"Kaikkein merkillisimpiä Lapin vesistä ovat saivot ja saivojärvet, sellaiset ihmeelliset järvet, joita saattaa olla ainoastaan Lapissa, ihmeitten maassa. Oikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja vuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos, ja joihin ei laske mitään jokea." Näin kuvaili kirjailija Samuli Paulaharju saivoja 1900-luvun alkukymmeninä kansanperinteen keruumatkoillaan.
Lapin-matkallani syyskuussa opettelin ihan uutta sanastoa, kuten saivot, pahdat ja seidat. Kävin nimittäin Muonion eteläosassa, Ylläksen ja Muonionjoen välisessä asumattomassa erämaassa sijaitsevalla Pakasaivon rotkojärvellä, joka on Pohjois-Suomen toiseksi syvin vesistö Inarijärven jälkeen. Se on myös on Länsi-Lapin tunnetuin saivojärvi. Kapea, reilun kilometrin pituinen vesialue on syntynyt mannerjäätikön sulamisvesien muokkaamaan murroslaaksoon. Usein saivot saavat vetensä lähteestä eikä niihin tule eikä niistä lähde jokea.
Järven hämmästyttävän pyöreää ja säännöllistä pohjoispäätä on pidetty maamme suurimpana hiidenkirnuna. Lapin Helvetiksi kutsutussa Pakasaivossa veden syvyys on enimmillään jopa 60 metriä, ja järveä ympäröivät jyrkänteet nousevat paikoin yli 60 metriä vedenpinnan yläpuolelle. Pakasaivolta oli purettu jo osin lahonneet rappuset, jotka veivät jyrkimmästä kohdasta alas järven rantaan. Ehkä raputkin uusitaan, sillä viereiselle rannalle oltiin käyntimme aikaan rakentamassa uutta näköalatasannetta.
Jylhä Pakasaivo on luonnonkaunis ja geologisena muodostumana kiinnostava kohde, johon liittyy myös vahva uskomuksellinen perinne. Saamen kielessä sáiva merkitsi paikkaa, jossa asui maanalisia eli saivokansaa. Suopeilta maanalisilta saattoi saada parempia poroja, koiria, aseita ja tarvekaluja. Uskottiin, että järven pohjan alla on toinen pohja saivokansalle, mutta myöhemmin tehdyissä luotauksissa ei kuitenkaan ole löytynyt mitään todisteita räystäsmäisestä välipohjasta.
Haltioiden palvontapaikan eli seidan tiedetään Pakasaivolla sijainneen järven pohjoispäässä, itärannan rosoisella kalliojyrkänteellä. Kalliossa on havaittavissa pieniä luolakoloja, jotka ovat mahdollisesti olleet uhriluolia. Uhrien tarkoituksena oli varmistaa hyvä kalastus- ja metsästysonni sekä järvessä elävän haltian pitäminen hyvällä mielellä. Samuli Paulaharjun mukaan Pakasaivoa kunnioitettiin ja pidettiin eräänlaisena maanpäällisenä paratiisina. Jos mielenkiintosi heräsi saamelaista kansanperinnettä kohtaan, suosittelen tutustumaan Outi Tikkasen pro gradu -työhön Saivojen salaisuus.
Muinaisessa saamenuskossa pyhinä paikkoina tunnetut seidat ovat erikoisia luonnonmudostelmia, kuten kallioita tai kiviä, jotka eivät tunnu kuuluvan ympäristöönsä. Näille uhripaikoille vietiin aikanaan lihaa, kalaa, sarvia, koruja tai rahaa, mutta nykyisinkin paikille jätetään "urhilahjoja" hyvän onnen toivossa. Osa saamelaisten muinaisuskonnosta ehti unohtua, ennen kuin sitä alettiin tutkia 1600-luvulla eikä kaikkia jumaluuksia ja niille omistettuja seitapaikkoja kunnolla tunneta.
Kirkkopahta eli Seitapahta sijaitsee lähellä Pakasaivon rotkojärveä. Tämä saamelaisten palvontapaikkana eli seitana aikoinaan käytetty suuri yksinäinen kallionlohkare sijaitsee tasaisella mäntykankaalla. Kaksi metriä korkea kivi on muilta mitoiltaan 6 x 7 metriä. Kirkkopahdan ympäristöstä ei ole kuitenkaan löydetty arkeologisissa kaivauksissa merkkejä uhritoiminnasta. Kirkkopahdalla näin eläinten pääkalloja, luita ja hampaita, jotka ovat todennäköisesti nykyihmisten paikalle tuomia, koska he ovat halunneet kunnioittaa perinnettä. Kohde on muinaismuistolain perusteella suojeltu.
Kirkkopahta eli Seitapahta sijaitsee lähellä Pakasaivon rotkojärveä. Tämä saamelaisten palvontapaikkana eli seitana aikoinaan käytetty suuri yksinäinen kallionlohkare sijaitsee tasaisella mäntykankaalla. Kaksi metriä korkea kivi on muilta mitoiltaan 6 x 7 metriä. Kirkkopahdan ympäristöstä ei ole kuitenkaan löydetty arkeologisissa kaivauksissa merkkejä uhritoiminnasta. Kirkkopahdalla näin eläinten pääkalloja, luita ja hampaita, jotka ovat todennäköisesti nykyihmisten paikalle tuomia, koska he ovat halunneet kunnioittaa perinnettä. Kohde on muinaismuistolain perusteella suojeltu.
"Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa. Ja Seitapahtaa sanotaan myös Kirkkopahaksi (Kirkkopahta), kun se on ollut lappalaisilla niinkun joku kirkkopaikka." Näin kuvaili 1930-luvulla Pakasaivoa ja Kirkkopahtaa Samuli Paulaharju teoksessaan Seitoja ja seidan palvontaa.
Oletko jo tutustunut muihin Lappi-aiheisiin kirjoituksiin blogissani?
Minä olen kuin pikkuinen pakana
ja sin´olet jumalanpuuni
ja ethän sa ilku takana,
jos sulle sen kuiskaa suuni.
ja sin´olet jumalanpuuni
ja ethän sa ilku takana,
jos sulle sen kuiskaa suuni.
Minä levitän lehtohon lakanan,
kun saapuvi uhrikuuni,
ja seulon sieluni akanan
ja paastoan lihani, luuni.
Minä otsani kolmasti maahan lyön,
minä helmet helmahas puotan
ja riisun rikkahan solkivyön.
Ja ma merkkiä anon ja luotan.
Mut vaiti seisovi seita yön
ja yksin ma uskon ja uotan.
Eino Leino
Lähetä kommentti