Lillukan marjat kuin punaiset helmet

Luultavasti olet nähnyt tienpientareilla tai hakkuuaukeilla kirkkaanpunaisia pieniä marjoja, jotka ovat kuin kiiltäviä helmiä. Ne ovat lillukan marjoja. Kasvin valkeat pienet kukat ovat puolestaan niin vaatimattoman näköisiä, ettei niihin juurikaan kiinnitä huomiota.

Nimitykset hevosenmarja, kivimarja, koiranpuolukka, koninpuola ja pirunpuola ovat voineet tarkoittaa myös lillukkaa, jota on pidetty vähäpätöisenä ja syömäkelvottomana marjana. Samaa nimitystä on tosin käytetty ruohokanukan marjasta, variksenmarjasta ja juolukasta.

Marjakasvina lillukalla ei ole juuri mitään arvoa kansan keskuudessa, niinpä sitä väheksyviä nimiä ovat ainakin ämmä-alkuiset nimitykset, kuten ämmänhillikka ja -marja, ämmänlitukka ja -viinamarja. Lillukka on tunnettu myös sellaisilla kansanomaisilla nimillä kuin linnunmarja, lintukka, kissan- ja kivilillukka sekä hämmälillukka. Nimi lillukka on muodostettu -kka-johtimella, kuten mustikka, puolukka, juolukka ja mansikka. Länsimurteista lillukasta on käytetty myös nimitystä lintikka.

 

Lillukan kiiltäviä koristeellisia marjoja luullaan jopa syömäkelvottomiksi, eikä moni ole niitä edes maistanut. Lillukan hedelmät ovat kuitenkin syötäviä, kirpeytensä ja kuulautensa ansiosta piristäviäkin. Ne ovat jopa raikkaanmakuisia, mutta suurikivisiä ja isotöisiä kerätä. Toisten mielestä marjoissa on miellyttävä hapan maku, minun mielestäni ne ovat aika raikkaita. Laitoin alla olevan kuvan marjat koristamaan täytekakkua. Siitä tulikin pirteä lillukka-kermakakku.

 

Kunnon marjasaaliin kokoamiseksi on tosiaan nähtävä vaivaa, sillä yleisesti lillukassa on vain yhdestä neljään pikkuruista pallomaista osaa, ja marjovia varsiakin on hyvin harvassa. Mutta jos kärsivällisesti kokoaa marjoja tarpeeksi paljon, niistä saa hyvää hyytelöä punaherukan tapaan laitettuna, lillukoita voi myös sekoittaa muiden marjojen joukkoon. Ainakin pula-aikaan lillukoista on keitetty hyytelöä ja hilloa. Kauniinpunainen hyytelö valmistetaan puristetusta mehusta, johon lisätään marjoja vastaava määrä sokeria. Suuret siemenet voivat haitata hillossa, joten ne on syytä siivilöidä pois. Lillukanmarjojen paras poiminta-aika kestää heinäkuun loppupuolelta syyskuuhun.
 
Lillukoiden nuoria, puhtaita ja terveitä lehtiä kannattaa kerätä varastoon talven varalle, sillä varsinkin hiostetut lehdet ovat maukkaita juoma-aineksia. Lillukan lehdet irrotetaan käsin alkukesällä ennen kukintaa siten, että ruotia tulee mahdollisimman vähän mukaan.

Kaunis ja syysväriltään upea lillukka sopii hyvin myös kasvatettavaksi puutarhassa, jonne se on helppo siirtää luonnosta. Lillukka peittää maanpinnan tehokkaasti rönsykasvustollaan, joten se soveltuu esimerkiksi pihapuiden ja -pensaiden alustoille. Viljeltynä teeyrttinä lillukka on satoisa ja hyvänmakuinen. Teollisuuden tarpeisiin lillukan marjasato ei kuitenkaan riitä.

Teoksessa Mihin marjamme kelpaavat Toivo Rautavaara ja Pekka Knuuttila mainitsevat ukrainalaisen tohtori Firtšukin, joka keksi 1967 lillukan marjojen yllättävän ominaisuuden: lillukkamehu tappaa jopa minuutissa ihmisen kiusallisia loisalkueläimiä, ameboja ja siimaeliöitä. Keksinnön sovellus käytäntöön on jäänyt kuitenkin toteuttamatta. Valko-Venäjällä lillukkaa on haudutettu yhdessä muiden kasvirohtojen kanssa, ja saatua lientä on käytetty sampoon tapaan hiustenpesuaineena estämään tukanlähtöä.

Monivuotinen lillukka kuuluu vatukoiden sukuun samoin kuin mesimarja, vadelma ja lakka. Se on monivuotinen, hyönteispölytteinen 15 – 35 cm korkea ruoho. Lillukka on kuivien kankaiden indikaattorilaji, mutta se menestyy monenlaisissa kosteahkoissa ja vähintään keskiravinteisissa metsissä. Lillukka hyötyy ihmisten toiminnasta, sillä harvennusten ja hakkuiden myötä valo lisääntyy, kasvustot tihenevät ja laajenevat sekä marjominen paranee.

 

 

Lillukka on myös siirtynyt avoimemmille paikoille, kuten pientareille, ahoille, kedoille, hakamaille ja hakkuuaukeille, jopa paahteisille ratavalleille. Sen rönsyt luikertavat maata ja kivikkoja myöten hakemaan uutta juurtumissijaa, ne voivat myös ylittää tai kiertää epäsuotuisat esteet. Yhdessä kesässä lehdellinen pintarönsy voi kasvaa 3,5 metriä, jolloin yhden kasvin rönsyjen yhteispituus saattaa olla jopa 40 metriä. Rönsyt juurtuvat loppukesästä ja tytäryksilöt itsenäistyvät, kun yhteys emokasviin katkeaa rönsyn lakastuessa. Lillukan varsi on karhea ja harvakseltaan hentopiikkinen. 

Lillukka leviää erittäin tehokkaasti juuri kasvullisesti: sen tyveltä kasvamaan lähteneet rönsyt ovat sanonnasta kuuluisia lillukanvarsia, joihin kulkija tai puhuja voi takertua. Marjoja syövät nisäkkäät ja linnut levittävät kasvin siemeniä, mutta suvullinen lisääntyminen on silti harvinaista.

 

 

Lillukka on koko Suomessa yleinen, mutta vain harvoin kasvillisuuden valtalajina. Lillukka on arvostetun mesimarjan lähisukulainen, mutta näiden kahden marjan arvostus on tyystin erilaista.

Pohjoisessa lillukka risteytyy melko yleisesti mesimarjan kanssa, tosin risteymä eli mesilillukka jää melkein aina hedelmättömäksi, mutta leviää rönsyjensä avulla laajoiksi kasvustoksi. Mesilillukka on melkoisesti mesimarjan näköinen, mutta kasvaa rehevämmin ja kukkii koreammin. Pohjois-Suomessa se on yleisempi kuin kumpikaan kantalajeista, mutta etelässä harvinaisempi.

Tuoksuu villit mansikat,
vadelmat ja lillukat.
Eipä maistu mikään muu,
on jo metsän heinäkuu.

Sirkka viulun virittää,
soittojansa sirittää.
Ilta hämyyn kietoutuu,
onkohan jo elokuu?

Värssyjä

Lähteet: Arktiset Marjat ry; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lapin ammattiopisto. Virtuaalikylä; LuontoPortti; Ruokatieto. Luonnonmarjat; Seppo Vuokko, Ruusukasvit. Suomen luonto. Kasvit; suomisanakirja; Tieteen termipankki; Toivo Rautavaara, Pekka Knuuttila, Mihin marjamme kelpaavat; Yrttitarha; Värssyjä. varssuja.wordpress.com.