lauantai 27. lokakuuta 2018

Räkättirastaita pihapuussa

Kukapa ei olisi kuullut räkättirastaiden räksätystä, joka on kiivaimmillaan huhtikuun alussa, mutta jatkuu syysmuuttoon asti. Kesäaikaan rastaat ovat hiljaisempia, sillä ne keskittyvät etsimään poikasilleen lieroja pihanurmilta. Niiden ravinnoksi kelpaavatkin madot, nilviäiset, hyönteiset, hämähäkit, toukat ja muut pikkueläimet. Syyskesällä poikasten vartuttua koko räksäsuku käy puolestaan verottamassa puutarhojen marjapensaita.

Hyvinä pihlajanmarjavuosina räkättirastaille ja muille marjoja syöville linnuille herkkupöytä on katettu syksystä pitkälle talveen, miljoonia kiloja terveysruokaa, superfoodia menee ihmisiltä parempiin suihin. Viime syksynä marjoja oli yllin kyllin, nyt pihlajilla on puolestaan menossa välivuosi.





Räkättirastaat etsivät ruokaa kesäisin pelloilta ja pihoilta sekä syövät metsissä mustikoita. Syksyisin hedelmien sekä pihlajan ja katajan marjojen osuus ravinnossa on tärkeä, niinpä ne ruokailevat mielellään pellonreunojen ja asutusalueiden pihlajissa. Lintujen syys- ja talviesiintymiä rytmittää marjojen tarjonta. Itse asiassa yllättävän monet muutkin linnut rastaiden lisäksi saattavat syödä pihlajanmarjoja. Kun niitä on paljon, Etelä- ja Keski-Suomessa nähdään pitkälle syksyyn marjalintuja, jopa metsä-Lapissa pesiviä vaelluslintuja taviokuurnia. Samoin pihlajanmarjat maistuvat joillekin hyönteissyöjille, kuten kottaraisille, tikoille ja käpylinnuille.

Pihlajanmarjat valmistuvat syötäväksi elo-syyskuussa. Pihlajissa on puuta kohden muutamia kymmeniä kiloja marjoja, suurimmissa puissa jopa parisataa kiloa. Runsaan sadon vuosina räkättirastaita viipyy maassamme suurina parvina jopa helmikuulle asti, mutta ne häipyvät aina etelään marjojen loppuessa.




Yksittäisillä linnuilla on tapana istuskella pitkään ruokailupuussa pistäen pihlajanmarjan aina silloin tällöin suuhunsa. Ne nappaavat marjan irti kannastaan, heittävät sen ilmaan ja nielaisevat kitaansa. Rastaiden marjansyöntiä on tosiaan hauska seurata!


Yleisesti linnut nauttivat pihlajanmarjoja kahdella eri tavalla: Rastaat, tilhet ja kottaraiset syövät marjat kokonaisina ja näin auttavat pihlajaa leviämään ulostamalla siemenet ja antaen puille vielä hyvän lannoituksen. Sen sijaan punatulkut ja taviokuurnat kuorivat pihlajanmarjoista marjalihan ja syövät vain siemenet, joita myös peipot ja tiaiset taitavasti nokkivat.

Räkättirastas on näkyvä ja kuuluva lintu, joka tunnetaan hyvin. Se ei kuitenkaan ole rakastettu luontokappale, vaan kuuluu variksen ja varpusen kanssa lintujen alimpaan kastiin ja on jatkuvan vainon kohteena marjavarkaan maineensa vuoksi.

Räkättirastas on komea ja värikäs. Sen rinta on kullanruskea, pää ja yläperä kauniin harmaat ja pyrstö musta. Tämä lintu on poikanen, joten sen väritys ei ole vielä parhaimmillaan. Me emme ehkä arvosta räksiä, mutta amerikkalaiset lintuharrastajat ovat toista mieltä. Räkättirastas on nimittäin Atlantin toisella puolella huippuharvinainen syysvieras, jota matkustetaan katsomaan tuhansienjopa kilometrien päähän.

Lähdin äitini luota Kauhajoelta.
Aamulla rastas istui pihapihlajassa.
Ylhäällä puussa vain marjojen karat.
Alhaalla oksat vielä nuokkuivat marjataakasta.
Miten tilhet ja rastaat järjestyksessä
syövätkin tertut ylhäältä alas.

Lähteet: Birdllife Suomen tiedottaja Jan Södersved; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut. Rastaat; Hannu Järvinen, Aamulehti 18.10.2017; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 9.10.2014; Juhani Lokki ja Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Jussi Murtosaari, Erä ja luonto 27.1.2018; Kati Turtola, Yle Uutiset 15.8.2016; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Seppo Vuolanto, Suomen Luonto 1.1.2015; Vesa Vaarama, Yle Uutiset 12.9.2017; Keijo Nevaranta. Vuodenaikojen runot. Talvi. 29.12.2016
.

lauantai 20. lokakuuta 2018

Kultaa metsässä - tai ainakin kultasieniä

Elettiin syyskuun loppupäiviä, kun kuljeskelin aamutuimaan kameroineni kodin lähimaastossa. Rinteen kapuaminen tekee aina hyvää, ajattelin ja läksin nousemaan edessäni olevaa mäkeä. Päästyäni sen laelle katseeni osui leppien ja koivujen alle enkä voinut olla huudahtamatta Oih! Maa oli nimittäin keltaisenaan huomiotaherättävän näköisiä sieniä ryppäinä siellä täällä.






Kotiin palattuani rupesin etsimään nimeä löydökselleni. Vaikka sienikirja ei tuntenut löytämääni sientä, pääsin kuitenkin netin avulla tutkimustyössäni eteenpäin. Kyseessä onkin uusi kulttuurisienenä tunnettu kultasieni, jota on aiemin kutsuttu kultakehnäsieneksi.





Vaikka lajista onkin vielä hyvin vähän tietoa, selvisi, että sieni on ihmisen mukanaan tuoma vieraslaji ja sitä tavataan enimmäkseen kaupungeissa. Sientä oli löydetty 1970-luvulla 30 paikasta Suomessa, nyt se on ruvennut voimakkaasti leviämään ja kasvaa jo Pohjois-Pohjanmaalla asti. 

Saksalaisen Wikipedian mukaan kultasieni on melko harvinainen Saksassa, mutta lajia tavataan muun muassa Pohjois-Amerikassa Tyynenmeren rannikolla sekä Euraasiassa Portugalin länsipuolella, Valko-Venäjällä, Georgian itäosassa, Länsi-Siperiassa ja Kiinassa.

Kultasieni kasvaa pihoilla ja sellaisissa paikoissa, jossa maaperää on siirrelty. Löytöpaikkani on nimenomaan maansiirtoaluetta, jonne maata on ajettu vuosikymmenten aikana niin että, se on nyt lähinnä lehtipuita kasvava korkea mäki. 



Kultasieni on kookas kullankeltainen-okra-oranssi helttasieni, joka on pinnaltaan himmeä ja poikkeuksellisen kuiva. Sen jalka on täyteinen, lakin värinen, ja siinä on suuri, näkyvä rengas sekä tyvipaksunnos. Nuoret sienet olivat hauskasti padan mallisia ja kasvoivat niin tiheässä, että ihan tyrkkivät toisiaan.




Myöhemmin kultasienen jalka kasvaa jopa kolmekymmentäsenttiseksi ja lakki laajenee lähes saman levyiseksi värin muuttuessa keltaoranssiksi. Lakin pinnalla on helmimäistä vaaleaa härmää eli kehnää mutta kultasieni ei ole läheistä sukua kehnäsienelle. Aikuinen kultasieni onkin muuttunut vanhetessaan niin suuresti, ettei sitä tunnistaisi samaksi sieneksi kuin sen nuoremmat lajitoverit. 




Kultasienen heltat ovat aluksi valkoiset, mutta muuttuvat itiöpölystä kanelinruskeiksi. Vaalean mallon haju ja maku ovat mietoja. Uuden sienikirjan mukaan kultasieni on nuorena syötäväksi kelpaava ilman esikäsittelyä, tosin vain yhden tähden ruokasieni. Vanhana kultasieni on kelvoton, kenties jopa lievästi myrkyllinen. Lakeissa on pieniä määriä sinihappoa, minkä vuoksi biologi Jarkko Korhonen suositteleekin, että kultasieniä ei syödä lainkaan.

Sienen latinankielinen nimi Phaeolepiota aurea tulee sanasta aureus eli kulta. Omaleimainen kultasieni on tuskin sekoitettavissa mihinkään muuhun sieneen, varsinkaan kun se esiintyy aina laajoina kasvustoina.


- Pyh, mene muille main!
Kehnäsieni sätti noin kuukusnuorta
ja samalla tuuppasi haavan kuorta,
kun sen rengas pyöri kuin vanne ikään.
Sille hyvä ei koskaan ollut mikään. 


Lähteet: Gro Gulden, Kolbjørn Mohn Jenssen & Jens Stordal, Sieniopas. Suomentanut ja Suomen oloihin toimittanut Mauri Lahti; Erkki Jormanainen, Värtsilän verkkolehti Värtsi 1.10.2010; biologi, keruutuotetarkastaja ja sienikirjailija Jarkko Korhonen LuontoPortti, verkkolehti; Kalervo Rinne, Värtsilä eilen ja tänään; Mauri Korhonen, Uusi sienikirja; Wikipedia; Wikipedia DE; Sinikka Lappeteläinen, Sienikansan karnevaalit (osa runosta). Lapin kirjallisuusseura.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Suovehka, entisajan punainen vesipippuri

Tiesitkö, että Suomessa tavattava suovehka kuuluu samaan heimoon tropiikista kotoisin olevien huonekasviemme peikonlehden, flamingonkukan, kirjovehkan ja kallan kanssa?

Suovehka tai tutummin pelkkä vehka kasvaa useimmiten ravinteisissa, märissä korvissa. Sitä tavataan myös laajoina peittävinä kasvustoina, jotka kurovat lampia, pikku järviä, puroja ja ojia reunoilta umpeen. Vehkan seuralaisena kasvaa usein kurjenjalkaa ja raatetta. Huokoisen pehmeän juurakkonsa avulla vehka levittäytyy pelkän vedenkin ylle kelluviksi lautoiksi, joille pitää astua varovasti. Tämän huomasin läheisellä pikku suolammella mentyäni valokuvaamaan vehkaa, sillä lautta rupesi vajoamaan allani.



Vehkan tuntee kukinta-ajan ulkopuolellakin sydämenmuotoisista pitkävartisista lehdistä. Samanmuotoinen on myös sen valkoinen ”kukka”, joka onkin itse asiassa lehti. Alkukesästä vehkaan muodostuu runsaskukkainen, munanmuotoinen kukinto, jota reunustaa valkea suojuslehti. Vehkan kukissa on epämiellyttävä tuoksu, joka houkuttelee kärpäsiä, kovakuoriaisia ja ripsiäisiä kuljettamaan siitepölyä, mutta ei kuitenkaan tarjoa niille mettä.





Syksyllä kukinnon tilalla on kirkkaanpunaisten käpyjen muodostama puikelo. Sen marjahedelmät ovat ikään kuin liiallisen likeisyytensä takia kehittyneet kulmikkaiksi. Vehkan syyskesän värikkyyttä korostavat jo elokuussa kauniinkeltaiseksi lakastuvat lehdet.

Vehkan kasvulliset osat ovat sellaisenaan myrkyllisiä, ne turvottavat ja tulehduttavat sekä suun että kurkun limakalvot, jopa sydämen toiminta voi häiriytyä. Keittäminen tai kuivaaminen tuhoaa kuitenkin myrkyt, minkä jälkeen vehkaa voidaan käyttää ruoanvalmistuksessa. 


Vehkan juurakko on luontomme ravintopitoisimpia anteja, sillä sen kuivapaino sisältää 10 % sokeria ja 30 % tärkkelystä. Niitä onkin pula-aikoina käytetty rehuksi ja leipäjauhon jatkeeksi. Ruoaksi kerättävät juurakot on nostettu mieluiten myöhään syksyllä, jolloin niiden tärkkelyspitoisuus on suurin.

Kasvitieteilijä Linné kertoi vuoden 1732 Lapin-matkaltaan, kuinka paikalliset leipoivat vehkaleipää. Myös muun muassa Rantasalmella ja Nilsiässä on tehty vehkaleipää, mutta sitä on pidetty maultaan väkevänä. Vehkaleivällä on hätäleivän maine, ja monin paikoin sanottiinkin, että eivät vähät vahingot vehkaan vie. Aasiassa sukulaiskasvin taaron tärkkelyspitoiset mukulat ovat tärkeää ravintoa.




Ruotsalaisen talousmiehen John Ficherströmin kerrotaan 1700-luvulla ehdottaneen, että kalliit ulkomaiset mausteet pippuri ja inkivääri voitaisiin hyvin korvata kotimaisella vehkalla. Kuivatun vehkan maku nimittäin muistutti hänen mielestään kaukomaiden mausteita. Muutama sata vuotta sitten saksankielisessä kirjallisuudesta vehkaa kutsuttiinkin ”punaiseksi vesipippuriksi”, mikä taas on käännös kasvin eräästä vanhasta latinalaisesta nimestä.




Suovehkasta käytetty nimitys vehka tunnetaan laajalti Suomessa, samoin lähisukukielissämme karjalassa ja virossa. Mikael Agricolakin mainitsee kasvin 450 vuoden takaisissa teksteissään. Maassamme on runsaasti Vehka-alkuisia paikannimiä, muun muassa Vehkalahtia, Vehka-alhoja, Vehkaojia ja Vehkajärviä. Kotiseutuni Lappeenrannan lähettyvillä on Taipalsaaren kuntaan kuuluva Vehkataipale-niminen kylä. 


--
Kurjenmiekat halkovat hämärää.
Alkulauluun en pääse?
Suovilla hyrisee tuulessa, kihokit humisevat.
Suovehkan pyhä leipä.
Joutsenen nokka koskettaa sormia, syötän lehviä.

--

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Janne Lampolahti, Suomen luonto. Kasvit. Vehkakasvit; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Anne Hänninen, Musta vuode (osa runosta).

lauantai 6. lokakuuta 2018

Rusokärpässieni

Kärpässienet on pienehkö suku, sillä tunnettujen lajien määrä on tällä hetkellä 24.  Kyseiseen sienisukuun kuuluvat yksilöt ovat kuitenkin suhteellisen helposti tunnistettavissa tyypillisten tuntomerkkien, kuten jalan tyven tupin tai suomuisen pullistuman avulla.

Muita tuntomerkkejä ovat vaaleat tai valkoiset, irtotyviset heltat. Suvun lajit ovat keskikokoisia tai jopa kookkaita, osalla on kauniin värikäs lakki. Tunnusomaista kärpässienten ulkonäölle on myös pitkä jalka, joka on monesti hoikka verrattuna lakkiin. Suomessa esiintyvistä lajeista suuri osa on myrkyllisiä.


Kaikki kärpässienemme ovat puiden juurisieniä, nämä valokuvaamani sienet kasvoivat sekä kuusen että männyn juurella. Tällaiset mykorritsasienet elävät symbioosissa puiden kanssa eikä niitä nouse ilman puita. Toisaalta esimerkiksi mänty ei kykene ottamaan riittävästi ravinteita ilman sieniapua.


Kärpässienten sukuun kuuluva rusokärpässieni ei ole myrkyllinen. Se kasvaa yleisenä elokuusta lokakuuhun tuoreissa kangasmetsissä Etelä-Suomesta Kuusamoon asti.  Ruohoisilta pihoilta ja puistoista löytyvät sienet ovat kookkaita, metsässä kasvaneet sen sijaan jäävät hennoiksi ja ohutmaltoisiksi. Rusokärpässienestä on erotettu lukuisia variaatioita. Voi olla, että laji koostuukin useasta lähilajista, mikä selittää sienten ulkonäön suuren vaihtelun.

Rusokärpässieni voi joskus muistuttaa punakärpässientä, mutta sen väri on yleensä haaleampi. Sen voi sekoittaa  myös syötäviin ukon- tai akansieniin, joilla on lakin pinnassa kiinteitä ruskeita suomuja vaalealla pohjalla eli päinvastoin kuin rusokärpässienellä. Lisäksi ukon- ja akansienen renkaat ovat irtonaiset, eikä niiden tyvimukulassa ole suojusjätteitä. 

Rusokärpässieni saattaa sekoittua hyvin samannäköiseen ruskokärpässieneen, joka on myrkyllinen. Hyvä tarkistuskeino on murtaa tai leikata pala sienen lakista: ensin mainitun malto punertuu leikkauspinnoilta, toisin kuin pysyvästi valkomaltoisen ruskokärpässienen, lajia edustaa alla oleva nuori sieni.

Vain kahdessa kohteessa Lappeenrannassa olen huomannut ruso- ja ruskosieniä, nekin hyvin pieninä esiintyminä ja kilometrin päässä toisistaan. Sen sijaan punakärpässieniä on tänä syksynä ollut erittäin runsaasti.
 

Muiden kärpässienien tapaan myös rusokärpässieni on nuorena pallomainen tai munamainen ja sitä peittää rusehtavanvalkoinen suojus. Kasvettuaan lakki on ensin kupera, sitten laakea ja 5 - 15 cm leveä. Sienen pintakelmun väri vaihtelee vaaleasta tummaan haalistuen vanhemmiten harmaanruskeaksi, jolloin suojusjätteet jäävät pinnalle laikuiksi. Jalan väri on valkoinen tai rusehtava, ja jalassa on suuri riippuva, valkoinen pystyuurteinen rengas kuin vekkihame. Rusokärpässieni ei ole aloittelevan sienestäjän ruokasieni. Jos olet epävarma lajimäärityksessä, jätä sieni metsään.
  



Sienioppaiden mukaan rusokärpässieni on hyvin erikoisen makuinen, imelä ruokasieni. Kälyni sanoi syöneensä sitä sienenä sienien joukossa. Se on joissakin lähteissä luokiteltu kahden tähden ruokasieneksi makunsa vuoksi, toisissa taas syömäkelvottomaksi.

Useat sienikirjat kehottavat keittämään rusokärpässienen ennen käsittelyä, vaikka kunnollinen paistaminen ja kypsentäminen riittääkin. Raakana tai huonosti kypsennettynä se aiheuttaa vatsavaivoja, sillä myrkky vaikuttaa suolistoon ja ärsyttää ruuansulatuskanavan limakalvoja. Myrkytysoireita ovat pahoinvointi, ripuli, vatsakipu, hikoilu, huimaus ja lihaskrampit, nämä oireet ilmenevät puolesta tunnista neljään tuntiin sieniaterian nauttimisen jälkeen.

Juotiin teetä
kärpässienen alla,
kuunneltiin joutsenten
sukusaaga

Naavakylvyn jälkeen
sain kukkia varpaiden väliin
Sisimpään jaspiksen voiman

Lähteet: Esa Kurki, Etelä-Saimaa 23.9.2018; Helsingin yliopisto. Pinkka. Lajintuntemuksen oppimisympäristö; LuontoPortti; Mauri Korhonen, Uusi sienikirja; Wikipedia; MyMind_Jenni, jennin_runoilut, Instagram.