Kultaa metsässä - tai ainakin kultasieniä

Elettiin syyskuun loppupäiviä, kun kuljeskelin aamutuimaan kameroineni kodin lähimaastossa. Rinteen kapuaminen tekee aina hyvää, ajattelin ja läksin nousemaan edessäni olevaa mäkeä. Päästyäni sen laelle katseeni osui leppien ja koivujen alle enkä voinut olla huudahtamatta Oih! Maa oli nimittäin keltaisenaan huomiotaherättävän näköisiä sieniä ryppäinä siellä täällä.

Kotiin palattuani rupesin etsimään nimeä löydökselleni. Vaikka sienikirja ei tuntenut löytämääni sientä, pääsin kuitenkin netin avulla tutkimustyössäni eteenpäin. Kyseessä onkin uusi kulttuurisienenä tunnettu kultasieni, jota on aiemin kutsuttu kultakehnäsieneksi.

Vaikka lajista onkin vielä hyvin vähän tietoa, selvisi, että sieni on ihmisen mukanaan tuoma vieraslaji ja sitä tavataan enimmäkseen kaupungeissa. Sientä oli löydetty 1970-luvulla 30 paikasta Suomessa, nyt se on ruvennut voimakkaasti leviämään ja kasvaa jo Pohjois-Pohjanmaalla asti. 

Saksalaisen Wikipedian mukaan kultasieni on melko harvinainen Saksassa, mutta lajia tavataan muun muassa Pohjois-Amerikassa Tyynenmeren rannikolla sekä Euraasiassa Portugalin länsipuolella, Valko-Venäjällä, Georgian itäosassa, Länsi-Siperiassa ja Kiinassa.

 

Kultasieni kasvaa pihoilla ja sellaisissa paikoissa, jossa maaperää on siirrelty. Löytöpaikkani on nimenomaan maansiirtoaluetta, jonne maata on ajettu vuosikymmenten aikana niin että, se on nyt lähinnä lehtipuita kasvava korkea mäki. 

Kultasieni on kookas kullankeltainen-okra-oranssi helttasieni, joka on pinnaltaan himmeä ja poikkeuksellisen kuiva. Sen jalka on täyteinen, lakin värinen, ja siinä on suuri, näkyvä rengas sekä tyvipaksunnos. Nuoret sienet olivat hauskasti padan mallisia ja kasvoivat niin tiheässä, että ihan tyrkkivät toisiaan.

Myöhemmin kultasienen jalka kasvaa jopa kolmekymmentäsenttiseksi ja lakki laajenee lähes saman levyiseksi värin muuttuessa keltaoranssiksi. Lakin pinnalla on helmimäistä vaaleaa härmää eli kehnää mutta kultasieni ei ole läheistä sukua kehnäsienelle. Aikuinen kultasieni onkin muuttunut vanhetessaan niin suuresti, ettei sitä tunnistaisi samaksi sieneksi kuin sen nuoremmat lajitoverit. 

Kultasienen heltat ovat aluksi valkoiset, mutta muuttuvat itiöpölystä kanelinruskeiksi. Vaalean mallon haju ja maku ovat mietoja. Uuden sienikirjan mukaan kultasieni on nuorena syötäväksi kelpaava ilman esikäsittelyä, tosin vain yhden tähden ruokasieni. Vanhana kultasieni on kelvoton, kenties jopa lievästi myrkyllinen. Lakeissa on pieniä määriä sinihappoa, minkä vuoksi biologi Jarkko Korhonen suositteleekin, että kultasieniä ei syödä lainkaan.

Sienen latinankielinen nimi Phaeolepiota aurea tulee sanasta aureus eli kulta. Omaleimainen kultasieni on tuskin sekoitettavissa mihinkään muuhun sieneen, varsinkaan kun se esiintyy aina laajoina kasvustoina.

- Pyh, mene muille main!
Kehnäsieni sätti noin kuukusnuorta
ja samalla tuuppasi haavan kuorta,
kun sen rengas pyöri kuin vanne ikään.
Sille hyvä ei koskaan ollut mikään. 

Sinikka Lappeteläinen

Lähteet: Gro Gulden, Kolbjørn Mohn Jenssen & Jens Stordal, Sieniopas. Suomentanut ja Suomen oloihin toimittanut Mauri Lahti; Erkki Jormanainen, Värtsilän verkkolehti Värtsi 1.10.2010; biologi, keruutuotetarkastaja ja sienikirjailija Jarkko Korhonen LuontoPortti, verkkolehti; Kalervo Rinne, Värtsilä eilen ja tänään; Mauri Korhonen, Uusi sienikirja; Wikipedia; Wikipedia DE; Sinikka Lappeteläinen, Sienikansan karnevaalit (osa runosta). Lapin kirjallisuusseura.