Suomen luonnon päivä 31.7.2024; valkotarhakotilo

Juhlitaan Suomen luontoa kukin tavallamme tänään lauantaina. Nostin aamulla Suomen lipun  salkoon.

Menneinä vuosina olen viettänyt Suomen luonnon päivää monin eri tavoin.

Kerran soudettiin saareen nokipannukahveille.

Toisen kerran otettiin mukaan keittotarvikkeet ja keitin, jolla valmistettiin soppa - sepä maistuikin mustikoitten poimimisen jälkeen.

Sukulaislapsi vietti kerran yön isänsä kanssa riippumatoissa (tarpissa) luonnon päivän kunniaksi. Matoissa oli myös suojapeitteet sateen varalta.

Miten sinä aiot viettää tätä juhlapäivää?

Hyttyset tanssii lintujen lauluja.
Pihla 3 v

taivas on kuin meri
pastillin syvä väri
unohduin taas
mietteisiini
Kami 11 v

Lähteet: Luonnon kirjo. Minna Pyykkö 18.8.2020. Yleisradio; Suomen luonnon päivä;
Suomen luonnon päivän kunniaksi järjestettiin vuonna 2020 luontorunokilpailu, siihen osallistuivat runoillaan myös Pihla ja Kami.

***

 
Valkotarhakotilo

Valkotarhakotilo eli valkohuulitarhakotilo on tarhakotiloiden heimoon kuuluva maakotilolaji. Se elää jokseenkin harvinaisena Etelä- ja Lounais-Suomen lehdoissa ja puutarhoissa ja viihtyy kulttuuriympäristöissä, pihoilla, puistoissa ja lehtomaisissa metsissä. Havaitsin kotilot luonnonsuojelualueella Lappeenrannan kaupungin reunamilla viime syyskesällä; ne olivat aika pieniä männynneulasiin verrattuna.

Valkotarhakotilo poikkeaa muista eurooppalaisista kotiloista ja muistuttaa tropiikin kotiloiden värikirkkautta. Parin sentin levyisen kuoren väri voi vaihdella paljon, se voi olla vaalean- tai kirkkaankeltainen, mutta myös punertava. Kuoressa on enintään viisi tummanruskeaa, kierteiden mukaista juovaa. 

Nokkosten lehdet ovat valkotarhakotiloiden herkkua. Pienet lehdet sisältävät ravintoaineita eri suhteessa kuin isot, siksi kotilot syövät hyvin erilaisia lehtiä ravintotilanteensa mukaan.

Lähteet: Ötökkätieto; Suomen lajitietokeskus; Suomen ympäristökeskus. 

Lähiviikkoina blogissani on postaus monelle tutusta lehtokotilosta.

LUE LISÄÄ

Neidonkieli eli kyläneidonkieli eli piennarneidonkieli

Neidonkielen opin tuntemaan Lappeenrannan linnoituksen vallien kasviretkellä kaksi kesää sitten. Seuraavan kerran tapasin neidonkielen Kouvolassa, kun olin etsimässä kasvitulokkaita Voikkaan ratapihalta. Kolmannen kerran siniset kukkaset ilahduttivat minua heinäkuussa Verlan tehdasmuseon alueella vanhojen talojen pihassa.

Neidonkieli on kotoisin jostakin läntisen Välimeren alueelta. Meillä neidonkieli on ihmisen mukana levinnyt tulokas, joka viihtyy parhaiten lämpimillä, paahteisilla paikoilla helposti vettä läpäisevällä kalkkipitoisella maaperällä.

Useimmiten sen löytää ratapihoilta, satamien liepeiltä, myllypihoilta sekä vanhoista kylistä tienpientareilta ja hiekkaisilta kedoilta. Virossa se on selvästi yleisempi, mikä varmasti johtuu enemmän maaperästä kuin ilmastotekijöistä.

Satunnaisena neidonkieltä voi löytää jopa Oulun tienoilta saakka, mutta harvat vakinaiset esiintymät ovat eteläisessä Suomessa. Useimmiten luonnostamme löytää vain yksittäisiä, mutta sitäkin näkyvämpiä kasviyksilöitä.

Neidonkieli on kaksivuotinen 30 – 90 cm korkea ruoho. Sen kukat ovat pitkinä kukintoina latvassa ja lehtihankaisina osakukintoina haaroissa. Sinisen, tummasuonisen, kellomaisen teriön pituus on 10 – 20 mm. Kukan teriö on aluksi punainen, myöhemmin sininen, tosin joskus myös sinipunainen ja harvoin valkoinen. Se on muodoltaan suppilomainen ja ulkopinnalta karvainen.

Neidonkieli on erinomainen mesikasvi. Koska keväästä syksyyn kehittyy koko ajan uusia kukkia ja niitä on paljon, yksi kasvi tuottaa pitkään mettä. Lisäksi kasvi houkuttelee monenlaisia hyönteisiä, etenkin mesipistiäisiä, kaaliperhosia ja kiitäjiä mesipitoisiin kukkiinsa.

Neidonkielen kukat – ja joidenkin mielestä myös siemenet - muistuttavat hieman käärmeen päätä, minkä vuoksi sitä on aikoinaan käytetty käärmeenpuremien rohtona. Muistona tästä uskomuksesta neidonkielien tieteellinen nimi on johdettu muinaiskreikan kyytä tarkoittavasta sanasta echis.

 

Neidonkielen tumma hedelmä lohkeaa neljäksi kulmikkaaksi ja kohopintaiseksi hedelmykseksi. 

 

Neidonkielellä elävät toukkana uhanalaiset varjotäpläkoi, neidonkielikoi ja neidonkielikoisa. 

Ja kaipuun kukka -
se on sininen,
samaa sinistä
kuin puutarhurin
haalarit.
Jarkko Laine

Lähteet: Lampinen, R. & Lahti, T. Levinneisyyskartta: Lampinen, R. & Lahti, T. 2021: Kasviatlas 2020. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Seppo Vuokko, Lemmikkikasvit. Neidonkieli ja raunioyrtit. Suomen luonto. Kasvit; Jarkko Laine, Kaipuun kukka kokoelmasta Tulen ja jään sirkus.

LUE LISÄÄ

Pehmoisen näköinen jänönapila

Jänönapilan kukinto on veikeän näköinen, kuin pikku jäniksen tassu tai hännäntöpö. Välttämättä ei edes arvaa katselevansa apilaa: Hempeän punainen verhiö vain pilkistää, koska pitkät karvat verhoavat koko kukinnon hellyttävän pehmoisen näköiseksi.

Apilan verhiöiden karvaisuus on tehokas suoja sen kukille ja paloille kuivilla ja paahteisilla kasvupaikoilla. Lisäksi karvapeite edesauttaa palkojen leviämistä tuulen mukana. Jänönapilan varsi on harmaakarvainen, hoikka ja monihaarainen.

Hedelmistö on pehmeä pallo; hedelmävaiheessa verhiönliuskat harittavat siitä tähtimäisesti joka suuntaan. Siemenet saattavat itää varhain keväällä, jolloin kasvi kukkii ja kypsyttää siemenensä vielä samana kesänä.

Myöhemmin keväällä tai kesällä itänyt taimi talvehtii kukkimatta ja kehittyy kukkivaksi vasta seuraavan kasvukauden aikana. Luonnossa jänönapilan siemenet itävät harvoin vielä kypsymiskesänään, sillä monien muiden apiloiden tavoin ne ovat hyvin kovakuorisia ja ottavat aikansa pehmentyäkseen.

Jänönapila kasvaa kuivilla kedoilla, kallioilla ja hiekkaisilla pientareilla sekä satamissa ja ratapihoilla. Parhaimmilla paikoilla laji kukkii hyvinkin runsaasti, mutta edes tiheimmät laikut eivät ole juuriston kautta muodostuneita, vaan jokainen kasvi on samana keväänä siemenestä versonut, sillä jänönapila on yksivuotinen.

 

Kasvi on herkkä vuosittaisille säiden vaihteluille, siksi kasvi kukkii joskus runsaslukuisesti ja taas toisinaan vaatimattomammin.

Jänönapila kasvaa lounaisessa Suomessa ja Ahvenanmaalla, sen yhtenäinen levinneisyysalue ulottuu vain aivan eteläisimpään Suomeen. Jo Keski-Suomessa se on satunnainen kasvi, satunnaistulokkaana sitä tavataan napapiirin tienoille asti. Esiintymät kertovat usein esihistoriallisesta asutuksesta.

Näin elämäni ensimmäisen jänöapilakasvuston vasta aikuisiällä Etelä-Karjalassa. Apilat kasvoivat läheisellä joutomaalla, jossa kävin niitä ihastelemassa. Toinkohan sieltä siemeniä vai kuinka jänönapilat ilmestyivät pihaamme, mutta nyt niitä kuitenkin on hyvänkokoinen esiintymä. Piha on kuiva rinnetontti, siksi jänönapila viihtyy ja levittäytyykin.

Jänönapila on tavallinen näky muinaislinnojen ympäristössä. Jänönapila on muinaistulokas, joka on saattanut kulkeutua Suomeen yrttien mukana jo rautakaudella.

Ihmisen toiminnasta laji näyttää hyötyneen, ja sen esiintymillä on ilmeisesti yhteyksiä varhaishistoriallisen kauden ja keskiajan asutukseen. Jänönapilaa on käytetty muun muassa rohdoskasvina eläinten ja ihmisten lääkinnässä.

Kukintosi on pieni,
mutta monilukuisuutenne
antaa ilon silmiin ja saa
mielen herkistymään.
Katselen, ihastelen.
En koske, en poimi.
Jakakaa kauneutenne
kaikille kulkijoille.
Toini Virta 

 Lähteet: Kasviatlas 2018, luomus.fi; Levinneisyyskartta: Lampinen, R. & Lahti, T. 2021: Kasviatlas 2020. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki; LuontoPortti; Luopioisten Kasvisto; Suomen lajitietokeskus, Laji.fi; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Timo Nieminen, Apu 12.7.2016; Vanhalinna ruohonjuuritasolla -sarja. Liedon Vanhalinna 11.7.2024; Wikipedia; Yle. Luontorunokilpailun runoja. https://yle.fi. Toini Virta, loppuosa runosta Lemmikki.

LUE LISÄÄ

Selkälokki on vuoden lintu

BirdLife Suomen vuoden lintu 2024 on selkälokki. Tänä keväänä ja kesänä on toivottu havaintoja sekä pesivien selkälokkien määrästä että lajin pesinnän onnistumisesta.

Juuri nyt ovat erittäin kiinnostavia havainnot esimerkiksi selkälokkien ruokailupaikoista tai niiden muutonaikaisista lepäilypaikoista. Toivon sinunkin ilmoittavan kaikki selkälokkihavaintosi Tiiraan! Selkälokkikannan seurannalla on pitkä perinteet: laji on ollut vuoden lintu sekä 2003 että 2013.

Selkälokin fuscus-alalaji on kenties maailman suomalaisin lintu. Mustaselkäisen selkälokin maailmankannasta jopa lähes puolet pesii Suomessa. Se on sekä karujen sisävesien että saariston tunnuslintu.

Vielä viime vuosituhannella selkälokki oli esimerkiksi Itämeren saariston yleisin lokkilaji. Niitä arvioitiin 1960-luvulla pesivän meillä jopa liki 20 000 paria. Vuonna 2003 vuoden-lintu -hankkeessa selkälokin pesimäkanta arvioitiin noin 8 800 pariksi. Nykyiseksi kannaksi arvioidaan 6000 – 8000 paria. Vähenemisen takia selkälokki on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Se on rauhoitettu myös Ahvenanmaalla.

Selkälokin voi edelleen tavata pesivänä niin kaikkialta merensaaristosta kuin sisämaan suurilta järviltäkin, yksittäispareja voi pesiä myös hyvin pienillä vesillä. Eniten niitä lienee nykyisin Pohjanmaan rannikolla ja pohjoisen Ahvenanmaan saaristossa. Lapissa selkälokki on kuitenkin harvinainen.

Mökkijärvellämme pesii muutamia selkälokkipariskuntia, se on karu Saimaaseen kuuluva vesialue Etelä-Karjalassa. Mökkiläisten veneliikenne aiheuttaa jonkin verran häiriötä, mutta muutoin linnut saavat pesiä ja kasvattaa poikasensa rauhassa.

Kymmenien kilometrien mittaiset ruokailulennot eivät ole selkälokille lainkaan harvinaisia. Selkälokit oppivat hyödyntämään 2000-luvulla myös sisämaan kaatopaikkoja, mutta nyt kun kaatopaikat ovat siistiytyneet, selkälokit eivät enää löydä sieltä syötävää. Pohjanmaalla selkälokit ovat ruokailleet paljon turkistarhoilla.

Muista lokeista poiketen selkälokki on pitkän matkan muuttaja. Valtaosa kannastamme talvehtii itäisessä Afrikassa, kun taas muut lokit jäävät talven ajaksi Itämeren piiriin. Kevätmuutoltaan selkälokit saapuvat Suomeen jo maaliskuun lopulta lähtien. Haudonta alkaa toukokuussa, pari–kolme viikkoa esimerkiksi harmaalokkia myöhemmin.

Valtaosa poikasista kuoriutuu sisävesillä kesäkuun lopulla, ja lentokykyisiä poikaset ovat heinä–elokuun vaihteessa. Selkälokin pesintämenestystä heikentävät niin talvehtimisalueilla kerääntyneet ympäristömyrkyt kuin kilpailu lähisukuisten lajien sekä saalistajien kanssa pesimäalueilla. Selkälokin poikasia saalistavat harmaalokit, ja nykyisin myös merialueella merikotkat.

Ensimmäiset selkälokit lähtevät pian syysmuutolle eli jo elokuun puolenvälin jälkeen.
Selkälokista olen kirjoittanut aikaisemmin nimellä Maailman suomalaisin lintu, selkälokki 8.9.2018.

Ja minä huudan kilpaa selkälokkien kanssa niin kuin minusta ei ikinä olisi lähtenyt ääntä. Huudan täyttääkseni tyhjää tilaa, huudan jättääkseni jälkiä. Huudan, koska olen utelias: miltä ääneni kuulostaa?

Olen unohtanut itseni kalliolle. Keskelle iäisyyttä ulvomaan sopraanona. Tänään olen hajamielinen. Unohdin jo ajatuksenikin. Ja ajan ja ihmiset. Kaiken muun minä unohdin, paitsi sen, miten merituuli haisee suolalta ja aurinko on kultaa vaahtopäillä.

Kuinka vapaa ihminen onkaan, kun se saa huutaa ihan vain huutamisen riemusta ja siksi, ettei kukaan ole kuulemassa. Ihan vain siksi, että siltä tuntuu. Ihan vain siksi, että on yksin.

Iisa Kotipelto

Lähteet: BirdLife; Etelä-Karjalan lintutieteellinen yhdistys EKLY; LuontoPortti; Risto Nevanlinna, Tringa ry 22.2.2024; Iisa Kotipelto, Yksinäisyys. Yksinäisyysrunokilpailun nuorten sarjan runot. Kristiina 7.5.2021. Tiksin runoklubi.

LUE LISÄÄ