Raate on suon kaunotar

Raate oli tullut jo pitsikukille lähisuolla, kun kuljeskelin kesäkuussa sitä etsimässä. Valkeita pyramidimaisia kymmensenttisiä terttuja oli siellä täällä, sen sijaan Lapin märät rimmet ja metsälammet ovat niitä valkoisenaan seuraavien parin kolmen viikon ajan. Vaikka raate on yleinen koko maassa, on se monelle vieras juuri kasvuympäristönsä takia. Raatteen esiintyminen varoittaakin suolla liikkujia hyvin märästä, jopa vetisestä alueesta. Tutustuin raatteeseen jo lapsena, niitä nimittäin kasvoi pihapiirimme takana olevalla suopahasella. Jostain syystä unohdin kasvin olemassa olon vuosikymmeniksi, vaikka olen pitänyt sitä aina kauniina kasvina. 

 

Raatteen kukinto on näyttävä, siihen viittaa myös sen tieteellinen sukunimi Menyanthes "näyttäytyminen ja kukka". Kasvin nuput ovat ulkopinnaltaan vaaleanpunaisia, mikä näkyy myöhemmin terälehtien punertavana ulkopintana. Kukan valkea sisäpuoli on valkoisten pitkien karvojen peitossa. Juuri nämä ripsikarvat tekevät kukasta hyvin koristeellisen, soiden ja soistuvien rantojen kaunottaren. Runsasmetisissä kukissa pörrää jatkuvasti myös hyönteisiä, jopa sateella. Karvat suojaavat mesivarastoja vesipisaroilta, toisaalta ne estävät pölytyksen kannalta kukalle hyödyttömien pikkuhyönteisten parveilun.

Kun siirryin suolta kuivempaan metsän reunaan, sammalessa oli enimmäkseen raatteen kolmisormisia lehtiä. Kasvupaikan kuivahtaessa tai peittyessä yhtenäiseen rahkasammalikkoon raate lakkaakin vähitellen kukkimasta ja säilyy pitkään pelkkinä lehtinä. Kasvin kolme lehteä ovat apilamaisesti kukan alla, mistä tulee sen latinankielisen nimen loppuosa "trifoliata".

Kasvin nimi raate on mainittu kirjallisuudessa jo muutamia satoja vuosia sitten. Kansan suussa siitä on muovautunut muun muassa nimityksiä raake, ralake, räläke, räväke. Karjalassa ja viron murteissa nimi tunnetaan myös, mutta sen enempää sanan alkuperästä ei vielä ole saatu selville. Ruotsinkielinen lajinimi on vattenklöver eli vesiapila. Monissa 1700- ja 1800-luvun kasvitieteellisissä julkaisuissa ja sanakirjoissa raate tunnetaan peuranvehkana. Raate-nimi liittynee vanhaan suomalaiseen sanaan raatikko, joka tarkoittaa yleisesti ottaen vaikeakulkuista maastoa, kuten upottavaa suota.
 

 

Katkeroille sukua oleva raate on kitkerän makuinen rohto moneen vaivaan. Sen lehtiä on käytetty lääkkeeksi mahankouristuksiin, keripukkiin ja kuumeeseen, vesipöhöön ja luuvaloon sekä reumatismiin ja kihtiin. Raatteen on sanottu myös parantavan ruoansulatusta ja ruokahalua sekä edistävän aineenvaihduntaa ja sapen eritystä. Elias Lönnrotin kirjassaan Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri vuonna 1838 mainitsema vatsanvahvistustee valmistettiin nimenomaan raatteesta ja malista. Raatteen lehtikeitteellä on lisäksi lääkitty märkiviä haavoja ja hävitetty päätäitä. Vanhasta rohtokäytöstä kertoo myös kasvin saksankielinen nimi Fieberklee eli kuumeapila.

Kasvitieteilijä Carl von Linné kirjasi Lapin-matkallaan 1732 muistiin, kuinka paikalliset asukkaat kaivoivat pulavuosina raatteen juurakoita maasta, kuivasivat ja jauhoivat ne hienoksi sekä sekoittivat leipätaikinaan. Linné moitti raateleipää kuitenkin karvaaksi ja epämiellyttävän makuiseksi. Norrlannissa hän kertoo raatteen lehtiä poltetun tupakan tavoin. Oluttakin lehdillä on voitu maustaa humalan sijaan.

Raate on tosiaan ollut pulavuosien hätäravintoa, sillä tärkkelyspitoista juurakkoa on käytetty leipäjauhojen jatkeena sekä kotieläinten rehuna suovehkan tapaan. Raatteessa onkin tärkeitä ravinteita, kuten proteiineja, rasvaa ja sokereita. Eläimille raate kuitenkin kelpaa karvaudestaan huolimatta, eri tahoilla Eurooppaa kasvia onkin nimitetty esimerkiksi lampaanapilaksi sekä vuohen- ja jäniksenkaaliksi. Poro, hirvi, joutsen ja hanhi syövät halukkaasti raatteen meheviä lehtiä, paksu maavarsi ja kolmisormiset lehdet ovat puolestaan hirvien ja porojen herkkua.

 

Suurikin raatekasvusto voi olla yhtä ainoaa yksilöä. Kasvi kelluu ilmaa sisältävän hohkaisen juurakkonsa varassa, jonka alla saattaa olla pelkkää vettä. Laajat raatelautat edistävät järven umpeenkasvua, sillä niiden suojassa etenevät myös rahkasammalet.

Pohjoisen vetisillä soilla raatteella on parhaat kasvuolot. Etelään päin mentäessä hyvien kasvupaikkojen määrä vähenee, ja raatetta tavataan enimmäkseen vain soiden laidoilla sekä umpeen kasvavien lampien reunoilla. Minun kuvauspaikkani oli juuri tuollainen soistuva järvenlahti. Varsinkin Etelä-Suomessa raate on menettänyt melko paljon kasvumahdollisuuksiaan soiden ojitusten vuoksi; meidänkin pikku suo ojitettiin ja raate hävisi. 

 

Kittilässä soita oli jo jääkauden keskeyttäneellä lämpöisellä kaudella 250 000 vuotta sitten, jolloin ilmasto lienee muistuttanut melkoisesti nykyistä. Tuohon aikaan syntyneitä kerrostumia on löydetty Naakenavaaran läheltä, missä turvekerrostuma säilyi suojaisessa notkelmassa myöhemmin useaan kertaankin päälle vyöryneen jään raastamiselta. Erityisen runsaasti ikivanhassa turpeessa on sittemmin sukupuuttoon kuolleen raatteen sukulaisen siemeniä. Nämä siemenfossiilit kertovat, että raate valtasi vesiämme sitä mukaa kuin mannerjää väistyi.

Syvältä sammalen sylistä
kasvaa
suokukka ja tupasvilla.
Puu ei viihdy suolla,
jää kituliaaksi.
Vain vaivaiskoivu osoittaa
uskollisuuttaan.
Seison ilta-auringon
punaamassa illassa.
Suo tuoksuu
ja minä tuoksun suolta.
Jossain lirisee hetelasku. 

aimarii 17..2015

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Henry Väre, Katkerokasvit. Suomen luonto. Kasvit; Irja Laamanen. Vapaavuoro, uusisuomi 2.6.2016; Jorma Luhta, Metsälehti 21.7.2017; Juho Rahkonen, Apu 16.6.2019; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; Kivikon luonto- ja kulttuuripolku; Lasse J. Laine, Suomen luonto, tunnistusopas; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; luontokoulut. Ilves; LuontoPortti; Seppo Vuokko, Raatekasvit. Suomen luonto. Kasvit; aimarii. KuvaKirjeitä Karsikonperältä. Suomaisema 17.5.2015, osa runosta. 

LUE LISÄÄ

Kosteikon lintuyhteisöt

Vaikka oli varhainen kesäkuun aamu, aurinko oli jo korkealla, kun saavuin kotini lähettyvillä olevalle Rantaniityn kosteikolle. Tämä Pien-Saimaan tuntumassa sijaitseva lintujen suosima alue on rakennettu ottamaan vastaan hulevedet ennen niiden siirtymistä järveen.

Kosteikon ideana on hidastaa Saimaaseen virtaavien vesien liikettä niin, että lietettä kasaantuu pohjaan mahdollisimman paljon. Rantaniityn kosteikko rakennettiin 2016 ja siihen tehtiin perusparannus vuoden 2020 keväällä, jolloin altaita syvennettiin ja uomaan asetettiin veden hidasteeksi puunrunkoja poikittain sekä kiviesteitä.

 

Rannalle päästyäni kuulin, kuinka satakieli helskytti koivikossa, räkättirastaat ja västäräkit puolestaan juoksentelivat nurmikolla. Kosteikon keskellä sijaitseva lampi on vesilintujen valtakuntaa.

 

 

Alueen reunassa olevan korkean pylvään nokassa kalalokkiemot vahtivat poikastaan, jonka olivat piilottaneet lammen keskelle pieneen saarekkeeseen ruohontuppaiden sekaan. Silloin tällöin toinen emoista pistäytyi poikasen luona, kai viemässä ruokaa tai kyselemässä vointia. 

 

Näin lammella myös haakanaparin uiskentelemassa kaikessa rauhassa, kunnes idyllin rikkoi kilpakosija. Se häädettiin ja niin rauha palasi. Eri lajit elävät kyllä sopuisasti keskenään, vaikka lintuja näyttää poikasten kuoriuduttua olevan joka puolella lampea.

 

Lammen pienessä niemessä sorsaemolla oli pesällinen poikasia. Toisen pesän poikaset sen sijaan uiskentelivat jo itsenäisesti. Välillä ne kapusivat rantatöyräälle emonsa perässä, joka johdatteli jälkikasvunsa jonossa syömään ruohoa nurmikolle.

 

Minuakohan säikähtivät telkkäemo ja sen neljä somaa poikasta, kun pujahtivat esille penkereestä, mutta yhtä vaille kaikki muut kiirehtivät saman tien uuteen piilopaikkaan. Jäljelle jäänyt rohkea pikkutelkkä ui ympäriinsä ja välillä sukelteli iloisesti. 

 

En ollut uskoa silmiäni, kun aloin laskea pienellä lammikolla uiskentelevien hanhien määrää! Yhdellä kanadanhanhiparilla oli kaksi keltauntuvaista poikasta, mutta toisilla pareilla näin vaaleanruskeita isompia poikasia sitäkin enemmän, eräällä niitä taisi olla neljätoista! Alla olevassa kuvassa näet kanadanhanhien lisäksi myös etualalla haapanan. 

 

Tämän Länsi-Lappeenrannassa sijaitsevan Rantaniityn kosteikon lisäksi lähialueella sijaitsevat Sammonlahden ja Skinnarilan kosteikot, jotka ovat varsinkin sorsien ja naurulokkien suosiossa.

Kosteikot lisäävät luonnon monimuotoisuutta sekä tarjoavat elinympäristön monille linnuille ja hyönteisille. Lisäksi niillä on maisemallisia ja alueen viihtyisyyttä lisääviä vaikutuksia. Lappeenrannan kosteikkojen vieressä kulkee kävelijöiden ja pyöräilijöiden suosima reitti, jolla liikkuvat pysähtyvät usein seuraamaan lintuja ja nauttimaan näkymistä. 

Souda, souda, sorsan poikaa,
lieku, lieku, linnun lasta.
Sorsa soitti kanteleella,
vesilintu vempeleellä.
Sorsall' on pojat soreat,
linnull' on lihavat lapset,
kajavalla kaunihimmat.

Suomalainen kansanruno

Lähteet: Ilkka Pohjalainen, Lappeenrannan Uutiset. Paikalliset 20.3.2020; Lappeenranta. Ympäristö; Pien-Saimaa; Suomen ympäristökeskus Syke 28.10.2019; Suomalainen kansanruno.

LUE LISÄÄ

Suo-orvokki, vaaleanliila kosteikkojen kaunistaja

Pienikokoisen suo-orvokin kauneus paljastuu vain katsomalla sitä aivan maan tasalta. Niinpä minä konttailin märässä maastossa saadakseni ikuistettua tuon kukkasen, joka on kuin posliinitaiteilijan mestarinäyte. Lehdetön vana nostaa hennonvioletin kukan sekä kolmesta neljään kiiltävää, munuaismaista lehteä tyviruusukkeesta. Juuri noiden pyöreiden lehtien avulla kasvi on helppo erottaa muista orvokeista. Kukinta-aikaan lehdet ovat vielä pieniä ja vaaleita, mutta myöhemmin kesällä ne tummuvat ja kasvavat melkoisesti kokoa sekä saattavat lopulta peittää kasvualustan yhtenäisenä lehtikatoksena.

 

Maamme kosteikoilla kasvaa neljä orvokkia, joista suo-orvokki on yleisin. Etelä- ja Keski-Suomessa se kuuluu tavallisimpiin kosteikkokasveihin, mutta alkaa harvinaistua Oulun tienoilla. Suo-orvokki viihtyy puronvarsilla, lähteiden ympäristössä, kosteilla rantaniityillä ja soilla. Kasvi leviää tehokkaasti monivuotisen rönsyilevän juurakkonsa avulla ja muodostaa suotuisassa elinympäristössä laajoja kasvustoja.

 

Kimalaiset sekä useat päivä- ja yöperhoset toimivat suo-orvokin pölyttäjinä, mutta osa kukista on itsepölytteisiä. Suo-orvokin siemenissä ei ole monille sen sukulaisille ominaista, muurahaisia houkuttelevaa rasvalisäkettä, sillä tämän orvokin suosimat kasvupaikat ovat liian märkiä muurahaisille.

 

Suo-orvokki kukkii toukokuussa. Koska Pohjois-Savossa ei kasva vuokkoja, leikin lapsena, että suo-orvokit ovat sinivuokkoja ja ketunleivät valkovuokkoja. Suo-orvokkien kukinta jatkuu vielä kesäkuussa, mutta silloin koko kasvi on jo venähtänyt kymmensenttiseksi ja kukat ovat suurentuneet. Suo-orvokki on latinaksi Vila palustris, ruotsiksi kärrviol, englanniksi Marsh Violet ja viroksi sookannike. Suomeksi kasvista on käytetty myös nimiä lampaankorva ja varsankavio.

Sieluni orvokkina kukkii
Sinipunaisena hehkuu
Annan siitä sinulle kukkasen
Orvokin rakkauden 

Elisa Lehmus

Lähteet: Antti Halkka, Krister karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Janne Lampolahti, Suomen luonto. Kasvit. Orvokkikasvit; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suomen Luonto; Elisa Lehmus. Rakkausrunot.fi. Orvokki.

LUE LISÄÄ

Västäräkki, väiski riukupyrstö

Kotimaisten kielten keskuksesta on kysytty, miksi västäräkillä on niin ruma nimi. Kotuksen Kirsti Aapalan mukaan västäräkki-nimen keksijää ei saada enää selville, koska sana kuuluu hyvin vanhoihin suomalais-ugrilaista perää oleviin linnunnimiin ja on jo tuhansia vuosia vanha. On arveltu, että nimitys on alkujaan onomatopoeettinen eli se on jäljitellyt linnun ääntelyä. Sana ei kaikissa sukukielissä viittaa nimenomaan västäräkkiin, vaan sillä on voitu tarkoittaa muitakin sirkuttavia pikkulintuja.

Murteissa västäräkkiä on nimitetty myös muun muassa västiksi, fästrikaksi tai vestrikaksi. Västäräkki on selvästi pidetty lintu, koska sillä on murteissa paljon erilaisia nimityksiä. Västäräkin kansanomaisia nimityksiä ovat myös peltopeippo, kylvättäjä, vagolindu ja pyrstönkeikuttaja. Lintuharrastajat ovat kutsuneet västäräkkiä tuttavallisesti väiskiksi. Riukupyrstö on myös tuttu nimitys. Nättiä, vikkelää ja iloista ihmistä on Kauhajoella kuvattu sanonnalla On kuin västäräkki.

Tällä ihmisen lähellä viihtyvällä pitkäpyrstöllä on vankka asema perimätiedossamme. Västäräkistä ennustetaan säätä, kerrotaan tarinoita ja se on synnyttänyt lukuisia sananparsia. Iloisen pyrstön heiluttamisen taustalta löytyy myös traaginen kansantarina: ”Kun västäräkki lähti laulurastaan häihin, se otti variksen poikastensa vahdiksi. Häistä palattuaan västäräkki huomasi, että varis olikin syönyt poikaset. Västäräkki säikähti sitä niin paljon, että heiluttelee yhä vieläkin pyrstöään."

Afrikkalaisessa tarinassa västäräkki puolestaan löysi rummun ja alkoi soittaa sitä pyrstöllään. Muuan mies kuuli soiton, hän ihastui soittimeen ja halusi itsekin soittaa. Pian lintu ja mies soittivat kilpaa. Mies voitti lopulta kilvan ja sai rummun. Västäräkin pyrstö jäi keikkumaan siltä varalta, että lintu saa vielä joskus rumpunsa takaisin.

Kansanperinteestä löytyy siis varsin hyviä tulkintoja västäräkin pyrstön keikuttamiselle. Nykytutkimus on kuitenkin yrittänyt keksiä uskottavampia selityksiä, mutta yhtä ainoaa totuutta ei ole vielä löytynyt. Joidenkin tutkijoiden mukaan pyrstön keikutus auttaa hätistämään hyönteisiä esiin piilopaikoistaan, pyrstö toimii siis ruoanhankinnan apuna. Toisen oletuksen mukaan pyrstön keikutus ilmaisee muille västäräkeille valta-aseman tai alistumisen. Kolmannen teorian mukaan västäräkki keikuttaa pyrstöään kertoakseen mahdollisille saalistajille olevansa valppaana. Viimeisimmät tutkimukset ovat tämän saalistajateorian kannalla. 

Västäräkki on kaikille tuttu kevään sanansaattaja. Sitä sanotaan järvenjäiden sulattajaksi, mikä tulee ilmi sananlaskusta, jonka mukaan västäräkki sanoo: ”Pienill varpail rikon jäätä enemmän kuin tuhannen tuuramiestä”. Virossa västäräkkiä nimitetäänkin jäänlohkujaksi. Sulamisvesien ääreltä keinupyrstö siirtyy ennen pitkää pihanurmikoille ihmisten läheisyyteen.

On myös monia muita västäräkkiin liittyviä perinneuskomuksia, kuten västäräkkien luultiin palaavan keväällä kurjen selässä. Vähässäkyrössä on myös sanottu ”Västäräkki voin sulaa, pääsky päivän lämmittää”, mikä viittaa alkavan kevään lämpötiloihin. Toisaalta on myös uskottu, että västäräkki houkuttelee ihmisiä heikoille jäille huutamalla: ”Tul jäljest tul jäljest, kyl kestää kyl kestää.” Kyntäjä ja kylväjä ovat iloissaan, jos västäräkkejä näkyy paljon mulloksella, koska se lupaa hyvää satoa.

Niin västäräkin kuin monen muun lintulajin kevätmuutto on viime vuosina aikaistunut. Tänä keväänä ensimmäisiä västäräkkejä tavattiin Varsinais-Suomessa jo maaliskuun lopulla. Västäräkkimme ilmaantuvat kaakosta, ja suotuisien ilmavirtausten saattelemana ensimmäinen muuttoaalto voi ilmaantua jo aivan huhtikuun alussa. Kuitenkin valtaosa västäräkeistä saapui talvehtimisalueiltaan huhtikuun aikana. Takatalven yllättäessä västäräkit löytävät kyllä syötävää. Lumien sulamisvesien ja jään sekaan kasautuu ojien ja lätäköiden reunamille tummaksi massaksi paikoin lumihyppiäisiä ja muita hyppyhäntäisiä, joita västäräkit ilmaantuvat noukkimaan.

Keväällä soidinmenoissa koiras levittelee siipiään, pörhistelee pyrstöhöyheniään ja esittelee mustaa leukalappuaan sekä tekeytyy todellista suuremmaksi. Västäräkki on peloton lintu, ja kilpakosijat se häätää armotta reviiriltään. Joskus koirasvästäräkin voi nähdä hyökkäilemässä vimmatusti auton sivupeiliä kohti. Se räpistelee peilikuvansa edessä, nokkii sitä ja ruiskii ulostettaan sinne tänne. Västäräkki luuleekin peilikuvaansa kilpailijaksi, joka on tullut sen reviirille.

Västäräkki oli ensimmäisiä asukkaita merestä nousevan Suomen rannoilla, ja yhä edelleen kivikkoiset rannat täyttävät sen kaikki elinympäristövaatimukset. Västäräkki vaatii avoimia paikkoja, joiden lähistöllä on mielellään vettä sekä runsaasti hyönteisiä, sillä se pyydystää niitä sekä maasta että ilmasta. Laji onkin erityisen hyvä saalistamaan muun muassa sudenkorentoja. Mökkirannassamme västäräkit näyttävät viihtyvän kesä kesän jälkeen, pesäkin lienee jossain, mutta en ole koskaan sitä havainnut. Sudenkorentoja rannalla on runsaasti, joten syötävää ainakin riittää.

Punaisen kirjan Suomen lajien uhanalaisuus -arvioinnin 2019 mukaan västäräkki on kuitenkin silmälläpidettävä laji. Suomen pesimäkanta on 400 000 – 600 000 paria, eli Suomessa asuu yhteensä peräti 20 000 kiloa västäräkkejä.  Luit aivan oikein. 20 000 kiloa! Yleensähän lintujen määrä ilmoitetaan yksilöinä, mutta biologi Petri Lampila halusi lähestyä asiaa aivan uudesta näkökulmasta ja päätti laskea Suomessa luonnonvaraisena esiintyvien siivekkäisen biomassoja. Arvaatko muuten, mikä on Suomen runsain lintulaji biomassalla mitattuna? Vastauksen pääset lukemaan täältä.

Västäräkin yleisyyden salaisuus on sopeutuminen. Västis on tasaisimmin maan eteläosista Lapin pohjoisosiin levittäytynyt lintulaji. Se pesii kahdesti kesässä hyvin monenlaisissa ympäristöissä, kuten aukioilla, asutuskeskuksissa, pihoilla, viljelyksillä, tienvarsilla, luodoilla sekä kivikko- ja kalliorannoilla. Nykyisin se on myös kylien ja kaupunkien tavallisimpia lintulajeja, sillä tutkimusten mukaan jopa noin 80 prosenttia västäräkin pesistä sijaitsee ihmisten tekemissä rakennelmissa. 

Kekseliäisyyttä västäräkit ovat osoittaneet rakentamalla pesänsä muun muassa kaivin- ja kylvökoneeseen, sepelimyllyyn, postilaatikkoon, ratakiskon alle, liikkuvaan autoon, junaan ja laivaan. Jos lintu on rakentamassa pesän paikkaan, jossa sitä häiritään jatkuvasti, pesä olisi syytä hävittää jo rakennusvaiheessa. Silloin linnut tekevät uuden pesän parempaan paikkaan. Jos hautominen on jo alkanut, pesää voidaan yrittää siirtää. Se onnistuu vain, jos pesän kohtaa muutetaan kymmenisen senttiä kerrallaan ja emo saa jokaisen siirron välillä hautoa rauhassa parisen tuntia. Inarin Vuijemilla oli tervaskannosta tehdyssä postilaatikossa västäräkin mentävä aukko, sitä västäräkki käytti hyväkseen ja teki sisälle pesän. Niinpä pesä rauhoitettiin ja saapunut posti jätettiin laatikon viereen asetettuun sankoon.

Pirkka-Pekka Petelius kuvasi mökkinsä pihapiirissä kesällä 2018 asunutta västäräkkipariskuntaa, jonka jäsenet hän nimesi Väiskiksi ja Fanniksi. Linnut pesivät talon räystäsreunalaudoituksen kolossa ja kasvattivat siellä viisi poikasta. Suosittelen lukemaan Suomen Luonto -lehden havaintopalstalta myös tämän erikoisen tarinan västäräkin pesinnästä kesältä 2018. 

Avomaiden linnut, joihin västäräkkikin luetaan, liikkuvat yleensä kävellen tai juosten. Västäräkki ei siis hyppele tasajalkaa, vaan liikkuu kävelemällä ja nyökyttää päätään kävelyn tahdissa. Juoksevat linnut hakevat ravintonsa tasaiselta maalta tai muulta pinnalta, jolla on mahdollisuus edetä kaikkiin suuntiin. Näiden liikkumistapa kytkeytyy myös luuston rakenteeseen; kävely- tai juoksuasento on pystympi kuin hyppimisasento. Syyskuussa västäräkit tepastelevat maanteiden varsilla pikkuparvissa, mutta ruovikoihin ja muihin yöpymispaikkoihin ne kerääntynyt suurina määrinä.

Hangon lintuasemalla vuodesta 1979 kerätyn aineis­ton mukaan haarapääskyn muutto käynnistyy keskimäärin 11.8. ja västäräkki seuraa perässä 14.8. Ilmastonmuutos on tosin aikaistanut kevätmuuttoa, mutta syysaikataulut ovat pysyneet vakaampina yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon akatemiatutkija Aleksi Lehikoisen mukaan. Lehikoinen ehdottaa kevätrunon Västäräkistä vähäsen… rinnalle syyslorua, jossa lintulajit saavat pareikseen elonkorjuumarjoja: Kiurut kaukomaille karpaloaikaan, peipposet jo puolukka-aikaan. Västäräkki vaihtuu vadelmaan ja muuttopääsky mustikkaan.

Osa västäräkeistä kuitenkin on myöhästyttänyt lähtöään sen verran kuin Suomen sääolot sallivat, koska syksyn tullen katoaa niin valo, lämpö kuin ravintokin. Kylmyys ei useimmille linnuille ole ongelma, mutta ruuan puute on sitäkin suurempi huoli. Hyönteissyöjien on muutettava sinne, missä on hyönteisiä, niinpä västäräkit löytyvät talvisin Pohjois- ja Keski-Afrikasta.

Västäräkit ovat joskus myös talvehtineet Suomessa, muun muassa Köyliössä västäräkit pääsivät pakkasia turvaan kasvihuoneisiin. Niiden kattoluukkuja avattiin säännöllisesti, joten västäräkit pääsivät pyrähtelemään myös ulkoilmaan. Vanha kansa on uskonut, että västäräkit talvehtivat kivikasoissa, koska ne ilmestyvät maisemiin samoihin aikoihin kuin kivikasat tulevat näkyville sulaneen lumen alta. 

 

Linnut ovat olennainen osa kansallista ja kulttuurista identiteettiämme. Sen osoittaa jo pienikin katsaus vanhaan runo- ja lauluperinteeseen. Muun muassa västäräkkiin liittyy tuttu ja rakastettu kalevalamittainen kehtolaulu Nuku, nuku, nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki, joka on osa laajempaa Kantelettaren runoa. Tuota tuutulaulua minäkin olen laulanut lapsilleni.

Nuku, nuku nurmilintu,
Väsy, väsy västäräkki!
Tee sä pellolle pesäsi,
Koivunoksalle kotisi,
Kalliolle kartanosi!
Nuku, kun minä nukutan,
Väsy, kun minä väsytän,
Nuku unosen rekehen,

Väsyläisen kelkkasehen!

Kanteletar

Lähteet: Arto J. Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Helsingin kaupunginkirjasto 6.5.2011; Jami Jokinen, Ympäristö, Länsi-Suomi 22.1.2013; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Kirsti Aapala, Kotimaisten kielten keskus Kotus; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Lasse J. Laine, Suomen luonto-opas; Lintukirja, Valitut Palat. Toimituskunta Matti Helminen, Ilkka Stén, Olavi Stenman; Luontoilta, toimittanut Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Maija Karala. Erään planeetan ihmeitä 18.4.2010; Pekka J. Nikander, Västäräkit. Suomen luonto. Linnut; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pirkka-Pekka Petelius, Suomen Luonto 25.9.2018; Reija Grönroos, Biomassa. Yle Uutiset 14.10.2017; Suomen Luonto. Irmeli Sinisalo, havaintokirja 15.7.2018; Tapani Luotola, Keskisuomalainen 1.4.2016; Tuomas Manninen, Ilta-Sanomat 14.5.2016; Ville Vanhala. Tiede&luonto. Seura 13.5.2015; Tunturi-Lappi; Virve Pohjanpalo, Helsingin yliopisto. Yliopisto-lehti 29.10.2018; wikipedia.org; Yle. Oppiminen 9.7.2004; Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu ymparisto.fi, Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019; Ötökkätieto; Kanteletar II-kirja, 175. runo.

LUE LISÄÄ