Pelto-ohdake, sitkeä taistelija

Pelto-ohdake on Suomen viidestä ohdakelajista vakiintunut ihmisen seuralainen ja varsinainen kiusanhenki. Pelto-ohdakkeen vaaleanvioletit tai vaaleanpurppuraiset voimakkaasti tuoksuvat mykeröt keräävät tehokkaasti perhosia, kimalaisia, kovakuoriaisia ja muita hyönteisiä. Puutarhureille ja maanviljelijöille pelto-ohdake on kuitenkin suuri ja turhauttava riesa, sillä viljelyksillä se häiritsee hyötykasveja.

 

Kitkeminen ja hävittäminen on rankka urakka. Pelkkä maan muokkaus ei auta, sillä ohdake leviää isoiksi kasvustoiksi paitsi siementensä avulla myös syvälle yltävällä vahvalla juuristollaan. Lisäksi uusia ilmaversoja syntyy hyvinkin pienistä juurenkappaleista.

 

Pelto-ohdake kasvaa mielellään etenkin savisissa, typpipitoisissa kivennäismaissa, siis käytännössä monessa puutarhassa, pellossa sekä peruna- ja juuresmaassa. Muistelenpa vanhempienikin taistelleen tuota perunapenkkinsä kiusallista kasvia vastaan.

 

Pelto-ohdake kukkii heinäkuusta syyskuuhun, jopa lokakuuhun asti. Kasvin verso haarautuu latvaosasta useaksi haaraksi, joten mykeröitä on yhdessä kasvissa runsaasti ja niiden siementuotto suuri ja tehokas. Runsaan pähkylätuotannon ansiosta pelto-ohdake kulkeutuu tehokkaasti uusille alueille.

 

Lenninhaivenet muuttuvat näin loppukesällä valkeiksi untuvikoiksi ja voivat lentää tuulen mukana satoja metrejä. Myös kaukolevintä on yleistä työkoneisiin jääneiden kasvien juurtenpalojen kulkeutuessa pellolta toiselle. Siemenet itävät jo muutaman viikon päästä varisemisestaan.

 

Kestorikkakasvien torjunta on vaikeaa sekä luomuviljelyssä että tavanomaisessa viljelyssä. Onnistunut mekaaninen torjunta edellyttää lajien kasvurytmin tuntemista ja toimien ajoitusta kasvien heikoimpaan kohtaan.

Korkeudeltaan 40 – 120-senttinen pelto-ohdake kasvaa myös tienvarsilla ja joutomailla, vaikka se on alun perin merenrannan kasvi. Etelä- ja Keski-Suomessa pelto-ohdake on hyvin yleinen ja yksi haitallisimpia viljelysten monivuotisrikkakasveja, mutta pohjoisessa laji on enimmäkseen harvinainen ja nuori tulokas. Piikikkäät lehdet ovat epäsäännöllisen liuskaiset tai ehytlaitaiset, piikikkyys on suoja kasvinsyöjänisäkkäitä vastaan.

 

On pelto-ohdaketta hyödynnettykin, sillä Elias Lönnrot kirjoitti pelto-ohdakkeen varresta saatavan hyvää potaskaa lasitehtaiden tarpeisiin. Elias Tillandzin vuoden 1683 kasviluettelossa pelto-ohdakkeen nimenä on nikanyrtti. Nikka tarkoittaa hikkaa, joten kasvilla lienee yritetty parantaa nikottelua. 

Pelto-ohdaketta Cirsium arvense kutsutaan myös nimillä karra, ohdake, pirun piiska ja tiisteli.

 

Oletko maistanut ohdakkeiden varsiparsoja – tai edes kuullut, että niitä voidaan syödä? Kuulemma ohdakeherkuttelusta on tulossa hortoilijoiden parissa selvä trendi. Ohdakkeiden ruuaksi laittamisesta on alan teoksissa ja sivustoilla jonkin verran ohjeita.

 

Kun alat kyllästyä grillimakkaroihin, voit hakea joutomailta uusia herkkuja, pelto-ohdakkeita. Kerää 60 – 80 sentin korkuisia ohdakkeita, joista kukat eivät ole vielä auenneet. Varren pitäisi myös olla taipuisa syötävältä osaltaan. Kuori keittämistä varten latvasta vartta 12 – 15 sentin matkalta ja keitä parsan tapaan. Keitetyn pelto-ohdakkeen maku on erittäin mieto. Parhaat parsat saat kuitenkin alkukesällä.

Kun on muokattu hyvämultainen kasvualusta,
niitä hoidetaan huolella muutama vuosi
ja jätetään sitten rauhassa rehottamaan
niin että jokainen verso saa kasvaa itsensä muotoiseksi,
luonnonvarainen ja viljelty rinnatusten,
hiirenvirna ritarinkannuksen kainalossa.
Miksi kitkeä koiranputki ja ohdake,
tottahan meissä jokaisessa on oltava nekin.
Helena Anhava

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Farmit. Kasvinviljely 29.4.2010; hortoilu.fi 3.7.2019; Janne Lampolahti, Ohdakkeet ja karhiaiset. Suomen luonto. Kasvit; Jukka Salonen ja Timo Lötjönen, Luomuinstituutti 9.4.2023; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto-opas; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; puutarha-artikkelit.fi; Helena Anhava, Hidas osa.

 

Juhli Suomen luontoa elokuun viimeisenä lauantaina rennosti. Kutsu kaveri mukaan ja järjestäkää omannäköisenne luontojuhla. Minä nostan lipun salkoon ja leivon mustikkapiirakan.

LUE LISÄÄ

Yllätyksellinen Kammi-kylä

Kauhajokinen ystävämme Leena halusi näyttää miehelleni ja minulle eräänä heinäkuisena päivänä jotain erityistä – ja me näimmekin jotain hämmästyttävää, nimittäin Kammi-kylän.

Juurakko-ukko

Kauhajoen Nummijärvellä oleva Kammi-kylä rakennuksineen ja uimalampineen sijaitsee keskellä ei mitään. Auton jätimme tien varteen parkkipaikalle, siitä talsimme puolisen kilometriä ensin metsätietä, sitten pitkospuita pitkin itse kohteeseen, Ruuhinevan suolle. Suo oli kesäisen kuivaa kulkea.

Sisäänkäynti taloon
Kävelymatkan jälkeen vastassa oli korkea, kaareva portti, jonka ulkopintaa peittävät puiden juurakot. Heti portin jälkeen Juurakko-ukko toivottaa kaikki vieraat tervetulleeksi Kammi-kylään. Kammi on muuten lappilainen nimitys turpeella katetulle kodalle.

Ruuhineva on hiljaisuuden paikka, ja siellä sijaitsevassa Kammi-kylässä voi vierailla vapaasti, sillä ovet ovat aina auki. Suolle oli noussut kymmenessä vuodessa omaperäisten rakennusten ryhmä, josta on tullut myös matkailunähtävyys.

Talo suolta nähtynä

Kaikki alkoi siitä, kun Erkki Kalliomäki käveli kotikylänsä suolla ja mittaili upottavaa maata katseellaan: tähän se tulisi. Kylän sijainti oli tarkoin mietitty; ympärillä on vain luonnon ääniä. Täällä voi kuulla ja kuunnella, mitä hiljaisuus kertoo. Se voimaannuttaa.

Erkki on tehnyt työuransa puuverstasyrittäjänä. Kiireisten vuosien aikaan hän teki päätöksen ryhtyä ammattierakoksi; tosin hän sanoo olevansa vieläkin puoliammattilainen.

Savusauna, oikealla Nevansaari

Koska Erkki piti itseään saunahulluna, hän alkoi etsiä rauhallista paikkaa unelmiensa saunalle. Se löytyi, kun hän osti Kauhajoen kaupungilta neljän hehtaarin palan neitseellistä nevaa. Kun suo oli Erkin, aloitti tämä peloton uudisraivaaja lähes mahdottomalta tuntuvan tehtävän.

 

Saunat on rakennettu tolppien päälle suolle ja ne on kaivettu käsivoimin, kaivinkonetta on käytetty ainoastaan Turvekammin saaren ja sitä ympäröivän uimapaikan tekoon.

Julumetun tupa

Kammi-kylä kumpuaa Erkki Kalliomäen mielikuvituksesta ja halusta rakentaa jotakin ennennäkemätöntä. Sana persoonallinen on oikea sana kuvaamaan tätä kylää, jossa mikään ei ole tavallista eikä yksikään rakennus suorakulmassa. Kokonaisuus on kuin suoraan taruolentojen ihmemaasta.

 

Julumetun tupa, takana ovet Julumetun saliin
Ensin Erkki rakensi saunan vanhasta ladosta. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä: saunaa seurasi toinen. Niinpä hän rakensi naapuripitäjästä ostetuista maalaistalon hirsistä savusaunan. Sitten suolle nousi tupa. Tupaan Erkki jätti kaksi ylimääräistä ovea. Niille tulikin käyttöä, kun tupa laajeni saliksi.

 

Julumetun sali, ovi johtaa Julumetun tupaan, jonne olen menossa
Kammi-kylässä nuo huoneet ovat nimeltään Julumetun tupa ja Julumetun sali sekä rakennukset Turvekammin sauna ja Savukammin savusauna. Kylässä on myös Nevansaari, jossa on nuotiopaikka.

Julumetun sali

Julumetun tupaan mahtuu noin 20 ja Julumetun saliin 60 henkilöä. Siellä on kesäaikaan vietetty häitä ja muita juhlia, on myös pidetty kursseja. Tuvan seinäpanelointi on Kalliomäen lapsuudenkodin laudoista. Kaikki huonekalut ovat itse suunniteltuja.

 

Moni erikoinen oksa tai karahka on päätynyt koristeeksi. Saunarakennuksen ulkopintaan on naulattu myös suovillatuppoja, jotka on riivitty suosta käsin.

Turvekammin sauna

Koko kylä on puhtaan mielikuvituksen tuote, esimerkiksi ulkovuorilaudat on korvattu kanervalla. Kaikki rakennukset on tehty purkutavarasta, oksan käkkyröistä ja muutenkin huonosta materiaalista.

 

Mutta vaikka kaikki on vinossa ja kallellaan, niin jokaisella juurakolla ja sammaltupsulla on tarina kerrottavaan. Tämä kylä osoittaa, että tyhjyydenkin keskelle voi luoda oman sielunmaisemansa, mielikuvitus on ollut sen tärkein innoittaja.

Savukammin savusauna

Erkki on rakentanut persoonallisen Kammi-kylänsä omin voimin ja omin varoin. Hänen alkuunpääsyään kuitenkin helpotti kesällä 2007 järjestetty kansainvälinen työleiri, jonne tuli osanottajia Etelä-Koreaa myöten, sittemmin työleiriläisiä oli kuutena kesänä. Myös Erkin lapset ovat olleet alusta alkaen auttelemassa isäänsä.

Savukammin vilvoittelukuisti

Savukammin savusaunassa kiivetään saunomaan yläkertaan, löylyhuoneen edessä yläkerrassa on vilvoittelukuisti ja ns. mökkisuihku. Parvelta voi ihailla suomaisemia tai katsella taivasta ja pilviä.

 

Reilun kymmenen vuoden aikana Erkki on vastaanottanut Kammi-kylässään lukemattoman määrän vieraita; vieraskirjaan on kirjoittanut nimensä yli 10 000 suoturistia ympäri maapalloa. Myös me suoturistit lisäsimme kirjaan nimemme.

Työleiriläisten tervehdyksiä

Suolla asuu Ruuhinevan Jeeromi, jonka voi toisinaan tavata kuljeksimassa Kammi-kylän ympäristössä. Häntä emme kuitenkaan kohdanneet, sen sijaan kiertelimme rakennuksia ja katselimme haltioissamme uudisraivaaja-Erkin mielikuvituksen tuotoksia, suolta löytyi myös kourallinen kypsiä lakkoja.

Tuttu suon tuuli kutsuu
kapean kankaan yli,
mäntyvartion ohi,
turvetta tarpomaan,
menneitä askeleita etsimään.
Lohdutus on läsnä,
vaivaiskoivun vipajavissa lehdissä,
nilkkoja vasten rahisevissa varvuissa,
rahkasammaleessa kämmenen alla.
Riitta Arbelius

Lähteet: Anne Anttila, Lifestyle. Päivänlehti 27.6.2021; Hannamari Hoikkala, Yle. Uutiset 27.3.2018; Katariina Lehtikanto, Iltalehti 23.8.2018; Matkailu Kotimaassa; Nummijärvi – Suupohjan helmi, nummijärvi.fi; Salla Laurila, mtvuutiset 29.10.2018; Visit Suupohja; Päivänlehti; Riitta Arbelius, osa runosta Tuulee. Hanna Asikainen yle.fi 2.9.2020, Luontorunokilpailu.

LUE LISÄÄ

Tunnetko apilalajit?

Pörriäisten surina ja apiloiden makea tuoksu kuuluvavat kesään. Apilan kolmiosaisen lehden ja palleromaisen kukan opimme jo lapsena erottamaan muista kasveista. Apiloita on kaikkialla, nehän ovat on yleisiä peltojen, pientareitten ja kaikenlaisten joutomaiden monivuotisia kasveja.

 

Puna-apila muinaistulokas
Apilat eli tähkäapilat Trifolium on noin 300 lajia kattava hernekasveihin kuuluva kasvisuku; lajit esiintyvät lauhkeilla ja subtrooppisilla alueilla. Apilan kukinto on kasvin latvassa sijaitseva yksivärinen mykerömäinen tähkä tai terttu, jonka väri vaihtelee valkoisesta keltaiseen ja punaiseen.

 

Lähemmässä tarkastelussa huomaa, että pörheä kukka onkin lukuisista torvimaisista kukista koostuva kukinto. Kukinnon väri muuttuu kukan vanhetessa ja tuleentuessaan se ruskistuu. Kukinta-aika on pitkä ja kestää kesäkuusta elokuuhun, jopa syyskuuhun.

 

Valkoapila muinaistulokas
Suomen yleisimpiä apiloita ovat puna-, valko- ja alsikeapila, joita tavataan Oulun korkeudelle saakka, pohjoisempanakin aina Lapin perukoita myöten, mutta selvästi harvalukuisempina. Muut apilalajit jäävät huomattavasti etelämmäksi. Kuvissa on puna- ja valkoapila, alsikeapila, metsäapila, kelta-apila, musta-apila ja jänönapila.

 

Alsikeapila uustulokas
Lähes kaikki apilalajimme ovat ihmisen mukana aikoinaan kulkeutuneita tai varta vasten tänne tuotuja. Muinaistulokkaiksi kutsutaan niitä, joiden tiedetään kasvaneen täällä jo ennen 1600-lukua, mutta sitä nuoremmista käytetään termiä uustulokas.

 

Metsäapila alkuperäislaji
Apila on viljelijän ja puutarhurin luonnonmukainen apulainen. Sillä on merkityksensä maaperän lannoittajana ja rehukasvina, sillä hernekasveina apilat pystyvät juurinystyräbakteerien avulla sitomaan maaperään ilmakehän typpeä. Monilla maatiloilla peltojen luontaista typpimäärää nostetaankin muutaman vuoden välein viljelemällä pelloilla apilaa.

 

Myös kotipihan nurmikolla voi lisätä valkoapilan määrää, jolloin se tuottaa riittävästi typpeä oman kasvunsa tarpeiksi eikä nurmikkoa tarvitse juuri lannoittaa. Kotipihani kuivalla eteläpuolen pihamaalla apila auttaa nurmikkoa kestämään kuivuutta. Kukkivasta apilikosta ilahtuvat myös pölyttäjät.

 

Kelta-apila muinaistulokas
Neliapilan väitetään tuovan onnea, mutta vain silloin, kun sen löytää itse. Apilan lehdet ovat suosittuja tunnuksissa ja logoissa, esimerkiksi korttipakassa maan symboli muistuttaa sekä apilanlehteä että ristiä. Ruotsiksi pelikorteissa olevan maan nimi on klöver, apila.

 

Neliapila
Neliapila on harvinainen muunnos yleisestä kolmilehtisestä apilasta. Joiltakin alueilta löytyy enemmän neliapiloita kuin joltain toiselta alueelta, mikä saattaa johtua erilaisesta kasvualustasta ja muista ilmiöistä, kuten saasteista, maan koostumuksesta tai muista ympäristöllisistä tekijöistä. Guinnessin ennätysten kirjan mukaan ennätysmäärä lehtiä apilalla on 56.

 

Musta-apila muinaistulokas
Arvioidaan, että on yksi neliapila jokaista viittä tuhatta kolmilehtistä apilaa kohti. Eräänä kesäaamuna keräsin Kuopiossa kodin lähiniityltä aika pieneltä alueelta kymmenkunta neliapilaa. Ne oli tarkoitettu kesätyöpaikkani huonekavereille, mutta onnenapilat unohtuivat laukkuun ja jäivät antamatta, koska minä jouduin kesken työpäivän sairaalaan umpilisäkeleikkaukseen - ehkä neliapiloita ei pidä kahmia liikaa.

 

Jänönapila
Väitellään siitä, onko neliapila geneettisen vai ympäristöllisen syyn seuraus. Neliapilan harvinaisuus ja laajalle levinneisyys vihjaa, että nelilehtisyyden aiheuttaa geeni, mutta ympäristön muutokset eivät ole poissuljettuja vaihtoehtoja.

Tuoksussa tässä on outoa taikaa.
Miten voi tuoksua yhtä aikaa:
hunajalta,
apilalta,
rakkauden räiskeeltä,
suukkosien mäiskeeltä,
talvelta ja kesältä,
pikkulinnun pesältä.
Elina Karjalainen

Lähteet: Anna Tuominen, Suomen Luonto 5/2022; Opettajalle. Oppiminen, yle.fi Apilat 24.5.2011, perustuu ohjelmiin Riston luontokoulu ja Ekolokero; Elina Karjalainen, Uppo-Nallen kootut runot, uponneen kansan lauluja.

LUE LISÄÄ

Maahumala – silmänilo ja rikkaruoho

Pikkuruinen maahumala piristää sinivioleteilla kukillaan ja piparkakun muotoisilla lehdillään ojien varsia, rantoja ja kosteita niittyjä jo toukokuun alkupuolelta alkaen, ja sen kukinta jatkuu pitkälle kesään. Monet hyönteiset, varsinkin kimalaiset, kerääntyvät herkuttelemaan kukkien medellä.

Jos maahumalan juurenpätkiä on pihaan siirrettyjen puiden tai pensaiden mullassa, saat helposti uuden iloisen lisävärin pihamaalle. Se juurtuu helposti myös pistokkaista.

 

Maahumala sopii hyvin kasvatettavaksi maanpeittokasvina sekä aluskasvina sipuli- ja mukulakasveille. Parhaiten se viihtyy tuoreessa ravinnepitoisessa ja runsasmultaisessa maassa. Maahumala on toisaalta rikkaruoho, joka kasvaa ja leviää tehokkaasti, niin että revin sitä pois monta kertaa kesässä oman pihani kukkapenkeistä.

Helsingin yliopiston puutarhatieteen laitoksen kokeissa maahumala todettiin peittokyvyltään parhaaksi tutkituista kasveista, sillä se on kasvutavaltaan rehevä ja nopeakasvuinen sekä sopeutuu niin valoon kuin varjoonkin. Maahumala sietää myös tallaamista. Kasvilla on erinomainen talvenkestävyys, ja se on lehdiltään oikeastaan ikivihanta, mikä vielä lisää peittoarvoa vähälumisilla paikoilla.

Maahumalaa voit kasvattaa kesäkukkana amppelikasveinakin, joista saat näyttäviä maahumalaryöppyjä. Minä käytän maahumalaa korkeiden ruukkujen reunuskasvina, tänä kesänä ne reunustavat runkoruusuja. Maahumalaa voi kasvattaa jopa sisällä huoneissa; kukkaruukusta roikkuvat rönsyt pyöreähköine lehtineen muistuttavat hiukan aaroninpartaa.

Varjossa kasvaessaan maahumala on vihreä, mutta mitä valoisampi kasvupaikka on, sitä vahvempi on sinipunertava sävy sen lehdissä. Sama aine antosyaani antaa sinipunaisen värin kukille, mutta lehdissä runsas lehtivihreä tummentaa sävyn ruskeanpunaiseksi.

Jo keskiajalla Pyhä Hildegard suositteli maahumalaa haavojen ja yskän lääkitsemiseen. Kasvin kukkivia versonlatvoja voidaan käyttää rohdoksena, muun muassa keitteeseen kastetulla kääreellä hoidetaan haavoja ja mustelmia.

 

Maahumalaa käytetään myös flunssan ja astman ärsyttämien keuhkoputkien hoitoon, koska kasvilla on yskää lievittävä ja limaa irrottava vaikutus, mikä perustuu lähinnä marrubiini-nimiseen karvasaineeseen.

Pohjoismaissa ja Länsi-Euroopassa maahumalaa on käytetty myös masennusta lievittävänä lääkekasvina sekä nuuskana päänsärkyyn. Sen karvasaineilla on ruokahalua ja ruuansulatusta parantava vaikutus.

 

Norjalaiset ovat lääkinneet maahumalalla myös eläimiä ja käyttäneet sitä taikakaluna samalla tavalla kuin Suomessa pihlajaa: navetan tai tallin ovenpieleen sidottu maahumalakimppu suojaa sen asukkaita kaikelta pahalta.

Suomessa lääkinnällinen käyttö on tuskin ollut kovin laajaa, sillä maahumala on yleistynyt sisämaassa monin paikoin vasta 1900-luvulla. Siitä voi tehdä teetä yhdessä muiden kasvien kanssa. Aromikkaita lehtiä voi laittaa myös salaattiin mausteeksi, samoin keittoihin ja muhennoksiin. Maku on miellyttävä ja yrttimäinen.

 

Sen verran rohdoksen olemusta kasvissa on, ettei sitä suositella jatkuvaan runsaaseen käyttöön. Suomalaisen nimensä maahumala on saanut joko käytöstään oluen mausteena tai rönsymäisen kasvutapansa perusteella.

Britit katsovan maahumalan muistuttavan murattia, ja siitä nimi ground ivy. Oikeaan humalaan britit tutustuivatkin vasta 1500-luvun puolivälissä, jolloin humala tuotiin Englantiin. Siihen asti oli maahumalaa käytetty oluen maustamisessa ja kirkastamisessa, mutta sen käyttö hiipui 1700-luvulla.

Kaikki piirtyy
niin terävänä, että pelkään
viiltäväni itseäni maisemalla.
Käärmeenlaukka, maahumala, kumina.

Otavalvatti, mali.
Tämä on neljäs päivä,
mutta mistä laskettuna?

Valkopeippi, hapro.
Uuden ja vanhan, tulleen ja menneen,
Kasvun ja kadotuksen potentiaalit.
Hukanputki, pölkkyruoho,
keltaohdake, liperi.
Juha Rautio

 
Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Puutarha-artikkelit; Seppo Vuokko, huulikukkaiskasvit. Suomen luonto. Kasvit; Yrttitarha; Juha Rautio, osa runoa runokokoelmasta Sääntö 0.

LUE LISÄÄ