Raate on suon kaunotar

Raate oli tullut jo pitsikukille lähisuolla, kun kuljeskelin kesäkuussa sitä etsimässä. Valkeita pyramidimaisia kymmensenttisiä terttuja oli siellä täällä, sen sijaan Lapin märät rimmet ja metsälammet ovat niitä valkoisenaan seuraavien parin kolmen viikon ajan. Vaikka raate on yleinen koko maassa, on se monelle vieras juuri kasvuympäristönsä takia. Raatteen esiintyminen varoittaakin suolla liikkujia hyvin märästä, jopa vetisestä alueesta. Tutustuin raatteeseen jo lapsena, niitä nimittäin kasvoi pihapiirimme takana olevalla suopahasella. Jostain syystä unohdin kasvin olemassa olon vuosikymmeniksi, vaikka olen pitänyt sitä aina kauniina kasvina. 

 

Raatteen kukinto on näyttävä, siihen viittaa myös sen tieteellinen sukunimi Menyanthes "näyttäytyminen ja kukka". Kasvin nuput ovat ulkopinnaltaan vaaleanpunaisia, mikä näkyy myöhemmin terälehtien punertavana ulkopintana. Kukan valkea sisäpuoli on valkoisten pitkien karvojen peitossa. Juuri nämä ripsikarvat tekevät kukasta hyvin koristeellisen, soiden ja soistuvien rantojen kaunottaren. Runsasmetisissä kukissa pörrää jatkuvasti myös hyönteisiä, jopa sateella. Karvat suojaavat mesivarastoja vesipisaroilta, toisaalta ne estävät pölytyksen kannalta kukalle hyödyttömien pikkuhyönteisten parveilun.

Kun siirryin suolta kuivempaan metsän reunaan, sammalessa oli enimmäkseen raatteen kolmisormisia lehtiä. Kasvupaikan kuivahtaessa tai peittyessä yhtenäiseen rahkasammalikkoon raate lakkaakin vähitellen kukkimasta ja säilyy pitkään pelkkinä lehtinä. Kasvin kolme lehteä ovat apilamaisesti kukan alla, mistä tulee sen latinankielisen nimen loppuosa "trifoliata".

Kasvin nimi raate on mainittu kirjallisuudessa jo muutamia satoja vuosia sitten. Kansan suussa siitä on muovautunut muun muassa nimityksiä raake, ralake, räläke, räväke. Karjalassa ja viron murteissa nimi tunnetaan myös, mutta sen enempää sanan alkuperästä ei vielä ole saatu selville. Ruotsinkielinen lajinimi on vattenklöver eli vesiapila. Monissa 1700- ja 1800-luvun kasvitieteellisissä julkaisuissa ja sanakirjoissa raate tunnetaan peuranvehkana. Raate-nimi liittynee vanhaan suomalaiseen sanaan raatikko, joka tarkoittaa yleisesti ottaen vaikeakulkuista maastoa, kuten upottavaa suota.
 

 

Katkeroille sukua oleva raate on kitkerän makuinen rohto moneen vaivaan. Sen lehtiä on käytetty lääkkeeksi mahankouristuksiin, keripukkiin ja kuumeeseen, vesipöhöön ja luuvaloon sekä reumatismiin ja kihtiin. Raatteen on sanottu myös parantavan ruoansulatusta ja ruokahalua sekä edistävän aineenvaihduntaa ja sapen eritystä. Elias Lönnrotin kirjassaan Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri vuonna 1838 mainitsema vatsanvahvistustee valmistettiin nimenomaan raatteesta ja malista. Raatteen lehtikeitteellä on lisäksi lääkitty märkiviä haavoja ja hävitetty päätäitä. Vanhasta rohtokäytöstä kertoo myös kasvin saksankielinen nimi Fieberklee eli kuumeapila.

Kasvitieteilijä Carl von Linné kirjasi Lapin-matkallaan 1732 muistiin, kuinka paikalliset asukkaat kaivoivat pulavuosina raatteen juurakoita maasta, kuivasivat ja jauhoivat ne hienoksi sekä sekoittivat leipätaikinaan. Linné moitti raateleipää kuitenkin karvaaksi ja epämiellyttävän makuiseksi. Norrlannissa hän kertoo raatteen lehtiä poltetun tupakan tavoin. Oluttakin lehdillä on voitu maustaa humalan sijaan.

Raate on tosiaan ollut pulavuosien hätäravintoa, sillä tärkkelyspitoista juurakkoa on käytetty leipäjauhojen jatkeena sekä kotieläinten rehuna suovehkan tapaan. Raatteessa onkin tärkeitä ravinteita, kuten proteiineja, rasvaa ja sokereita. Eläimille raate kuitenkin kelpaa karvaudestaan huolimatta, eri tahoilla Eurooppaa kasvia onkin nimitetty esimerkiksi lampaanapilaksi sekä vuohen- ja jäniksenkaaliksi. Poro, hirvi, joutsen ja hanhi syövät halukkaasti raatteen meheviä lehtiä, paksu maavarsi ja kolmisormiset lehdet ovat puolestaan hirvien ja porojen herkkua.

 

Suurikin raatekasvusto voi olla yhtä ainoaa yksilöä. Kasvi kelluu ilmaa sisältävän hohkaisen juurakkonsa varassa, jonka alla saattaa olla pelkkää vettä. Laajat raatelautat edistävät järven umpeenkasvua, sillä niiden suojassa etenevät myös rahkasammalet.

Pohjoisen vetisillä soilla raatteella on parhaat kasvuolot. Etelään päin mentäessä hyvien kasvupaikkojen määrä vähenee, ja raatetta tavataan enimmäkseen vain soiden laidoilla sekä umpeen kasvavien lampien reunoilla. Minun kuvauspaikkani oli juuri tuollainen soistuva järvenlahti. Varsinkin Etelä-Suomessa raate on menettänyt melko paljon kasvumahdollisuuksiaan soiden ojitusten vuoksi; meidänkin pikku suo ojitettiin ja raate hävisi. 

 

Kittilässä soita oli jo jääkauden keskeyttäneellä lämpöisellä kaudella 250 000 vuotta sitten, jolloin ilmasto lienee muistuttanut melkoisesti nykyistä. Tuohon aikaan syntyneitä kerrostumia on löydetty Naakenavaaran läheltä, missä turvekerrostuma säilyi suojaisessa notkelmassa myöhemmin useaan kertaankin päälle vyöryneen jään raastamiselta. Erityisen runsaasti ikivanhassa turpeessa on sittemmin sukupuuttoon kuolleen raatteen sukulaisen siemeniä. Nämä siemenfossiilit kertovat, että raate valtasi vesiämme sitä mukaa kuin mannerjää väistyi.

Syvältä sammalen sylistä
kasvaa
suokukka ja tupasvilla.
Puu ei viihdy suolla,
jää kituliaaksi.
Vain vaivaiskoivu osoittaa
uskollisuuttaan.
Seison ilta-auringon
punaamassa illassa.
Suo tuoksuu
ja minä tuoksun suolta.
Jossain lirisee hetelasku. 

aimarii 17..2015

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Henry Väre, Katkerokasvit. Suomen luonto. Kasvit; Irja Laamanen. Vapaavuoro, uusisuomi 2.6.2016; Jorma Luhta, Metsälehti 21.7.2017; Juho Rahkonen, Apu 16.6.2019; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; Kivikon luonto- ja kulttuuripolku; Lasse J. Laine, Suomen luonto, tunnistusopas; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; luontokoulut. Ilves; LuontoPortti; Seppo Vuokko, Raatekasvit. Suomen luonto. Kasvit; aimarii. KuvaKirjeitä Karsikonperältä. Suomaisema 17.5.2015, osa runosta.