Syyskuu syksyn tuo

Ilmat viilenevät kesän jäljiltä nopeasti ja yhä useampi päivä on pilvinen, vaikka olemme saaneet nauttia myös auringosta. Syyskuun sää on usein epävakaista ja sateista, mutta syksyn harmautta piristää värikäs ruska; Lapissa se on parhaimmillaan syyskuun puolen välin tietämillä ja Etelä-Suomessa syys-lokakuun vaihteessa. 

Pikkulinnut ovat alkaneet parveutua ennen syysmuuttoa. Länsi-Lapissa näin syyskuun alussa, miten isokoskelot olivat keräytyneet suuriksi parviksi tunturijärviin. Syyskuun aikana valtaosa muuttolinnuista jättääkin Suomen. On jännä huomata, miten syksyt voivatkaan poiketa toisistaan. Joitakin vuosia leimaa tilhien ja muiden vaelluslintujen liikehdintä, toisina taas saatetaan nähdä tavallista enemmän hanhia myös Konnunsuon pelloilla.

 

 

Syyskuussa pääsemme myös nauttimaan monista sadonkorjuun antimista. Viljat on jo puitu viimeisiä rypsejä, rapseja ja tattareita myöten. Porkkanat on nostettu maasta, tomaatit kerätty pensaista ja kurpitsat muutettu pikkelsiksi. Marjastajat täyttävät vielä puolukkasankkojaan ja toivovat pääsevänsä pian karpaloiden keruuseen.

 

Tähän aikaan vuodesta oravat kokoavat talvivarastoja ja siilit katselevat pesän paikkaa. Ehkäpä minun olisi jo aika viedä siilin talvimökki paikoilleen vaahteran alle. Metsiin näyttäisi ilmaantuvan tänä syksynä tavallista vähemmän sieniä. Taustalla on viime vuoden kuiva kesä, joka pudotti pohjaveden tasoa, eikä tänä kesänä  ole satanut kuin vasta elokuun lopussa ja syyskuun alkupuolella.

Joinakin vuosina syyskuussa on päästy nauttimaan lämpimästä ja kauniista akkainkesästä, joka vaihtuu syksyksi äkkiä jysäyttäen. Tämän vuoden syyskuussa koettiinkin oikea intiaani- eli jälkikesä eri puolilla Suomea, muun muassa kotikaupungissani Lappeenrannassa helleraja rikkoutui 10.9., jolloin mitattiin peräti +26,2 astetta.

Vaikka syyskuu on keskimääräisesti lämpimin kuukausi maapallolla, Suomessa varustaudutaan jo hiljalleen kylmenevään ja pimenevään ajanjaksoon. Vielä valoisasta alkusyksystä ja sen kauneudesta kannattaakin ottaa ilo irti ja lähteä esimerkiksi ulkoilemaan. Syyskuu on sopiva retkeilykuukausi, sen totesin vasta itsekin puolentoista viikon Lapin-matkallani.

 

Monet syyskuuhun liittyvät vanhat sanonnat kytkeytyvät tulevien kuukausien säihin. Talven säitä ennustettiin ukonilmoista, yllättävistä pakkasista tai tähdistä. Kangasniemellä on muun muassa sanottu: "Jos pajunjuuret jäätyvät syyskuussa, ne ovat marraskuussa sulat" ja Rantsilassa on ennustettu kevään tuloa näin: "Syyskuussa kun lehti lähtee, maaliskuussa keli loppuu".

 

Syyskuu on saanut suomalaisen nimensä vuodenajan mukaan. Vanha kansa käytti laajaa asteikkoa määritellessään syksyn alkamispäivää, joka saattoi sanontojen perusteella vaihdella useita viikkoja. Ruotsiksi syyskuu on september, viroksi september, englanniksi September, saksaksi der September ja venäjäksi Сентябрь (sentjabr). Nämä sanat pohjautuvat kuukauden latinankieliseen nimeen septem, joka tarkoittaa numeroa seitsemän, sillä syyskuu oli vanhassa roomalaisessa ajanlaskussa vuoden seitsemäs kuukausi.

Kai sinä muistat millaiselta
metsässä haisee syksyllä,
kun suon reunassa
tatti istuu karpalohelmet kaulassa.

Kai sinä muistat millaiselta
metsä haisee syksyllä,
kun niityn reunassa
hiiret laulaa pihlajanmarjoista laulua.

Kai sinä muistat millaiselta
metsässä haisee syksyllä,
kun kirjavahameiset koivut tanssii
kirpeän tuulen tahdissa.

Hannele Huovi

Lähteet: Anssi Alhonen, Taivaannaula; Asko Palviainen Helsingin yliopiston Kalenteripalvelut Oy 31.8.2018; Helsingin Seudun Lintutieteellinen Yhdistys Tringa ry; Ilmatieteen laitos; Johanna Luukko ja Kaisa Uusitalo. Yle uutiset 10.9.2019; Kulttuurin vuosikello; Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto. Otava; Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Risto Jalkanen; Plantagen; Puutarha 22.8.2018; Vanhat merkkipäivät. SKS; Vesa Vaarama, Yle. Uutiset 20.9.2019; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto; Hannele Huovi, Metsän hajuja.

LUE LISÄÄ

Lapin saivot, pahdat ja seidat

"Kaikkein merkillisimpiä Lapin vesistä ovat saivot ja saivojärvet, sellaiset ihmeelliset järvet, joita saattaa olla ainoastaan Lapissa, ihmeitten maassa. Oikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja vuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos, ja joihin ei laske mitään jokea." Näin kuvaili kirjailija Samuli Paulaharju saivoja 1900-luvun alkukymmeninä kansanperinteen keruumatkoillaan.

 

Lapin-matkallani syyskuussa opettelin ihan uutta sanastoa, kuten saivot, pahdat ja seidat. Kävin nimittäin Muonion eteläosassa, Ylläksen ja Muonionjoen välisessä asumattomassa erämaassa sijaitsevalla Pakasaivon rotkojärvellä, joka on Pohjois-Suomen toiseksi syvin vesistö Inarijärven jälkeen. Se on myös on Länsi-Lapin tunnetuin saivojärvi. Kapea, reilun kilometrin pituinen vesialue on syntynyt mannerjäätikön sulamisvesien muokkaamaan murroslaaksoon. Usein saivot saavat vetensä lähteestä eikä niihin tule eikä niistä lähde jokea. 

 

Järven hämmästyttävän pyöreää ja säännöllistä pohjoispäätä on pidetty maamme suurimpana hiidenkirnuna. Lapin Helvetiksi kutsutussa Pakasaivossa veden syvyys on enimmillään jopa 60 metriä, ja järveä ympäröivät jyrkänteet nousevat paikoin yli 60 metriä vedenpinnan yläpuolelle. Pakasaivolta oli purettu jo osin lahonneet rappuset, jotka veivät jyrkimmästä kohdasta alas järven rantaan. Ehkä raputkin uusitaan, sillä viereiselle rannalle oltiin käyntimme aikaan rakentamassa uutta näköalatasannetta.

Jylhä Pakasaivo on luonnonkaunis ja geologisena muodostumana kiinnostava kohde, johon liittyy myös vahva uskomuksellinen perinne. Saamen kielessä sáiva merkitsi paikkaa, jossa asui maanalisia eli saivokansaa. Suopeilta maanalisilta saattoi saada parempia poroja, koiria, aseita ja tarvekaluja. Uskottiin, että järven pohjan alla on toinen pohja saivokansalle, mutta myöhemmin tehdyissä luotauksissa ei kuitenkaan ole löytynyt mitään todisteita räystäsmäisestä välipohjasta.

Haltioiden palvontapaikan eli seidan tiedetään Pakasaivolla sijainneen järven pohjoispäässä, itärannan rosoisella kalliojyrkänteellä. Kalliossa on havaittavissa pieniä luolakoloja, jotka ovat mahdollisesti olleet uhriluolia. Uhrien tarkoituksena oli varmistaa hyvä kalastus- ja metsästysonni sekä järvessä elävän haltian pitäminen hyvällä mielellä. Samuli Paulaharjun mukaan Pakasaivoa kunnioitettiin ja pidettiin eräänlaisena maanpäällisenä paratiisina. Jos mielenkiintosi heräsi saamelaista kansanperinnettä kohtaan, suosittelen tutustumaan Outi Tikkasen pro gradu -työhön Saivojen salaisuus. 

 

Muinaisessa saamenuskossa pyhinä paikkoina tunnetut seidat ovat erikoisia luonnonmudostelmia, kuten kallioita tai kiviä, jotka eivät tunnu kuuluvan ympäristöönsä. Näille uhripaikoille vietiin aikanaan lihaa, kalaa, sarvia, koruja tai rahaa, mutta nykyisinkin paikille jätetään "urhilahjoja" hyvän onnen toivossa. Osa saamelaisten muinaisuskonnosta ehti unohtua, ennen kuin sitä alettiin tutkia 1600-luvulla eikä kaikkia jumaluuksia ja niille omistettuja seitapaikkoja kunnolla tunneta.

Kirkkopahta eli Seitapahta sijaitsee lähellä Pakasaivon rotkojärveä. Tämä saamelaisten palvontapaikkana eli seitana aikoinaan käytetty suuri yksinäinen kallionlohkare sijaitsee tasaisella mäntykankaalla. Kaksi metriä korkea kivi on muilta mitoiltaan 6 x 7 metriä. Kirkkopahdan ympäristöstä ei ole kuitenkaan löydetty arkeologisissa kaivauksissa merkkejä uhritoiminnasta. Kirkkopahdalla näin eläinten pääkalloja, luita ja hampaita, jotka ovat todennäköisesti nykyihmisten paikalle tuomia, koska he ovat halunneet kunnioittaa perinnettä. Kohde on muinaismuistolain perusteella suojeltu.

 

"Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa. Ja Seitapahtaa sanotaan myös Kirkkopahaksi (Kirkkopahta), kun se on ollut lappalaisilla niinkun joku kirkkopaikka." Näin kuvaili 1930-luvulla Pakasaivoa ja Kirkkopahtaa Samuli Paulaharju teoksessaan Seitoja ja seidan palvontaa.

Oletko jo tutustunut muihin Lappi-aiheisiin kirjoituksiin blogissani?

• Vieraskynä: Lapin lumoissa

• Vieraskynä: Kun Ylläs on allas, kaukana siintää Pallas..

• Vieraskynä: Oodi Lapille [Ylläs edition]

Minä olen kuin pikkuinen pakana
ja sin´olet jumalanpuuni
ja ethän sa ilku takana,
jos sulle sen kuiskaa suuni. 

Minä levitän lehtohon lakanan,

kun saapuvi uhrikuuni,

ja seulon sieluni akanan

ja paastoan lihani, luuni.

Minä otsani kolmasti maahan lyön,

minä helmet helmahas puotan

ja riisun rikkahan solkivyön.

Ja ma merkkiä anon ja luotan.

Mut vaiti seisovi seita yön

ja yksin ma uskon ja uotan.

 

Eino Leino

Lähde: Metsähallitus, luontoon.fi; Outi Tikkanen, Saivojen salaisuus; Peter Johansson, Geologian tutkimuskeskus; Retkipaikka; Samuli Paulaharju, Lapin muisteluksia 1922; Seitoja ja seidan palvontaa 1932; Wikipedia; kohteissa olevat opastaulut; Eino Leino, Seita.

LUE LISÄÄ

Kurjenjalka viihtyy suolla

Hanhikkien sukuun ja ruusukasvien heimoon kuuluva kurjenjalka on saanut nimensä kolmisormisista varsilehdistään, jotka harottavat kuin kurjen varpaat. Suomalainen nimi on ruotsalaista variksenapilaa (kråkklöver) onnistuneempi, sillä kurjenjalan kasvupaikat ovat myös kurjen ominta elinympäristöä.

 

Opin tuntemaan kurjenjalan jo lapsena. Nykyisessä asuinympäristössäni kaupunginosan keskellä oleva metsä kätkee sisäänsä suon ja suolammen, jossa kasvaa kurjenjalkaa. Tämä suo on lämmin ja rauhallinen keidas, vaikka se sijaitseekin lähellä katuja ja kerrosaloja.

Kurjenjalan kukinta alkaa kesäkuussa ja jatkuu heinäkuuhun. Tähtimäiset kukat ovat jäykän, puolimetrisen varren päässä, teriö on tummanpunainen ja verhiö ympärillä purppuranpunainen. Kukkapohjus turpoaa kukinnan jälkeen, ja siitä kehittyy hieman hohkaiseksi paisuva kelluke pähkylöille. Kuivunut kukka on kaunis sekin. 

 

Omalaatuisen ulkonäkönsä takia kurjenjalka on ainakin kukkivana helppo tunnistaa. Se onkin hyvin tunnettu kasvi, mistä kertovat monet kansanomaiset nimet, kuten harakanmarja, karhunmansikka, samettikukka ja -heinä, suoapila, vesiruusu ja kiertolaisheinä. Kasvista käytetään myös nimiä suokurjenjalka ja isokurjenjalka.

Kurjenjalka on yksi niistä kasvikunnan omalaatuisista edustajista, joita varten on jouduttu perustamaan oma pikkusukunsa. Aikaisemmin kurjenjalka kuului nimittäin kurjenhanhikki-nimisenä hanhikkien (Potentilla) suureen sukuun, mutta nyt Comarum-sukuun.

 

Kasvien nimissä ei luonnonvaraisista linnuista ole mainittu kuikkaa, mutta kurki esiintyy harakan jälkeen yleisimpänä. Etenkin ihmisen ravinnoksi kelpaamattomat kasvit ovat saaneet eläinaiheisia nimiä. Eläimen nimitys kertoo myös, että kasvi kuuluu luontoon eikä ole viljelty kulttuurikasvi. Toisaalta se kertoo, että kasvi on ihmiselle hyödytön eli eläimen nimellä sitä on väheksytty. Kurjenjalasta saatavaa keltaista väriä on kuitenkin hyödynnetty esimerkiksi villan värjäämisessä.

Kurjenjalkaa on perinteisesti käytetty vatsa- ja suolistovaivojen hoitoon. Eniten kasvia on hyödynnetty ja tutkittu Venäjällä, jossa kurjenjalka on edelleen niin runsaasti käytetty rohdoskasvi, että kasvustot ovat uhattuna monin paikoin juurakoiden keruun vuoksi.

 

Luonnonvarakeskuksen mukaan kurjenjalassa on runsaasti erilaisia tanniiniyhdisteitä sekä pektiineihin kuuluvaa comaruman-yhdistettä. Tutkimustulokset antavat näyttöä etenkin kurjenjalan ja sen yhdisteiden tulehduksia ja suolistoa hoitavista vaikutuksista. Koska kurjenjalka on hyvin yleinen koko maassa, raaka-ainetta on runsaasti tarjolla. Nykyinen lainsäädäntö ei kuitenkaan mahdollista sen käyttöä elintarvikepuolella muutoin kuin uuselintarvikkeena. Kurjenjalka voisi olla hyödynnettävissä myös eläinrehuksi, jos sen soveltuvuus ja turvallisuus ravintona voidaan osoittaa.

 

Kurjenjalka viihtyy märillä paikoilla, erityisesti keskiravinteisilla nevoilla, luhdissa ja korvissa eli samanlaisessa ympäristössä kuin raatteet ja suovehkat. Kun kurjenjalka on päässyt kunnolla kasvun alkuun, se kurottaa rennot, mutta sitkeät versonsa veden päälle ja valtaa sieltä uutta kasvutilaa. Kurjenjalka kasvattaa myös järven- ja lammenrantoja pinnanmyötäisesti umpeen koko maassa. Kurjenjalan paksuuntuneet juurakkolautat kantavat ihmistäkin. Kuvausmatkalla kuljin kuitenkin varmuuden vuoksi lammen reunoja pitkin, etten vajoaisi hyllyvään upottavaan mutaan.

Astelen suolla
haistelen tuoksuja
kuuntelen liron ääntä.
 
Suon takana
mäntyholveikko
aurinkoinen hietarinne.

Hitaasti, verkkaisesti
mietiskellen
saavun sinne.

Rinteellä lampi,
poutapilvet päilyy
rinnassa tyyneys
miete hiljaa häilyy.

Valde Aho

Lähteet: AhonAlku. Kukkakasvit; Hervantajärven ja Suolijärven luonto-opas. Tampereen kaupunki. Luontopolku. Yumpu; Jarna Karhu, Eläinaiheiset luonnonkasvien nimet kansankielessä; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Marika Laurila & Bertalan Galambosi, Luonnonvarakeskus (Luke) Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 18/2018; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Suomen luonto. Ruusukasvit; Valde Aho, Lahorastas. Suolla.

LUE LISÄÄ

Kehnäsieni kuin isoäidin yömyssy

Kehnäsieni on erikoinen herkku, sillä sen selvin tuntomerkki on homeisen näköinen lakki. Tämän ”kehnän” ei pidä antaa hämätä, sillä siitä tunnistaa erinomaisen ruokasienen, josta syntyy muun muassa maukas thaimaalainen tom yam -keitto.

 

Kehnäsieni on sukunsa ainoa laji Pohjoismaissa. Se muodostaa sienijuuren useiden eri puulajien ja varpujen kanssa ja on yleinen koko maassa etenkin karuilla mäntykankailla heinäkuusta lokakuuhun. Kehnäsieni on muuten yksi niistä lajeista, jotka kärsivät eniten maan happamoitumisesta. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että kehnäsieni kerää kadmiumia, joten keräyspaikka pitää valita tarkkaan. Nämä sienet kasvoivat erään mökin pihapiirissä männikkökankaalla, ja sieniasiantuntijakälyni tunnisti ne kehnäsieniksi.

Kehnäsieni luokitellaan seitikkeihin, joihin kuuluu myös myrkyllisiä tai ruuaksi kelpaamattomia sieniä. Erehdyttävin laji on valkovillaseitikki, joka kasvaa elo–syyskuussa samoissa kuusimetsissä. Sienillä on kuitenkin monta eroa.

 

Kehnäsienen rengas on selkeä sormus, sen sijaan valkovillaseitikillä rengas on nimen mukaisesti villava. Myös heltat ovat selvästi eriväriset: kehnäsienellä ne ovat oljenkeltaiset ja röpölaitaiset, valkovillaseitikillä kanelinpunaruskeat ja tasaiset. Lakin väritys on samantapainen eli kehnäsienellä oljenkeltainen, valkovillaseitikillä kanelinruskea. Kehnäsienen lakin reuna menee vanhemmiten rypyille, sen vanha nimitys olikin ryppyinen rumpusieni. Valkovillaseitikillä lakin laita sen sijaan pysyy tasaisena. Kun kehnäsientä oppii katsomaan, hyvä tuntomerkki on sen jalka, joka on käyrä ja päästä laajentunut kuin koiran luu. Kerran lajin opittuaan kehnäsientä ei unohda.

 

Kauppasienenä myytävä kehnäsieni on hyvin satoisa, mutta sen käyttö on levinnyt laajoihin sienestyspiireihin vasta viimeisen vuosikymmenen aikana. Kehnäsieni on erinomainen Ruokaviraston suosittelema ruokasieni, josta kuitenkin tulee nopeasti toukanvioittama.

Kehnäsieni maistuu parhaalle heti poimimisen jälkeen sellaisenaan paistettuna, jolloin sen miellyttävä aromi pääsee oikeuksiinsa. Nuoret pienet sienet sopivat erinomaisesti kokonaisina tai pitkittäin halkaistuna marinoitavaksi. Ne voidaan myös pakastaa omassa liemessään haudutettuna tai kuivattaa viipaloituina. 

 

Riikinruotsalaisissa sienikirjoissa sanotaan, että sientä kutsutaan Suomessa isoäidin yömyssyksi. Vaikka tällaista nimitystä ei sienestä meillä ainakaan yleisesti käytetä, on se varsin kuvaava, sillä jäkälä- ja sammalpeitteestä esiin pistävät sienet tuovat kieltämättä mieleen jotain myssymäistä.

--Kun ei lakkia, heltat ja pillitkin puuttui,
eikä vyötä, röyhelökaulusta lain,
pelkkä vartalo. - Pyh, mene muille main!

Kehnäsieni sätti noin kuukusnuorta
ja samalla tuuppasi haavan kuorta,
kun sen rengas pyöri kuin vanne ikään.
Sille hyvä ei koskaan ollut mikään.--

Sinikka Lappeteläinen

Lähteet: Arktiset Aromit ry; Gro Gulden, Kolbjørn Mohn Jenssen & Jens Stordal, Sieniopas, suomentanut ja Suomen oloihin toimittanut Mauri Lahti; Heikki Kotiranta, Suomen luonto. Kantasienet; Jouni Tikkanen, Suomen Luonto 10.9.2015; LuontoPortti; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; Ruokatieto; Ruokavirasto; Sinikka Lappeteläinen, Osa runosta sienikansan karnevaalit. Lokakuun runot. Lapin Kirjallisuusseura.

LUE LISÄÄ