Verkkoja kokemassa Saimaalla

 

Saimaalla kävi aurinkoisena elokuun lopun iltana vieläkin aikamoinen aallokko, kun läksimme kokemaan viittä verkkoamme. Ne oli viety edellisiltana kalastamaan yöksi. Yritimme nostaa ne heti aamulla, mutta tuuli kävi niin voimakkaasti pohjoisesta, että en jaksanut pitää venettä linjassa soutamalla. Aallot olivat minua vahvempia, ja vene eteni koko ajan verkoista yrityksestäni huolimatta.


Nyt meillä oli uusi yritys. Ajettiin kauimmaisille verkoille, sen jälkeen soutaja aloitti työnsä. Onneksi tuuli silloin oli jo laantumassa. Yksi toisensa jälkeen mieheni nosteli verkkoja veneeseen 12 metrin syvyydestä. Kalojakin tuli, vaikka ei mitään Pietarin kalansaalista.
 
Lokeilla on tarkka nenä tai tarkat silmät. Ne olivat nimittäin heti kieppumassa veneemme ympärillä, kun verkkoja ruvettiin nostamaan ylös järvestä. Lokit ovat tottuneet saamaan kalastajilta makupaloja, eivätkä pettyneet nytkään. 

Takaisin mökille päästyämme kalamies vei verkot riippumaan narulle ja päästeli kalat irti – siis  ahvenet, muikut, särjet ja kuoreet sekä verkon helmaan sotkeutuneen ravun. Se pääsi takaisin ryömimään pitkin Saimaan pohjaa.

Kun otin kuoreen käteeni, nenään kävi outo, mutta tuttu tuoksu. Sen sanotaan muistuttavan tuoretta kurkkua. Haju ei siis ole huono, mutta  silti se on tehnyt kalasta ruokakäytössä epäsuositun.

Kuore eli norssi näyttää melkein läpikuultavalta, koska se on väritön ja ohut kala, vain selkä vivahtaa vihreälle. Hentoisella kalalla on kuitenkin suuri suu, jossa on monta terävää hammasta, ja alaleuka on huomattavan pitkä. Kuoreella on rasvaevä eli se kuuluu lohikaloihin.

Kuoreesta on monta muotoa; on vaeltavia, murtovesi- ja sisävesikantoja. Sisävesissä saattaa samassakin järvessä elää rinnan hidas- ja nopeakasvuisia kuoreita eli iso- ja pikkukuoreita. Kuore elää kaikkialla Suomen rannikolla ja sisävesissä lukuun ottamatta Lappia. 


Kaikki kuoreet ovat ulappavesien parvikaloja, jotka viihtyvät parhaiten pinnan tuntumassa tai välivedessä. Ne pitävät viileästä ja painuvat kesäpäivinä pohjalle, mistä nousevat vasta illan hämärtyessä lähemmäs pintaa saalistamaan. Aikuisten kuoreiden tärkeintä ruokaa ovat pohjaeläimet ja kalanpoikaset, joiden syömiseen kuore tarvitsee ne terävät hampaat.

Kuore on aikaisemmin ollut tärkeä saaliskala, jota on kutuaikaan saatu ja syöty suuria määriä. Nykyisin kuoretta pyydetään lähinnä rehuksi eikä sitä juuri arvosteta ruokakalana. 

Ahven on niin tuttu, että sitä tuskin voi sekoittaa muihin kotimaisiin kaloihin. Kukapa meistä ei olisi käynyt ongella lapsena! Ahven liikkuu päivällä ja pyydystää kaloja useimmiten pienissä parvissa, monesti rantajyrkänteiden syrjällä. Yöksi parvet kuitenkin hajaantuvat ja ilmeisesti juuri silloin käyvät pyydyksiin. Verkon silmäkoko ratkaisee, tarttuuko siihen pieniä vai isoja ahvenia.

 

Kuvassa näkyneet pari kuoretta sain tutkittavakseni, muut oli jo järvellä viskelty lokeille. Ahvenet ja särjet päätyivät ravunsyöteiksi, mutta muikut perattiin paistamista varten. Tyhjät verkot jäivät kuivumaan rantatuulen heiluteltavina, mutta ne viedään pian verkkovajaan odottamaan syksyn muikkukautta. 

Anna Antti ahvenia,
Pekka pieniä kaloja,
Jussi muita jullikoita,
Heikki hevosen kokoisia. 

Värssyjä

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Luonnonvarakeskus Luke, Juha Raitaniemi; Värssyjä. Suomen luonnonsuojeluliitto; YLE Luonto.

PS Tänään vietetään Suomen luonnon päivää. Suomen lippu liehuu salossa sen kunniaksi. Lähde mukaan päivän tapahtumiin!

LUE LISÄÄ

Lillukan marjat kuin punaiset helmet

Luultavasti olet nähnyt tienpientareilla tai hakkuuaukeilla kirkkaanpunaisia pieniä marjoja, jotka ovat kuin kiiltäviä helmiä. Ne ovat lillukan marjoja. Kasvin valkeat pienet kukat ovat puolestaan niin vaatimattoman näköisiä, ettei niihin juurikaan kiinnitä huomiota.

Nimitykset hevosenmarja, kivimarja, koiranpuolukka, koninpuola ja pirunpuola ovat voineet tarkoittaa myös lillukkaa, jota on pidetty vähäpätöisenä ja syömäkelvottomana marjana. Samaa nimitystä on tosin käytetty ruohokanukan marjasta, variksenmarjasta ja juolukasta.

Marjakasvina lillukalla ei ole juuri mitään arvoa kansan keskuudessa, niinpä sitä väheksyviä nimiä ovat ainakin ämmä-alkuiset nimitykset, kuten ämmänhillikka ja -marja, ämmänlitukka ja -viinamarja. Lillukka on tunnettu myös sellaisilla kansanomaisilla nimillä kuin linnunmarja, lintukka, kissan- ja kivilillukka sekä hämmälillukka. Nimi lillukka on muodostettu -kka-johtimella, kuten mustikka, puolukka, juolukka ja mansikka. Länsimurteista lillukasta on käytetty myös nimitystä lintikka.

 

Lillukan kiiltäviä koristeellisia marjoja luullaan jopa syömäkelvottomiksi, eikä moni ole niitä edes maistanut. Lillukan hedelmät ovat kuitenkin syötäviä, kirpeytensä ja kuulautensa ansiosta piristäviäkin. Ne ovat jopa raikkaanmakuisia, mutta suurikivisiä ja isotöisiä kerätä. Toisten mielestä marjoissa on miellyttävä hapan maku, minun mielestäni ne ovat aika raikkaita. Laitoin alla olevan kuvan marjat koristamaan täytekakkua. Siitä tulikin pirteä lillukka-kermakakku.

 

Kunnon marjasaaliin kokoamiseksi on tosiaan nähtävä vaivaa, sillä yleisesti lillukassa on vain yhdestä neljään pikkuruista pallomaista osaa, ja marjovia varsiakin on hyvin harvassa. Mutta jos kärsivällisesti kokoaa marjoja tarpeeksi paljon, niistä saa hyvää hyytelöä punaherukan tapaan laitettuna, lillukoita voi myös sekoittaa muiden marjojen joukkoon. Ainakin pula-aikaan lillukoista on keitetty hyytelöä ja hilloa. Kauniinpunainen hyytelö valmistetaan puristetusta mehusta, johon lisätään marjoja vastaava määrä sokeria. Suuret siemenet voivat haitata hillossa, joten ne on syytä siivilöidä pois. Lillukanmarjojen paras poiminta-aika kestää heinäkuun loppupuolelta syyskuuhun.
 
Lillukoiden nuoria, puhtaita ja terveitä lehtiä kannattaa kerätä varastoon talven varalle, sillä varsinkin hiostetut lehdet ovat maukkaita juoma-aineksia. Lillukan lehdet irrotetaan käsin alkukesällä ennen kukintaa siten, että ruotia tulee mahdollisimman vähän mukaan.

Kaunis ja syysväriltään upea lillukka sopii hyvin myös kasvatettavaksi puutarhassa, jonne se on helppo siirtää luonnosta. Lillukka peittää maanpinnan tehokkaasti rönsykasvustollaan, joten se soveltuu esimerkiksi pihapuiden ja -pensaiden alustoille. Viljeltynä teeyrttinä lillukka on satoisa ja hyvänmakuinen. Teollisuuden tarpeisiin lillukan marjasato ei kuitenkaan riitä.

Teoksessa Mihin marjamme kelpaavat Toivo Rautavaara ja Pekka Knuuttila mainitsevat ukrainalaisen tohtori Firtšukin, joka keksi 1967 lillukan marjojen yllättävän ominaisuuden: lillukkamehu tappaa jopa minuutissa ihmisen kiusallisia loisalkueläimiä, ameboja ja siimaeliöitä. Keksinnön sovellus käytäntöön on jäänyt kuitenkin toteuttamatta. Valko-Venäjällä lillukkaa on haudutettu yhdessä muiden kasvirohtojen kanssa, ja saatua lientä on käytetty sampoon tapaan hiustenpesuaineena estämään tukanlähtöä.

Monivuotinen lillukka kuuluu vatukoiden sukuun samoin kuin mesimarja, vadelma ja lakka. Se on monivuotinen, hyönteispölytteinen 15 – 35 cm korkea ruoho. Lillukka on kuivien kankaiden indikaattorilaji, mutta se menestyy monenlaisissa kosteahkoissa ja vähintään keskiravinteisissa metsissä. Lillukka hyötyy ihmisten toiminnasta, sillä harvennusten ja hakkuiden myötä valo lisääntyy, kasvustot tihenevät ja laajenevat sekä marjominen paranee.

 

 

Lillukka on myös siirtynyt avoimemmille paikoille, kuten pientareille, ahoille, kedoille, hakamaille ja hakkuuaukeille, jopa paahteisille ratavalleille. Sen rönsyt luikertavat maata ja kivikkoja myöten hakemaan uutta juurtumissijaa, ne voivat myös ylittää tai kiertää epäsuotuisat esteet. Yhdessä kesässä lehdellinen pintarönsy voi kasvaa 3,5 metriä, jolloin yhden kasvin rönsyjen yhteispituus saattaa olla jopa 40 metriä. Rönsyt juurtuvat loppukesästä ja tytäryksilöt itsenäistyvät, kun yhteys emokasviin katkeaa rönsyn lakastuessa. Lillukan varsi on karhea ja harvakseltaan hentopiikkinen. 

Lillukka leviää erittäin tehokkaasti juuri kasvullisesti: sen tyveltä kasvamaan lähteneet rönsyt ovat sanonnasta kuuluisia lillukanvarsia, joihin kulkija tai puhuja voi takertua. Marjoja syövät nisäkkäät ja linnut levittävät kasvin siemeniä, mutta suvullinen lisääntyminen on silti harvinaista.

 

 

Lillukka on koko Suomessa yleinen, mutta vain harvoin kasvillisuuden valtalajina. Lillukka on arvostetun mesimarjan lähisukulainen, mutta näiden kahden marjan arvostus on tyystin erilaista.

Pohjoisessa lillukka risteytyy melko yleisesti mesimarjan kanssa, tosin risteymä eli mesilillukka jää melkein aina hedelmättömäksi, mutta leviää rönsyjensä avulla laajoiksi kasvustoksi. Mesilillukka on melkoisesti mesimarjan näköinen, mutta kasvaa rehevämmin ja kukkii koreammin. Pohjois-Suomessa se on yleisempi kuin kumpikaan kantalajeista, mutta etelässä harvinaisempi.

Tuoksuu villit mansikat,
vadelmat ja lillukat.
Eipä maistu mikään muu,
on jo metsän heinäkuu.

Sirkka viulun virittää,
soittojansa sirittää.
Ilta hämyyn kietoutuu,
onkohan jo elokuu?

Värssyjä

Lähteet: Arktiset Marjat ry; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lapin ammattiopisto. Virtuaalikylä; LuontoPortti; Ruokatieto. Luonnonmarjat; Seppo Vuokko, Ruusukasvit. Suomen luonto. Kasvit; suomisanakirja; Tieteen termipankki; Toivo Rautavaara, Pekka Knuuttila, Mihin marjamme kelpaavat; Yrttitarha; Värssyjä. varssuja.wordpress.com.

LUE LISÄÄ

Vaateliaat variksenpojat

Nykyisin varis harmaatakki on hyvin yleinen näky kaupungeissa, mutta vielä muutama vuosikymmen sitten se oli viljelysmaiden ja asutetun rantamaiseman laji. Kun väki muutti maalta kaupunkiin, varikset muuttivat perässä. Kaupunkiympäristö tarjoaakin varikselle suotuisan elinympäristön, josta pedot puuttuvat lähes kokonaan, ihmisten varisvaino on vähäistä ja ravintoa saatavilla runsaasti.

 

Varikset pesivät sekä ihmisasumusten lähettyvillä että rantojen metsiköissä koko maassa. Kaupunkivarikset puolestaan pesivät puistoissa ja hankkivat ruokansa kadulta. Tavallisesti varikset elävät elinikäisessä parisuhteessa ja rakentavat joka vuosi uuden pesän. Naaras munii huhti-toukokuussa viidestä kuuteen munaa ja hautoo niitä kolme viikkoa. Sinä aikana koiras pitää vahtia pesän lähellä ja tuo ruokaa hautovalle naaraalle. Molemmat vanhemmat ruokkivat pesäpoikasia oksentamallaan ruualla kuukauden ajan, kunnes poikaset ovat lentokykyisiä ja valmiita jättämään pesän. 

 

Tosin poikasten ruokkiminen jatkuu vielä pesästä lähdön jälkeenkin, jolloin emot syöttävät niitä enimmäkseen hyönteisillä, nilviäisillä ja jätteillä. Varis on taitava punnitsemaan, mitä ravintoa kannattaa milloinkin etsiä ja syödä suhteessa sen saatavuuteen. Toisaalta se ei ole nirso ruuan suhteen, vaan sille maistuu kaikki, mikä nokkaan mahtuu. Ihmisen näkökulmasta varikset ovatkin erinomaisia teiden, katujen ja kadunvarsien siivoajia.

 

Seurasin tätä varisperhettä eräänä varhaisena heinäkuun aamuna, kun perhe tepasteli verkkaisesti tyhjällä kadulla suuhunpantavaa etsiskellen. Poikaset seurasivat tarkasti emojaan, opitut käyttäytymispiirteet siirtyivät näin aikuisten esimerkin kautta seuraavalle sukupolvelle.

 

Näillä varisvanhemmilla oli kaksi äänekästä poikasta, jotka anelivat emolta ruokaa välillä melko aggressiivisestikin. Toinen pojista oli oikein vaatelias, ja se saikin mielestäni useammin evästä kuin hiljaisempi sisarensa.

 

Kuvaamani variksenpojat olivat ilmeisesti syöneet linnuille sopivaa ruokaa, sillä niiden musta-harmaa höyhenpeite näytti olevan erinomaisessa kunnossa. Jos poikasia on ruokittu hampurilaisjätteillä tai muulla ravintoarvoltaan heikoilla eväillä, tämä ns. roskaruoka aiheuttaa todennäköisesti A-vitamiinin esiasteen eli karotenoidien puutetta. Vitamiinipuutos heikentää sulkien ja höyhenpuvun kehitystä, mikä puolestaan ilmenee valkoisina juovina ja läiskinä siipisulissa.

Minusta oli hauska seurata emojen ilmeitä, miksei poikastenkin. Lopettaisivat jo, näytti  toinen emoista ajattelevan, käänsi selkänsä ja lähti etsimään rauhallisempaa kadunpätkää.

variksenpojat odottavat ilmaa siipiensä alle
varpaat asvaltilla tuulevat
taivaanrantaan kuin pilvet tyynellä
odottavat poikia tuulessa lentämään 

Runotorstai

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut; Varis; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Luontoilta, toimittanut Veikko Neuvonen; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Tunturisusi; Ville Vanhala, Yle Uutiset 29.11.2019; erikeeperin runnoja. Aihearkisto: Runotorstai. Odotus 16.6.2011.

LUE LISÄÄ