Kulosammal hehkuu punaisena

”Sammalia kasvaa kaikkialla. Ne vaikuttavat ainakin metsän pieneliöstöön, maaperän sienten kosteusoloihin, veden kulkuun ja karikkeen jalostumiseen. Lisäksi sammalten pinnalla on huikea mikrokosmos leviä ja muita pieneliöitä. Siellä on ihan omaa maailmansa. Sammalet ovat parasta mahdollista vihreää infraa, perusrakennetta.”

Kulosammalen eli metsäkulosammalen voi keväisin tunnistaa oranssinpunaisina hohtavista itiöpesäkkeistä jopa auton ikkunasta, mutta joskus sen määrittäminen on asiantuntijallekin vaikeaa. Se on pieni ja vaatimaton, kasvutavaltaan haaraton ja pysty. Kulosammal kasvaa tuppaina tai tiiviinä mattoina, joskus myös muiden sammalien joukossa.

Kulosammal tuottaa itiöpesäkkeitä säännöllisesti ja runsaasti, ne syntyvät keväällä. Pesäkeperät ovat aluksi vihreitä ja pystyjä. Kypsänä ne ovat hohtavan oranssinpunaisia, vanhemmiten tummanpunaruskeita, jolloin niiden voimakas väri kiinnittää huomion. Pesäke on epäsymmetrinen, uurteinen ja vinosti ylöspäin harittava.

 

 

Koskemattomassa luonnossa kulosammal lienee ollut pioneerilaji, joka on runsaiden itiöidensä avulla levinnyt metsäpalojen paljastamille avoimille kasvupaikoille. Kulosammal on hyötynyt myös ihmisen toiminnasta ja levittäytynyt teiden varsille sekä muille käsitellyille alueille. Nykyisin se on ehkä maailman yleisin ja laajimmalle levinnyt sammal.

 

 

Karvasammalkasveihin kuuluva kulosammal kasvaa yleisenä koko Suomessa monenlaisilla kuivilla ja karuilla paikoilla, kuten katujen varsilla, seinien rakosissa, muureilla, kallioilla, pihoilla, kuivilla pelloilla, puiden tyvillä ja kannoilla.

 

Kulosammal on huono kilpailija ja menestyy siellä, missä muita kasveja on niukasti, sillä se vaatii runsaasti valoa. Tyypillisimmillään sammal on maanteiden kallioleikkauksissa, joihin se on levittäytynyt neliömetrien laajuisiksi yhtenäisiksi kasvustoiksi. Pioneerikasvina kulosammal sitoo hiekkaista maaperää ja tekee siten tietä heinille ja ruohoille.

 

 

Kuriositeettina, erikoisuutena mainittakoon, että avaruussukkulalennoilla 2005 kulosammal muutti käsityksiä painovoiman merkityksestä. Syytä kulosammalen poikkeuksellisen säännölliseen kasvuun painottomassa tilassa ei vielä tunneta. Tutkimus on esitelty ScienceDaily Magazine -verkkolehdessä.

auringon valo
välähtää pilvenraosta
sammalet hehkuu

ryönin varrella
polku on iljanteella
ryönikin jäässä
Keijo Nevaranta

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Iiris Kalliola, Matti Salo, Kotimaa. Luonto. Helsingin Sanomat 14.6.1995; Janne Lampolahti, Kulosammal. Suomen luonto, kasvit; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 1.12.2014; Seppo Turunen, Suomen luonnon sata vuotta; Turun Sanomat. Teemat 3.8.2005; Turun yliopisto/ScienceDaily Magazine -verkkolehti; Valokki-nettikasvio; Haikumittaan 29.3.2017 Keijo Nevaranta.

LUE LISÄÄ

Hiihtoretkellä

Kyllä vanhan ajan sääprofeetta osui täydellisen oikeaan syksyllä 2021; saimme kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Ilmatieteen laitoksen kartoilta näet lumitilanteen 1.10.2021 – 15.3.2022.

Pakkanen on vitivalkoinen,
suksen jäljet piirtyvät hangelle.
Onnea ei meidän tarvitse etsiä,
kaikki on jo tässä.
Nikolai Ojogir, suom. Anu Mannermaa

Ihan silmillä näemme ja lumitöitä tekemällä tiedämme, että tänä talvena lunta on tosiaan kaikkialla. Lumi näyttää mukavalta ja tekee luonnon kauniiksi. Latukoneet ajelevat pitkin metsiä meille hiihtäjille erinomaisia latuja. Hiihtämisinnostus onkin vallannut suomalaiset, ja urheilukaupat ovat tyhjentyneet suksista ja muistakin lumiliikuntavälineistä.

 

Aurinko paistaa lumiseen maailmaan
ja tekee sen säteileväksi.
Ikään kuin myriaadeiksi sirpaleiksi särkyneenä
se kimaltelee maasta ja metsistä,
valkeilta niityiltä ja vuorilta
tuo talven aurinko,
joka on kuin valkoista timanttia.
Katri Vala

Latu vie, melkein itsestään,
potkut ja sauvantyönnöt,
maastoa noudatellen,
jäsenet ja elimistö
vertyvät rytmiin,
mieli hiihtää,
hiljaisuutta, kinoksia.
Tuomas Anhava

 

Nämä kuvat olen ottanut usean hiihtoretken aikana. Toisinaan paistoi aurinko, toisinaan sää oli pilvinen. Enimmäkseen olen hiihdellyt valmiita latuja pitkin, mutta myös jäällä. Alkutalvesta siellä tosin ei voinut hiihtää, koska hangen ja jään välissä oli vettä, joka sai lumen tarttumaan suksen pohjiin.

Ristiin rastiin pienet jäljet
hangen poikki kulki.
Kylmä ilma ulkosalla
melkein hengityksen sulki.
Seija Silvennoinen

Metsähiiret makailevat selällään, toinen jalka heitettynä toisen polven päälle ja pureskelevat puolukoita lounaaksi ja päivälliseksi. Niiden päällä on paksu hanki, mutta sitä hauskempaa on lepäillä lahokannossa ja käydä salatunnelia pitkin marjakasassa.

Veikko Huovinen

Tein myös metsään oman ladun. Sen varrella oli mielenkiintoista katsella eläinten jälkiä; oravalla oli pienet tassunjäljet, jäniksen hyppelyjäljet olivat helposti tunnistettavia. Kauriilla on omanlaisensa hauskat jäljet. Ketun jälkijono eteni suoraviivaisesti koivikossa. Mäellä se oli luultavasti löytänyt saalista, koska oli kaivanut hankea.

Talvipoika sipsutteli
lumivarpain hipsutteli,
lumivillaa ripsutteli,
haituvia hapsutteli.

Nauroi vitivalkein hampain.
Ratsasteli lumilampain,
puitten ali, puitten yli.
Lunta kukkuroillaan syli.

Hiihtoretken suurin yllätys oli kuitenkin kuusikossa valtaisan kiven kylkeen tehty maalaus värikkäine lintuineen, niitä oli lokista riikinkukkoon.

Lähteet: Ilmatieteen Laitos; Katri Vala, Talviaurinko, runon ensimmäinen säkeistö; Nikolai Ojogir, Minun ihana maani, suom. Anu Mannermaa; Seija Silvennoinen, runosta osa; Tuomas Anhava; Veikko Huovinen, Hamsteri; varssyja. wordpress.com.

LUE LISÄÄ

Pikkuvarpuset syrjäyttivät varpuset taajamissa

Nyt maaliskuussa lähiympäristön pensaat ovat aamuisin täynnä pikkuvarpusten iloista sirkutusta. Kova pakkanenkaan ei hiljennä lintuja, jos ruokaa on riittävästi tarjolla. Pian parvi pelmahtaa pensaista pihaan lintujen ruokintapaikalle. Pikkuvarpuset viihtyvät nimenomaan parvissa, sillä se antaa niille suojaa ja turvaa.

Pikkuvarpuset ovat ketteriä ja eloisia taajamalintuja. Ne viihtyvät talvisin ruokintapaikoilla ja liikkuvat syksyisin suurina parvina ravinnon perässä muun muassa joutomaiden rikkaruohokasvustoissa ja viljelysmailla.

Pikkuvarpunen eroaa varpusesta punaruskean päälaen ja valkoisen sekä mustalaikkuisen posken perusteella, koiras ja naaras ovat samannäköiset. Pikkuvarpunen on varpusta pienempi ja sirompi, mutta äänekkäämpi ja aggressiivisempi. Pikkuvarpunen saattaa risteytyä varpusen kanssa, ja risteymät muistuttavat yleensä enemmän pikkuvarpusta kuin varpusta.

Pikkuvarpunen on Suomessa selvästi sopeutuva menestyjä. Sitä on auttanut runsas talviruokinta, lisäksi se vilkkaana lintuna löytää helposti monipuolista siemensyöjän ravintoa. Viroksi pikkuvarpusen nimi onkin põldvarblane eli peltovarpunen, koska se liikkuu laajemmilla peltoalueilla kuin varpunen, koduvarblane eli kotivarpunen.

Pikkuvarpunen pesii ihmisten läheisyydessä, useimmiten pönttöön, jopa lintujen kerrostaloon. Jos omalle piharuokintapaikalle ilmestyy talvella pikkuvarpusia, ne saattavat jäädä pesimäänkin, mikäli pihapiirissä on tarjolla pönttöjä.

Linnunpönttöjä puhdistettaessa on havaittu, että linnut yleensä rakentavat niihin sisälle oman pesän luonnonmateriaaleista, kuten heinistä, höyhenistä ja oksista. Pikkuvarpusta on sanottu lintumaailman sottapytyksi, sillä se täyttää pönttönsä sillä materiaalilla, mitä löytää keväisin ympäristöstä; pöntöistä on löytynyt jopa muovipussin palasia ja värikkäitä pääsiäishöyheniä. 

Pikkuvarpusella on voimakas poikastuotto, sillä se kasvattaa yleensä kaksi isoa poikuetta kesässä. Monessa muussa Euroopan maassa pikkuvarpunen on taantuva laji, näin on käynyt esimerkiksi Isossa-Britanniassa. Pikkuvarpunen on viety varpusen tavoin Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, mutta se ei ole kotiutunut samalla tavalla kuin varpunen.

Suomessa pikkuvarpunen pesi 1900-luvulla harvalukuisena Ahvenanmaalla ja toisaalta pienellä alueella Kaakkois-Suomessa itärajan tuntumassa. Vielä 50 vuotta sitten pikkuvarpunen oli suorastaan harvinaisuus Suomessa ja varpunen puolestaan menestyvä joka paikan kulttuurilintu, mutta nyt pikkuvarpunen on monin paikoin jo varpusta yleisempi. Pikkuvarpusen pesimäkanta lähti nousuun 1980-luvun alkupuolella ja kaksinkertaistui 30 vuodessa, se on nyt arvion mukaan 140 000 – 200 000 paria. 

Runsastuminen on ollut niin voimakasta, että muusta lintulajistostamme ei löydy vastaavaa.
Pikkuvarpunen on levittäytynyt laajalti Suomeen asutuskeskuksiin ja maaseudulle, nyt se pesii jo Etelä-Lappia myöten. 1990-luvun puolivälistä lähtien kanta moninkertaistui, ja kannankasvu jatkui vuoteen 2020 asti, mutta kääntyikin laskuun seuraavana vuonna.

Ruokintapaikkamme siemensekoitukset näyttävät maistuvan pikkuvarpusille, lisäksi ne ovat oppineet nokkimaan talipalloja. On hauska seurata, kun pikkuvarpuset syövät kuorittuja auringonkukan siemeniä ja pyörivät ruokinta-automaatissa kuin karusellissa ikään, ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Lintumökin reunoillakin on tungosta, kun pikkuvarpuset kurkottelevat jyväsekoitusta molemmilta puolilta. Myös verkossa oleva talitanko maistuu, ja lintuja tarrautuu tankoon niin monta kuin siihen mahtuu.

Pikkuvarpunen on pesimäaikaa lukuun ottamatta siemensyöjä, joka joutuu talvisin turvautumaan lintulautojen antimiin. Pikkuvarpuset ovat pihassamme usein syömässä samaan aikaan kuin keltasirkut, liki yhtenä parvena. Kun seuraan lintuja, näen sirkkujen yhtäkkiä säpsähtävän jotain ja säntäävän vikkelästi lähimpään kuuseen, pikkuvarpuset puolestaan lennähtävät viereiseen pystykatajaan. Eikä aikaakaan, kun ne kaikki ovat taas takaisin aterioimassa.

The little sparrow
on my eave drainpipe
Is looking around

eli haiku suomennettuna

pikku varpunen
räystääni rännillä
katselee ympäriinsä

Jack Kerouac/Arto Lappi

Lähteet: BirdLife. Tapahtumat. Pönttöbongaus 2021; Hannu Jännes, Varpuset. Suomen luonto; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Kati Ronkainen, Yle Uutiset Luonto 10.4.2013; Lasse J. Laine, Suomen luonto, Tunnistusopas; Linnut. Suomen Luonto 28.2.218; Lintuatlas, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto; LuontoPortti; peda.net; Ornitologi Lars Jonsson; Samuli Haapasalo, Suomen Luonto 5.5.2017; Silja Aitoaho, Kaleva 15.8.2016; Poetry, A Children´s Collection, Jack Kerouac, Haikujen kirja, suom. Arto Lappi, Sammakko.

LUE LISÄÄ

Metsälehväsammal on rehevien metsien laji

Talvella luonnossa on yhtä monta kasvilajia kuin kesälläkin, vaikka näemme niistä vain osan. Sammalet lepäävät nyt lumipeitteen alla, silti niille tunkeutuu riittävästi valoa ainakin ohuen lumikerroksen läpi. Sammalet kestävät kylmää erinomaisesti eikä jäätyminen haittaa niitä. Monet sammalet kykenevätkin yhteyttämään heti, kun lämpötila nousee nollan yläpuolelle.

Suomen soiden, metsien ja kallioiden alin kasvukerros muodostuu sammalista. Se on meille niin tuttu näky, ettemme kiinnitä siihen juuri huomiota. Sammalkerros on kuitenkin hyvin tärkeä; se eristää ja suojaa sekä luo elinympäristön lukuisille ekosysteemin toiminnan kannalta tärkeille pieneliölajeille. Sammalien värien ja muotojen moninaisuus määrää paljolti myös sen, millaisena luonto meille näyttäytyy. Erään sammalkirjan tekijöiden mukaan ”Sammalten kirjokansi verhoaa ja suojaa Äiti Maata”. 

Sammalet luokitellaan perinteisesti kahteen pääryhmään eli maksa- ja lehtisammaliin tai kolmeen pääryhmään: maksa-, sarvi- ja lehtisammalet. Lehtisammalet ilmaantuivat maapallolle jo hiilikaudella noin 350 miljoonaa vuotta sitten. Ne ovat sammalten yleisin ja suurin ryhmä ja kattavat yli 90 prosenttia Suomen soiden ja metsien maapohjan sammalpeitosta.

Lehtisammalet ovat pienehköjä kasveja, jotka peittävät maanpintaa mättäinä tai laajoina mattoina. Suomesta tunnetaan 678 lehtisammallajia, joihin kuuluu muun muassa metsälehväsammal. Lehväsammalilla on isot lehdet muihin sammaliin verrattuna, ja niiden vihreys johtuu yhteyttävistä viherhiukkasista.

Metsälehväsammalten sukuun kuuluu yhdeksän meillä kasvavaa lajia, niiden tieteellinen luokittelu on muuttunut viime aikoina paljon. Monet lehväsammalet ovat Suomessa alueellisesti uhanalaisia, mutta metsälehväsammal on elinvoimainen.

Metsälehväsammal kasvaa rehevissä metsissä maassa, kivillä, lahopuilla ja lehtipuiden tyvillä yleisenä Etelä-Suomessa, mutta on Lapissa harvinainen. En nähnyt metsälehväsammalta lapsuuteni Pohjois-Savossa koskaan, mutta löysin sen eteläkarjalaisesta metsästä huhtikuisella valokuvausreissullani. Metsälehväsammal on helppo löytää, mutta sen voi helposti myös sekoittaa lehtolehväsammaleen.

Lehtolehväsammal on kasvutavaltaan samanlainen ja viihtyy samantyyppisillä kasvupaikoilla kuin metsälehväsammal. Metsälehväsammal on kuitenkin pienempi ja sen vihreät pystyt varret ovat lyhyempiä, lisäksi lehden kärki on terävä.

 

Metsälehväsammalella on usein itiöpesäkkeitä, joita on aina yksi varressaan, sen sijaan lehtolehväsammalella itiöpesäkkeitä on harvoin. Itiöpesäke on vaakasuora tai nuokkuva, lieriömäinen, kellertävä tai vihreä ja sitä peittää aluksi huntu, joka on tavallisesti lyhytikäinen ja variseva, kehittyvää pesäkettä suojaava rakenne. Itse itiöpesäke säilyy yleensä pitkään.

Neulasmetsissä, oksien alla
kostea sammal nukkuu.
Unisten purojen reunamalla,
maanteillä, metsissä oksien alla
huolen hiukkanen hukkuu.

 Helvi Juvonen

Lähteet: Jouko Rikkinen, Jäkälät ja Sammalet Suomen luonnossa; Jukka Laine, Tapani Sallantaus, Kimmo Syrjänen, Harri Vasander, Sammalten kirjo; Jukka Laine, Tapani Sallantaus, Kimmo Syrjänen, Harri Vasander, Sata sammalta; laji.fi; peda.net; Pinkka oppimisympäristö: Metsälajintuntemus – Sammalet; Sinikka Piippo, Timo Koponen, Suomen sammalet; UPM, Metsiemme sammaleita; wikipedia; Helvi Juvonen, kokoelmasta Kääpiöpuu runo Tuhka ja sammal (toinen säkeistö osittain).

LUE LISÄÄ