Lakka on suoluontomme tavoitelluin aarre: sen marja on aromikas ja hyvin vitamiinipitoinen herkku. Kasvin merkityksestä kertovat jo sen monet nimet.
Pohjois-Suomessa kypsä marja on ehdottomasti hilla, etenkin Itä-Suomessa se on lakka, mikä on myös yleiskielessä nimityksistä tavallisin, Etelä-Suomessa muurain. Eteläpohjalaiset käyttävät muuraimesta nimitystä valokki. Lesti- ja Kalajokilaaksossa on myös oma sanansa lintti. Nimistä on lisäksi useita muunnelmia. Tärkeydestä kertoo myös se, että lakkaa on kutsuttu eri nimillä sen mukaan, kuinka raaka tai kypsä se on, kuten ”marjat ovat vielä suppuja tai tupessa”.
Sana muurain tunnetaan vanhastaan kaikkialla muualla paitsi maan pohjoisosissa. Lounais-Suomessa ja Hämeessä se on hillan yleisnimitys. Maan eteläosissa puhutaan myös maamuuraimesta, mutta sillä tarkoitetaan mesimarjaa. Muurain on ikivanha suomalais-ugrilainen sana ja kuuluu niihin sanoihin, joita on käytetty todisteena siitä, että suomalais-ugrilaisten kansojen muinaisten asuinalueiden on täytynyt sijaita melko pohjoisessa.
Minä pohjoissavolaisena käytän yleensä lakka-sanaa. Kemiläiset äitini ja isoäitini puolestaan puhuivat aina hillasta. Joka kesä kävimme lapsuudessani kesälomamatkalla pohjoisessa ja yleensä niin, että pääsimme lakkasoille eli jängille hillaa keräämään. Siellä sanko ei millään tahtonut tulla täyteen, koska kullankeltaiset marjat painuivat kasaan kaiken aikaa.
Hilla kuuluu vatukoiden sukuun, samoin kuin vadelma. Elias Lönnrot nimittääkin kasviossaan hillaa muuran-vatukaksi. Hyvän hillasadon tarkkailu alkaa jo uudenvuodenyönä, sillä kirkas tähtitaivas tietää hyvää hillavuotta. Nykyisinkin media – paikallisväestöstä puhumattakaan – seuraa tarkasti, milloin alkaa lakan kukinta, tuleeko yöpakkasia ja onko pölyttäviä hyönteisiä. Se kuitenkin tiedetään, että kun käki lakkaa kukkumasta, saa kypsän hillan suuhunsa.
Ruotsin Lapissa vaikuttanut pappi Samuel Rheen tutki 1670-luvulla saamelaisten elämää ja tapoja. Hän kuvasi muun muassa, miten saamelaiset säilöivät hillaa: He keittivät marjoja niiden omassa mehussa ja ripottelivat joukkoon hieman suolaa. Seos kaadettiin tuohiseen, joka haudattiin hyvin peitettynä maahan odottamaan käyttöä, näin hillat säilyivät tuoreina ilman sokeria. Saamelaiset tiesivät sen, minkä me nykyään: lakan marjojen sisältämä bentsoehappo on luonnon säilöntäaine, joten marjat voi säilöä omassa mehussaan.
Saamelaiset myös survoivat tuoreita hilloja keitetyn ja peratun kalan sekaan. Saamelaiskulttuurin ja saamen kielen tutkija T. I. Itkonen (1891 – 1968) on kertonut, että Suomen saamelaiset tunsivat hyvin samanlaisen ruokalajin nimeltään mesto, joka sisälsi ruodittua siikaa, kalanrasvaa ja -lientä sekä tuoreita muuraimia. Samoin he survoivat hilloja poronmaitoonkin; tämä ruokalaji oli 1700-luvulla maistunut hyvin myös kasvitutkija Linnélle.
Koko Suomessa yleinen lakka on avosoiden, rämeiden ja korpien laji, mutta kasvupaikkoina ovat myös soistuvat alueet. Ojitetuilla soilla sato on alkuvuosina runsas, mutta sitten marjominen loppuu usein kokonaan, koska suo muuttuu liikaa.
Maan alla leviävä rönsymäinen juurakko kasvattaa näkyviä yksivuotisia versoja, mutta itse juurakko voi olla jopa kymmenen vuoden ikäinen. Juurakkonsa avulla lakka leviää kasvullisesti laajoiksi kasvustoiksi, jolloin pienen suon kaikki kasvit saattavat olla samaa yksilöä.
Lakka toimii muutamien päiväperhoslajin toukkien ravintokasvina, muurainhopeatäplä niistä tärkein, mutta myös rahkahopeatäplän ja suokirjosiiven toukat suosivat lakkaa. Niiden toukat ovat monofageja eli niille kelpaa vain yksi kasvilaji, lakka.
Lakka on hyvin sopeutunut pohjoisen pallonpuoliskon lyhyeen kasvukauteen. Se kukkii isoin valkoisin kukin kesäkuussa. Kasvin emi- ja hedekukat ovat eri yksilöissä, joten yhtä sukupuolta edustavissa kasvustoissa ei marjoja muodostu koskaan. Lakan hedelmä on niin sanottu luumarja, jossa on useita osahedelmiä ja jokaisen sisällä siemen. Marja muuttuu kypsyessään oranssinpunaisesta vaaleankeltaiseksi. Lakan poiminta alkaa kuusi viikkoa kukkimisen jälkeen, Etelä-Suomessa heinäkuun puolivälissä ja Pohjois-Suomessa elokuun alussa, ja marjat poimitaan käsin yksitellen noukkien.
Lakan marjominen vaihtelee hyvin paljon eri vuosina. Kukinta-aikaan sattuvat hallat voivat yhdessä yössä pilata koko sadon tai viileät säät pitävät pölyttäjät kankeina paikoillaan. Rankkasateet ja myrskyt repivät herkästi terälehdet, jolloin hyönteiset eivät löydä kukkia. Kasvukauden huonot säät näkyvät vielä seuraavana kesänäkin heikkona kukintana. Lisäksi runsasta satovuotta seuraa yleensä luonnostaan heikompi kukinta ja korkeintaan keskinkertainen satovuosi kasvin toipuessa.
Avosoilla lakan marjasesonki on lyhyt ja yltäkylläinen, korvissa marjat kypsyvät hitaammin ja niitä riittää pitkälle syksyyn. Suot kylpevät nyt keltaisessa loistossa – hyvä hillavuosi hemmottelee marjastajia myös pohjalaismaakunnissa. Asiantuntijan mukaan parhaillaan on jo kolmas peräkkäinen hyvä lakkasesonki. Sen huomasi myös pohjoissavolainen tuttavaperhe, joka kävi viime viikolla lakassa; neljän hengen voimin he noukkivat viisi sangollista parissa tunnissa. Samaan aikaan Luosto-Pyhän seudulla lakat olivat vielä suppuvaiheessa.
Ihmisten lisäksi marjoja syövät karhut ja monet linnut rastaista riekkoihin, jotka samalla levittävät kasvin luunkovia siemeniä ulosteissaan. Matka eläimen ruoansulatuskanavan läpi antaa lakalle mahdollisuuden siirtyä uudelle kasvupaikalle. Lisäksi se edistää siementen nopeaa kasvuun lähtöä, sillä syömättä jääneen marjan siemenet itävät hitaasti. Jo vuosisatoja muuraimia on kuljetettu Lapin soilta myytäväksi kaupunkeihin Tukholmaa myöten. Varsinkin pohjoisessa lakka on taloudellisesti merkittävä luonnonvara, jota keräämällä voi ansaita verottomasti lisätuloja. Kotimainen ja ulkomainen kysyntä on niin suurta, että paikoin on jouduttu asettamaan poimintarajoituksia.
Lakka on monien hienojen jälkiruokien, leivonnaisten ja alkoholijuomien raaka-aine. Suomessa lakkaa syödään perinteisesti leipäjuuston kanssa, Norjassa kermavaahdon ja sokerin kanssa tai kakussa, Ruotsissa puolestaan jäätelön kera. Kanadassa hillaa käytetään myös erään erikoisoluen maustamiseen, ja samaa on tehnyt Suomessa ainakin Pyynikin Käsityöläispanimo, samoin Tornion Panimo, joka käyttää hillaa raaka-aineena monessakin eri tuotteessa. Ranualla hillasta valmistetaan sekä viiniä että likööriä.
Lakka sisältää runsaasti kuituja sekä A-, E- ja C-vitamiinia. A-vitamiini on karotenoidimuodossa, mikä antaa marjalle sen kullankeltaisen värin. Lakan C-vitamiinipitoisuus on jopa nelinkertainen appelsiiniin verrattuna; jo satoja vuosia sitten hilla huomattiin mainioksi lääkkeeksi keripukkiin. Muihinkin vaivoihin hillasta on löytynyt apu. Lönnrotin mukaan marjat vilvoittivat kuumetautista ja olivat hyödyksi ainakin punataudissa ja keuhkotaudissa. Jos madot vaivasivat, Kittilässä neuvottiin olemaan yksi päivä tyhjin vatsoin ja sitten syömään hilloja. Sen jälkeen ylimääräiset elävät katosivat!
Lakassa on lisäksi B-ryhmän vitamiineja, flavonoideja sekä useita kivennäisaineita, kuten kaliumia, kuparia ja magnesiumia. Lakassa on runsaasti myös fenoliyhdisteisiin kuuluvaa ellagihappoa eli ellagitanniinia, jolla arvellaan olevan antimikrobisia ominaisuuksia ja hyödyllisiä vaikutuksia suoliston bakteeritoiminnalle. Lakkauutteen on havaittu hillitsevän salmonella-, stafylokokki- ja kampylobakteerien kasvua, ellagihappo ei kuitenkaan tuhoa hyödyllisiä probioottisia suolistobakteereja.
Lakan siemenistä saadaan öljyä, jota käytetään esimerkiksi ruokateollisuudessa maku- ja väriaineena. Lakan siemenöljy sisältää linolihappoa ja alfalinoleenihappoa. Ne ovat elimistölle välttämättömiä monityydyttymättömiä rasvahappoja, joita elimistö ei pysty itse tuottamaan. Lakan siemenöljyä on hyödynnetty esimerkiksi kosmetiikkateollisuudessa kasvovoiteiden osana.
Lakan lehdistä saa yrttiteetä, jota inuiitit (entiset eskimot) ovat perinteisesti käyttäneet hivenaineiden lähteenä sekä ripulin hoitoon. Suoliston limakalvoa rauhoittava vaikutus perustuu lehtien sisältämiin parkkiaineisiin. Eräiden tutkimusten mukaan lehdillä on myös antimikrobisia vaikutuksia. Lakan marjojen suojalehtiä puolestaan on käytetty Venäjän alueella yskänrohtona.
Piilossa luona kuusen
Mättäillä suon aistin
Haituvat noin hohtaa
keijuja ne ovatkin
Sateen vihreä kimallus
kullaksi polkuni muuttaa
Hillan tuoksu tunnelman
unelmakseni loihtii
Mukaan pyytää liittymään
Hymyile, me lennetään
kirjoittajajenni
Lähteet: Anu Holopainen, Anna-lehti 9.6.2008. Asiantuntijana Yvonne Holm, Farmaseuttisen biologian osasto, Helsingin yliopisto; Arctic. Guesthouse&Igloos; Arktiset Aromit 8.6.2016; Kirsti Aapala, Kielikello 2/2015; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suomen YK-liitto; Wikipedia; Yle. Uutiset 25.7.2022; blogi kirjoittajajenni.com runo Suolla 3.6.2022.
