Naavaparran polulla Iso-Syötteellä

Naavaparran polku on sorastettu. Vaikka korkeuseroakin on hieman, polku on pääasiassa helppokulkuinen.

Syksyisen värikästä metsäpolkua oli miellyttävää kulkea. Polun varrella kuusissa kasvaa nimensä mukaisesti runsaasti naavaa.

Reitin varrella voi lueskella Naavaparran hauskoja kertomuksia Syötteen luonnosta.

Suon reunassa hirviemo katsoo meitä uteliaana, vasa samoin.

Lähestymme niitä rohkeasti.

Koivuista monet ovat jo lehdettömiä. Niinpä oksalla istuva teeri erottuu helposti.

Suo on saanut syksynkeltaisen värin. Sen reunassa metsässä mahtailee ukkometso.

Kun katson tarkemmin, onhan siellä koppelokin pitämässä seuraa ukolle vai ovatko ne olleet yhdessä syömässä syksyn viimeisiä puolukoita.

Polun varressa on valtaisia muurahaiskekoja. Kenties mesikämmen on käynyt tutkimassa niitä, ainakin näin suolla karhun.

Reitti vie Pärjänjoen rantaan Annintuvalle, missä eväiden nauttiminen ja tulistelu onnistuu viihtyisässä päivätuvassa, me tosin vain patikoimme.

Iso-Syöte on Pudasjärvellä sijaitseva ulkoilualue Suomen eteläisimmässä tunturissa, Syötteen kansallispuiston vieressä. Syötteelle on Oulusta matkaa noin 150 km.

Iso-Syötteen retkeilyalueelta ja Syötteen kansallispuistossa on retkeilyreittejä yli sata kilometriä lyhyistä luontopoluista useamman päivän mittaiseen vaellukseen saakka. Reitit ovat hyvin merkittyjä ja niiden varrella on taukopaikkoja, kuten päivä- ja autiotupia sekä laavuja.

Metsässä tunnen
kuinka kaikki hengittää,
jalat painuvat
mättäisiin ja nousevat
kuin omalla painollaan.
Arto Lappi

Lähteet: Iso-Syöte; Metsähallitus. Luontoon; luontoon.fi; Syötteen kansallispuisto. Kartta.com; Arto Lappi - mitallisia syysrunoja11.10.2024.

LUE LISÄÄ

Maa-artisokka on helppo ja monivuotinen viljelykasvi

Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva maa-artisokka tuotiin Suomeen Ranskan kautta 1600-luvulla, jolloin sitä tiedetään kasvatetun Turussa; tieto on peräisin Elias Tillandzin julkaisemasta kasviluettelosta. Ossian Lundénin Keittiökasvit-kirjan (1921) mukaan itse Carl von Linné kasvatti maa-artisokkia innokkaasti, minkä vuoksi tämä kasvi mainitaan kaikissa 1600- ja 1700-luvun ruotsinmaalaisissa puutarhakirjoissa.

Kun perunan viljely yleistyi 1700-luvun loppupuolella, maa-artisokka jäi paitsioon miltei kokonaan niin meillä kuin muuallakin Euroopassa.

Kasvia sanotaan joskus myös mukula-artisokaksi. Tuo nimitys onkin osuva, sillä kasvin syötävät osat ovat maan alla epäsäännöllisen muotoisina, haarakkeisina varsimukuloina. Myös nimeä jerusaleminartisokka on käytetty.

Maa-artisokka on englanniksi jerusalem artichoke, vaikka se ei ole artisokkatyyppi vaan sukua auringonkukalle. Toinen englanninkielinen nimitys sille onkin saunchoke.

 

Maa-artisokalla ei myöskään ole mitään tekemistä Jerusalemin kanssa, vaan englanninkieliseen nimeen on tullut jerusalem väärin kuullusta tai ymmärretystä italian sanasta girasole, joka tarkoittaa italiaksi auringonkukkaa.

Ranskaksi maa-artisokka on topinambour. Pohjois-Amerikassa maa-artisokkaa söivät alkuperäisasukkaat. Ranskassa vieraili Topinambour-heimoon kuuluvia Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita samoihin aikoihin 1600-luvulla, kun maa-artisokka tuli Ranskaan, ja heimon nimi siirtyi mukulalle.

Maa-artisokka oli vuoden 2008 maatiaiskasvi. Se on muhkurainen, ruskea mukula, joka näyttää vähän pullealta inkivääriltä, mutta on maultaan täysin toisenlainen.

 

Terve ja satoisa monivuotinen maa-artisokka on parhaimpia kotitarveviljelijän kasveja. Se tuottaa satoa lähes ilman hoitoa, eikä se yleensä kärsi sen kummemmin rikkakasveista kuin tuholaisistakaan. Se ei myöskään ole vaatelias kasvualustan suhteen.

Maa-artisokan mukulat istutetaan tavallisesti maahan syksyllä, ja ne tuottavat satoa jo vuoden päästä. Artisokan kasvusto on niin voimakas, että se valloittaa nopeasti kasvutilaa muilta kasveilta, siksi oma penkki tai viljelylaatikko on sille paras. Kasvupaikan tulee olla aurinkoinen ja lämmin sekä maan kivetön.

Maa-artisokkakasvin varret voivat venähtää kesän aikana jopa yli kaksimetrisiksi. Kasvilla on kauniit, syksyllä kukkivat suurehkot keltaiset kukat.

Mukulat kasvavat kokoa vasta loppukesällä ja syksyllä. Sadonkorjuuaikaa on myöhäinen syksy, aikaisintaan syyskuu ja monesti vasta loka–marraskuu, kun kukat ovat lakastuneet.

 

Kaikenkokoiset mukulat voi nostaa ja syödä, mutta helpoimmin pestäviä ovat perunankokoiset haarautumattomat mukulat. Toisaalta isoista mukuloista saa suuremman sadon.

 

Mukulat säilyvät maassa talven yli, joten niitä voi korjata sieltä ruokapöytään pitkin syksyä ja keväälläkin. Kasvattamista voi jatkaa, kun istuttaa sadonkorjuun jälkeen osan mukuloista takaisin seuraavaa vuotta varten. Yleensä maa-artisokan pieniä mukuloita jää huomaamatta maahan, joten kasvu jatkuu samassa paikassa.

Valmista maasta kaivetut, pestyt maa-artisokan mukulat ruoaksi mieluiten heti noston jälkeen, mutta voi niitä säilyttää lyhyen aikaa mahdollisimman kylmässä jääkaapissa rei´itetyssä muovipussissa. Maa-artisokkaa ei voi varastoida koko talveksi niin kuin perunaa, sillä mukulat nahistuvat suhteellisen nopeasti myös viileässä.

 

Sen sijaan pitkäaikaiseen säilytykseen kellari on sopivin, jos sen lämpötila on hyvin matala. Maa-artisokat säilyvät kellarissa parhaiten hiekassa. Koska maa-artisokkaa on tarjolla käytännössä ympäri vuoden, paras on ostaa aina vain tarvittava määrä.

Ruuanlaitossa maa-artisokka toimii vähän samalla tavalla kuin peruna, ja sitä voi käyttää melkein samaan tapaan kuin perunaakin. Toisin kuin peruna, maa-artisokka sopii syötäväksi myös raakana. Se on kypsentämättömänä raikas, rapsakka ja makeahko, mutta keitettynä tai uunissa paistettuna mieto, pehmeän pähkinäisen makuinen.

Moni kotikokki saattaa epäröidä maa-artisokkien käyttöä niiden muhkuraisen muodon vuoksi, eikä sellaisten mukuloiden kuoriminen varsinaisesti houkuttele. Minäkin olin kovin epäluuloinen. Tuttava antoi vinkin: Jos paahdat tai keität pestyt ja harjatut maa-artisokat kuorineen ja kuorit mukulat vasta sen jälkeen, kuori irtoaa vaivattomasti. Näin tein ja hommasta tuli helppoa. 

Jos kuorit maa-artisokat, välineenä kannattaa käyttää teelusikan kärkeä kuorimaveitsen sijaan; näin saat kuoret pois pienimmistäkin koloista. Kuoritut maa-artisokat on hyvä laittaa sitruunamehulla terästettyyn veteen, jotta ne eivät tummu ennen kypsentämistä. 

Maa-artisokkaa ei välttämättä tarvitse kuoria lainkaan. Jos paahdat maa-artisokat uunissa, voit kypsentää ne kuorineen – kunhan peset ja harjaat juurekset huolellisesti ennen paahtamista. Kypsentämisen jälkeen voit syödä ne sellaisenaan.

Edes maa-artisokkakeittoa varten juureksia ei tarvitse välttämättä kuoria. Keitosta tulee kuorien kanssa hieman tummempaa ja rakeisempaa, mutta toisaalta myös sopan maku on tällöin voimakkaampi.

Maa-artisokka sisältää muun muassa kaliumia, magnesiumia, kalsiumia ja folaattia ja ennen kaikkea runsaasti ravintokuitua. Se sisältää myös hiilihydraattia, inuliinia, joka saattaa aiheuttaa mahanpuruja ja ilmavaivoja. Inuliini on geeliytyvä, ohutsuolessa sulamaton ravintokuitu. Sitä käytetään yleisesti probioottituotteissa ja terveysvaikutteisissa elintarvikkeissa.

Jos on inuliinille herkkä, ruokaa voi jatkaa perunalla – mikä tosin miedontaa muhennoksen makua. Kylmäsäilytys saa aikaan inuliinin pilkkoutumista sokeriksi. Maa-artisokka sopii diabeetikoille, koska se nostaa vain vähän verensokeria.

Tervevatsaiselle inuliini ei yleensä aiheuta turvotusta, mutta ärtyvästä suolesta tai närästyksestä kärsiville se useimmiten saa aikaan ilma- ja vatsavaivoja. Jos sipuli ei sovi vatsalle, niin todennäköisesti myöskään maa-artisokka ei käy.

Maa-artisokka on herkullista sosekeittoina, pyreinä, paahdettuna uunissa, keitettynä tai höyrytettynä. Kokeile yhdistää hienoarominen maa-artisokka yhdessä perunan kanssa. Tee lisukkeeksi muusia käyttämällä saman verran perunoita ja maa-artisokkia tai kokeile korvata peruna maa-artisokalla esimerkiksi perunasalaatissa tai valkosipuli-kermaperunoissa.

Saat rapeita sipsejä, jos leikkaat artisokasta ohuita lastuja ja joko uppopaistat tai paahdat ne uunissa. Perinteinen tapa valmistaa maa-artisokkakeitto on yhdistää artisokan mukuloita perunan kanssa, mutta yhtä hyvin makupariksi voi kokeilla palsternakkaa tai punajuurta.

Maa-artisokka, juurien kauneus,
Maahan kätkeytynyt puutarhurin salaisuus.
Keltaiset kukat, auringon suudelmia,
Käyrät varret, tanakat ja vahvat,
Vihreät lehdet, luontomme lahjat.
Kaukaa kotoisin, mutta meille tuttu,
Ruoan rikkautta, näkymätöntä kulttuuria.

Maa-artisokka, sinä maun herra,
Uusi avaus keittiössäsi kerran.
Paistettuna, soseena, keittona keveänä,
Uunissa paahdettuna.

Juuriini syviin, puutarhan syliin,
Kutsuvat tarinat, menneiden kyliin.
Luonto kutsuu meitä kaikkia,
Maa-artisokka, lahja maaäidin.
Yhdessä nauttien, herkutellen,
Elämä on kaunista, kun sydän on täynnä.
ChatGPT 28.9.2025

Lähteet: Cecilie Sølvsten, KuntoPlus 4.10.2022; Hanna Kuusisalo, Anna 26.12.2022; Heli Einesalo, Leena Hokka, Kotipuutarha 22.5.2022; Jerry Hietaniemi, kolesteroli.org 6.12.2024; Marko Kalliomäki, Lääkärikirja Duodecim 14.9.2025; Paula Ritanen-Närhi, Kotiliesi 28.10.2021; Petra Tuominen, MTVuutiset 21.9.2025; Satokausikalenteri; ChatGPT:n luoma runo mukaillen 28.9.2025.

LUE LISÄÄ

72 Kou -kalenteri, lokakuu

Helsingin Sanomien HS kuukausiliitteessä 1/2025 julkaistiin Suomen oloihin sovellettu versio japanilaisesta 72 Kou -tyyppisestä kalenterista. Kalenteri seuraa luonnon tapahtumia. Asiantuntija-apuna olivat Luonnontieteellisestä keskusmuseo Luomuksesta eläintieteen yksikön biologit Ronja Saarinen ja Valeria Valanne.

Japanilaisessa 72 Kou -kalenterissa vuosi jaetaan 24 aurinkojaksoon ja nämä edelleen 72:een pienoisvuodenaikaan eli lyhyihin, viisi päivää kestäviin jaksoihin nimeltään kou.

72 Kou -kalenteri perustuu Kiinasta peräisin olevaan kalenterijärjestelmään, joka otettiin käyttöön Japanissa Asuka-kaudella (538 – 710 jaa). 72 Kou -kalenterissa mikrovuodenaikojen kuvaukset muokattiin vastaamaan Japanin olosuhteita. Kalenteri ei ole enää Japanissa käytössä päivittäisessä aikataulutuksessa, mutta se on tärkeä osa perinteistä japanilaista kulttuuria.

Lehti sanoi koivulleen, – Kuules hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen syys ja lokakuu.
Silloin leijun maahan, olen pian maata vain.
Kiitos, että tämän kesän täällä olla sain.
Jukka Itkonen

Suomessa voimme nyt seurata perinteisen neljän vuodenajan rinnalla 72 mikrovuodenaikaa, jotka muodostavat kuusi päävuodenaikaa.

Hiljaisuus kestää joulukuun alusta tammikuun loppuun. Se on esitelty 25.1. Herääminen sijoittuu helmi-maaliskuuhun, se on esitelty 8.2. ja 22.3. Kuhina alkaa huhtikuussa ja päättyy toukokuun lopussa. Se on esitelty 26.4. ja 24.5. Kukoistus kestää kesäkuun alusta heinäkuun loppuun, se on esitelty 28.6. ja 26.7. Täyttymys käsittää elo- ja syyskuun, se on esitelty 16.8. ja 13.9.   

Vuoden mittaan esittelen kunkin mikrovuodenajan tärkeimmät päivät. Vuodet ovat erilaisia ja vuosittain asiat tapahtuvat hieman eri aikoina. Sen lisäksi Suomi on pitkä maa. Tämän takia kalenteriin on jätetty tapahtumien kohdalle pientä liikkumavaraa.

Laskeutuminen
Lokakuu
Karpalo (HS luontokalenterissa 3. – 4.10.)

Karpalo, tuo syksyn punainen helmi lymyilee suon syövereissä. Tummanpunaiset, kirpeän happamat marjat kypsyvät luonnossa viimeisinä. Karpaloa voidaan poimia aina lumen tuloon saakka ja lumen alta keväällä.

Keväällä poimitun marjan sokeripitoisuus on suurempi ja sen happamuus on vähentynyt - samalla tosin ravintoarvot ovat pienentyneet.

Ruskavaahtera (HS luontokalenterissa 4. – 6.10.)

Lähestyvä ruska-aika näkyy ensimmäisenä soilla, joissa sarat ja villat värjäytyvät kauniin punaruskeiksi jo elokuussa. Seuraavaksi varvut saavat ruskavärit: maaruskan muodostavat esimerkiksi riekonmarjan, mustikan ja Lapissa vaivaiskoivun lehdet. Puut ja pensaat saavat ruskan viimeisinä.

Ruskan pituus vaihtelee vuosittain. Ruska on parhaimmillaan kuivan kesän ja syksyn jälkeen, mutta tänä vuonna ruska on laimeampi syystä tai toisesta. Me pohjoismaalaiset emme aina osaa arvostaa tätä luonnonilmiötämme, joka on maailmalla harvinaista herkkua.

Pohjoismaiden lisäksi ruskaa esiintyy yhtä voimakkaasti vain Venäjän pohjoisosissa ja Kanadassa. Eteläisimmässä Amerikassa Andeilla voi törmätä tähän luonnonilmiöön.

Siili (HS luontokalenterissa 7. – 9.10.)

Siili etsii etenkin syys–lokakuun aikana tuhtia ravintoa lihottaakseen itseään ja ilmojen viiletessä hakeutuu horrostamaan suojaisaan paikkaan, jonne se on rakentanut talvipesän.

Siili voi myös rakentaa talvipesänsä rakennuksen alle, jos löytää sinne kulkureitin. Voit omalla toiminnallasi auttaa siiliä talvehtimaan helposti nikkaroitavan talvipesän avulla, sellainen meilläkin tehtiin. Sillä on paikka metsän reunassa heinikossa.

Omenat (HS luontokalenterissa 11. – 12.10.)

Omenat kerätään sitä mukaa, kun ne kypsyvät. Kesälajikkeet kypsyvät loppukesästä ja syyslajikkeet syys-lokakuussa. Talviomenat kerätään usein juuri ennen pakkasia, ja ne loppukypsyvät vielä varastoinnin aikana.

Muikku kutee pääasiassa loka–marraskuussa, kun veden lämpötila laskee alle kuuden asteen. Kutupaikat vaihtelevat matalikoista syvänteiden rinteisiin, jopa 20 metrin syvyyteen.

Taimen (HS luontokalenterissa 14. – 15.10.)

Taimenen kutuaika sijoittuu yleensä lokakuuhun. Tarkempi ajoitus vaihtelee vuosittain muun muassa virtaamien ja sääolojen mukaan, mutta yleensä Etelä-Suomessa aktiivisin kutu on osunut lokakuun puolivälin ja jälkipuoliskon paikkeille.

Kutupaikat sijaitsevat voimakkaasti virtaavissa kohdissa, kuten koskien ja virtapaikkojen niskalla, kaventumissa tai kynnysten alapuolella. Vaatimuksena on riittävän suuri virtausnopeus ja huokoinen sorapohja, johon voi kaivaa mädille kuopan ja josta irtoaa soraa sen suojaksi.

(Metso HS luontokalenterissa 17. – 20.10.) 

Metson elinpiiri on laaja, jopa satoja hehtaareja. Metso viihtyy havupuuvaltaisissa metsissä ja tarvitsee vuodenkierron aikana monenlaisia metsäympäristöjä ja edellyttää reviiriltään monipuolista metsän koko- ja ikärakennetta. Metsot valtaavat reviirinsä lokakuussa. 

Soidinalue muodostuu soidinpaikasta ja sitä ympäröivistä päiväreviireistä. Kukkojen päiväreviirit ovat soidinpaikan ympärillä, ne voivat ulottua jopa kilometrin päähän soidinkeskuksesta. Soidinalueen keskellä sijaitsee noin 20 hehtaarin soidinpaikka, jossa jokaisella kukolla on oma yhdestä kolmeen hehtaarin reviiri. Alueen koot vaihtelevat kukkojen määrän mukaan.

Karhu (HS luontokalenterissa 22. – 25.10.)

Karhu voi tehdä pesänsä ojanpenkkaan tai muurahaispesään. Naaraskarhu on tarkempi pesäpaikastaan tulevien pentujen takia, mutta uroskarhulle riittää jonkinlainen kuusikko. Pesäpaikka on sellaisessa kohdassa, että ihminen törmää siihen hyvin harvoin.

Karhut ovat yksilöitä talviunen määrän ja unen aloittamisen suhteen. Nukkumalla niukkaravinteisen talven yli karhu säästää energiaa huomattavia määriä. Talven aikana karhut voivat välillä herätä ja esimerkiksi vaihtaa nukkumapaikkaa. Karhun pitää voimistella pesässä ja oikoa itseään, että elimistö käynnistyy vähän uudestaan eikä mene liian syvään lepotilaan.

Tilhi (HS luontokalenterissa 27. – 30.10.)

Kun pihlajanmarjoja on paljon, värikkäät iloisesti helisevät tilhiparvet ovat tuttu näky ympäri Suomen. Tällöin tilhiä saapuu tänne sankoin joukoin myös kauempaa itärajan takaa.

Suuret parvet valuvat talven kuluessa pohjoisesta kohti etelää tyhjentäen puita marjoista. Huonoina pihlajanmarjasyksyinä tilhet lähtevät liikkeelle varhain ja vaivihkaa; tänä vuonna pihlajanmarjoja on ollutkin vähän.

Lokakuu on lohtupeitto,
pimennysverho ja horrostila.
Silloin on aika pakastua,
punastua ja pudota.
Lokakuu on lepopaikka,
lupakirja ja lapanen.
Silloin saa rauhassa hidastua,
hämärtyä ja käpertyä.
Lakastuvien lokakuu.
On.
Minna Pärssinen

Lähteet: Aki Janatuinen, Taimenen kudusta. Suomenojan luonto; Anna Kauppinen, Meillä kotona 16.8.2024; Juha Hintsala, Tanja Hannus, Yle.fi 15.11.2013; Luke. Kalahavainnot. Taimen; Maija Arosuo, Turun Sanomat 22.10.2024; Mari Pihlajaniemi, Suomen Luonto 12.12.2028; Pro Puu -yhdistys; Puuhuolti. Metsätehon opas. Metsänkäsittely ja linnusto. Metso; Puuproffa; Sanna Jompero-Lahokoski, Helsingin Uutiset 12.11.2024; Tiina Jensen, Yle.fi 11.11.2017; Tiina Painokallio, Puutarha.net 11.9.2024; Suomen Kalakirjasto Muonio; Jukka Itkonen; Minna Pärssinen. Muistovärssy; Jouni K. Kemppainen, Helsingin Sanomien Kuukausiliite tammikuu 2025; Shichi jyu ni Kou; U.S./Japan Cultural Trade Network.

LUE LISÄÄ

Parikkalan Patsaspuisto, Suomen huomattavin ITE-kohde

ITE on alun perin lyhenne sanoista itse tehty elämä, mutta se viittaa myös itse-sanaan. ITE-taide tarkoittaa Suomessa tehtyä, kouluttamattomien taiteilijoiden arjen ympäristössä syntyvää taidetta. Tällaiset taiteilijat ovat itseoppineita.

 

Parikkalan patsaspuistoa pidetään Suomen huomattavimpana ITE-kohteena, ja Matkailutoimittajien Kilta valitsi puiston vuoden 2008 kotimaiseksi matkailukohteeksi. 

 
Patsaspuisto on taiteelliselta tasoltaan pohjoismaiden korkeatasoisin, ja maailmanlaajuisestikin vertaillen se on hyvin merkittävä fantasiapuutarha.

 

Vierailin viimeksi heinäkuussa Patsaspuistossa. Puisto on puolen hehtaarin kokoinen vehreä alue Parikkalan Koitsanlahdessa. Toisella puolella aivan vierestä kulkee junarata, ja toisella puolella puisto rajautuu tiehen. Venäjän rajakaan ei ole kaukana.

 

Puistossa on kuitenkin ihan oma tunnelmansa, aivan kuin toinen maailma. Parikkalan patsaspuistoa voisi luonnehtia erityislaatuiseksi paikaksi. Erityinen täytyy myös olla taiteilijan, joka kykenee tällaisen luomaan.

 
Ensimmäinen Rönkkösen tekemä varsinainen veistos oli betonista vuonna 1961 valettu Irvikuvamainen mies. Seuraavana vuonna, siis 1962 syntyivät Kaislahametyttö, Käärmeentappaja ja Reikäenkeli.

 

Vuonna 2010 äkillisesti menehtynyt Veijo Rönkkönen valoi ja muovaili aidon kokoisia ihmishahmoja kotitalonsa pihapiiriin vuosikymmenten ajan. Erilaisiin asentoihin taipuneet hahmot muun muassa joogaavat joukolla, tanssivat, tekevät arkisia askareita ja poseeraavat kirkkain silmin ja valkoisin hampain.

 

Patsaita syntyi 50 vuoden aikana niin, että niistä muodostui kokonainen puisto. Hampaat näyttävät aidoilta ja ne ovatkin, sillä Rönkkönen sai tekohampaita imatralaiselta erikoishammasteknikolta ja paikallisilta ihmisiltä.

 

Rönkkönen työskenteli erilaisten ja vaihtuvien aiheiden parissa vuosia, ja veistosryhmät voivat käsittää kymmeniä erillisiä teoksia. Ihmishahmoisetkin teokset on suunniteltu sopimaan osaksi puutarhan kasviloistoa, mutta joukossa on myös monia syvällisiä ihmistutkielmia.

 

Erakkomaiseksi luonnehdittu taiteilija muuttui äitinsä kuoleman jälkeen puheliaammaksi ja alkoi tehdä ensimmäistä kertaa myös lapsiveistoksia. Rönkkösellä ei ollut omia lapsia, mutta hän loi iloisesti leikkiviä ja tanssivia lapsia veistoksina pihapiiriin omaksi ilokseen. 

 
Viimeisenä kesänä tuli valmiiksi monien vuosien ponnistus, satakunta leikkivää, voimistelevaa ja marssivaa lasta käsittävä paraati, jonka marssi suuntautuu rumpalipojan johdolla ulos pihasta.

 

 
Veijo Rönkkönen kiinnostui kasveista varhain. Jo kansakouluaikoina hän osti ensimmäisillä palkkarahoillaan kymmenen omenapuun tainta. Rönkkönen suorittikin puutarhurin tutkinnon Kansainvalistusseuran kirjeopistossa. Veijo peri isältään talon ja tilan sillä edellytyksellä, että hoitaa oman äitinsä sekä isän kuoltua myös tilan.

 

Patsaiden lisäksi Rönkkönen itse suunnitteli ja toteutti puutarhan, jossa vallalla on villi luonnollisuus. Patsaspuistossa liikkuessaan on ehdottomasti myös katsottava kasveja ja itse puutarhaa. Alueelle oli tehty polkuja, joita pitkin kuljetaan, etteivät kasvit vahingoittuisi.

 

Puutarhapoluille Rönkkönen valoi betonilaattoja, joissa ITE-taitelijan omat käden- ja jalanjäljet osoittavat puutarhassa toivotun kulkusuunnan.

 

Rönkkönen kävi kolmivuorotyössä Simpeleen paperitehtaalla 16-vuotiaasta eläkeikään saakka. Vaimoa tai lapsia hänellä ei ollut. Veijo Rönkkönen tiedettiin syrjäänvetäytyväksi erakoksi. Hän oli varmaankin omana aikanaan myös yksinäinen, koska oli homoseksuaali ja dominoivan äitinsä kanssa elävä luova taiteilija, jonka piti mahtua tiettyyn normaalin elämän muottiin. 

 
Rönkkönen oli innokas joogan harrastaja. Hänen luomassaan joogatarhassa mallit ovat taipuneet monenlaisiin asentoihin, patsaita on 250. 

 
Veijo Rönkkönen ehti saada tunnustusta elämäntyöstään ennen kuolemaansa. Vuonna 2007 hän vastaanotti kulttuuriministeriön Suomi-palkinnon, joka annetaan merkittävästä taiteellisesta urasta, huomattavasta taiteellisesta saavutuksesta tai lupaavasta läpimurrosta. Hän ei matkustanut Helsinkiin vastaanottamaan palkintoa, eikä hän koko elämänsä aikana muutenkaan matkustellut.

 

Taideteokset ja puutarha muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden. Vaikka Rönkkönen asui keskellä luomaansa taiteellista maailmaa, hänellä ei ollut suhdetta vierailijoihin tai patsaspuiston läheisyydessä olevan kuutostien levähdyspaikan matkailuyrittämiseen, muuten kuin että kävijöitä pyydettiin kirjoittamaan nimensä vieraskirjaan. Vuoteen 2007 mennessä vieraskirjoja oli kertynyt yli sata, ja jokaisessa nelisen tuhatta nimikirjoitusta. 

 
Veistosten ohella Veijo Rönkkönen harrasti kokeellista matkailuvalokuvausta. Joitakin valokuvia on julkaistu, mutta pääosin ne olivat taiteilijan omissa kätköissä.

 

Tässä kivellä istuu taiteilija Veijo Rönkkönen itse, lapio kädessään. Suurin osa teoksista onkin vain vaivoin peiteltyjä omakuvia. Parikkalassa pidettiin varmaankin erikoisena sitä, että Rönkkönen kävi kahden viikon välein parturissa ja toivoi hiuksiin erikoisempaa leikkausta sekä jopa väriä.

 

Sammal on alkanut peittää osaa hahmoista. Tyhjinä tuijottavat patsaiden silmät ja liikkumattomat hahmot luovat aavemaistakin tunnelmaa.

 
Amerikkalainen Condé Nast Traveler -lehti on verkkosivuillaan nostanut Parikkalan Koitsanlahdessa sijaitsevan patsaspuiston maailman pelottavimpien matkailukohteiden joukkoon; Parikkalan karmiva patsaspuisto vie lehden toimittajan mukaan jopa yöunet.

 
Veijo Rönkkönen ei halunnut ajatella puiston tulevaisuutta. Kysyjille hän oli tottunut vastaamaan haluavansa peittää koko puiston hiekkaan ja tuhatvuotiseen hiljaisuuteen niin kuin kiinalaisen terracotta-armeijan konsanaan.

 

Hän oli sopeutunut ajatukseen, että puiston rappeutumisen estäminen on mahdotonta. Vaikka Veijo toivoi puistolla olevan merkitystä ihmisille, ei hän vaatimattomana ihmisenä voinut kuvitella muiden huolehtivan puistosta hänen jälkeensä. Taiteilija ei täysin oivaltanut työnsä merkittävyyttä, vaikka ehtikin saada taiteelleen tunnustusta.

 

ITE-taiteilija Veijo Rönkkösestä kertovan monologinäytelmä käsikirjoitti ja ohjasi Heidi Parkkinen, näytelmän ensi-ilta oli 8.7.2024 Parikkalan Patsaspuistossa. Tämän jälkeen näytelmää esitettiin koko heinäkuun ajan Etelä-Karjalassa eri paikkakunnilla. Veijon roolissa oli Savonlinnan teatterin näyttelijä Aapo Stavén.

 

Puiston tulevaisuus on nyt turvattu. Lokakuussa 2010 Patsaspuiston osti pyhtääläinen teollisuusneuvos Reino Uusitalo. Hän luovutti paikan huolenpidon ensi vaiheessa Maaseudun Sivistysliitolle ja sittemmin perustetulle Patsaspuiston kannatusyhdistykselle.

 

Puiston kunnossapidosta vastaavat nyt Maaseudun Sivistysliiton hanketoiminta sekä paikalliset harrastajat yhdessä taiteen asiantuntijoiden kanssa. Veijo Rönkkösen patsaspuisto on pysyvästi avoinna yleisölle.

 
Tärkeää on aina taide,
siitä elon polun kaide.
Siksi olkoon tämä runo
rikkeetön kuin kanan muno.
Jukka Parkkinen

Lähteet: GoSaimaa, Lappeenannan ja Imatran seutu; Matkailu Kotimaassa; Maapalloilija – palloilua ympäri maailman; marjonmatkassa.fi 19.8.2023; Riitta Eronen, Kotimaisten kielten keskus Kotus. Kolumniaarrearkku Ihan ite 1.3.20024; Riitta Väisänen, Yle 10.8.2023; SuomiTour.com 4.7.2008; Ulla Ylönen Yle 1.6.2015; Veli Granö, Maaseudun Sivistysliitto; Wikipedia; Jukka Parkkinen, Korppi ja korpin poika.

LUE LISÄÄ

Porkkana kukkii

Porkkana eli aitoporkkana Daucus carota on juureksena viljelty sarjakukkaiskasvi. Saman lajin villimuoto, villi- eli rikkaporkkana Daucus carota subsp. carota kasvaa kaikkialla Keski-Euroopassa ja laajalti Aasiassa yleisenä tienvarsilla ja laitumilla yleisesti rikkakasvina.

 

Luonnonvaraiset porkkanat muistuttavat ruokaporkkanaa, mutta ovat tavallisesti yksivuotisia ja niiden vaatimattoman kokoinen pääjuuri on valkoinen. Juuri on yleensä puiseva ja syötäväksi kelpaamaton.

 

Rikkaporkkanan voi tavata satunnaisena Suomenkin luonnosta esimerkiksi heinänsiemenen seassa saapuneena. Se on kuitenkin harvinainen, koska kasvi ei yleensä selviä talven yli voidakseen tuottaa siemeniä toisena kasvuvuotenaan.

 

Rikkaporkkanan ensimmäisen vuoden taimia saattaa kuitenkin kesäisin kasvaa esimerkiksi satama-alueilla, joihin sen siemeniä helposti kulkeutuu ulkomailta.

 

En ole tavannut Suomessa koskaan kukkivaa porkkanaa, siksi en tunnistanut Kreikassa näkemääni valkeakukkaista kasvia porkkanaksi, ennen kuin tein tunnistuksen kuvahaun  avulla. Itse asiassa isot nuput kiinnittivät ensimmäiseksi huomioni, koska ne olivat hyvin koristeellisia.

 

Suomen vihannesmailla porkkanat pääsevät harvoin kukkimaan, mutta luonnossa ne paljastuvat kukinta-aikaan varsin tyypillisiksi sarjakukkaisiksi. Rikkaporkkana on kuulemma upea leikkokukka. Siemenmarkkinoilla on myynnissä rikkaporkkanan siemeniä, vieläpä kukiltaan monenvärisinä.

 

Rikkaporkkanan kukinnossa on usein keskellä oudonnäköinen, naapureitaan suurempi ja tumman verenpunainen kukka, joskus useampikin. Luultavasti se houkuttele värillään raatokärpäsiä kasvin pölyttäjiksi.

 

Porkkanan hedelmissä on pitkiä, koukkupäisiä karvoja, joiden avulla ne leviävät esimerkiksi eläinten turkkiin takertuneina. Hedelmistö sulkeutuu kostealla säällä, mitä muut sarjakukkaiskasvimme eivät tee.

Omat porkkanani - ne oranssijuuriset - olen jo vetänyt pois kasvimaasta. 

Minulla ei ole rikkaporkkanasta runokuvia, runoja, mutta tässä runossa koiranputken tilalle voisi hyvin kuvitella rikkaporkkanan.

Tien varsi vaahtoaa,
meren laineita pellot.
Kukkii koiranputki.

Sen vaatimaton kukka
täyttää koko maiseman.
Hiljaiset perivät maan.
tee.

 

Lähteet: LuontoPortti; Saila Rautio, Oma Piha 4.6.2025; Wikipedia; Merikivi, Koiranputki. 11.7.2014, ET Runoarkisto.

LUE LISÄÄ