Haukkavuori, historiallinen maamerkki Rautjärvellä

Yksi Etelä-Karjalan parhaista retkikohteista on Rautjärvellä sijaitseva Haukkavuori. Sen laelta avautuu suomalaisen kansallismaiseman veroinen näkymä. Tämä Etelä-Karjalan korkein paikka sijaitsee 172 metriä merenpinnan yläpuolella ja 93 metriä korkeammalla kuin viereinen Sarajärvi. Vuoren lähes pystyjyrkkä eteläseinämä soveltuu mainiosti vuoristokiipeilijöiden harjoittelupaikaksi.

Haukkavuori on myös historiallinen rajapyykki. Vuosisatojen kuluessa valtakunnan raja on kulkenut juuri sen kautta kolmesti, sillä vuorella sijaitsee Pähkinäsaaren (1323), Täyssinän (1595) ja Uudenkaupungin (1721) rauhan raja.

Haukkavuoressa edelleen nähtävissä olevat vuosiluvut sekä rajan suuntaa osoittavat merkit ja valtakunnan tunnukset ovat Uudenkaupungin rauhan perua rajankäyntivuodelta 1722. Vanhat rajamerkit tosin erottuivat kallion harmaasta pinnasta minun maallikon silmiini aika himmeinä.

Haukkavuori on ollut aiemmin Rautjärven, Ruokolahden ja Simpeleen rajapaikka. Nykyään se kuuluu Rautjärveen ja vain luoteisosastaan se kuuluu Ruokolahteen. Haukkavuorelta on 14 kilometriä Simpeleelle, joka on Rautjärven kuntakeskus.

Toissa vappuna kävin tutustumassa Haukkavuoreen, sen keväisiin maisemiin ja luontopolkuun. Pysäköintipaikalta noustaan tietä ja polkua pitkin Haukkavuorelle vajaa kilometri. Vuoren päältä pääsee kolmen kilometrin mittaiselle patikkapolulle, joka vaatii hyvää kuntoa ja ketteryyttä, se oli mielestäni aika vaativa, mutta mielenkiintoinen. Polku on merkitty maalitäplin ja sitä oli helppoa seurata.

Luontopolku kulki vaihtelevassa maastossa, matkalle mahtui suota, lehtoa ja vanhaa metsää sekä jyrkkiä nousuja ja laskuja. Lunta näkyi enää vain alavilla kohdilla. Kukkivat sinivuokkokasvustot yllättivät kulkijan siellä täällä ja jopa keskellä hämärää kuusikkoa. Retken aikana pilvet alkoivat väistyä aamun sateen jäljiltä ja sää selkeni, lämpöasteita oli kymmenkunta.

Luontopolku johdatti takaisin lähtöpisteeseen eli Haukkavuoren laelle. Siellä oli hyvä hetki kaivaa eväät esille sekä kaunista maisemaa ihaillen syventyä teehen ja voileipiin. Näköalapaikalla oli jonkin verran jylhän maiseman ihastelijoita, mutta näin aikaisin keväällä oli vielä aika hiljaista.

Haukkavuori on yksi Kaakkois-Suomen Natura-kohteista sekä Suomen Kulttuuriperinnön säätiön luontokohde. Sen jylhät maisemat ovat nähtävissä Metsän tarina -luontodokumentissa vuodelta 2012.

On tyyni kevätpäivä,
aluillaan toukokuu.
Jyhkeä korpikuusi
joenpeiliin kuvastuu. 

Valde Aho

Lähteet: GoSaimaa Lappeenrannan ja Imatran seutu; Etelä-Karjalan liitto; Heini Kähkönen, Etelä-Karjala-instituutin Maaseudun merkkipaalut -hankkeen blogi 9.12.2011; lappeenranta/museot; Museovirasto 22.12.2009; Rautjärvi; Tuomas Manninen Ruokolahti Visit Rautjärvi, Iltalehti 27.10.2019; Via Karelia; Valde Aho, Lahorastas. Runoja ja tarinoita luonnosta. Hiiripöllön tarina -runon ensimmäinen säe.

LUE LISÄÄ

Varpushaukka on kuin pieni kanahaukka

Kana- ja varpushaukka muistuttavat suuresti toisiaan. Molemmilla on harmaa tai ruskea selkä ja valkoinen, poikkijuovainen vatsa. Kun varpushaukka pyydystää ”varpusia”, niin kanahaukka metsästää ”kanoja”, kuten teeriä ja fasaaneja. Kanahaukka on isompi ja jykevämpi kuin varpushaukka, joka on harakan kokoluokkaa. Varpushaukka on lennossa T:n muotoinen, sen sijaan kanahaukka on lennossa ristin muotoinen.

Varpushaukka harvinaistui huomattavasti 1900-luvun puolivälin jälkeen monissa Euroopan maissa. Nyt kanta on myrkkyjen käyttökiellon ansiosta elpymässä. Suomessa varpushaukkaa tavataan lähes koko maassa Metsä-Lappia myöten, mutta sen asumistiheys on suurin Etelä- ja Keski-Suomessa. Pesimäkanta on eri arvioiden mukaan 7 000 – 10 000 paria.

Varpushaukka on yleisin päiväpetolintumme. Sitä on jopa vaikea uskoa, sillä piilottelevan elintapansa takia varpushaukka näyttäytyy hyvin harvoin. Se pesii metsissä, nykyisin myös asutuksen lähellä, mutta talvisin sen tapaa lintujen ruokintapaikkojen lähettyviltä.

Suurin osa varpushaukoista muuttaa kuitenkin talveksi Keski-Eurooppaan. Tutkimusten mukaan varpushaukan kevät- ja syysmuutto sekä pesinnän aloittaminen ovat aikaistuneet kymmenellä päivällä viimeisten vuosikymmenten aikana ilmastonmuutoksen myötä, mutta talvehtimisalueet ovat säilyneet ennallaan.

Varpushaukka on kaunis petolintu. Sen vatsapuoli on poikittaisjuovainen. Koiraslinnun selkä on sinertävänharmaa, ja sekä kurkkuun että rintaan tulee vanhemmiten punaruskea sävy. Naaras on selkäpuolelta ruskehtava. Silmän värikalvo on aluksi vaaleankeltainen, mutta muuttuu iän myötä kirkkaankeltaiseksi tai oranssinpunaiseksi.

Varpushaukka pesii tavallisesti ensimmäisen kerran jo vuoden ikäisenä. Se muodostaa usein uuden parisuhteen joka kevät, mutta voi toisaalta pesiä pidempäänkin saman puolison kanssa. Varpushaukka aloittaa pesintänsä useimpia muita haukkoja myöhemmin. Niinpä haukanpojille on heinäkuussa riittävästi ravintoa, kun pikkulintujen poikaset ovat juuri lähteneet pesästä ja ovat varpushaukalle helppoa saalista.

Varpushaukka on selväpiirteinen lintujen saalistaja, 98 prosenttia ravinnosta koostuu varpuslinnuista, joskus se nappaa pikkunisäkkäitä sekä hyvinä myyrävuosina myös myyriä. Talvisin varpushaukkanaaraat voivat pyydystää kesykyyhkyjäkin, joiden paino on sama kuin saalistajan. Varpushaukan puolisoiden kokoero on erittäin suuri, sillä koiras painaa noin 150 grammaa ja naaras lähes kaksi kertaa tämän verran. Erilainen koko mahdollistaa erilaisen saalisvalikoiman, siksi koiraiden ja naaraiden välinen kilpailu ravinnosta on vähäisempää.

Varpushaukkakoiraan tehtävät eivät ole helppoja: se varaa reviirin, rakentaa pesän ja houkuttelee naaraan. Tosin naaraita on enemmän, joten ne kilpailevat koiraista. Naaraat suosivat koiraita, joilla on hyvä reviiri. Koiraan metsästyskyky vaikuttaa ratkaisevasti pesimistulokseen, sillä sen vastuulla on yksin ravinnonhankinta sekä naaraalle että poikasille. Varpushaukkojen parisuhde on jännittynyt, ja huono suhde voi johtaa koiraan kuolemaan, niinpä koiraan on oman etunsa tähden huolehdittava siitä, että naaraalla on riittävästi ravintoa.

Haudonnan aikana koiras on tuonut naaraalle pari kolme saalista päivässä, mutta poikasaikaan työt kasvavat viisinkertaisiksi. Sen on nimittäin tuotava suurelle poikueelle 15 – 20 pikkulintua päivässä ja itsekin on syötävä. Pesimäkauden aikana koiraan on laskettu pyytävän noin 450 pikkulintua. Tutkimusten mukaan varpushaukan saalistus ei kuitenkaan alenna pikkulintujen pesimäkantoja, sillä haukka saalistaa laajalla alueella, ja pienet linnut ovat sopeutuneet korkeaan kuolleisuuteen suurilla poikasmäärillä.

Varpushaukka on pikkulintujen kauhu ja saa aikaan kiivaan varoittelun ja kaaosmaisen pakenemisen. Varpushaukka käyttää saalistustekniikassaan hyväkseen yllätystä, kun se syöksyy puiden seasta pikkulintujen niskaan. Sillä on leveät siivet ja pitkä pyrstö, jotka mahdollistavat äkkikäännökset tiheikössäkin.

Varpushaukka liikkuu tottuneesti talvisin myös pihapiirissä ja ilmaantuu matalalla lentäen yllättäen lintulaudalle, ja salamannopeasti tiainen, keltasirkku tai viherpeippo on sen kynsissä. Joskus haukan voi nähdä myös puun oksalla tarkkailemassa, onko ruokintapaikan lintujen joukossa nuoria, sairaita tai kokemattomia lintuja, joiden kiinniottaminen onnistuu muita helpommin. Jos linnut ehtivät huomata haukan, ne varoittavat siitä heti ja pakenevat. Ne myös pysyvät poissa lintulaudalta, kunnes ovat varmoja haukan poistumisesta.

Talvella varpushaukan täytyy saada ravintoa päivittäin, ja sen on syötävä vähintään kaksi talitiaisen kokoista saalislintua, että se varmasti selviäisi kylmästä talviyöstä. Varpushaukka on varsin "tehoton" saalistaja esimerkiksi muuttohaukkaan verrattuna, sillä yhtä onnistunutta saalistusta sille saattaa tulla jopa kymmenkunta epäonnistumista. Muuttohaukalla onnistumisprosentti on noin kolmekymmentä.

Pari viikkoa sitten illansuussa varpushaukka oli tullut istuskelemaan pihaamme lintujen ruokintapaikalle. Haukka käänteli pienessä räntäsateessa päätään rauhallisesti ikään kuin katsellen ympärilleen. Pian tajusin sen ihmettelevän, mihin saalis katosi. Hetkeä aiemmin mustarastas oli nimittäin tömähtänyt ikkunaan ja makasi nyt hengettömänä maassa, mutta lumivallit olivat niin korkeat, että haukka ei nähnyt sitä. Pihassamme käy päivittäin rusinoitten syönnissä useitakin mustarastaita, yhtä niistä varpushaukka oli siis tavoitellut, mutta itse saalistamisyritystä en nähnyt.

Varpushaukkojen erikoismies, lempääläläinen Keijo Ruuskanen on rengastanut 16 vuoden aikana 1 081 varpushaukan poikasta. Hänelle ovat tuttuja varpushaukan tyypilliset pesäpaikat, kuten takamaiden tiheät ensiharvennusta vailla olevat korpimaastot, rämeenreunat ja nykyisin yhä useammin tiheät istutusmänniköt.

Suurin osa varpushaukoista muuttaa Eurooppaan elo-lokakuussa. Ruuskasen rengastamia varpushaukkoja on löydetty Saksasta, Hollannista ja Italiasta. Tavanomaisin löytösyy on haukan menehtyminen liikenteen uhrina, ampuminen tai törmäys ikkunaan saalistustilanteessa.

linnavuorella
varpushaukka varoittaa
sienestäjästä
Keijo Nevaranta, haiku 

Lähteet: Antti Halkka, Suomen Luonto 23.3.2015; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Hannu Järvinen, Lempäälän - Vesilahden Sanomat 14.9.2015; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jorgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luontoilta, toim. Veikko Neuvonen; Luomus, Luonnontieteellinen keskusmuseo 8.11.2010; LuontoPortti; Peda.net; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Suomen luonto. Linnut; Pertti Varpushaukan muutto suomalaisen rengastusaineiston kuvaamana; Turun Sanomat. Kysy luonnosta 22.1.2005; UPM. Metsiemme lintuja; Keijo Nevaranta, Heinäkuun ja elokuun runot 25.9.2017, Haiku 29.8.2017.

LUE LISÄÄ

Pajunkissat muuttavat väriään

Nyt huhtikuussa ilma tuoksuu sulavalta lumelta, kun aurinko ja lämmin sää painavat hankia kasaan. Samaan aikaan, kun varikset lentävät risu nokassa tekemään pesää, ensimmäiset kasvit ehättävät aloittamaan kukintansa, vaikka kasvillisuus muutoin näyttää olevan vielä lepotilassa.

 

 

Pajut kasvattavat kukintonsa valmiiksi jo keskitalvella, jotta ne olisivat valmiina ensimmäisten pölyttäjähyönteisten lähtiessä lentoon. Pajun on kuitenkin piilotettava ne tiiviin suomun alle, että herkät kukat eivät paleltuisi. Aurinkoisina kevätpäivinä tummanruskeat silmusuomut sitten karisevat ja pajunkissat putkahtavat näkyville.

 

Pajunkissat ovat somia karvapalleroita, mutta tiedätkö, mitä ne ovat oikeasti? Se pörröinen, valkoinen tai punertava pajunkissa on pajun kukka-aihio, nuppu.

Pajunkissoista ei vielä näe, onko kyseessä tyttö- vai poikapaju. Sukupuolen saat selville, kun laitat pajunoksan vesimaljakkoon; viikossa valkoinen pajunkissa muuttaa väriään joko keltaiseksi pojaksi tai vihreäksi tyttöpajuksi.

 

Pajuilla heteitä tuottava uroskukka ja emi- eli naaraskukka kasvavat eri pensaissa. Hedekukat ovat usein kirkkaankeltaisia tai voimakkaan punaisia, ja niitä ympäröi myöhemmin keväällä keltainen hedekehä. Emikukat ovat aika huomaamattomia vihreitä norkkoja.

 

Tuulen ja hyönteisten tehtäväksi jää kuljettaa hedekukintojen siitepöly eminorkkoihin. Koska puissa ei ole vielä lehtiä, hyönteiset kimalaisista kukkakärpäsiin havaitsevat keltaiset pajunkukat helposti, mutta hyönteiset löytävät myös vihreät emikukinnot, joissa on kenties ihmissilmälle näkymätöntä ultraviolettia väriä.

 

Erilaiset pajut ovat kevään tärkein meden lähde kimalaisille. Toisaalta kimalaiset ovat erittäin tärkeitä pölyttäjiä myös ihmisen kannalta, sillä marjasatomme jäisi hyvin vähäiseksi ilman niiden pölytyspalvelua. Mustikan ensisijainen pölyttäjä on kimalainen, puolukan pölyttäjiä ovat kimalaisen lisäksi erilaiset mesipistiäiset.

 

Pajujen kukinta-ajan säät ratkaisevat lopulta, millaiseksi marjasato muodostuu: jos mesipistiäiset saavat pajuista runsaasti ruokaa, pesintä pääsee hyvin alkuun ja marjakasvien kukkiessa riittää pölyttäjiä.

 

Pajun siemenkodat kehittyvät lehtien puhkeamisen aikaan, ja kesä-heinäkuussa pienet siemenet lentävät vaaleanharmaiden lenninhaiveniensa avulla tuulessa kauaskin.

Olen käyttänyt termiä paju ja pajun kukinta, vaikka se on vain yksi Suomen Salix-sukuisen parista kymmenestä lajista, muita ovat esimerkiksi raita ja halava sekä virpomisoksana käytetty kiiltopaju.

Kauan on nukkunut pajunkissa
oksalla suomun alla,
huomenna varmaan talitintti
sen herättää tiukuttamalla.

Kevät koittaa,
valo taas pitkän talven voittaa.
Iloista pääsiäistä!

Lähteet: Alice Karlsson, Suomen Luonto 2.2.2015; Arto Loukasmäki, Yle Uutiset 18.5.2015; Foreca; Jouni Tikkanen, Suomen Luonto 12.4.2104; Kai Aulio, Turun Sanomat 104.2007; Luonto-Liiton kevätseuranta; LuontoPortti; Päivikki Koskinen, Yle 8.5.2018; Seppo Parkkinen; Juho Paukkunen; Ilkka Teräs, Suomen kimalaiset; Siuro.info 29.3.2010; Timo Nieminen, Apu 27.4.2019.

LUE LISÄÄ

Pakurikääpä

Suuret hiilimäisen mustat, röpelöiset kasvannaiset koivujen kyljissä ovat tuttuja luonnossa liikkujille. Pakuri on helppo erottaa muista käävistä, joita Suomessa kasvaa noin 230 lajia. Oikeastaan se mustanpuhuva möykky koivun kyljessä ei ole kääpä eikä pahka, vaan lahottajasieni. Kansankielessä tuosta kasvaimesta käytetään nimeä pakurikääpä.

 

Pakurikääpä on helppo tunnistaa, sillä se on omalaatuisen näköinen, jopa vähän pelottavakin ilmestys. Pakuri on kasvannainen, joka syntyy puuta lahottavan pakurikääpäsienen ja isäntäpuun taistelusta. Sen aiheuttaa siis pakurikääpä, joka voi elää puussa vuosikymmeniä ilman, että se tekee itiöemää. Kun itiöemä sitten muodostuu, se on laaja, mustanruskea pinnanmyötäinen pahkura, joka repäisee koivun tuohen rikki ja tappaa samalla puun.

Koivulla tai muilla lehtipuilla kasvaa myös pahkoja, jotka kasvaimen tapaisia kasvuhäiriöitä. Ne eivät kuitenkaan ole pinnaltaan hiiltyneitä eivätkä kovin rosopintaisia.

 

Pakurikääpä on hyvin yleinen koko maassa, yleisimmin sitä tavataan luonnonvaraisena koivussa. Kääpää myös viljellään etenkin pohjoisen havumetsävyöhykkeen alueilla. Pakurin viljely alkoi Suomessa vuonna 2014, mutta se on vielä pienimuotoista. Keinotekoinen kasvatus tapahtuu istuttamalla eli ymppäämällä pakurisieni koivuun, satoa on odotettavissa 8 – 10 vuoden kuluttua.

Pakurin keruu ei ole jokamiehenoikeus, vaan siihen pitää olla maanomistajan lupa, mutta omasta metsästä sen voi ottaa. Kasvannainen irrotetaan vaikkapa kirveellä, sen jälkeen kääpä kuivataan säilömistä varten. Ravintoasiantuntija Jaakko Halmetojan mukaan pieniksi palasiksi pilkottu pakuri kuivuu helpoimmin. Kannattaa varmistaa, että kääpä on täysin kuiva, ennen kuin se jauhetaan hienoksi jauheeksi. Toki teen voi keittää myös pienistä palasista, ja niin kauan kuin tummaa väriä irtoaa, pakuri on käyttökelpoinen.

 

Pakurijauhetta käytetään kaksi teelusikallista puoleen litraan tai litraan vettä sen mukaan, kuinka voimakasta juomaa haluaa hauduttaa. Maku ei ole mitenkään erityinen, mutta sitä voi makeuttaa hunajalla tai kardemummalla. Pakurikääpäteestä aistii kyllä sienen maun, toiset pitävät siitä, toiset eivät.

Pakuria on käytetty myös alkoholiuutteiden valmistamiseen. Pakurijauhetta voi ostaa valmiina esimerkiksi luontaistuotekaupoista. Eräs suomalainen yritys aikoi tehdä pakurista teollista juomaa, mutta se jäi kokeilun asteelle, tuttavani oli yksi koehenkilöistä. Runsaasti antioksidantteja sisältävän pakurin sanotaan olevan todellinen terveyspommi, ja se onkin noussut maailmalla trendikkääksi superruuaksi. Suurimmat markkinat ovat Aasiassa, mutta myös Yhdysvalloissa on kasvavaa kysyntää. Kosmetiikkatuotteena pakurikääpää saa myydä myös Suomessa.

 

Kälyni Heli on irrottanut pihakoivustaan pakurikäävän ja pilkkonut sen kuivattamisen jälkeen. Toisessa kuvan purkeista on näitä käävän palasia ja toisessa hienoksi jauhettua kääpää. Meidän perhe sai omat purkilliset tätä ”Pajan pakuria”. Olemme hauduttaneet pakurinpalasia ja juoneet niistä tehtyä teetä. Kälyni nauttii pakuriteetä lähes päivittäin hillitäkseen kahvinjuontiaan, hänen mielestään varsinkin iltaisin pakuri on lempeämpi vaihtoehto. Käly on kehitellyt myös uuden käyttötavan pakurijuomalle: hän keittää riisinkeittimessä riisit pakuriliemessä.

Pakuria on hyödynnetty vuosisatojen ajan luontaislääkkeenä Aasiassa ja Venäjällä. Erityisesti Karjalassa pakurikäävällä on hoidettu monenlaisia vaivoja aina lapsettomuudesta ja flunssasta syöpiin asti. Kaikkiin vaivoihin se ei varmasti vaikuta, mutta joissakin vaivoissa pakurikääpä saattaa auttaa. Pakurikasvannaisia myydään edelleen venäläisillä toreilla teeaineeksi. Pakuria on Suomessakin käytetty sodan aikana teenkorvikkeena, jota myytiin nimellä Tikkatee.

Pakurikääpä katsotaan EU:ssa uuselintarvikkeeksi. Vaikka pakurin käyttö elintarvikkeena on yhä kielletty Suomessa eikä sen terveyshyödyistä ole tarkkoja tieteellisiä todisteita, Jyväskylän yliopiston tutkija Panu Halme puolustaa sen käyttöä. Hän on luennoinut yliopistossa pakurikäävästä ja järjestänyt luennoilla myös pakuriteemaistiaisia.

Vanhempi tutkija Henri Vanhanen Luonnonvarakeskus Lukesta on työskennellyt viitisen viime vuotta pakuritutkimusten ja -hankkeiden parissa. Hän sanoo, että pakurilla saattaa olla paljonkin erilaisia terveysvaikutuksia, esimerkiksi se näyttäisi vaikuttavan immuniteettiin. Vanhasen mukaan laboratorio- ja eläinkokeet ovat lupaavia. Kliinisiä kokeita ihmisillä on kuitenkin tehty vasta vähän, joten edelleen on epäselvää, millaisella mekanismilla pakurikääpä vaikuttaa suun kautta otettuna. Vanhanen itse nauttii pakuria miltei joka päivä.

 

Vastustuskyvyn vahvistumisen lisäksi tutkimuksissa on saatu viitteitä, että pakuri voi vähentää elimistön jatkuvaa matala-asteista tulehdustilaa, joka liittyy moniin länsimaiden elintasosairauksiin kuten tyypin 2 diabetekseen, valtimotautiin ja vanhuusiän muistisairauksiin. Pakurikäävästä on myös eristetty eräiden syöpäsolujen kasvua hidastavia aineita.

Luonnonvarakeskuksen immunologiaan perehtynyt tutkija Pertti Marnila mainitsee Kiinassa tehdystä tuoreesta kokeesta, jossa pakuri muun muassa korjasi epäterveellisellä dieetillä olleiden rottien rasva-aineenvaihduntaa. Marnila varoittaa silti pitämästä pakuria ihmerohtona. Hänen mukaansa tämänhetkisen eläinkokeista saadun tiedon perusteella näyttää, että pakuri voisi olla osa terveellistä ruokavaliota. Jokaisen ihmisen tilanne on kuitenkin erilainen, mikä auttaa yhtä, voi olla toiselle haitaksi.

 

Pakurin terveyttä edistävistä tai lääkinnällisistä vaikutuksista ei ole varmaa tieteellistä tutkimusnäyttöä ihmisillä, mutta solumallien ja eläinkokeiden tulokset ovat tieteellisesti päteviä. Pakuri on erittäin lupaava luonnontuote, jota ehdottomasti kannattaa tutkia lisää, arvioivat tutkijat Henri Vanhanen ja Pertti Marnila. Puutteellisen tutkimusnäytön takia sitä ei kuitenkaan voi vielä suositella minkään vaivan tai sairauden hoitoon. Pakurikäävän pitkäaikaisvaikutuksiakaan ei vielä tiedetä.

 

Tutkijat neuvovat, että pakurin käyttö kannattaa aloittaa varovasti, jos sitä ei ole ennen nauttinut. Samoin jos on jokin sairaus tai lääkitys, pakuriteen juomisesta on syytä keskustella lääkärin kanssa. Ravintoasiantuntija Jaakko Halmetojalta on ilmestynyt pari vuotta sitten Pakurikääpä-kirja. 

missä on se maailma?
jossa on puhdasta
linnut laulaa ja lapset nauraa
pienet, kimaltelevat, kiemurtelevat ötökät
kääpä kannossa, lahossa rungossa
sikin sokin on joku heittänyt kaikki haavat ja koivut
vihreä verho kasvoillani
Elämä on hiljaa

Lähteet: Antti Mikkola, Yle. Uutiset 96.2021; Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen luonto. Kasvit; ravitsemusterapeutti Kaisa Pulkkinen, Avainapteekit 18.10.2019; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 22.1.2018 ja 9/2012; Luke Luonnonvarakeskus. MetInfo – Metsien terveys; Ruokavirasto; Seppo Vuokko, Suomen Luonto 7.9.2016; Suomen Pakuri; Tuija Manneri, Maaseudun Tulevaisuus 9.12.2017; Yle. Keski-Suomi 31.5.2011; Elämä on hiljaa 26.11.2000 osa runosta, jatkoon.blogspot.com/2017/10.

LUE LISÄÄ

Jäljet hangella kertovat kulkijoista

Lumi tallentaa eläinten arkiset puuhat ja säilyttää ne seuraavaan lumisateeseen asti. Asiantuntijoiden mukaan kaikki jäljet ovat tunnistettavissa, mutta siihen tarvitaan runsaasti perehtymistä. Paras aika lumijälkien tarkkailuun on päivän kuluttua pienestä lumisateesta.

Suomen riistakeskus neuvoo, miten tunnistat eläinten jäljet lumessa: Tutki jäljistä sekä yksittäinen jälki että jälkikuvio. Mittaa jäljen koko esimerkiksi kotiavaimen tai tulitikkuaskin avulla. Keväällä aurinko tosin voi muuttaa jälkien kokoa ja muotoa tai häivyttää ne. Tällä viikolla ilmoitettiin jälkien perusteella tehdystä karhuhavainnosta Etelä-Karjalassa. Tarkempi tutkimus kuitenkin osoitti, että kyseessä oli kevätauringon suurentamat jäniksen jäljet.

Radiossa asiantuntijat käsittelivät vastikään Luonto-Suomen illassa eläinten lumijälkiä. Jäljet muodostavat tarinan: Tuossa eläin on edennyt rauhallisesti, mutta noista jäljistä päätellen pistänyt vauhtia. Makuuspaikka kertoo lepohetkestä ja ulostekasa nautitun ravinnon tai muiden jälkien puuttuessa siitä saa selville, onko kakka metson vai supikoiran.

Jänis ja kettu jättävät eniten jälkiä luontoon. Kun olet oppinut tunnistamaan niiden jäljet, olet tunnistanut jo puolet luonnosta löytyvistä nisäkkäiden jäljistä! Jälkiin tutustumisen voit aloittaa vaikkapa kotipihasta. Meidän tontilla pupuset hyppelevät ja loikkivat joka yö. Niillä on polku pihamaan halki ja jäljistä päätellen ne laskevat mäkeä piharinteestä kadulle. Nämä puput ovat rusakoita, koska metsäjänikset eivät uskaltaudu kaupunkien lähiöihin.

Rusakon ja jäniksen jälkien kuvio on useimmille tuttu jo lapsuudesta. Peräkkäiset jäljet tulevat etutassuista. Takakäpälät kurkottavat niiden ohi ja ponnistavat tasajalkaa pitkään loikkaan. Mitä kovempaa vauhtia eläin on mennyt, sitä pidempi on myös kuvio. Talomme
viereinen laakea mäki on helmi-maaliskuussa täynnä rusakkojen kevätturnausjälkiä vakinaisten polkujen lisäksi. Samoin siellä on runsaasti jänönpapanoita.

Oravat viihtyvät pihapiirissämme. Orava liikkuu lähes yksinomaan hyppien, sen jälki alkaa puun juurelta ja päättyy toisen puun juurelle.

Pehmeään lumeen tupsukorvan jäljistä jää vain kuoppa, mutta nuoskalumeen piirtyvät jopa pitkien varpaiden painallukset.Oravan jälki on metsiemme kolmanneksi runsain lumijälki, vain jäniksellä ja ketulla niitä on runsaammin.

Pihamaalla on myös lintujen jälkiä, kun mustarastas, keltasirkut ja tiaiset ovat siellä hypelleet. Toisinaan sopivan ohuessa lumessa erottuvat jopa varpaiden painallukset.

Joskus eläimen paino ratkaisee tunnistuksen. Esimerkiksi näädän ja saukot jäljet ovat samankokoiset, mutta raskasrakenteinen saukko puskee syvää kulku-uraa, koska sen keho laahaa lumessa. Saimaan jäällä havaitsin hyppely- ja laahausjälkiä pitkänä jonona maaliskuussa. Ohueen lumeen sen häntäkin piirtää jälkeä. Saukko voi kulkea pitkiäkin matkoja vesistöltä toiselle.

Ketun jälkeä on miltei mahdoton erottaa koiran jäljestä pelkästään tassun painalluksen perusteella. Helpoimmin tunnistettavia muotoja on ketun helminauhamainen, loivasti polveileva ravijälki. Niitä olen nähnyt runsaasti jäällä mökin ympäristössä.

Jälkiä on myös kaupunkikodin pihamaalla, kun kettu on yöaikaan käynyt tavoittelemassa lintujen ruokintapaikalta rasvoja, tosin se on havaittu samoissa puuhissa päiväsaikaankin.

Metsäkauriita tavataan ympäri maan aivan ylintä Lappia lukuun ottamatta. Saimaalla olen havainnut hiihtoretkillä runsaasti jälkiä, kun metsäkauriit ovat siirtyneet saaresta toiseen. Talviaikaan eläimet ovat liikkeellä yleensä ravinnonhakumatkalla. Kylläinen eläin panee makuulle ja lepäilee, kunnes nälkä pakottaa sen taas liikkeelle, juuri niin toimi myös tuo kuvan kauris mökin lähellä.

Metsäkauriin sorkka kasvaa tuskin tulitikkuaskia suuremmaksi, se on pieni ja siro. Jäljissä näkyvät yleensä vain kaksiosaisen sorkan painaumat, takimmaisista pienistä lisäsorkista jää harvoin jäljet. Jäällä olenkin erottanut hyvin sorkan jäljet, mutta lumeen kauriin jalka uppoaa niin, että näkyy vain syvä painauma. Jälkijonossa on tunnistettavissa myös sorkan aiheuttama laahausjälki. Jos tunnet lampaiden ja vuohien jälkiä, niin metsäkauriilla on samanlaiset.

Teerikukot kerääntyvät perinteisille soidinpaikoilleen jo keskitalvella. Vaikka ne eivät vielä varsinaisesti soi, ne kulkevat paljon maassa soitimella. Pehmeäkin hanki kantaa lintuja hyvin, niinpä hangelle oli jäänyt selvät teeren siipien ja pyrstön jäljet. Kanalintujen – metson, teeren, riekon, pyyn ja fasaanin - jäljet ovat muodoltaan samanlaisia ja eroavat toisistaan vain koon perusteella. 

Talvimetsässä, talvimetsässä
hiiret, kärpät ja lumikot
kirjovat lumilakanalle
koreat pitsikuviot.

Tikkaavat, tikkaavat
pitkin ja poikin
reikäommelta kirjavaa.
Salakieltä se olla voikin!
Kukapa siitä selvän saa.

Talvimetsässä latujen tietä
uteliaana hiihtelet:
Kovasti, kovasti kiehtoisi mieltä
selvittää käpäläaakkoset.
Leena Ravantti

Lähteet: Anna Tuominen, Suomen luonto 1/2022; Johanna Keponen. Kotiliesi. Ihmiset ja ilmiöt; Marcus Wikman, Lumijälkien maasto-opas; Oppiminen. Yle.fi; Riistainfo.fi; riistakolmiot.fi; Suomen riistakeskus; Suurpedot.fi; Tiedetuubi. Jarmo Korteniemi 15.6.205; Tuomo Kesäläinen. Maaseudun Tulevaisuus joulukuu 2017; Yle. Luonto-Suomi: Lumijälkien ilta 23.3.2022; Leena Ravantti, Talvimetsässä.

LUE LISÄÄ