Raate on suon kaunotar

Raate oli tullut jo pitsikukille lähisuolla, kun kuljeskelin kesäkuussa sitä etsimässä. Valkeita pyramidimaisia kymmensenttisiä terttuja oli siellä täällä, sen sijaan Lapin märät rimmet ja metsälammet ovat niitä valkoisenaan seuraavien parin kolmen viikon ajan. Vaikka raate on yleinen koko maassa, on se monelle vieras juuri kasvuympäristönsä takia. Raatteen esiintyminen varoittaakin suolla liikkujia hyvin märästä, jopa vetisestä alueesta. Tutustuin raatteeseen jo lapsena, niitä nimittäin kasvoi pihapiirimme takana olevalla suopahasella. Jostain syystä unohdin kasvin olemassa olon vuosikymmeniksi, vaikka olen pitänyt sitä aina kauniina kasvina. 

 

Raatteen kukinto on näyttävä, siihen viittaa myös sen tieteellinen sukunimi Menyanthes "näyttäytyminen ja kukka". Kasvin nuput ovat ulkopinnaltaan vaaleanpunaisia, mikä näkyy myöhemmin terälehtien punertavana ulkopintana. Kukan valkea sisäpuoli on valkoisten pitkien karvojen peitossa. Juuri nämä ripsikarvat tekevät kukasta hyvin koristeellisen, soiden ja soistuvien rantojen kaunottaren. Runsasmetisissä kukissa pörrää jatkuvasti myös hyönteisiä, jopa sateella. Karvat suojaavat mesivarastoja vesipisaroilta, toisaalta ne estävät pölytyksen kannalta kukalle hyödyttömien pikkuhyönteisten parveilun.

Kun siirryin suolta kuivempaan metsän reunaan, sammalessa oli enimmäkseen raatteen kolmisormisia lehtiä. Kasvupaikan kuivahtaessa tai peittyessä yhtenäiseen rahkasammalikkoon raate lakkaakin vähitellen kukkimasta ja säilyy pitkään pelkkinä lehtinä. Kasvin kolme lehteä ovat apilamaisesti kukan alla, mistä tulee sen latinankielisen nimen loppuosa "trifoliata".

Kasvin nimi raate on mainittu kirjallisuudessa jo muutamia satoja vuosia sitten. Kansan suussa siitä on muovautunut muun muassa nimityksiä raake, ralake, räläke, räväke. Karjalassa ja viron murteissa nimi tunnetaan myös, mutta sen enempää sanan alkuperästä ei vielä ole saatu selville. Ruotsinkielinen lajinimi on vattenklöver eli vesiapila. Monissa 1700- ja 1800-luvun kasvitieteellisissä julkaisuissa ja sanakirjoissa raate tunnetaan peuranvehkana. Raate-nimi liittynee vanhaan suomalaiseen sanaan raatikko, joka tarkoittaa yleisesti ottaen vaikeakulkuista maastoa, kuten upottavaa suota.
 

 

Katkeroille sukua oleva raate on kitkerän makuinen rohto moneen vaivaan. Sen lehtiä on käytetty lääkkeeksi mahankouristuksiin, keripukkiin ja kuumeeseen, vesipöhöön ja luuvaloon sekä reumatismiin ja kihtiin. Raatteen on sanottu myös parantavan ruoansulatusta ja ruokahalua sekä edistävän aineenvaihduntaa ja sapen eritystä. Elias Lönnrotin kirjassaan Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri vuonna 1838 mainitsema vatsanvahvistustee valmistettiin nimenomaan raatteesta ja malista. Raatteen lehtikeitteellä on lisäksi lääkitty märkiviä haavoja ja hävitetty päätäitä. Vanhasta rohtokäytöstä kertoo myös kasvin saksankielinen nimi Fieberklee eli kuumeapila.

Kasvitieteilijä Carl von Linné kirjasi Lapin-matkallaan 1732 muistiin, kuinka paikalliset asukkaat kaivoivat pulavuosina raatteen juurakoita maasta, kuivasivat ja jauhoivat ne hienoksi sekä sekoittivat leipätaikinaan. Linné moitti raateleipää kuitenkin karvaaksi ja epämiellyttävän makuiseksi. Norrlannissa hän kertoo raatteen lehtiä poltetun tupakan tavoin. Oluttakin lehdillä on voitu maustaa humalan sijaan.

Raate on tosiaan ollut pulavuosien hätäravintoa, sillä tärkkelyspitoista juurakkoa on käytetty leipäjauhojen jatkeena sekä kotieläinten rehuna suovehkan tapaan. Raatteessa onkin tärkeitä ravinteita, kuten proteiineja, rasvaa ja sokereita. Eläimille raate kuitenkin kelpaa karvaudestaan huolimatta, eri tahoilla Eurooppaa kasvia onkin nimitetty esimerkiksi lampaanapilaksi sekä vuohen- ja jäniksenkaaliksi. Poro, hirvi, joutsen ja hanhi syövät halukkaasti raatteen meheviä lehtiä, paksu maavarsi ja kolmisormiset lehdet ovat puolestaan hirvien ja porojen herkkua.

 

Suurikin raatekasvusto voi olla yhtä ainoaa yksilöä. Kasvi kelluu ilmaa sisältävän hohkaisen juurakkonsa varassa, jonka alla saattaa olla pelkkää vettä. Laajat raatelautat edistävät järven umpeenkasvua, sillä niiden suojassa etenevät myös rahkasammalet.

Pohjoisen vetisillä soilla raatteella on parhaat kasvuolot. Etelään päin mentäessä hyvien kasvupaikkojen määrä vähenee, ja raatetta tavataan enimmäkseen vain soiden laidoilla sekä umpeen kasvavien lampien reunoilla. Minun kuvauspaikkani oli juuri tuollainen soistuva järvenlahti. Varsinkin Etelä-Suomessa raate on menettänyt melko paljon kasvumahdollisuuksiaan soiden ojitusten vuoksi; meidänkin pikku suo ojitettiin ja raate hävisi. 

 

Kittilässä soita oli jo jääkauden keskeyttäneellä lämpöisellä kaudella 250 000 vuotta sitten, jolloin ilmasto lienee muistuttanut melkoisesti nykyistä. Tuohon aikaan syntyneitä kerrostumia on löydetty Naakenavaaran läheltä, missä turvekerrostuma säilyi suojaisessa notkelmassa myöhemmin useaan kertaankin päälle vyöryneen jään raastamiselta. Erityisen runsaasti ikivanhassa turpeessa on sittemmin sukupuuttoon kuolleen raatteen sukulaisen siemeniä. Nämä siemenfossiilit kertovat, että raate valtasi vesiämme sitä mukaa kuin mannerjää väistyi.

Syvältä sammalen sylistä
kasvaa
suokukka ja tupasvilla.
Puu ei viihdy suolla,
jää kituliaaksi.
Vain vaivaiskoivu osoittaa
uskollisuuttaan.
Seison ilta-auringon
punaamassa illassa.
Suo tuoksuu
ja minä tuoksun suolta.
Jossain lirisee hetelasku. 

aimarii 17..2015

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Henry Väre, Katkerokasvit. Suomen luonto. Kasvit; Irja Laamanen. Vapaavuoro, uusisuomi 2.6.2016; Jorma Luhta, Metsälehti 21.7.2017; Juho Rahkonen, Apu 16.6.2019; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; Kivikon luonto- ja kulttuuripolku; Lasse J. Laine, Suomen luonto, tunnistusopas; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; luontokoulut. Ilves; LuontoPortti; Seppo Vuokko, Raatekasvit. Suomen luonto. Kasvit; aimarii. KuvaKirjeitä Karsikonperältä. Suomaisema 17.5.2015, osa runosta. 

LUE LISÄÄ

Kosteikon lintuyhteisöt

Vaikka oli varhainen kesäkuun aamu, aurinko oli jo korkealla, kun saavuin kotini lähettyvillä olevalle Rantaniityn kosteikolle. Tämä Pien-Saimaan tuntumassa sijaitseva lintujen suosima alue on rakennettu ottamaan vastaan hulevedet ennen niiden siirtymistä järveen.

Kosteikon ideana on hidastaa Saimaaseen virtaavien vesien liikettä niin, että lietettä kasaantuu pohjaan mahdollisimman paljon. Rantaniityn kosteikko rakennettiin 2016 ja siihen tehtiin perusparannus vuoden 2020 keväällä, jolloin altaita syvennettiin ja uomaan asetettiin veden hidasteeksi puunrunkoja poikittain sekä kiviesteitä.

 

Rannalle päästyäni kuulin, kuinka satakieli helskytti koivikossa, räkättirastaat ja västäräkit puolestaan juoksentelivat nurmikolla. Kosteikon keskellä sijaitseva lampi on vesilintujen valtakuntaa.

 

 

Alueen reunassa olevan korkean pylvään nokassa kalalokkiemot vahtivat poikastaan, jonka olivat piilottaneet lammen keskelle pieneen saarekkeeseen ruohontuppaiden sekaan. Silloin tällöin toinen emoista pistäytyi poikasen luona, kai viemässä ruokaa tai kyselemässä vointia. 

 

Näin lammella myös haakanaparin uiskentelemassa kaikessa rauhassa, kunnes idyllin rikkoi kilpakosija. Se häädettiin ja niin rauha palasi. Eri lajit elävät kyllä sopuisasti keskenään, vaikka lintuja näyttää poikasten kuoriuduttua olevan joka puolella lampea.

 

Lammen pienessä niemessä sorsaemolla oli pesällinen poikasia. Toisen pesän poikaset sen sijaan uiskentelivat jo itsenäisesti. Välillä ne kapusivat rantatöyräälle emonsa perässä, joka johdatteli jälkikasvunsa jonossa syömään ruohoa nurmikolle.

 

Minuakohan säikähtivät telkkäemo ja sen neljä somaa poikasta, kun pujahtivat esille penkereestä, mutta yhtä vaille kaikki muut kiirehtivät saman tien uuteen piilopaikkaan. Jäljelle jäänyt rohkea pikkutelkkä ui ympäriinsä ja välillä sukelteli iloisesti. 

 

En ollut uskoa silmiäni, kun aloin laskea pienellä lammikolla uiskentelevien hanhien määrää! Yhdellä kanadanhanhiparilla oli kaksi keltauntuvaista poikasta, mutta toisilla pareilla näin vaaleanruskeita isompia poikasia sitäkin enemmän, eräällä niitä taisi olla neljätoista! Alla olevassa kuvassa näet kanadanhanhien lisäksi myös etualalla haapanan. 

 

Tämän Länsi-Lappeenrannassa sijaitsevan Rantaniityn kosteikon lisäksi lähialueella sijaitsevat Sammonlahden ja Skinnarilan kosteikot, jotka ovat varsinkin sorsien ja naurulokkien suosiossa.

Kosteikot lisäävät luonnon monimuotoisuutta sekä tarjoavat elinympäristön monille linnuille ja hyönteisille. Lisäksi niillä on maisemallisia ja alueen viihtyisyyttä lisääviä vaikutuksia. Lappeenrannan kosteikkojen vieressä kulkee kävelijöiden ja pyöräilijöiden suosima reitti, jolla liikkuvat pysähtyvät usein seuraamaan lintuja ja nauttimaan näkymistä. 

Souda, souda, sorsan poikaa,
lieku, lieku, linnun lasta.
Sorsa soitti kanteleella,
vesilintu vempeleellä.
Sorsall' on pojat soreat,
linnull' on lihavat lapset,
kajavalla kaunihimmat.

Suomalainen kansanruno

Lähteet: Ilkka Pohjalainen, Lappeenrannan Uutiset. Paikalliset 20.3.2020; Lappeenranta. Ympäristö; Pien-Saimaa; Suomen ympäristökeskus Syke 28.10.2019; Suomalainen kansanruno.

LUE LISÄÄ

Suo-orvokki, vaaleanliila kosteikkojen kaunistaja

Pienikokoisen suo-orvokin kauneus paljastuu vain katsomalla sitä aivan maan tasalta. Niinpä minä konttailin märässä maastossa saadakseni ikuistettua tuon kukkasen, joka on kuin posliinitaiteilijan mestarinäyte. Lehdetön vana nostaa hennonvioletin kukan sekä kolmesta neljään kiiltävää, munuaismaista lehteä tyviruusukkeesta. Juuri noiden pyöreiden lehtien avulla kasvi on helppo erottaa muista orvokeista. Kukinta-aikaan lehdet ovat vielä pieniä ja vaaleita, mutta myöhemmin kesällä ne tummuvat ja kasvavat melkoisesti kokoa sekä saattavat lopulta peittää kasvualustan yhtenäisenä lehtikatoksena.

 

Maamme kosteikoilla kasvaa neljä orvokkia, joista suo-orvokki on yleisin. Etelä- ja Keski-Suomessa se kuuluu tavallisimpiin kosteikkokasveihin, mutta alkaa harvinaistua Oulun tienoilla. Suo-orvokki viihtyy puronvarsilla, lähteiden ympäristössä, kosteilla rantaniityillä ja soilla. Kasvi leviää tehokkaasti monivuotisen rönsyilevän juurakkonsa avulla ja muodostaa suotuisassa elinympäristössä laajoja kasvustoja.

 

Kimalaiset sekä useat päivä- ja yöperhoset toimivat suo-orvokin pölyttäjinä, mutta osa kukista on itsepölytteisiä. Suo-orvokin siemenissä ei ole monille sen sukulaisille ominaista, muurahaisia houkuttelevaa rasvalisäkettä, sillä tämän orvokin suosimat kasvupaikat ovat liian märkiä muurahaisille.

 

Suo-orvokki kukkii toukokuussa. Koska Pohjois-Savossa ei kasva vuokkoja, leikin lapsena, että suo-orvokit ovat sinivuokkoja ja ketunleivät valkovuokkoja. Suo-orvokkien kukinta jatkuu vielä kesäkuussa, mutta silloin koko kasvi on jo venähtänyt kymmensenttiseksi ja kukat ovat suurentuneet. Suo-orvokki on latinaksi Vila palustris, ruotsiksi kärrviol, englanniksi Marsh Violet ja viroksi sookannike. Suomeksi kasvista on käytetty myös nimiä lampaankorva ja varsankavio.

Sieluni orvokkina kukkii
Sinipunaisena hehkuu
Annan siitä sinulle kukkasen
Orvokin rakkauden 

Elisa Lehmus

Lähteet: Antti Halkka, Krister karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Janne Lampolahti, Suomen luonto. Kasvit. Orvokkikasvit; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suomen Luonto; Elisa Lehmus. Rakkausrunot.fi. Orvokki.

LUE LISÄÄ