Selkälokki on vuoden lintu

BirdLife Suomen vuoden lintu 2024 on selkälokki. Tänä keväänä ja kesänä on toivottu havaintoja sekä pesivien selkälokkien määrästä että lajin pesinnän onnistumisesta.

Juuri nyt ovat erittäin kiinnostavia havainnot esimerkiksi selkälokkien ruokailupaikoista tai niiden muutonaikaisista lepäilypaikoista. Toivon sinunkin ilmoittavan kaikki selkälokkihavaintosi Tiiraan! Selkälokkikannan seurannalla on pitkä perinteet: laji on ollut vuoden lintu sekä 2003 että 2013.

Selkälokin fuscus-alalaji on kenties maailman suomalaisin lintu. Mustaselkäisen selkälokin maailmankannasta jopa lähes puolet pesii Suomessa. Se on sekä karujen sisävesien että saariston tunnuslintu.

Vielä viime vuosituhannella selkälokki oli esimerkiksi Itämeren saariston yleisin lokkilaji. Niitä arvioitiin 1960-luvulla pesivän meillä jopa liki 20 000 paria. Vuonna 2003 vuoden-lintu -hankkeessa selkälokin pesimäkanta arvioitiin noin 8 800 pariksi. Nykyiseksi kannaksi arvioidaan 6000 – 8000 paria. Vähenemisen takia selkälokki on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Se on rauhoitettu myös Ahvenanmaalla.

Selkälokin voi edelleen tavata pesivänä niin kaikkialta merensaaristosta kuin sisämaan suurilta järviltäkin, yksittäispareja voi pesiä myös hyvin pienillä vesillä. Eniten niitä lienee nykyisin Pohjanmaan rannikolla ja pohjoisen Ahvenanmaan saaristossa. Lapissa selkälokki on kuitenkin harvinainen.

Mökkijärvellämme pesii muutamia selkälokkipariskuntia, se on karu Saimaaseen kuuluva vesialue Etelä-Karjalassa. Mökkiläisten veneliikenne aiheuttaa jonkin verran häiriötä, mutta muutoin linnut saavat pesiä ja kasvattaa poikasensa rauhassa.

Kymmenien kilometrien mittaiset ruokailulennot eivät ole selkälokille lainkaan harvinaisia. Selkälokit oppivat hyödyntämään 2000-luvulla myös sisämaan kaatopaikkoja, mutta nyt kun kaatopaikat ovat siistiytyneet, selkälokit eivät enää löydä sieltä syötävää. Pohjanmaalla selkälokit ovat ruokailleet paljon turkistarhoilla.

Muista lokeista poiketen selkälokki on pitkän matkan muuttaja. Valtaosa kannastamme talvehtii itäisessä Afrikassa, kun taas muut lokit jäävät talven ajaksi Itämeren piiriin. Kevätmuutoltaan selkälokit saapuvat Suomeen jo maaliskuun lopulta lähtien. Haudonta alkaa toukokuussa, pari–kolme viikkoa esimerkiksi harmaalokkia myöhemmin.

Valtaosa poikasista kuoriutuu sisävesillä kesäkuun lopulla, ja lentokykyisiä poikaset ovat heinä–elokuun vaihteessa. Selkälokin pesintämenestystä heikentävät niin talvehtimisalueilla kerääntyneet ympäristömyrkyt kuin kilpailu lähisukuisten lajien sekä saalistajien kanssa pesimäalueilla. Selkälokin poikasia saalistavat harmaalokit, ja nykyisin myös merialueella merikotkat.

Ensimmäiset selkälokit lähtevät pian syysmuutolle eli jo elokuun puolenvälin jälkeen.
Selkälokista olen kirjoittanut aikaisemmin nimellä Maailman suomalaisin lintu, selkälokki 8.9.2018.

Ja minä huudan kilpaa selkälokkien kanssa niin kuin minusta ei ikinä olisi lähtenyt ääntä. Huudan täyttääkseni tyhjää tilaa, huudan jättääkseni jälkiä. Huudan, koska olen utelias: miltä ääneni kuulostaa?

Olen unohtanut itseni kalliolle. Keskelle iäisyyttä ulvomaan sopraanona. Tänään olen hajamielinen. Unohdin jo ajatuksenikin. Ja ajan ja ihmiset. Kaiken muun minä unohdin, paitsi sen, miten merituuli haisee suolalta ja aurinko on kultaa vaahtopäillä.

Kuinka vapaa ihminen onkaan, kun se saa huutaa ihan vain huutamisen riemusta ja siksi, ettei kukaan ole kuulemassa. Ihan vain siksi, että siltä tuntuu. Ihan vain siksi, että on yksin.

Iisa Kotipelto

Lähteet: BirdLife; Etelä-Karjalan lintutieteellinen yhdistys EKLY; LuontoPortti; Risto Nevanlinna, Tringa ry 22.2.2024; Iisa Kotipelto, Yksinäisyys. Yksinäisyysrunokilpailun nuorten sarjan runot. Kristiina 7.5.2021. Tiksin runoklubi.