisella, ripottele päälle hienoa sokeria ja anna kuivahtaa. Orvokkipirtelö voisi olla mielenkiintoisen makuista. Haluatko kokeilla? Sami Tallbergin ja Jouni Toivosen mukaan keto-orvokin mausta löytyy karvasmantelia ja vaniljaa, kuivattuna sen lääkemäiset ja yrttimäiset aromit korostuvat lisää. Keto-orvokissa on niin selvä vaniljan aromi, että sitä voisi ainakin epävirallisesti kutsua Pohjolan vaniljaksi.
 
On orvokille arkisempaakin käyttöä keksitty. Varsinkin keto- ja pelto-orvokista on saatu rohtoja moniin iho-ongelmiin, kuten maitorupeen, päärupiin, akneen, syyhyyn, ruusuun ja haavojen hoitoon. Uutteita on käytetty sekä sisäisesti että ulkoisesti. Orvokeissa tiedetään olevan salisyylijohdannaisia, saponiineja ja flavonoideja. Keto-orvokin nimi on englanniksi heartsease, sydämen helpotus. Suomessakin orvokkia on käytetty rohtona; Naantalin keskiajalta peräisin olevassa luostarikirjassa on nimittäin suositeltu orvokinlehtien ja hunajan yhdistelmää hoidoksi hilseilyyn ja päärupeen. Myös Elias Lönnrot kehotti käyttämään kasvia pienten lasten maitorupeen.

Posti julkaisi 3.6.2020 Paula Salvianderin suunnittelemat Luonnonkukkia-postimerkit juhlistaakseen YK:n kansainvälistä kasvinterveysvuotta. Merkeissä on keto-orvokki, sinivuokko, kielo, kissankello, niittyleinikki, puna-apila, päivänkakkara ja metsäkurjenpolvi. Suomessa tuohon merkkivuoteen liitettiin myös pölyttäjien vähenemiseen liittyviä kampanjoita.

Keto-orvokki niin vaatimaton kaunis.
Karulla nurmikolla kasvat.
Vaaleat värit, keltaiset,
siniset, punaiset.
Poimin niitä kimpun.

Kunpa ihminenkin,
lailla keto-orvokin
karun maan kasvatin,
loistaisi valoa ihmisille
vahvana herkkänä,
aistien tuntien rakastaen.

Orvokkikimppu maljakossa
loistaa runsaana iloa, onnea.
Karusta maasta
vahvana ponnistaen
värien loistoa säteillen.

Aune Hakulinen

Lähteet: Elina Lampela, Aarre-lehti. Ruokaohjeet 9.6.2021; ET-lehti, toimituksen teksti 24.4.2014, päivitys 23.4.2018; Janne Lampolahti, Orvokkikasvit. Suomen luonto; Jouni Toivanen, Viettelevät villiyrtit; Kaisa Hako, Yhteishyvä 13.5.2019; kirlah. Äitipuoli orvokki 5.1.2009; Kirsti Aapala, Kotimaisten kielten keskus. Helsingin Sanomien Kieli-ikkuna; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Kotimaisten kielten keskus; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Maa- ja metsätalousministeriö 15.5.2020 Paula Ritanen-Närhi, Kotiliesi. Puutarha. Syötävät kukat ja yrtit; Pertti Ranta, Tiede. Luonto 5/2021; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen; Riitta Angervuo ja Aarre Lehtinen; Sami Tallberg, Villiyrtti-keittokirja; Suomen luonto. Blogi: Toimitukselta 29.5.2019; Suomen luonto. Lajikoulu: Opi Suomen orvokit; Valtioneuvosto. Maa- ja metsätalousministeriö 15.5.2020; Aune Hakulinen, Runot ja ajatelmat 26.5.2012. Useimmat postauksen kuvista ovat Heli Niskasen.


lauantai 24. heinäkuuta 2021

Silkkiuikut tanssivat kosiotanssin juhla-asussa

Kookas silkkiuikku on uikuistamme yleisin ja parhaiten tunnettu. Pitkä, valkoinen kaula sekä mustan ja punaruskeansekainen poskiparta ja päälaen musta kaksoistöyhtö ovat hyviä tuntomerkkejä, poskihapsut ja pään harja tosin häviävät pois syksyn mittaan. Silkkiuikun tunnusmerkit näkyvät hyvin myös hautovan linnun profiilissa.
 
Silkkiuikku on levinnyt Lapin keskiosiin asti. Pesimälintuna se on suuremmilla, suhteellisen syvillä järvillä, joiden rannoilla on voimakasta ruovikkokasvillisuutta ja vapaata vesipintaa vähintään kaksi hehtaaria. Joissain vesistöissä silkkiuikut saattavat muodostaa jopa kymmenien pesien löyhiä yhdyskuntia.
 
Suomessa on kaikista Euroopan Unionin valtioista tihein pesivä silkkiuikkukanta, luultavasti 28.000–37.000 paria. Silkkiuikku hyötyi vesien rehevöitymisestä, mutta 1990-luvulla kanta rupesi laantumaan, kun lahdet alkoivat kasvaa umpeen. Sen, kuten myös muiden muuttavien vesilintujen määrä onkin ollut viime vuosina Suomessa laskussa.
 
Silkkiuikut pariutuvat talvehtimisalueillaan Kaakkois-Euroopassa ja palaavat Suomen jäiden lähdön aikaan huhti-toukokuussa. Pesimiskauden alussa pari uiskentelee ruovikon laidassa käyden äänekkäitä soidinmenojaan, jotka käsittävät monimutkaisia rituaaleja.
 
Puolisot esittävät ns. pingviinitanssin: ne uivat toisiaan kohti kaula ojossa, pörhistävät päänsä töyhtöjä ja ravistelevat päätään, lopuksi koiras tuo valitulleen lahjaksi kalan. Silkkiuikkuparin kosiomenoja pääsimme kurkistamaan keväällä Parikkalan Siikalahdella.
 
Silkkiuikut rakentavat yhdessä ruovikoihin ankkuroidun pesän, joka kelluu juuri ja juuri veden pinnalla. Rannikolla pesivät silkkiuikut joutuvat joskus vaikeuksiin veden kohotessa nopeasti pesimiskauden aikana, tänä vuonna myös sisämaan järvillä, kuten Saimaalla vesi nousi yllättävän korkealle. Pesänrakennuspuuhia olen seurannut parina edelliskeväänä Lappeenrannan Mikonsaaressa.

Sammonlahdessa silkkiuikkupari oli tehnyt tänä keväänä pesän lokkiyhdyskuntaan. Niinpä naurulokkimammat hautoivat ihan silkkiuikun pesän vieressä. Silkkiuikkupuolisot hautoivat vuorotellen, ja vapaalla oleva uikku toi koko ajan lisää ruokoja pesään. Minulta näköyhteys huonontui päivä päivältä, sillä järviruo´ot kasvoivat melkein silmissä ja lopulta peittivät koko pesän liki kuukauden kestäneen hautomisurakan aikana.
 
Poikasten kuoriuduttua emot hoitavat niitä vielä pari kolme kuukautta. Viirukaulaiset untuvikot matkaavat aluksi vanhempiensa selässä, ja vasta 10 – 11-viikkoisina ne ovat täysin itsenäisiä. Perhe saattaa pysyä koossa pitkälle syksyyn.

Silkkiuikku syö pikkukaloja - pääasiassa särkiä ja salakoita - mutta myös äyriäisiä, hyönteisiä ja vesieläinten toukkia. Ne ovat kokosukeltajia ja hakevat sukeltamalla ruokaa poikasilleen. Ruokailun lomassa uikut nyppivät höyhenpuvustaan untuvia ja nielevät ne. Mahdollisesti untuvat suojaavat vatsan limakalvoja kalanruodoilta ja edistävät ehkä ruoansulatusta, mutta poikkeavan käytöksen syytä ei tiedetä tarkkaan.
 
Kuva: Jouko Varonen
Pielavesi-järvellä näin hellyttävän perheidyllin muutamia vuosia sitten. Isäsilkkiuikku oli ollut kalastamassa ja nyt saapumassa sitä odottaneen äitiemon ja kahden poikasen luokse. Kun poikaset näkivät isäuikun olevan tulossa, ne lähtivät vilkkaasti uimaan sitä kohti ja saivat tuliaisiksi kalan.

Silkkiuikku silkkiasu
valkoinen on sillä masu.
Poskihapsut oikein somat
silkkiuikun ikiomat.
Silkkiuikku silkkipuku
silkkiä koko uikun suku.
Suomessa monta on näitä
silkkiuikkuja silkkipäitä.

Tuomas Väätäinen


Lähteet: BirdLife Suomi ry:n tiedottaja Jan Södersved; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Kai Aulio, Turun Sanomat 27.9.2007; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Vaasan kaupunki; Ville Vanhala, Tiede & Luonto 17.6.201; Tuomas Väätäinen, Silkkiuikku 22.4.2017. Satumainen satakieli II Lapasorsa laatunokka.

lauantai 17. heinäkuuta 2021

Ukkomansikka jää usein vanhaksipojaksi

Heinänkorteen pujotetut ahomansikat ovat monelle tuttu jo lapsuuden kesiltä, mutta kuinka moni tuntee ukkomansikan? Ukkomansikka on oikeastaan suomalaisten ensimmäinen puutarhamansikka, ja sitä esiintyy luonnonvaraisena aina Etelä-Lappia myöten. Maamme nykyinen mansikkasato saadaan kuitenkin pääasiassa kahdesta amerikkalaisesta lajista risteytetystä tarhamansikasta, jota kookas ja isokukkainen ukkomansikka muistuttaa aika lailla.
 
Huomasin kesäkuussa pyöräretkilläni leirintäalueen läheisyydessä notkelman, jossa oli valtavan paljon mansikoitten kukkia. Kuvasin ja kuvittelin, että sillä paikalla oli ollut joskus aikoinaan talo kasvimaineen ja mansikkapenkkeineen. Samana päivänä tuli kälyltäni Sastamalasta sähköpostia ja kuva komeasti kukkivista mansikoista. Siinäpä sain yllättäen kaipaamani tiedon kasvista, joka olikin ukkomansikka!
 
Heinäkuussa odotin näkeväni tutun notkelman punaisenaan mansikoita, jotka jatkuisivat metsään saakka. Kesän helteet tekivät kuitenkin tepposensa, ja marjat kuivuivat tuottamatta satoa. Onneksi käly tuli taas hätiin; hänen pihassaan ukkomansikat olivat nimittäin tuottaneet runsain mitoin marjoja, joista sain valokuvia.

Turun yliopiston dosentin Terttu Lempiäisen mukaan ukkomansikka on vanha viljelykasvi 1700-luvulta, siis ajalta ennen nykyistä puutarhamansikkaamme. Sitä ennen jo keskiajalla ahomansikkaa on siirretty seinän vierustoille puutarhakasviksi, vaikka yleensä villimansikoita kerättiinkin luonnosta. Ukkomansikka on parempi leviämään ja säilymään kuin nykyinen tarhamansikkamme. Valoisissa ja puolivarjoisissa lehtomaisissa metsiköissä ja pensaikoissa tämä viljelyjäänne tai -karkulainen kasvaa usein aivan alkuperäisen luonnonkasvin oloisena.
 
Ukkomansikalla hede- ja emikasvit ovat eri kasveja; jos halutaan saada mansikoita, samalla kasvupaikalla pitää olla molempia kasveja. Elias Lönnrot mainitsee jo vuoden 1860 Flora Fennicassa, että jotkin kasvustot eivät lainkaan tuota mansikoita, mutta ei selitä syytä. Kasvitieteilijät puhuvat ihan yleisesti myös akkamansikoista eli emikasveista, jotka tuottavat marjan kasvin pölyttyessä. Pölytyksen ja hedelmöityksen jälkeen mansikan kukka on tehnyt tehtävänsä pölyttäjien houkuttelijana, mutta osa siitä kehittyy kukinnan jälkeen herkulliseksi mansikaksi, joka suojaa siemeniä ja toisaalta auttaa niitä leviämään.

Sen sijaan rönsyjen avulla eli vegetatiivisesti levittäytyvät kasvustot koostuvat usein vain toisesta sukupuolesta, jolloin satoa ei tule. Meikäläiset kasvustot ovat jostain syystä valtaosin hedekasveja eli ukkomansikkakanta on ukkoutunut – kuten sen nimikin kertoo.

Ukkomansikka on kotoisin Etelä-Euroopasta, muun muassa Romaniassa ja Bulgariassa sitä kasvaa luonnonvaraisena. Euroopan pohjoisosiin ja tänne Pohjolaan se tuotiin hyötykasvina viljeltäväksi. Puutarhamansikka syrjäytti ukkomansikan viljelykasvina vain reilut sata vuotta sitten.
 
Ruotsinkielinen nimi parksmultron kuvaa ukkomansikan alkuperää, sillä se on ollut alkujaan puistojen koristekasvi. Ukkomansikat olivat meillä yleisiä kartanoiden puistoissa ja puutarhoissa, pappilat levittivätkin kasvia kansan keskuuteen hyötykasviksi. Elias Lönnrot mainitsee sen hyötömansikka-nimellä Flora Fennicassa, mikä kertoo ukkomansikan olleen todella tärkeä hyötykasvi vielä 1800-luvulla.

Ukkomansikan voi tavata nykyisin aivan kaupungin keskustassakin. Luonnonhistorian ja talousopin dosentti Pehr Adrian Gadd perusti 1750-luvulla Turkuun Kakolanmäen rinteeseen puutarhan. Sen liepeillä on nyt valtavan suuri ukkomansikkakasvusto, koska tämä luonnonvarainen alue vankilan edustalla on saanut rehottaa ja levitä rauhassa. Myös Liedon historiallisen Linnavuoren rinteillä on massiivinen ukkomansikoiden kasvupaikka.

Niin puutarhakarkuri kuin ukkomansikka onkin, sen ei tarvitse pelätä vievän elintilaa ns. kotoperäisiltä kasveiltamme, eikä se muutenkaan rinnastu nykyisin huolta aiheuttaviin tulokaslajeihin. Ukkomansikka on nimenomaan meille tuotu tulokaslaji.
 
Ukkomansikan erottaa ahomansikasta sen karvaisempi varsi ja molemmin puolin karvaiset lehdet. Kukat ovat ahomansikan kukkia suuremmat. Nykyisiin puutarhamansikoihin verrattuina ukkomansikan marjat ovat epämuotoisia, pitkulaisia, kuhmuraisia ja ennen kaikkea pieniä, joskin ahomansikoita suurempia. Maku on mielenkiintoinen, hieman myskiä muistuttava.
 
Kälyni on saanut tänä kesän runsaan sadon ukkomansikoistaan. Hänen suussaan ukkomansikat ovat lempeänmakuisia, hieman makeita, aavistuksen verran metsämansikalta maistuvia, ja marjat ovat makoisia kalpeinakin. Virallisesti ukkomansikka on pähkylätön marjamainen pohjushedelmä.

Mansikoita, mansikoita:
keijukaisten leipää, voita!
Kun syöt niitä aamutuimaan
pilviveteen pääset uimaan,
opit unten lentotaidon,
kottaraiselta saat maidon.
Sinikellomukista
sitä juot, ja kukista
jälkiruuaksi saat mettä.
Nyt siis, veli, tiedät, että
mansikat on taikaruokaa.
Keijut! Lisää niitä tuokaa.

varssyja.wordpress.com

Lähteet: Jouni Koutonen, Yle Uutiset 15.7.2013. Luonto. Dosentti Terttu Lempiäinen/Turun yliopisto; Köyliist 12, Kansallismaiseman kainalossa, Köyliö-seura; Levinneisyyskartta: Lampinen, R. & Lahti, T. 2021: Kasviatlas 2020. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki; LuontoPortti; Panu Savolainen, Näkymättömien puutarhojen varjoissa Ruotsin vallan ajan lopun turkulaispihojen puut, viljelmät ja istutukset tonttikatselmusten valossa; Seppo Vuokko, Suomen luonto. Kasvit; varssyja.wordpress.com. Molemmat mansikkakuvat ovat Heli Niskasen.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Vesilintupienokaisia

Sammonlahden kosteikolla pesii runsaasti vesilintuja sekä Pien-Saimaan rannassa että hulevesialtaiden äärellä. Touko-kesäkuussa kävin lähes päivittäin katsomassa, mitä kuuluu sorsamammalle, hiljaiselle kalalokkiparille sekä kovaäänisille naurulokeille. Telkkä ilmestyi näkyville vasta poikaskatraansa kanssa, ja kanadanhanhet toivat pienokaisensa syömään ruohoa kesäkuun ollessa jo pitkällä. Haapanaparilla en nyt nähnyt poikasia, mutta valkoposkihanhilla niitä oli.

Naurulokki on lintujärvien tyyppilaji. Äänekäs naurulokkiyhdyskunta on vallannut uimarannan läheisyyteen itselleen pitkän pätkän rantaviivaa. Se on lokeistamme sosiaalisin ja esiintyykin monin paikoin suurina yhdyskuntina, joiden suojaava merkitys on suuri myös monille muille lintulajeille. Sammonlahden järviruokoviidakossa oli naurulokkien joukossa hautomassa kaksi silkkiuikkuemoa.
 
Naurulokki  pesii tavallisesti ensimmäisen kerran kahden vuoden ikäisenä ja pariutuu luultavasti joka vuosi uudelleen. Se käyttää pesän rakennusaineena useimmiten järviruo´on korsia, joita molemmat emot kantoivatkin ahkerasti pesän rakennusaineiksi. Rannalta katsellessani ihmettelin, miten vauhdikkaat lokit syöksyivät juuri omaan pesäänsä, vaikka pesiä oli melkeinpä vieri vieressä.
 
Munista kuoriutui vajaan neljän viikon haudonnan jälkeen toisille pareille kaksi, toisille kolme täplikästä poikasta. Viikon ikäisinä poikaset lähtivät pesästä, mutta jäivät sen läheisyyteen kaislapatjoille. Minulta väheni näkyvyys lokkien pesiin sitä myöten, kun kaislat ja ruo´ot kasvoivat täyteen mittaansa alkukesän aikana.
 
Kalalokki esiintyy koko maassa kaikkien vesien varrella. Se pesii yksittäispareina, mutta myös pikku ryhmissä ja joskus suurehkoissa yhdyskunnissakin. Kalalokki pesii ensimmäisen kerran 3 - 5 vuoden ikäisenä. Puolisot rakentavat yhdessä pesää, joka on kasvinosista kyhätty maljamainen syvennys maassa. Pesän sijainti vaihtelee paljon, tavallisesti se on maassa avoimen kasvillisuuden seassa, mutta se voi olla myös vesikivellä. Sammonlahdessa kalalokin pesä on ollut useana kesänä hulevesialtaan pienessä saaressa.
 
Kalalokki munii touko-kesäkuun vaihteessa kolme neljä munaa, joita emo hautoo vajaan kuukauden, ja samaan aikaan toinen puolisoista vartioi pesän läheisyydessä. Hulevesialtaan kalalokkiparilla on joka vuosi kuoriutunut yksi poikanen. Se nököttää heinikossa pesän läheisyydessä päivät pitkät, ja emo käy tuomassa ajoittain ruokaa. Lokinpoikaset saavuttavat lentokyvyn noin viiden viikon ikäisinä, minkä jälkeen ne itsenäistyvät.
 
Sinisorsa
on puolisukeltajasorsistamme runsaslukuisin ja esiintyy koko maassa, eniten kuitenkin maan eteläpuoliskolla. Se on hyvin sopeutuvainen ja viihtyy myös kaupungin keskustojen puistoissa.
 
Sorsa pesii tavallisesti ensimmäisen kerran vuoden ikäisenä. Pesäpaikka voi olla hyvin vaihteleva, ja naaraan rakentama pesä voi sijaita pensaan juurella, pikku saaren mättäällä tai kirjallisuuden mukaan jopa variksen pesässä.
 
Sinisorsa munii Etelä-Suomessa tavallisesti huhtikuussa 10 – 12 munaa, jotka kuoriutuvat vajaan kuukauden kuluttua. Poikaset jättävät pesän ensimmäisen elinvuorokautensa aikana. Sammonlahdessa poikaset näyttivät kuitenkin viipyilevän pesän läheisyydessä ruohikossa emon seurassa. Emo huolehtiikin poikasista, kunnes ne tulevat lentokykyisiksi parin kuukauden kuluessa. Hulevesialtailla on useitakin sorsapoikueita, joita emot kuljettavat lammelta toiselle.
 
Koko maassa pesivä telkkä on yleisin vesilintumme ja esiintyy kaikenlaisten vesien äärellä, erikoisesti metsälammilla. Pesä on usein järven lähellä puunkolossa tai uutussa, johon naaras palaa pesimään vuodesta toiseen. Telkät pariutuvat lopputalvella ja pariside kestää haudonnan alkupuolelle asti.
 
Telkkä pesii ensi kertaa kaksivuotiaana ja munii toukokuussa 8 – 11 munaa, joita se hautoo liki kuukauden. Vuorokauden ikäiset poikaset hyppäävät pesäkolosta emon houkuttelemina. Poikasten päästyä maahan emo johdattaa ne heti veteen. Poikaset seuraavat lammessa koko ajan emoaan, kunnes itsenäistyvät noin kuuden viikon ikäisinä.
 
Kanadanhanhi on alun perin pohjoisamerikkalainen laji, jota on istutettu moniin paikkoihin Euroopassa, muun muassa 1964 Suomeen. Kanadanhanhi pesii ensimmäisen kerran todennäköisesti kolmivuotiaana ja muodostaa elinikäisen parisiteen. Se sijoittaa pesän tavallisesti kasvillisuuden joukkoon rannalle tai pikku saarelle. Huhti-toukokuun vaihteessa naaras pyöräyttää 5 – 6 munaa, joita se hautoo vajaan kuukauden.
 
Kuoriuduttaan poikaset jättävät nopeasti pesän ja lähtevät seuraamaan emojaan, perhe pysyykin koossa tulevan vuoden alkupuolelle asti. Kanadanhanhet muodostavat joskus löyhiä pesimäyhdyskuntia. Sammonlahden rannalla kanadanhanhet ja valkoposkihanhet viihtyvät yhdessä, ja loppukesästä ne ruokailevat suurina parvina uimarannan nurmikoilla.

Olkihattu isolieri
kalliolta alas kieri.
Siitä veteen vieri,
vesilintu teki pesän
hautoi munat, asui kesän.
Vauvamuskari

Lähteet: Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Vauvamuskari.

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Kauniskukkainen valkopeippi on villiyrtti

Lappeenrannan Linnoituksessa kasvaa valkopeippiä, se oli minulle tämän kesän löytö. Kasvi on vanhan asutuksen lajeja. Puutarhakulttuuri levisi Suomeen 1700-luvulla, ja se vaikuttaa edelleen mm. Linnoituksen kasvillisuuteen. Lappeenrannassa ensimmäinen puutarhamestari aloitti työnsä 1728.

Valkopeipin alkuperäiset kasvupaikat ovat kaukana Itä-Euroopan ja Länsi-Aasian vuoristoissa, mistä laji on levinnyt ihmisen mukana jo kauan sitten suurimpaan osaan Eurooppaa ja Suomeenkin. Maamme eteläosissa se kasvaa yleisenä muhevassa, typpipitoisessa maassa nokkosen seuralaisena, mutta harvinaisena Tunturi-Lappiin saakka.

Suomessa peipit eivät juuri leviä luontoon. Sopivan multaisia lehtoja on vain vähän tarjolla, ja näissä alkuperäinen kasvillisuus on usein niin kookasta, että peippien on vaikea selviytyä toisten kasvien varjostuksesta. Valkopeipin siemenissä on muurahaisia houkutteleva rasvalisäke, niinpä peippi leviää muurahaisten välityksellä, tosin ne ovat hitaita pitkillä matkoilla. Omin avuin peipit lennättävät siemenensä vain muutaman metrin päähän.

Valkopeippi lienee levinnyt vasta hiljan maamme kaupunkien ja kylien liepeille. Mahdollisesti sitä on levitetty myös tahallisesti, sillä sen valkeista kukista on tehtyä rohtoa muun muassa valkovuotoa vastaan sekä epäsäännöllisten kuukautisten hoitoon. Kyse lienee signatuuriopin sovellutuksesta: valkeita kukkia valkovuotoa vastaan. Myös tulehduksiin ja ripuliin se tepsi, irrotti ysköksiä, antoi avun ruokahaluttomuuteen ja poisti verenvähyyden. Hoitoon valkopeippiä lienee käytetty lähinnä Keski-Euroopassa, sillä Suomen kasvupaikat eivät tavallisesti viittaa viljelyyn, vaan meillä valkopeippi oli koristekasvina. Sitä on käytetty myös värjäykseen, jonka tuloksena on saatu keltaväriä.

Kesä-heinäkuussa kukkiva valkopeippi muistuttaa nokkosta, paitsi että sen kukat ovat valkoiset ja pulleat. Satakuntalaiset ovat keksineet erikoisen muodon innoittamana kukalle nimen sianleuka. Rakenteeltaan kukinto on säännöllinen kuin kristallikruunu. Kaunis kukkanen - mutta kukkaskielen mukaan valkopeipin ojentaminen kosijalle on hienotunteinen tapa antaa rukkaset.

Kasvin lehdet muistuttavat nokkosen lehtiä, mutta niissä ei ole poltinkarvoja, joten lehdet eivät polta eivätkä pistele ihoa. Yleensä nämä kaksi kasvia on kuitenkin helppo erottaa jo ulkonäöstä, sillä sen valkoiset huulikukat poikkeavat täydellisesti nokkosen vaatimattomista, pienistä kukista. Lähekkäin kiehkuroissa sijaitsevat valkopeipin kukat näyttävät luultavasti pölyttäjän silmään houkuttelevilta kuin ne olisivat yksi kukka. Kukan teriö on niin pitkä, että vain pitkäkärsäiset mesipistiäiset yltävät sen pohjalla olevaan meteen. Niiden imukärsän ohjaa perille karvakiehkura, joka samalla pitää pölytyksen kannalta merkityksettömät pikkuotukset loitolla medestä.

Kasvissa on paljon A-vitamiinia sekä melko paljon C-vitamiinia ja proteiinia. Peippi sisältää myös muun muassa kaliumia, rosmariini- ja klorogeenihappoa, flavonoideja, koliinia, kasvilimaa, tanniinihappoa ja haihtuvaa öljyä. Näitä vaikuttavia aineita on eniten nuorissa versoissa.

 

Valkopeippiä voi hyödyntää ruuanlaitossa nokkosen tavoin. Sen lehdet ja versot ovat maukkaimmillaan ennen kukintaa, ja niitä voi käyttää esimerkiksi leipätaikinaan, risottoon, pastaan, keittoon sekä muhennoksiin. Lehtiä voi myös säilöä pakastamalla tai kuivattamalla. Juuret voi raastaa ja lisätä salaatteihin tai muhennoksiin, juuriraastetta voi myös pakastaa. Siemenissä on paljon rasvaa, ja ne sopivat ravinteikkaina esimerkiksi pataruokiin ja leipätaikinoihin. Valkopeippi kukkii parisen kuukautta, ja sen kukat ovat hyvänmakuisia. Kukat sopivat teehen ja jälkiruokiin. Niitä voi myös käyttää erikoisen tuoksunsa takia kimppuina esimerkiksi vaatehuoneessa karkottamaan tuholaishyönteisiä.

Ahaa, kaunotar

Iirispenkissä kitkien
huomaan nokkosen

Poltinkarvat puuttuvat
ei ole nokkonen

Kukat liljamaisen valkoiset
ei ole lilja kuitenkaan

On aivan tuoksuton
mintuksikaan sovi ei

Iiristen joukkoon jäädä saa
kaunottarena kukoistaa
valkopeippi


Arleena

Lähteet: Anna Vuori, Suomen luonnonsuojeluliitto Etelä-Karjala ry. 21.2.2020; Lasse J. Laine, Opas Suomen luontoon; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Satu Hovi, Aarrelehti 20.5.2020; Satu Hovi, Maaseudun Tulevaisuus 18.5.2020; Seppo Vuokko, Huulikukkaiskasvit. Suomen luonto. Kasvit; arleenansanomat.blogspot.com, Ahaa, kaunotar iirispenkissä 28.5.2009, Valokuvatorstai ja Runotorstai 133. haaste - Ahaa.