Kynttiläkuusi on tuttu näky Lapin postikorttimaisemista

26 joulukuuta 2020

Tähän aikaan vuodesta kuusi on odotettu vieras vihreine tuuheine oksineen, joissa loistavat kynttilät. Sen sijaan pohjoisessa itse kuuset ovat kynttilöitä.

Pitkät, paksun lumikerroksen peittämät kuuset ovat tuttu näky Lapin postikorttimaisemista, kun valkoinen vaippa peittää tienoot. Maamme pohjoisosat ovat ainoita paikkoja, joissa siperiankuusi eli kynttiläkuusi on yleisempi kuin metsäkuusi, jota myös euroopankuuseksi kutsutaan. Kynttiläkuusi on erittäin kapealatvuksinen ja lyhytoksainen verrattuna eteläiseen kuusiserkkuunsa. Se on myös euroopankuusta kapeampi, pienikäpyisempi ja jopa 20 metriä lyhyempi, mutta myös näiden kuusien välimuodot ovat Suomessa hyvin yleisiä.
 
 
Kynttiläkuusi on sopeutunut elämään arktisten olosuhteiden keskellä. Pohjoisessa yksi luonnonvalintaan vaikuttava tekijä on lumikuorma, minkä vuoksi leveäoksaisten kuusten sijaan metsämaisemaa hallitsevat kynttilämäiset kuuset. Tykkylumi on talvisin raskas taakka puille, sitä voi olla yhdessä kuusessa jopa kolme tonnia. Pohjoisen kynttiläkuuset ovat kuitenkin sopeutuneet tykkyyn. Niiden lyhyet, vain vähän ulkonevat oksat eivät katkea kovin helposti, tosin runtelee tykkylumi niitäkin.

Toinen tärkeä syy on, että pohjoisilla leveyksillä puita kasvaa harvemmassa. Niinpä kynttilämäinen kuusi pääsee pitkän latvuksensa avulla sitomaan alhaalta paistavan auringon valoa tehokkaasti, sanoo puun latvusmuodon ekologiasta väitöskirjansa tehnyt Helsingin yliopiston lehtori ja metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen.
 
 
Vuonna 2019 toimittajana, kirjailijana ja luontokuvaajana tunnettu Kimmo Ohtonen jakoi sosiaalisessa mediassa kuvan lumen peittämästä kynttiläkuusesta Kuusamon vaaroilla, kuvan alle hän oli kirjoittanut: ”Isona minusta tulee kynttiläkuusi”. Lukuisat ihmiset innostuivat kommentoimaan ja tunnustamaan rakkautensa karunkaunista vanhaa puuta kohtaan. Kimmo Ohtonen oli mennyt kuusamolaislähtöisen kirjailijan Tommi Kinnusen kanssa niin pitkälle, että he olivat alkaneet puolileikillään pohtia kynttiläkuusten faniryhmän perustamista.
 
Mikä kynttiläkuusessa sitten lumoaa? Kenties hämärä kuusikko heijastelee pohjoisen kansan melankolian sävyttämää mielenmaisemaa. Kimmo Ohtosen sanoin "Kun horisontti on jossakin tiheiden oksien takana ja valonsäteet eivät löydä meitä, hämärä metsä herättää alkukantaisia vaistoja. Ehkäpä se vie aikamatkalle esi-isiemme jäljille, kivikautisten ihmisten luokse, jotka elivät itseään mahtavampien luontokappaleiden keskellä. Ehkäpä ristiriita ihmisen ja luonnon välillä osaltaan selittää, miksi pohjoisen vanhat kynttiläkuuset vetävät ihmisiä puoleensa eri puolilta Suomea."
 
 
Metsäntutkimuslaitoksen mukaan Suomen metsistä vajaa neljännes on kuusimetsiä, joissa kasvaa peräti 27 erinäköistä kuusityyppiä. Lajin erikoistyypit poikkeavat toisistaan kasvutavan, neulasten värin tai rungon, kuoren ja käpyjen rakenteen perusteella. Varsinaisia kuusilajeja luontaisesti on tosin vain yksi, euroopanmetsäkuusi sekä sen alalajina siperianmetsäkuusi eli Lapin kynttiläkuusi. Joissain teoksissa siperiankuusi kuitenkin luokitellaan omaksi lajikseen.
 
 
Kuusi on sydäntalven ehdottomasti tunnetuin puu lähes kaikkialla maailmassa. Tosin Suomessa joulukuusiperinne on vielä melko nuori, sillä se alkoi yleistyä vasta 1800-luvun loppupuolelta. Sen sijaan esimerkiksi Saksassa on jo 1500-luvulla koristeltu huoneita joulun aikaan vihrein kuusenoksin, sittemmin oksat korvattiin kuusenlatvoilla ja kokonaisilla kuusilla. Kuusen nykyisen perinteen joulupuuna uskotaan siis olevan peräisin Saksasta.
 
Ensimmäinen julkinen kuusi pystytettiin Strasbourgiin 1605, joka oli tuolloin osa Saksaa. Saksassa joulupuuna pidettiin kuitenkin saksanpihtaa, jota nykyisin kasvatetaan myös pihoissa koristepuuna. Meilläkin tunnetussa saksalaisessa joululaulussa "Tannebaum" joulupuulla tarkoitetaan nimenomaan saksanpihtaa, josta on Suomessa käytetty lisäksi nimityksiä saksanjalokuusi ja saksankuusi. Saksalaiset ovat sittemmin vieneet joulupuuperinteen myös Amerikkaan.

Metsän kynttiläkuuset
taiot tummiksi pylväiksi
sinistä taivasta vasten
silloin tällöin
auringonpunalla koristelen.

Hämyisän sinistä katsettasi
lepuuttelet maiseman rauhassa.
Anteliaasti tarjoilet rohtoa
sinisestä maljasta…
Elma Kunnari

Lähteet: Jukka Ukkola, Suomen Kuvalehti 24.12.2010; Kimmo Ohtonen, Kilpailu valosta: Metsäkuusen tarina. Apu 14.4.2019; Luke Luonnonvarakeskus; LuontoPortti; LuontoPortti. Verkkolehti; Lusto Suomen Metsämuseo. Kysy museolta.fi; Mustila. Arboretum; Sari Jantunen 21.8.2015; Elma Kunnari, Lapin kaamos -runon ensimmäinen ja viimeinen säe. Sallan tiedotuslehti 3/2016.

LUE LISÄÄ

Kuusenkäpy on tuhti eväspaketti

19 joulukuuta 2020

Aina ei tule tähyiltyä pitkien puiden latvuksiin, mutta kun näin liki kolmekymmentämetrisen kuusikomeuden makaavan maassa pitkin pituuttaan, niin näky oli havahduttava – paksu runko ja suuri latvus, jonka pitkistä oksista roikkui uskomattoman paljon käpyjä. Mökin viereisen hakkuuaukon reunasta tuuli oli nimittäin kaatanut alkukesällä pitkän kuusen, jonka mieheni karsi ja sahasi pölkyiksi – tulipa paljon saunapuita.

Vaikka tuulen kaataman kuusen oksat notkuivat nyt kävyistä, on käpysato ollut pitkään alamaissa. Turun yliopiston erikoistutkijan Vesa Selosen mukaan taudit ja hyönteiset saattavat verottaa siemensatoa enemmän leutoina kuin kylminä talvina. Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat, sillä tänä vuonna sato oli pitkästä aikaa hyvä varsinkin eteläisessä Suomessa. 

Kuusen käpyjä kerätään vain hyvinä satovuosina. Runsaat satovuodet ovatkin käpyjen kerääjille vilkasta aikaa, sillä talteen olisi saatava mahdollisimman paljon siemeniä sisältäviä käpyjä taimien kasvattamista varten.  Kerätyt siemenet toimitetaan taimitarhoille, joissa niistä kasvatetaan pottitaimia.

Hehto eli sadan litran säkki käpyjä painaa reilut 30 kiloa, ja sadasta litrasta kuusenkäpyjä tulee 0,6 - 1,5 kiloa puhdistettuja siemeniä. Kilosta siemeniä saa kasvatettua taimitarhalla yli 100 000 taimea, joten pieneltä tuntuvat kilomäärät tuottavat kuitenkin suuren määrän taimia. Runsaat kaksi sataa tuollaista pientä kuusentainta mekin istutimme saaren hakkuualueille viime kesänä. 

 
Kävyt muodostuvat havupuiden kukinnoista. Hyvän kukinnan taustalla ovat edelliskesän lämpimät säät, jotka edistävät kukka-aiheiden muodostumista. Kun kuuset kukkivat punaisenaan, käpysadosta voidaan odottaa runsasta. Käpy on siis kuusen emikukinto, joka pölytyksen jälkeen puutuu ja kääntyy sitten roikkumaan oksasta alaspäin.

Siemenet kehittyvät kävyn suomujen suojassa ja saavat suomun seinämästä lenninsiiven, jonka avulla ne kypsyttyään liitelevät kevättalvella hangelle tai sulaan maahan - mikäli niitä ei ole ehditty syödä parempiin suihin tai nokkiin ennen sitä. Mikään eläin ei kuitenkaan syö käpyä sellaisenaan, vaan kaivaa ruuakseen kävyn suomujen sisältä öljypitoisia siemeniä.

Havupuun siemenessä on kaikki, mitä nuori kasvi tarvitsee kasvun alkupyrähdykseen: runsaasti energiaa, proteiinia ja rasvaa. Ei siis ole ihme, että monet eläimet näkevät kovasti vaivaa saadakseen puunsiemeniä ravinnokseen. Tällaisia siemensyöjiä ovat oravat, käpytikat, käpylinnut sekä metsämyyrät ja -hiiret sekä monet muut eläinlajit, joista jokainen tavoittelee siemeniä omalla tyylillään ja välineillään.

 
Metsän eläimistä erityisesti oravat ovat riippuvaisia käpysadosta, ne ravitsevatkin itseään mieluusti kuusen siemenillä. Oravien jälkeensä jättämät kävyt on helppo tunnistaa, eikä niitä oikeastaan voi sekoittaa muiden syöjien jälkiin. Metsähiiret ja metsämyyrät kiipeilevät puolestaan hämärän aikaan hakemaan puista ravintoa, mutta hyödyntävät myös lintujen ja oravien maahan pudottamia käpyjä. Myös urpiaiset ja tiaiset saattavat syödä havupuiden siemeniä, jos vain saavat kävyt rikki.

Käpytikka ja käpylinnut ovat nimensä mukaisesti käpyjen avaamisen ammattilaisia. Esimerkiksi käpytikka etsii sopivan näköisen kuolleen puun, johon se hakkaa kävyn mentävän kolon. Tätä koloa hyödyntäen lintu saa kammettua nokallaan kävyn suomut auki. Myös ristinokkaiset käpylinnut ovat erikoistuneet käpyjen käsittelyyn, eivätkä pikkukäpylinnut käytännössä syö mitään muuta kuin kuusenkäpyjä ja isokäpylinnut männynkäpyjä. Käpylinnuilla on omanlaisensa taktiikka: käpy näyttää aivan ehjältä, mutta jokainen suomu on siististi leikattu pituussuunnassa halki ja siemen napattu notkean kielen avulla talteen.

 
Paitsi tärkeään tehtäväänsä eläinten ruuaksi, käpyjä voi käyttää myös leikkiin ja askarteluun. Lapsuuteni leikeissä minulla oli kuusenkävyistä tehtyjä tikkujalkaisia lehmiä, kävyistä sain myös oivalliset seinäkellon puntit. Aikuisena olen askarrellut kuusenkävyistä jouluksi niin kransseja kuin enkeleitäkin.

käpy ei puhu,
kuusen käpy, eikä männyn,
mutta
kuiskata osaavat.

kun hiljaa heitä kuuntelee niin
ymmärtää miksi kannattaa
välillä
olla vain
käpy.

käpy on puun juttu,
ihmisillä toisenmoiset,
mutta
kummallakin samanmoiset.

Esa Kärhä

Lähteet: Hannu Kaskinen, Taloustaito 14.7.2020; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat 27.11.2014; Leena Kalliokoski, Kotiliesi. Käsityö 28.10.2018; Mari Pihlajaniemi. Luonto, Satakunnan Kansa 15.8.2020; puuntuottajat.com. admin 25.2.2013; Sauli Sarkanen, Sydän-Hämeen lehti 19.1.2020; TAtu Hokkanen, Luonnonvarakeskus Luke 21.3.2019;Turun Sanomat, Luonto 13.11.2012; UPMMETSÄ; vintti.yle.fi/lauantaivekkari; Esa Kärhä, esutsu.blogspot.com. samanmoiset… 19.10.2016.

LUE LISÄÄ

Juhannusyönä kukkiva sananjalka

12 joulukuuta 2020

Sananjalkakasvusto varjostaa tehokkaasti metsänpohjaa, ja saniaismetsänäkymä on kuin esihistorialliselta ajalta. Maamme komeimpiin saniaisiin kuuluva sananjalka muodostaa laajoja kasvustoja tuoreissa ja kuivahkoissa harvapuustoisissa metsissä. Sitä tavataan myös kulo- ja hakkuuaukioilla, tien- ja radanvarsilla sekä rehevissä puroympäristöissä. Laji on erittäin yleinen Etelä- ja Itä-Suomessa sekä Keski-Suomen eteläosissa, pohjoisempana laji kuitenkin harvinaistuu nopeasti ja esiintyminen muuttuu satunnaiseksi.
 
 
Sananjalan maavarsi on vaakasuora ja levittäytyy laajalle. Siitä kohoaa yksittäin kolmiomaisia lehtiä, joiden varsi voi olla pituudeltaan jopa 1,5 metriä. Itse lehti eli lapa on puoli metriä pitkä ja kova. Muiden saniaisten tapaan sananjalka on itiökasvi, jonka itiöpesäkeryhmät kehittyvät hieman erikoisesti kiertyneen lehdenreunan suojiin ja kypsyvät heinä-elokuussa. 

Meillä sananjalka lisääntyy itiöistä kuitenkin vain metsäpaloalueilla, joissa lämpötila kohoaa kyllin korkeaksi itiötaimien kehittymistä varten. Sen sijaan sananjalka leviää tehokkaasti juurakkonsa avulla ja joskus leviämisvauhti voi olla useita metrejä kasvukaudessa. Sananjalka on ns. pioneerilaji, joka voi joskus jopa haitata puiden taimien kasvua, varsinkin jos metsänuudistamiseen on käytetty siemenkylvöä.

Mutta mistä tämä saniaiskasvi onkaan saanut nimen sananjalka tai sanajalka, kuten sitä aiemmin kirjoissa kutsuttiin? Kielentutkija Kirsti Aapalan mukaan jalka tarkoittaa erilaisia kantaosia tai vartta. Nimen toinen osa sana juontuu kai puumerkkiä tai kirjaimia muistuttavasta kuviosta, joka tulee näkyviin, jos osaa leikata lehtiruodin viistosti poikki sen paksuimmasta kohdasta, läheltä maata. Myös valkean perussolukon ympäröimä viisisakarainen kuvio tulee näkyviin parhaiten ennen lehtien puhkeamista. Sananjalan juurakostakin on etsitty salaisia viestejä tai vihjeitä.

 


Keväällä maasta kohoavaa, koukistuneita linnun varpaita muistuttavaa sananjalan versoa on sanottu joillain hämäläismurteen alueilla kananjalaksi. Paikoin on käytetty myös nimeä harakanvarvas. Toiset näkivät versossa puolestaan vainajan nyrkkiin puristuneen käden, niinpä kuolleenkoura on yksi kasvin vanhoista laajalle levinneistä ja aiemmin kasvioissa käytetyistä nimistä. Sananjalat on liitetty muutenkin kuolleisiin, mistä kertovat nimet kalmaheinä ja kalmaruoho. Sananjalkoja on pantu myös vainajan alle arkkuun, mistä puolestaan johtuu kannakselainen nimi kuolleenvuode.  
 
Sananjalan nuoria lehtiversoja eli kuolleenkouria käytetään aasialaisessa keittiössä ruoaksi. Erityisesti Japanissa ja Koreassa niitä pidetään herkkuna, jota myydään säilykkeenä, valmiiksi ryöpättynä ja tuoreena paikallisilla toreilla. Kuolleenkourat ryöpätään miedossa ruokasoodavedessä ja niitä voidaan nauttia parsan korvikkeena. Täyskasvuinen sananjalka on myrkyllinen ja sisältää aineita, jotka voivat aiheuttaa mahasyöpää, mutta kuolleenkourissa myrkkyjä on vähemmän. Sananjalankin myrkyt ovat vesiliukoisia.

Vanhan uskomuksen mukaan juhannusyönä saniaisen kukan nähnyt saa ikuisen onnen ja kaikkea, mitä ikinä osaa toivoa. On nimittäin kerrottu, että kukasta muodostuu ja katoaa siemen yhdessä silmänräpäyksessä. Jos on tarpeeksi nopea ja ehtii napata kukan tai siemenen, saa haltuunsa taikavoiman, jonka avulla pysty muuttumaan näkymättömäksi ja näkemään virvatulien palavan. Aarnivalkealta eli vanhan aarteen kätköpaikalta saattoi löytää rikkauksia, joita kummitukset, hirviöt tai käärmeet vartioivat, mutta näkymättömäksi muuttunutta aarteenetsijää ne eivät huomanneet. Sananjalan aarteenkoura-nimitys liittyy suoraan tuohon uskomukseen, että aarnivalkean alle kätketty aarre on löydettävissä.

 

 
Tutkija Kirsti Aapalan mukaan Viron juhannusyö on luvannut vielä suomalaistakin enemmän: Sananjalan siemenen löytäjä saa tietää kaikki salaisuudet, ymmärtää kaikkia kieliä ja osaa avata kaikki lukot! Vaikka sananjalan mystiikka liitetään vahvasti varsinkin Lounais-Suomeen ja Baltiaan, sen mahti levisi jopa eteläiseen Eurooppaan, niinpä kansan taikauskoa paheksuneen katolisen kirkon piti vuoden 1612 Ferraran kirkolliskokouksessa kieltää kasvin keruu juhannusyönä. Todellisuudessa saniaisiin kuuluva sananjalka on itiökasvi, eikä se siksi kuki.

 
Laji on hyvin hallanarka, ja lehdet kuihtuvat syksyllä heti yöpakkasten jälkeen. Kuivattuja sananjalkoja on käytetty eri puolella Eurooppaa moneen tarkoitukseen, muun muassa patjojen täytteenä, polttoaineena, saippuan korvikkeena ja eläinten kuivikkeena. Sananjalkoja on pidetty vahvoina kasveina, siksi niitä on kerätty myös voimaannuttamaan heikkokuntoisia ihmisiä. Sananjalkapatjojen uskottiin vähentävän nukkujan kolotuksia, samoin syöpäläiset kaikkosivat. Kansanlääkinnässä sananjalkaa on käytetty esimerkiksi kihtiin ja suolistomatoja vastaan.

”Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä. Silloin Aalo muisti vanhan taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilautti sitä kolmasti yli suonsilmän. Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niin kuin sininen liekki. Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa, aina Juhannusyönä. Ja tämän sinisen sananjalkakukan ympärillä, joka oli sinistä tulta, niin kuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakäärmeet päät pystyssä elikkä myöskin niin kuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa kahden puolen, niin kuin se olisi uhrituli ollut.” Aino Kallas

Lähteet: Emilia Pippola. Luontoliitto. Metsäblogi 3.11.2014; Fando. Luontoympäristö; Luopioisten kasvisto; Kirsti Aapala, Kielikello 2/2013; Noidankoto.blogspot 17.6.2014; Sini Sovijärvi. Yle Oppiminen 18.6.2015; Turun Sanomat. Lukemisto 2.7.2005Yle Oppiminen 9.8.20017, perustuu ohjelmaan Ekolokero; UPM Forest Life; Aino Kallas, Sudenmorsian 1928.

LUE LISÄÄ

Nimensä veroinen löyhkäsilokka

05 joulukuuta 2020

Vuosien saatossa mökkimaisemat ovat osoittautuneet erinomaisiksi paikoiksi tehdä mielenkiintoisia löytöjä luonnosta - niin kävi tälläkin kertaa, kun mieheni huomasi kävelyretkellä polun vieressä pensasmaisia, ruskeita sieniä. Tämä "sienipensas" oli muodostunut juuresta yhteen kasvaneista muutaman millin levyisistä haaroista, joiden sormimaiset liuskat olivat noin viiden sentin mittaisia. Pienen selvitystyön päätteeksi totesimme, että metsässä tavattu sieni on löyhkäsilokka, jonka väri voi vaihdella ruskeanvioletista punertavaan. Silokoiden sukuun kuuluva löyhkäsilokka viihtyy sammaleisissa havumetsissä, usein kuusen alla neulaskarikkeella. Nämä mieheni havaitsemat sienet kasvoivat metsäisen rinteen alapäässä, jossa maahan on varastoinut hyvin kosteutta. Tämän saman rinteen alla kasvaa myös maariankämmeköitä. 
 
 
Sienikirjailija ja biologi Jarkko Korhonen sanoo, että sieniä kannattaa yleensäkin haistella, sillä jokaisella niistä on oma ominaistuoksunsa. Hän jatkaa, että sienten haistelu on yhtä jännittävää kuin viinin nuuhkiminen. Kokeilumme mukaan löyhkäsilokka haisee nimensä mukaisesti pahalta, vähän kuin mädäntyneeltä kaalilta. Löyhkäsilokka onkin yksi voimakkaimmin tuoksuvista sienistämme, ja hajun voi havaita jo kymmenen metrin päähän. Nuori sieni ei kuitenkaan aina haise, vaan voimakkaimmin löyhkä tuntuu sienten vähän kuivahdettua.
 
 
Löyhkäsilokkaa voidaan monien muiden sienien tapaan käyttää lankojen värjäämiseen, jolloin lopputuloksesta tulee sinertäviä tai hieman turkoosiin taittuvia lankoja. Löyhkäsilokka on vähän harvinaisempi sieni, joten joskus sitä joutuu keräämään värjäystä varten useana syksynä.

Eräs sukulaiseni oli kuitenkin löytänyt kerran niin suuren silokkaesiintymän, että päätti kokeilla niillä värjäämistä. Hänen sanojaan lainatakseni väristä tuli lähinnä mummonkalsarin sävyistä, ja lisäksi kaikkialla haisi niin vahvasti sienen ominaistuoksulta, että pitäisi löytää lähes idioottivarma ohje violetin sävyjen saamiseksi, ennen kuin hän lähtisi siihen puuhaan uudelleen.

Sienessä on hauska olla jonkun kanssa
huudellaan jottei eksytä eri suuntiin 

Pentti Saarikoski

Lähteet: Reijo Järvinen, Turun Sanomat 10.7.2008; Leena Riihelä, Riihivilla, Dyeing with natural dyes 30.8.2007, 2.12.2014; Mikkelin Kaupunkilehti; Sami Takala, Helsingin Sanomat 15.10.2012; Outi Sipilä, Coloriasto; Topi Linjama, Suomen Luonto 6/2016; Heli Niskanen; Annukka Partanen; Pentti Saarikoski, Toisia runoja.
LUE LISÄÄ