Kuin kavio koivun kyljessä

Entisaikoina taulakäävästä valmistettiin sytyke eli taula tulentekoa varten. Jopa 5300 vuotta sitten eläneen jäämies Ötzin vyölaukusta paljastui löydettäessä tällainen taula. Taulakääpää pidetään kuitenkin yhtenä metsiemme pahimmista loissienistä. Aikoinaan taulakääpää on jopa viljelty Keski-Euroopassa laajalti, mutta Suomessa se on aina ollut niin yleinen, että viljelyyn ei ole tarvinnut turvautua.

Taulakääpä on lehtipuiden ja etenkin koivujen lahottajasieni, joka tuhoaa nopeasti puun. Kääpien irrottaminen ei estä lahoamisen etenemistä koivun rungossa eikä edes tartunnan leviämistä terveisiin puihin, sillä käävällä on laaja rihmasto, joka kasvaa puun rungon sisällä. Jos taulakääpä tulee kotipihassa kasvavaan puuhun, puu kannattaisi kaataa, sillä se on jo laho sisältä.

 

Taulakäävän itiöemät ovat nuorina puolipallomaisia tai tylpän kiilamaisia, mutta muuttuvat vanhemmiten tyypillisesti 15 senttiä leveiksi ja paksuiksi kavioiksi. Taulakäävät ovat monivuotisia ja elävät jopa kymmenenvuotiaiksi. Käävän poikkileikkauksessa näkyvät kerrokset lisääntyvät itiöemän kasvaessa, mutta niistä ei voi laskea tarkkaa käävän ikää.

Vanhojen leirinuotioiden jäänteiden perusteella on saatu selville, että taulakääpä on ollut elintärkeä tulentekoväline jo noin 10 000 vuotta sitten, kun tuluksilla lyötiin kipinöitä herkästi syttyvään taulaan eli käävän sisustaan. Vasta tulitikkujen keksiminen syrjäytti taulakäävän 1800-luvun puolivälissä.

Taulakääpä oli entisinä aikoina monikäyttöhyödyke, sillä sen maltoa käytettiin paitsi tulentekoon myös sairaaloissa haavalääkkeenä sekä verenvuodon tyrehdyttämiseen ja estämään haavojen tulehtuminen. Sotilaat pitivätkin laukussaan aina taulaa kaiken varalta. Sitkeä taulakääpä sopi myös partaveitsien hioma-aineeksi, ja onpa sitä käytetty jopa nahkojen parkitsemisessa.

Koska taulakääpä muistuttaa pinnaltaan säämiskää, sitä alettiin käyttää talvisten nahkavaatteiden sisävuorina. Taulakäävät hävisivätkin monilta Keski-Euroopan seuduilta sukupuuttoon liiallisen käytön takia. Kysyntä kuitenkin säilyi, minkä vuoksi taulakäävästä tuli arvokasta maasta toiseen myytävää kauppatavaraa.

Pahanmakuisuuden vuoksi taulakääpää ei juurikaan käytetä luontaislääkkeenä. Se on ollut kuitenkin perinteisesti ainakin saamelaisten suosiossa hammas- ja päänsäryn parantajana. Nykyisin taulakääpää käytetään myös teen valmistusaineeksi samaan tapaan kuin paremmin tähän tarkoitukseen sopivaa pakurikääpää. Taulakääpä on myös arvokasta käsitöiden materiaalia, sillä siitä tehdään muun muassa matkamuistoesineitä, kuten peikkoja ja menninkäisiä. Käävät ovat luonnonvaraisia sieniä, joten niiden poimiminen on jokamiehenoikeutta, kunhan puut pysyvät vahingoittumattomina.

Kalevalassa ohjeistettiin tulevaa miniää näin:
Kun ovat Otavan sarvet suoraan etelään, silloin on sinun nousuaikasi.
Nouse silloin tulta virittämään. Kaiva lieden tuhkasta hehkuva hiili ja puhalla siitä tuli päreeseen.
Jos et saa siitä tulta, pyydä sitten mieheltäsi tulukset. Kun saat vähän piitä ja palan taulaa, niin iske tulta, viritä se päreeseen ja pistä päre pihtiin.

Kalevala

Lähteet: Arja-Leena Paavola, Kemia-lehti 6/2010; Jarkko Korhonen, Pirjo Penkkimäki, Suuri suomalainen sienikirja; Jonna Saari, Retkipaikka; Kaarina Heikkonen, Sami Kiema, Heikki Kotiranta, Helsingin luonnon monimuotoisuus. Kääpien merkitys luonnon toiminnassa; Kai Aulio, Tiedebasaari 2.10.2011; Kirsi Heikkinen, Tiede 1.2.2008; Krister Karttunen, Kotimaan luonto-opas; LuontoPortti, haastattelussa filosofian tohtori, Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Heikki Kotiranta; Mauri Korhonen, Tunnista sieni; Pinkka. Lajintuntemuksen oppimisympäristö; Seppo Vuokko, Luonto 10.10.2017; Suomalainen luonto. Kotimaan maisema lähikuvassa. Toimitusneuvosto;Teppo Koskinen, Keski-Suomalainen 18.8.2016; Timo Heikkinen, Yle.fi. Oppiminen. 27.8.2013, 25.4.2014; V. Kankaanhuhta, J. Väkevä, Luke Luonnonvarakeskus; Onni Tolvanen, Kalevala nuorisolle, Pohjolan häät (osa ohjeista morsiamelle).