lauantai 23. helmikuuta 2019

Harmaapäätikka, vihreäselkäinen kuikuilija

Viime talvena lintujen ruokintapaikalle ilmestyi uusi vierailija. Tämä siivekäs kiipesi puunrungolla ripeästi hyppäyksenomaisin liikkein pysähtyen välillä kuikuilemaan rungon kupeessa päätään väännellen. Linnun käyttäytyminen oikeastaan herättikin huomioni, sillä ensi silmäyksellä arvelin sitä puukiipijäksi. Linnun lennettyä talipallolle pystyin katselemaan sitä tarkemmin. Piti ottaa ihan lintukirja käteen ja tarkistaa, kuka tämä kaveri on miehiään. Urospuoliseksi nimittäin arvelin lintua sen otsassa sijaineen punaisen läikän vuoksi.



Kirjan perusteella tunnistin linnun harmaapäätikaksi. Tämän myös harmaatikaksi kutsutun linnun selkä on sammalenvihreä, mutta vatsaa ja päätä peittävät vaaleanharmaat höyhenet. Keväämmällä näin ilokseni lintulaudalla harmaatikkarouvankin. Naaraan pää on kokonaan harmaa, muutoin uros ja naaras ovat samannäköiset ja kokoiset, vähän käpytikkaa isommat tikkalinnut. Harmaapäätikka on ainoa Suomessa säännöllisesti esiintyvä vihertävä tikkalaji. Joskus se sekoitetaan vihertikkaan, joka on meillä suurharvinaisuus.



Vilkkaimmin aamu- ja iltahämärissä liikkuva harmaapäätikka on erikoistunut muurahaisiin ja maan pinnalla eläviin hyönteisiin. Metsässä kohtaamasi pengotut muurahaispesät voivat hyvinkin olla harmaapäätikan aikaansaannoksia. Usein se tutkii maatuvia puunrunkoja ja kuorii kuivuvan puun kaarnan alta esiin toukkia. Talvella lintu kuitenkin voi vierailla ruokintapaikoilla, joissa on tarjolla talia; ihminen on siis muokannut tikkojen talvehtimiskäyttäytymistä.


1990-luvun lopulla maamme harmaapäätikkakannaksi arvioitiin noin 2000 pesivää paria, mutta nykyisin määrä on kasvanut 3000 – 4000 pariin, minkä myötä kanta on luokiteltu elinvoimaiseksi. Harmaapäätikan runsastuminen on ollut suhteellisesti suurinta kaakossa sekä Järvi-Suomessa, pohjoisessa vain paikoittain tai satunnaisesti. Harmaapäätikka on euraasialainen laji, joka esiintyy Suomessa levinneisyysalueensa pohjoisrajoilla.

Keväällä soidinvihellys paljastaa lintujen tulevat pesäpaikat. Ne sijaitsevat usein haavikoissa tai muissa lehtipuumetsiköissä, joissa on riittävän lahoa puuta oman kolon kovertamiseen.




Jos huomaat lähiympäristössäsi harmaapäätikan, havainto olisi hyvä kirjata valtakunnallisen vähimmäissuosituksen mukaan Tiira-lintutietopalveluun. Itse asiassa kaikki lintuhavainnot ovat tärkeitä, sillä ne osoittavat, missä, miten ja mihin ajankohtaan eri lintulajit esiintyvät Suomessa.


Tik tik tikanpoika
etsii toukanpipanoita.
Puu on kovaa: tik, tik, tak.
Nokka väsyy: nip, nap, nip.
”Tule tänne tikanpoika,
tääl on toukanpipanoita!”
-lahokanto kailottaa.
Tikka vatsan täyteen saa.


Lähteet: BirdLife Suomi; Dick Forsman, Suomen Luonto 10/2015Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Suomen luonto. Linnut.Tikat; Pertti Koskimies, Yle. Luonto 17.10.2016; Seppo Vuolanto, Suomen Luonto 4/2017, 3/2016; Suomen lintuatlas; Samuli Tiikkaja, Helsingin Sanomat 20.7.2012; Orvokki-oravan luontokoulu, Tikalla on nälkä.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Lumiukko, komea pihan vahti

Oletko jo tänä talvena bongannut Suomessa edelleen luonnonvaraisena elävän lumiukon?  Nykymuotoisia kolmen pallon lumiukkoja on pyöritelty meillä ainakin 1800-luvulta alkaen, ilmeisesti etupäässä leikkimielellä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti vuonna 1928 kirjoituskilpailun, johon saapuneiden vastausten mukaan lumiukon teko oli aikansa hauskin talvileikki. Tiedetään kuitenkin, että Brysselissä on jo vuonna 1511 tehty pornografisia ja poliittisilla merkityksillä ladattuja lumiukkoja. 


Klassinen porkkananenä yleistyi vasta 1900-luvun puolivälissä, sillä ruoalla leikkiminen oli tabu. Aiemmin nappeina ja hampaina käytettiin hiiliä, mutta nykyisin niitä ei enää joka kodista löydy, joten hiilet voidaan korvata vaikkapa pikku kivillä. Lumiukon tyypillinen varustus, harja ja silinterihattu viittaavat 1800-luvun nokikolarin virka-asuun. Nokikolari oli aikoinaan tärkeä ja arvostettu henkilö; uskottiin, että jopa hänen koskettamisensa  tuo onnea. Toisaalta silinteri, kaulahuivi ja napitettu takki tai pelkät napit tekivät lumiukosta myös porvarisherran karikatyyrin. 


Pitkän pakkasjakson päätteeksi oli vuoden ensimmäinen suojasää helmikuun toisena viikonloppuna. Se innosti minut pyörittelemään nuoskalumesta ukon tai itse asiassa useampia, joista viimeisen tein yhteistyössä mieheni kanssa. Hänellä ei ollut lainata lumiukoille silinterihattua, joten niistä tuli arkisia pipopäitä. Katuharjoja on meidän pihassa vaikka muille jakaa, joten sen sai yksi lumiukoista. Pojan stigan annoin urheilullisimman näköiselle ukolle.

Tavallisesti puhutaan lumiukosta, mutta kollegani sanoi tehneensä viime viikolla lumiukolle kaveriksi lumiakan. Eräs tuttava heitti muuten ajatuksen, että mikäs olisi lumiukon sukupuolineutraali nimi. Eipä ole kauaakaan, kun itse törmäsin lähellä sijaitsevan yliopiston tienoilla luminaiseen. Tämä nainen oli uhkea näky pyöreine rintoineen ja leveine lanteineen, taisipa olla teekkarien aikaansaannos.

Silloin kun lapseni olivat pieniä, teimme lumesta monenlaisia rakennelmia lumilinnoista lumihevosiin. Usein nuo lumiveistokset eivät kuitenkaan kestäneet kuin muutaman päivän nopeiden säänvaihteluiden takia, miten nyt käynee.



Suomen Ladulla on 2.2. – 10.3.2019 lumiukkokampanja, jonka tavoitteena on 10 000 lumiukon rakentaminen. Linkistä pääset kampanjalaskuriin, johon voit merkitä ukkosi, minä ilmoitin sinne jo omani. Viime talvena Suomen Ladulla oli lumiukkotalkoita hiihtoloman aikaan muun muassa Imatralla, kävinkin katsomassa talkoolaisten lumiukkolaumaa Vuoksen varrella.

Lumiukkoja pystyy tekemään myös pakkaslumesta, jolloin muotteina voi käyttää tavallisia pahvilaatikoita. Muottiin laitetaan lunta vähän kerrassaan ja tampataan aina välillä joko tallomalla tai tampparilla. Yllä olevat Vuoksen lumipatsaat oli tehty Saimaan Ladun pahvisten lumiukkomuottien avulla, pakkaskelin lumirakennustekniikka näytti siis toimineen.


Lumihahmoista tunnetuin on varmasti hyväntuulisuutta uhkuva pyylevä lumiukko. Lumiukko-elokuvasta (englanniksi Snowman) tuli nopeasti suomalaiseen jouluaattoon kuuluva klassikko. 

Lumiukon tekeminen on hauska yhteinen ulkoiluleikki, johon eri sukupolvet ja eri kulttuurien edustajat voivat osallistua. Näin ammattikorkeakoulun lähettyvillä Saimaan rannassa viime talvena vaihto-opiskelijoiden tekemän lumiukon, jonka heinähiukset sojottivat joka suuntaan, mutta naurusuu sai hymyn ohikulkijan kasvoille. Lumiukon ilmeeseen voidaankin vaikuttaa suun asennolla; onkohan tuo alla oleva ukko vähän velmun näköinen?


Lumiukon historia on harvinainen tutkimuskohde. Lähes ainoa yksinomaan lumiukkoja käsittelevä tietokirja on Bob Ecksteinin teos My Search for The First Snowman vuodelta 2007. Kirjaa ei tällä hetkellä ole saatavissa Suomen yleisistä eikä tieteellisistä kirjastoista. Yhdysvaltalainen Bob Eckstein on käynyt läpi valtavat määrät historiantutkimusta, taideteoksia ja kirjallisuutta etsiessään dokumentoitua tietoa lumiukoista. Harri Nyman on puolestaan kirjoittanut suomalaisia lumileikkejä ja lumiukkoa käsittelevän artikkelin Leikin pikkujättiläinen -nimiseen Liisa Piirosen toimittamaan teokseen, joka ilmestyi vuonna 2007

Lumiukko iltasella,
katselevi kuuta.
Nenä sen on porkkanasta,
kädessä on luuta.

Lähteet: ace.ulapland.fi/talvitaide/oppimateriaalia/lum_lapsuus.html; Bob Ecksteinin blogi: My Search for The First Snowman; Nyman, Harri: Lumisia leikkejä ja talvisia ajatuksia. Teoksessa Leikin pikkujättiläinen. Toim. Liisa Piiroinen 2007, s. 218 – 239; Kirjastot.fi 25.1.2012, päivitetty 13.12.2018; Värssyjä. Runoja vuodenajoista 20.1.2016.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Kuin kavio koivun kyljessä

Entisaikoina taulakäävästä valmistettiin sytyke eli taula tulentekoa varten. Jopa 5300 vuotta sitten eläneen jäämies Ötzin vyölaukusta paljastui löydettäessä tällainen taula. Taulakääpää pidetään kuitenkin yhtenä metsiemme pahimmista loissienistä. Aikoinaan taulakääpää on jopa viljelty Keski-Euroopassa laajalti, mutta Suomessa se on aina ollut niin yleinen, että viljelyyn ei ole tarvinnut turvautua.

Taulakääpä on lehtipuiden ja etenkin koivujen lahottajasieni, joka tuhoaa nopeasti puun. Kääpien irrottaminen ei estä lahoamisen etenemistä koivun rungossa eikä edes tartunnan leviämistä terveisiin puihin, sillä käävällä on laaja rihmasto, joka kasvaa puun rungon sisällä. Jos taulakääpä tulee kotipihassa kasvavaan puuhun, puu kannattaisi kaataa, sillä se on jo laho sisältä.

Taulakäävän itiöemät ovat nuorina puolipallomaisia tai tylpän kiilamaisia, mutta muuttuvat vanhemmiten tyypillisesti 15 senttiä leveiksi ja paksuiksi kavioiksi. Taulakäävät ovat monivuotisia ja elävät jopa kymmenenvuotiaiksi. Käävän poikkileikkauksessa näkyvät kerrokset lisääntyvät itiöemän kasvaessa, mutta niistä ei voi laskea tarkkaa käävän ikää.


Vanhojen leirinuotioiden jäänteiden perusteella on saatu selville, että taulakääpä on ollut elintärkeä tulentekoväline jo noin 10 000 vuotta sitten, kun tuluksilla lyötiin kipinöitä herkästi syttyvään taulaan eli käävän sisustaan. Vasta tulitikkujen keksiminen syrjäytti taulakäävän 1800-luvun puolivälissä.


Taulakääpä oli entisinä aikoina monikäyttöhyödyke, sillä sen maltoa käytettiin paitsi tulentekoon myös sairaaloissa haavalääkkeenä sekä verenvuodon tyrehdyttämiseen ja estämään haavojen tulehtuminen. Sotilaat pitivätkin laukussaan aina taulaa kaiken varalta. Sitkeä taulakääpä sopi myös partaveitsien hioma-aineeksi, ja onpa sitä käytetty jopa nahkojen parkitsemisessa.

Koska taulakääpä muistuttaa pinnaltaan säämiskää, sitä alettiin käyttää talvisten nahkavaatteiden sisävuorina. Taulakäävät hävisivätkin monilta Keski-Euroopan seuduilta sukupuuttoon liiallisen käytön takia. Kysyntä kuitenkin säilyi, minkä vuoksi taulakäävästä tuli arvokasta maasta toiseen myytävää kauppatavaraa.


Pahanmakuisuuden vuoksi taulakääpää ei juurikaan käytetä luontaislääkkeenä. Se on ollut kuitenkin perinteisesti ainakin saamelaisten suosiossa hammas- ja päänsäryn parantajana. Nykyisin taulakääpää käytetään myös teen valmistusaineeksi samaan tapaan kuin paremmin tähän tarkoitukseen sopivaa pakurikääpää. Taulakääpä on myös arvokasta käsitöiden materiaalia, sillä siitä tehdään muun muassa matkamuistoesineitä, kuten peikkoja ja menninkäisiä. Käävät ovat luonnonvaraisia sieniä, joten niiden poimiminen on jokamiehenoikeutta, kunhan puut pysyvät vahingoittumattomina.

Kalevalassa ohjeistettiin tulevaa miniää näin:
Kun ovat Otavan sarvet suoraan etelään, silloin on sinun nousuaikasi.
Nouse silloin tulta virittämään. Kaiva lieden tuhkasta hehkuva hiili ja puhalla siitä tuli päreeseen.
Jos et saa siitä tulta, pyydä sitten mieheltäsi tulukset. Kun saat vähän piitä ja palan taulaa, niin iske tulta, viritä se päreeseen ja pistä päre pihtiin.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Talvinen luonto täynnä kauneutta ja hyvinvointia

Jokaisella meistä on omanlainen suhde luontoon; kollegani on kova hiihtämään talvisin, naapurini viihtyy puutarhassaan, mieheni nauttii olostaan Saimaalla ja minä puolestani lenkkeilen mielelläni kiemuraisilla metsäpoluilla. Tämä kaikki luonnossa liikkuminen on kuin laitaisi rahaa pankkiin, sillä Metsäntutkimuslaitoksen tekemän tutkimuksen mukaan mieliala kohenee ja positiiviset tunteet lisääntyvät jo viiden minuutin luonnossa oleilun jälkeen.


Arjessa pohdimme ja arvioimme ympärillämme olevia asioita jatkuvasti. Luonnossa liikkuessa tietoinen ajattelu jää vähemmälle ja huomaamatta syvennymme vain katselemaan kauneutta ja luonnonihmeitä. Luonnon hyvinvointivaikutukset ilmenevät meissä tietoisesti tai tiedostamattamme, jo hyvin lyhyet ajat metsässä vaikuttavat psyykeemme ja fysiikkaamme.

Oli tammikuun viimeinen sunnuntai, aurinkoinen pakkaspäivä, kun kuljeskelin pitkin kotini ympäristön mäkiä ja metsiä. Koirantaluttajien polkuja oli paikoin, osassa metsää jäljet olivat hautautuneet lumisateiden myötä. Pehmeässä lumessa oli hauska uppuroida kuin lapsena ikään. Lumi oli vallannut myös pensaiden ja puiden oksat ja painanut ne alas kaarisilloiksi. Konttailin ja kyykistelin oksien alla. Jo kevyestä kosketuksesta lumipilvi lehahti niskaani, mutta ei se haitannut, sillä olin vetänyt hupun päähäni ja kamera pysyi tiukasti laukussaan.
 
Vielä matalalla oleva aamupäivän aurinko kurkisteli kirkkaana lehtipuiden lomasta. Oli huikaisevan kaunista, niin kuin Suomen talvessa vain voi olla. Sormia jo palelsi, mutta haltioidun koko ajan lisää näkemästäni ja halusin aina vain jatkaa kulkua lumisten puiden valtakunnassa. Oli hipihiljaista. Ilo seurasi minua kotiin asti.

Jos ehdimme olla päivittäin metsässä 20 minuuttia, se alentaa verenpainetta ja kohottaa elinvoimaisuuden tunnetta. Mikäli luonnossa oleilu on säännöllistä, keho pääsee siellä nopeammin rentoutuneeseen tilaan. Jos luontoretkiä on vaikea toteuttaa, luontokuvia katselemalla voi ladata hyvinvointia itseensä, toivonkin sinun saavan valokuvistani sellaisen vaikutuksen. Tunnen olevani onnekas, sillä työhuoneeni ikkunan takana avautuu mieltä virkistävä puistometsä.

PS. Ylen luonto-ohjelmista tuttu kirjailija, toimittaja ja luontokuvaaja Kimmo Ohtonen saapuu ensi keskiviikkona 6.2. Lappeenrannan Linnoitukseen kertomaan luontosuhteestaan kuvien välityksellä. Saatat myös muistaa Kimmon syksyltä 2012, jolloin hän ui Saimaan halki keräten lähes 300 000 euroa saimaannorpan suojeluun. Tähän Lappeenrannan luonnonsuojeluyhdistyksen järjestämään tapahtumaan pääset osallistumaan Kehruuhuoneella klo 18 – 20.
 

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.


Lähteet: Laura Valta, Yle uutiset 9.1.2019; Metsähallituksen projektipäällikkö Katja Vähäsarja; Sanna Kähkönen Yle uutiset Terveys 19.1.2015, päivitetty 19.1.2015; Suomen ympäristökeskus SYKE 21.8.2017; YTHS Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö; Anna Ahmatova, Fontankan talossa, suomennos Marja-Leena Mikkola.