lauantai 30. kesäkuuta 2018

Valkolehdokki, kesäyön kuningatar

Siro valkolehdokki lienee kaikkein tunnetuin ja kolmanneksi yleisin Suomen orkideoista eli kämmeköistä. Valkolehdokkeja myytiin 1900-luvun alkupuolella yleisesti kaduilla ja toreilla, minkä vuoksi kerääminen kiellettiin 1952 ja kasvi rauhoitettiin 1997 Manner-Suomessa. Aiemmin valkolehdokki kärsi siis liiallisesta poimimisesta, mutta nykyisin maankäytöstä ja rakentamisesta.

Valkolehdokki kasvaa melko yleisenä Ahvenanmaalla eikä se ole siellä rauhoitettu. Kasvi on ikuistettu Ahvenanmaalla tämän vuoden maaliskuussa Åland Postin käyttöön ottamiin tarramerkkeihin, ns. postimaksulipukkeisiin, joihin Andy Horner on valokuvannut neljä Ahvenanmaalla viihtyvää orkideaa: valkolehdokin, maariankämmekän, yövilkan ja kimalaisorhon.



Metsäkasvina kämmeköiden heimoon kuuluva sangen vaatelias valkolehdokki ei ole kuitenkaan varsinaisesti lehtokasvi. Kasvi näyttää pitävän erityisen paljon koivuvaltaisista hakamaametsistä, mutta runsain se on myöhään kasketuilla alueilla. Nykyään valkolehdokki ei ole enää uhanalainen, mutta yleiseksi sitä voi sanoa vain paikallisesti. Eniten valkolehdokkeja tavataan Lounais-Suomen lisäksi Kaakkois-Suomessa, jossa sen voi löytää kalkkipitoisesta maastosta. Esiintymät ovat yleensä niukkoja, mikä tarkoittaa harvoin kymmentäkään kukkivaa vanaa samalla lähialueella.
 
Valkolehdokin puolimetrinen pysty varsi kohoaa kahden suuren ja soikean vastakkain olevan alalehden keskeltä. Varren latvaan kehittyvä tähkämäinen kukinto voi olla kymmensenttinen, ja sen valkoisissa kukissa on erityisen pitkät kannukset.



Hämärässä valkoiset kukat melkein hohtavat, sillä kehälehdet heijastavat valoa peilin lailla ja tulevat hyvin näkyviin himmeässä kesäyössä. Ensin kasvista kuitenkin aistii huumaavan, jasmiinimaisen tuoksun. Kun koko metsä tuoksuu, tiedät lähistöllä olevan valkolehdokkeja - olen näet itsekin tuoksun perusteella löytänyt niitä heinikosta.

Valkolehdokin kukkien tuoksu leijuu ilmassa vahvasti juuri juhannuksen tienoon öinä. Se houkuttelee yöperhosia, etenkin kiitäjiä. Tuoksu vetää vertoja kielon tuoksulle, joidenkin mielestä ehkä ylittääkin sen hienostuneella vivahteellaan. Voimakkaan tuoksunsa vuoksi valkolehdokkia on nimitetty kesäyön kuningattareksi. Kasvin ruotsinkielinen nimi nattviol viittaakin siitä yöllä erittyvään tuoksuun. Valkolehdokkia pidetään romanttisena kukkana ja se on innoittanut niin runoilijoita kuin kirjailijoitakin.



Tasavallan presidentti Sauli Niinistö soitti muutama vuosi sitten yllätyspuhelun suoraan Ylen luonto-ohjelmaan ja paljasti lähetyksessä valkolehdokin olevan hänen lempikukkansa. Sama kasvi on valittu Salon kaupunkiin kuuluvan Kiskon nimikkokukaksi.

Valkolehdokilla on useita nimiä kansankielessä, kuten aataminkämmen, jeesuksenkämmen, lehmänkieli ja Maarian sormen juuri. Valkolehdokkiin liittyy myös monenlaisia kansanuskomuksia. Keskiajalla uskottiin, että jos perheen isä syö lehdokin mukuloita, seuraavasta lapsesta tulee poika. Luonnontutkija Carl von Linné puolestaan suositteli ikäihmisille valkolehdokin juurien nauttimista lemmenhalun nostattamiseksi, rohdon voiman näet ajateltiin piilevän miehen kiveksiä muistuttavissa valkolehdokin juurimukuloissa.



Valkolehdokkia pidetään myös pyhänä kukkana. Tarina kertoo, että se valvoi ainoana kasvina Jeesuksen rukoillessa Getsemanen puutarhassa ennen ristiinnaulitsemista. Tuolloin enkelit laskeutuivat kukkiin, ja sen takia valkolehdokin kukat ovat enkelin muotoisia ja hohtavan valkoisia.


Hän muisti kuikat,
niiden kaipaavat kutsuhuudot
ja järven pintaan piirtämät vanat.
Valoisan juhannusyön.
Valkolehdokin tuoksu humallutti yökiitäjän.
Lehmänkello kilkahti saaren takana.
Sinisiipinen sudenkorento etsi kaislikossa seuraa. – -

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalainen luonto-opas; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 4.7.2017; Kirsi Vainio-Korhonen – Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen. Suomalaisen rakkauden historiaa; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Maija Karala, Uudenkaupungin sanomat 6.7.2017; Marko Leppänen, Esoteerinen maantieteen koulu 29.6.2009; Mikko Virta, Iltasanomat 22.7.2015; Noidankoto 18.6.2015; Pinterest; SSS uutiset 2.7.2016; Suomen luonnonsuojeluliitto. Luonnonkukkienpäivä 2014; Teuvo Suominen, Kasvit ; Tiina Kolari, Skinnarilan niemen kasvillisuus ja kulttuuriympäristö; Åland Post; Mariitta Hämäläinen, Kuikat.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Naurulokki, kevään äänekäs airut

Tuntuu aika yllättävältä, että ensimmäinen Suomessa pesinyt naurulokki havaittiin vasta vuonna 1864 Helsingin Vanhankaupunginlahdella. Naurulokki on runsastunut erityisesti 1940- ja 1950-luvulta alkaen ja edennyt Etelä-Suomesta Tunturi-Lappiin saakka. Tämänhetkisen naurulokkikannan kooksi on arvioitu 100 000 paria, joista ainakin puolet pesii saaristossa.


Naurulokkien aluelaajennuksen taustalla on vesien rehevöitymisen lisäksi kaupungeista sekä kaatopaikoilta löytyneet uudet ruoka-apajat, joista lokit ovat keksineet hakea syötävää jopa kaukaa pesimäpaikoistaan. Olen seurannut metsälenkilläni muutaman vuoden ajan uuden lokkiyhdyskunnan syntymistä Pien-Saimaan rannalle Lappeenrantaan vain kilometrin päähän entisen lokkiyhteisön asuinpaikasta. Rannalta on lyhyt matka sorsien ruokintapaikalle, jossa niitä parveileekin runsaasti.



Naurulokki on kekseliäs, sopeutuvainen ja peloton lintu, joka on nykyisin hyvin näkyvä ja kuuluva osa kaupunkiluontoamme. Tästä voimakkaasta urbanisoitumisesta huolimatta valtaosa naurulokeista hakeutuu kuitenkin pesimään luonnon rauhaan. Taajamien ulkopuolella lokkien suosimia ruoanetsintäpaikkoja ovat erityisesti viljelysmaat, joissa ne mielellään seuraavat peltoa kyntävää traktoria matojen löytymisen toivossa.

Tutkijat ovat huomanneet, että samalla kun laji yleistyy pohjoisessa, se on alkanut selvästi vähentyä etelämpänä. Yhtenä syynä vähentymiseen pidetään nykyajan tehokasta maataloutta, joka tarjoaa entistä vähemmän ruokailumahdollisuuksia naurulokeille. Vaikka naurulokkia voidaan pitää melko yleisenä lajina, se on tuoreimmassakin (2015) uhanalaisarvioinnissa luokiteltu vaarantuneeksi.

Kevään tuloa ei voi olla kuulematta, kun sen äänekkäin airut naurulokki saapuu toreille ja kaupunkikuvaan, samoin niiden ilmaantuminen pesimäpaikoilleen on varma kevään merkki ympäri Suomea. Maalis-huhtikuussa huomasin naurulokkien nahistelevan keskenään sekä hätistelevän variksia Saimaan ruovikkoisten lahtien jäillä odottaessaan rantojen sulamista. Heti jäiden lähdettyä alkoi kuitenkin ahkera pesien teko.

Kun naurulokkipari oli varannut oman pienen reviirinsä ruokomättäältä, se alkoi rakentaa mättäälle pesää kuivuneista järviruo´on korsista sekä muista kasvien osista. Heti rakentamisen jälkeen pesät olivat hyvin paljaina, mutta vähitellen järvestä noussut ruokokasvusto antoi linnuille mainion näkösuojan. Naaras ja koiras hautoivat vuorotellen toisen puolisoista odotellessa vuoroaan pesän tuntumassa.

Naurulokki on lokeista sosiaalisin ja esiintyy monin paikoin jopa useiden satojen parien yhdyskuntina. Tällainen äänekäs ja valpas naurulokkiyhteisö kykenee tehokkaasti puolustautumaan munarosvoja vastaan, samalla se suojaa monia muita samoissa kaislikoissa pesiviä lintulajeja, kuten sorsia ja silkkiuikkuja. 



Runsaan viikon ikäisinä poikaset yleensä jättävät pesän, mutta jäävät sen läheisyyteen. Oli hauskannäköistä, kun lokkiyhdyskunnassa oli ruokopatjoilla vieri vieressä emo – poikanen -pareja. 


Kun lokkipienokainen pääsi ensiuinnilleen, emo seurasi herkeämättä sen menoa. Seuraavana päivänä samoja lokkeja seuraillessani huomasin pikkulokin jo lähteneen tutkimaan lähikaislikkoa tarkemmin nyhtäen sieltä samalla syötävää pienellä nokallaan.





Tällä lokkipienokaisella oli vasta muutama elinpäivä takanaan, mutta toivottavasti vielä monta edessä, sillä maailman vanhin naurulokki on rengastettu juuri Suomessa. Tämä ennätyslokki eli peräti 30 vuotta ja 8 kuukautta! Lokinpoikaset varttuvat lentokuntoon elokuuhun mennessä ja lähtevät Etelä-Euroopan talvehtimisalueilleen, jonne aikuiset naurulokit ovatkin muuttaneet jo keskikesällä.

Lok kekkaloitte must lak silmil suvikuumalki
aurinkonpistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta.

Lokil onki iha oma sääntös
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik ol makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus.
ja kukka ei kiällä.

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi,Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Pertti Koskimies, Suomen eläimet. Suomen linnusto ja sen kehitys. Lokkien heimo; Suomen luonto. Linnut. Toimituskunta. Hannu Jännes; Ympäristö; Heli Laaksonen, Loki lak.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kansalliskukkamme kielo

Kielon puhtaan valkoiset kukat liitetään Neitsyt Mariaan. Siitä kertoo kielon tieteellinen nimi Convallaria majalis. Nimi pohjautu Vanhan testamentin Laulujen lauluun, jossa neito vertaa itseään laaksojen liljaan. Kieloja on pidetty puhtauden ja neitsyyden symbolina, niinpä menneinä vuosina morsiuskimput oli usein tehty kieloista.

Toinen legenda yhdistää kielon pitkäperjantain tapahtumiin. Kun Jeesusta vietiin kohti Golgataa, eräs poika tuli itkien pyytämään, että hänet naulittaisiin Kristuksen sijaan. Kun Jeesus kuuli tämän, hänen silmänsä täyttyivät ilon kyynelistä, koska kaikki eivät olleet vielä kovettaneet sydäntään. Näistä kyynelistä kasvoi kieloja. Kolmas tarina puolestaan liittää kielon Ranskassa 500-luvulla eläneeseen Pyhään Leonhardiin, joka taisteli lohikäärmeeksi muuttunutta paholaista vastaan kolme päivää ja lopulta voitti tämän. Taistelussa Leonhard kuitenkin vuodatti verta ja jokaisesta hänen veripisarastaan nousi tuoksuva valkoinen kielo.

Itse olen puolestani kertonut lapsilleni näiden ollessa pieniä, että keijut nukkuvat kieloissa ja heräävät aamuisin auringonpaisteeseen ja kielonkukkien helinään. Oma kielotarinani juontaa juurensa siitä, että olen aina mieltänyt kielot keijukaisten kukiksi ja kodeiksi.

Kielot kukkivat useasti Kielon nimipäivänä 14.6. Kielo on kuulunut menneinä vuosina juhannuksen viettoon, sillä niitä on tuotu sisälle huoneisiin ja joissain paikoin siroteltu rappusillekin. Ennen vanhaan kieloista ja kaisloista on tehty myös seppeleitä, jotka on ripustettu lehmien sarviin. Seppeleiden toivottiin takaavan hyvän sadon ja maidonsaannin. 


Kielo kasvaa niin kivikkoisilla rinteillä kuin lehdoissakin. Tavallisesti kielot leviävät voimakkaiden juurakoiden avulla, jotka kasvavat noin 15 senttiä vuodessa. Suurimmilla kasvustoilla arvellaan olevan ikää 200 – 300 vuotta.

Kielo kasvaa aika yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvinaistuu vähitellen pohjoista kohti niin, että kasvun raja on Kittilän ja Sallan korkeudella. Kieloja tavataan myös muualla Euroopassa sekä Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.




Kielon kukissa ei ole mettä, mutta voimakas tuoksu houkuttelee suurin joukoin siitepölyn kerääjiä. Tuoksua on hyödynnetty hajuvesissä ja saippuoissa, mutta mielestäni niissä ei päästä lähellekään aitoa kieloa. Kielo on lempikukkani ja rakastan sen huumaavaa tuoksua. Olen saanut mieheltäni lahjaksi Kalevala Korun Kaunis Kielo -sarjaan kuuluvan hopeisen rintakorun, minun kieloni kukkii siis ympäri vuoden.

Kieloa on osattu hyötää jo kauan, niinpä se on vanhimpia joulukukkiamme. Minäkin innostuin kasvattamaan viime jouluksi kieloja. Kaivoin myöhäsyksyllä kielon juuria multaruukkuun, jonka vein viileään pariksi kuukaudeksi. Hyvissä ajoin ennen joulua toin kielot huoneenlämpöön kasvattamaan vartta ja kukkia. Talvella valoa on vähemmän, joten kieloista tuli hennompia kuin kesäkieloista, mutta kuitenkin vienosti tuoksuvia.




Kielon marjat ovat aluksi vihreät, sitten keltaiset ja kypsinä oranssinpunaiset. Kielo on vaarallisimpia myrkkykasvejamme, mutta myös rohtokasvi. Kansanlääkinnässä siitä valmistettiin entisinä aikoina sydämen toimintaa vahvistavia ns. sydänalatippoja. Kielon kukista on uutettu lääkettä sekä puhekykynsä menettäneille halvaantuneille että epilepsiaa sairastaville, ja kuivatuista kukista tehdyn pulverin uskottiin tepsivän nuhaan. Kieloa on käytetty myös helpottamaan kihtivaivoja.



Kielo-sana on johdettu sanasta kieli. Elias Lönnrot mukaili nimen kielo kasvin vanhojen kansanomaisten nimien pohjalta, kielo on nimittäin tunnettu lehmän-, härän- ja koirankielenä. On puhuttu myös kieliheinästä, lehmänkieliheinästä tai kielukasta. Olisikohan kielo tullut valituksi vuonna 1967 Suomen kansalliskukaksi lehmänkielenä tai kieliheinänä?

Luonnonkukkienpäivää vietetään sunnuntaina 17.6. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan Yhteispohjoismaisen Luonnonkukkien päivän tavoitteena on kasvituntemuksen ja kasviharrastuksen edistäminen sekä yhteisten luontokokemusten tarjoaminen mahdollisimman monelle.
---
Suvinen lauantaiehtoo, pyhän ehto, pyhä hetki.
Takana päivän, viikon työ, maailman retki.
Syreeni huumaa kielon kanssa kilpaa.
Tienoo tuoksuu kuin kesäneito.
Nousevan kasteen lailla onni osallisuudesta kasvaa,
huomaamatta ja hivuttaen, kuin särkynytsydän.
Puhjetakseen illan hämärässä kukkaan.

Lähteet: Eila Väisänen, Etelä-Suomen Sanomat. Kotimaa 30.9.2008; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Maikki Kulmala, Tiede & tekniikka 6.6.2017; Suomen luonnonsuojeluliitto; Elias Halminen, sommitelma saunan piipusta ja muista asioista.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Lahna, kaislikoiden arkajalka

Kala-asiantuntija Harri Dahlström kirjoitti Suomen Luonto -lehdessä omakohtaisia kokemuksiaan lahnan kudusta: "Olen pyytänyt lahnoja pian 50 vuotta. Joka vuosi lahnat tulevat kudulle kolmessa erässä. Ensimmäinen partti tulee heti hauenkudun jälkeen, toinen tuomen kukinnan aikoihin ja kolmas juhannuksen tienoille."

Lahnojen eri kuturyhmille on meillä annettu vanhastaan kuvaavia nimityksiä, kuten kirsilahnat, tähkä- eli tuomilahnat ja juhannus- eli heilimälahnat. Lahnat tulevat sukukypsiksi 5 – 8-vuotiaina, ja keväällä kutukauden aloittavat juuri nämä nuorimmat lahnat heti jäiden lähdettyä. Seuraavaksi kutevat keskikokoiset lahnat, ja suurimmat lahnat tulevat kudulle juhannuksen maissa, jolloin ruis kukkii eli heilimöi. Kudun kolmivaiheisuus on hiukan erilainen eri vesissä eikä sitä toisaalta tunneta kaikkialla.



Vanhan sanonnan mukaan tuomen kukkiessa lahna kutee ja silloin on sen paras pyyntiaika. Toukokuun loppupäivinä pääsin tarkastamaan vanhan uskomuksen paikkansapitävyyttä, sillä lähdin mökkinaapureiden mukana katsomaan lahnaverkkojen kokemista.

Ilta oli kaunis ja aurinkoinen, kun naapurin mies kävi veljensä soutaessa läpi kahta 85-millistä verkkoa, jotka hän oli laskenut kahden metrin syvyyteen samana aamuna. Kokijan ei tarvinnut edetä pitkälle, kun verkko alkoi tuntua painavalta. Meitä rupesi ihan jännittämään! Pian jännitys vaihtui iloksi, kun kalamies nosti veneeseen toivotun saaliin, parikiloisen pronssikylkisen mätilahnan – vanhat merkit pitivät siis paikkansa! Pienikokoisten lahnojen kyljet ovat hopeanvärisiä, mutta kalan kasvaessa kyljet muuttuvat kullan- tai kuparin hohtoisiksi.



Lahnat viihtyvät Ruokolahden Haapavedellä eli tällaisissa suurehkoissa järvissä, joissa on sekä matalia alueita ravinnon etsimistä ja lisääntymistä varten että toisaalta syväyksiä talven viettoon. Kutuaikaan lahnat keräytyvät jopa niin matalaan veteen, että selkäevät viistävät järven pintaa. Ennen vanhaan kirkonkellojen soitto oli kuulemma paikoitellen kielletty lahnan kudun aikana, etteivät erittäin arkoina kaloina tunnetut lahnat kaikkoaisi kutupaikoiltaan.



Lahna on hyvä indikaattorikala eli ilmentäjälaji, joka kertoo järven mahdollisesta rehevöitymisestä. Toisaalta lahnakanta voimistuu, jos vesistöön pääsee liikaa ravinteita, mutta toisaalta lahnat tonkivat koko ajan järven pohjaa, mikä edistää rehevöitymistä. Kantaa voi hillitä tehokkaasti juuri kutupyynnin avulla.

Usein parvina ruokaa etsivät lahnat tunnistaa järven pinnalla olevista ilmakuplista ja kelluvista kasvinosista. Lahna haeskelee syötävää järven pohjasta miltei pystyasennossa työntäen suunsa torveksi ja imaisemalla hyönteistoukkia, nilviäisiä ja vesikasveja sisältävää pohjaliejua.



Särkikalojen heimoon kuuluva lahna on litteä ja kookas. Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseura ry:n rekisterissä on 2000-luvulla dokumentoidut kalojen ennätysyksilöt. Rekisterin mukaan Suomen suurimman lahnan paino oli 7,45 kiloa, tämä ennätyskala saatiin verkolla 07.06.2003 Imatran Immalanjärvestä.



Hämeen maakakuntakalanakin lahna on varsin yleinen saaliskala Oulujoen vesistöön saakka. Sitä pyydetään useimmiten harvasilmäisillä verkoilla, mutta myös ongitaan. Puolentoista, parin kilon lahna on hyvänkokoinen ruokakala, ja viisikiloisesta kalasta voi olla oikein ylpeä. Lahna oli aiemmin hyvin arvostettu muun muassa suolakalana, mutta se on rasvaisuutensa vuoksi erittäin maukas myös savustettuna.

Lahnaa oli lapsuuteni ruokapöydässä alkukesällä erittäin usein, koska isäni sanoja lainaten kutuaikaan lahnoja saa niin paljon kuin jaksaa kantaa kotiin. Meillä keitettiin monet kerrat lahnakeittoa, ja lahnan pää oli sekä isän että minun herkkua - samoin kuin presidentti Urho Kekkosen. Pidän paljon savulahnasta, samoin pidin äitini saunan muuripadan hiilloksessa valmistamasta lahnasta, joka kypsyi märkien sanomalehtien sisällä herkulliseksi.



Minä löysin kaksi kesää sitten Lappeenrannassa pitkin Saimaan rantaa kulkevalta maantieltä kilon kokoisen elävän lahnan. Sastamalan mökillään viikonloppua viettänyt mies lienee yllättynyt aikoinaan vielä enemmän, kun kahden kilon lahna tipahti taivaalta hänen ulkorakennuksensa katolle. Yle Radio Suomen asiantuntijat antoivat luontoillassa selityksen tuolle lentävälle lahnalle.


--Uusi kansa metsät kaatoi,
Päivät raatoi, yöt lepäsi,
Punoi verkot puhtehella,
Onget aamulla väkäsi;
Käkesi kalalle käydä:
Lammet lahnoja vilisi,
Syvät järvet säynähiä,
Haukia matalat rannat,
Virrat vuolahat lohia.--

Lähteet: Erälehti. Lahnan kalastus verkolla 11.8.2012; Harri Dahlström, Suomen Luonto 4.3.2014, alun perin julkaistu 8/2007; Jari Silvennoinen, Puruvesi 26.4.2018; Jukka Horppila, Suomen luonto. Kalat; Kalasaalis. Ennätyskalat; Lajit. Suomen lajitietokeskus; Luonnossa. Saaliskalat. Lahna; Luontoportti; Veijo Miettinen. Savon Sanomat 18.5.2014; Ruokatieto; Suomalaisen kalastusmatkailun edistämiskeskus ry SKES; Suomen ennätyskalarekisteri. Studio 55; Yle uutiset. Kotimaa 14.10.2015; Kasimir Leino, Runoja Käkisalmen raunioilta (osa siitä).

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Korvasieni on alkukesän aarre

Mitä yhteistä on japanilaisella pallokalalla fugulla ja suomalaisella korvasienellä? Kumpikin on tappavan myrkyllinen, mutta oikein valmistettuna niistä saa herkullista ruokaa.

Korvasienen tunnistaminen on helppoa. Se on huhti-kesäkuussa kasvava suklaan-, punertavan- tai mustanruskea sieni, jonka noin kymmensenttinen lakki on poimuttunut tippaleivän tai aivojen tapaan. Jokainen korvasieni on ulkonäöltään vähän erilainen. Lakin reuna on usein laidoilta jalkaa vasten sisäänpäin kääntynyt. Korvasienen tuoksu on miellyttävä ja voimakas. Piispanhiippa ja poimukellomörsky muistuttavat ulkonäöltään korvasientä, mutta ne kasvavat vain syksyllä.

Korvasienet viihtyvät hiekkapohjaisissa havumetsissä. Olen poiminut niitä metsäpoluilta, ajourilta sekä hakkuuaukeilta, sillä korvasienihän on tunnetusti rikotun maan ystävä ja karikkeenlahottaja. Ensin löytyy yksi korvasieni, mutta pienellä etsimisellä niitä löytyy lisää lähietäisyydeltä. Korvasieni voi olla hyvinkin satoisa, mutta se ei useinkaan esiinny muutamaa vuotta pidempään samoilla paikoilla. Niukkojen sateiden takia korvasieniä on ollut tänä keväänä erittäin vähän ja ne muutamat löytämäni ovat olleet kuivuneita.


Korvasieniä voi myös yrittää viljellä itse. Hakkuuaukealle kaivetaan puoli metriä syvä kuoppa, joka täytetään sanomalehdillä ja peitetään hiekalla, ja sitten jäädään vain odottelemaan. Satoa saattaa tulla jo seuraavana keväänä tai viimeistään parin kolmen vuoden päästä – jos on tullakseen.



Tuntuu hurjalta ajatella tämän sienen edustavan kahta ääripäätä, se on erinomaisen herkullinen ruokasieni, mutta tuoreena tappavan myrkyllinen. Tuoreissa korvasienissä on vesiliukoista ja helposti haihtuvaa gyromitriini-nimistä solumyrkkyä, minkä vuoksi korvasieni on keitettävä erittäin huolellisesti ennen ruuaksi valmistamista. Kuivatut korvasienet liotetaan ja sitten käsitellään kuten tuoreet sienet. 




Lasse Kosonen kertoo Suomen Luonto -lehdessä jutun torilla myytävänä olleista korvasienistä: Sienineuvoja pysähtyi torimummon luokse ja varoitteli tuoreen korvasienen myrkyllisyydestä: ”Pitäisi olla varoitusteksti: KÄSITTELEMÄTTÖMÄNÄ MYRKYLLINEN.”. Mummo teki työtä käskettyä ja seuraavana päivänä korvasienipöydän luona oli pahvilappu ja teksti KÄSITTÄMÄTTÖMÄN MYRKYLLINEN. Tarina ei kerro, kävikö kauppa.

Oli kerran Haitula,
joka oli pienempi kuin pieni,
joka oli pikkuruinen tylleryinen,
aivan mahdottoman pieni.

Hän asui korvassa,
joka oli sattumoisin sieni,
joka oli korvasieni sattumoisin,
aivan kummallinen sieni.

Ja siinä sienessä
oli viisikymmentä koloa
sekä viisikymmentäviisi kolonkoloa
sekä sata kolonkolonkoloa.

Vaan kerran Haitula
tuumi että oli vasta noloa,
ettei ollut viisikymmentäkuusi koloa.
Ja lähti pois.


Lähteet: Evira; Heikki Paavola, Yle 25.2015; Kauko Salo, Luonnonvarakeskus ; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 12.5.2014; Maija Ala-Siurua, Maaseudun tulevaisuus. Ympäristö 26.4.2012; Martat. Marttakoulu; LuontoPortti; Seppo Vuokko, Suomen Luonto 26.9.2014; Sienikirja. Wikikirjasto; Savon Sanomat. Kotimaa 16.4.2017; Sirpa Hammarberg, Anna 23.5.2012; Suomen Lajitietokeskus; Wikipedia; Kirsi Kunnas. Tiitiäisen satupuu. Runo Heitula. Mikä on kolonkolonkolo?