Tule mukaan juhlimaan Suomen luontoa!

Suomen luonnon päivää juhlitaan joka vuosi elokuun viimeisenä lauantaina rennosti ja pilke silmäkulmassa, tänä vuonna juhlimme lauantaina 29. elokuuta.

Miten sinä aiot viettää Suomen luonnon päivää? Voit vaikkapa osallistua toisten järjestämiin tempauksiin ja tapahtumiin tai ideoida oman juttusi.

Voit kerätä luonnonkukista kauniin kimpun ja ilahduttaa sillä ystävääsi tai itseäsi.

Veneretkelle olisi kiva mennä tai lähteä kävelemään metsäpolkuja pitkin tutulle laavulle makkaranpaistoon. Kotiin palattua maistuvat päivänokoset verkkokeinussa muillekin kuin kolmivuotiaalle.

Mustikoita on edelleen vaikka kuinka paljon. Sienikori puolestaan  täyttyy nopeasti keltavahveroista. 

Milloin teit viimeksi ulpukoista helmet tai possuja? Minä rakensin viikko sitten possutarhan mökin pihaan. 

 

Hiljainen aamu hengittää sumua,
järven pinta on kuin unohdettu peili.
Kaislat kuiskaavat tuulelle tarinoita
joista vain lokit ymmärtävät lopun. 

 

 

Mustikan maku jää kielelle sinisenä,
samettisena kuin metsän varjo.
Muurahaiset kuljettavat kesän viimeisiä siemeniä,
ja männyn pihka tuoksuu lämpimältä ajalta.
Aurinko nousee hitaasti,
kuin sekin tahtoisi viipyä tässä hetkessä.

 

 

Suomen luonto, sydämen hiljainen valtakunta,
pitää meitä sylissään —
ja me kuuntelemme.
ChatGPT

Lähteet: suomenluonnonpaiva.fi; Luontoon.fi; ChatGPT, Elokuun viimeinen lauantai.

LUE LISÄÄ

Lehtomaitikalla Ruotsin lipun värit

Lehtomaitikka Melmapyrum nemorosum on helppo tunnistaa: Sen teriö on kullankeltainen ja käyrätorvinen, sen sijaan kukkien tukilehdet ovat violetit. Yhdessä nämä värit tuovat mieleen Ruotsin lipun värit.

 

Niinpä kasvi tunnetaan paikoin rannikkoseudulla nimellä svenska flaggan, ’ruotsinlippu’. Kasvista käytetään myös nimitystä svenske soldaten ´Ruotsin sotilas´. Voimakas vastavärisyys näkyy lehtomaitikan toisessakin ruotsinkielisessä nimessä eli natt och dag, ’yö ja päivä’, saksaksi nimi on sama ´yö ja päivä´ Tag und Nacht.

Lehtomaitikka on korkeudeltaan 20–40 cm, kasvin varsi runsashaarainen ja pehmeäkarvainen.

 

Kesä-heinäkuussa kukkivan lehtomaitikan kasvupaikkana ovat tuoreet metsät, lehdot, pensaikot ja rinneniityt. Lehtomaitikka on puoliloinen.

 

Maitikat menestyvät tuuheassa kasvipeitteessä vain varastamalla ravintoa toisilta kasveilta: sivujuurissa on imunystyrät, joiden avulla se hankkii lisäravintoa muista kasveista. Ruohovartisten lisäksi sen suosituimmat loisittavat ovat metsäkuusi Picea abies, pähkinäpensas Corylus avellana ja metsälehmus Tilia cordata.

 

Yksivuotisen lehtomaitikan tulevaisuus on täysin siementen leviämisen varassa. Se joutuu ravinteikkailla kasvupaikoillaan kilpailemaan monen muun näyttävän lajin kanssa hyönteisten huomiosta.

 

Keltaisten kukkien ohella latva-alueen violetti värisävy lisää huomattavasti sen näkyvyyttä ja näyttävyyttä. Maitikat ovat hyviä mesikukkia, ja metsän kimalaiset pörräävät mieluusti maitikkakasvustossa; hyvä pölytystulos onkin ensiarvoisen tärkeää.

 

Lehtomaitikka houkuttelee myös muurahaisia apureiksi monin tavoin: sen siemenet ovat muurahaistenmunien näköisiä, kokoisia ja painoisia ja niiden pinnalla on tuoksuvaa öljyä. 

 

Lisäksi lehtomaitikan ylimmät lehdet erittävät sokeripitoista nestettä, joka maistuu muurahaisille. Suoraan maahan varisevien ja muurahaisten kuljettamien siementen avulla lehtomaitikka voi kasvattaa tiheitä, useiden aarienkin kokoisia, lähes puhtaita kasvustoja.

 

Vanhastaan maitikoita on pidetty lehmien maidontuotantoa lisäävinä ja voin väriä voimistavina kasveina, mistä kertovat niin suvun suomalainen maitikka-nimi kuin ruotsalainenkin nimi kovall.

Lehtomaitikka on Suomessa alkuperäinen laji, jonka varsinainen esiintymisalue yltää Ahvenanmaalta rannikkomaakuntia pitkin Etelä-Karjalaan.

 

Parikkala kuuluu Laatokan-Karjalan lehtovyöhykkeeseen; niinpä tälle alueelle on muodostunut mantereisen ja merellisen ilmaston välimuoto, minkä ansiosta Siikalahden lehdoissa kasvaa myös Laatokan-Karjalan erikoisuus, lehtomaitikka.

 

Biologi Eija Tykkyläisen mukaan eteläinen lehtomaitikka on varmaankin saapunut Kannaksen kautta Etelä-Karjalaan. Laatokan lehtovyöhyke jatkuu myös Keski-Karjalassa, minkä vuoksi lehtomaitikka on yleinen Tohmajärven ja Kiteen suunnalla.

 

Useat lehtomaitikan nykyisistä esiintymistä muualla Suomessa ovat peräisin siirroista kotipuutarhoihin. Lienevätkö Kajaanissa metsään levinneet kasvustot juuri tällaisia – kaunis näky oli yllättävä Kajaanin rauniolinnan lähettyvillä mantereen puolella. Lehtomaitikkaa tavataan Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Etelä-Suomen lisäksi paikoin Ruotsissa ja Tanskassa.

Niitty avautuu aamun silmille,
ja maitikka seisoo siinä,
pieni keltainen soihtu vioiletissa viitassaan,
vartioimassa heinien vihreää merta.

Sen varsi taipuu, muttei katkea,
kuin tarina, joka jatkuu tuulenkin jälkeen.
Pölyttäjä kaartaa sen ylle,
piirtäen ilmassa näkymättömiä säkeitä.

Maitikka ei kaipaa katseiden myrskyä —
se elää hiljaisessa liitossa maan kanssa,
ja jokainen, joka pysähtyy sen luo,
kuulee kesän sydämen lyönnin.
ChatGPT mukaillen

Lähteet: Kasviatlas; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Kitee.fi, Lehdot; Luontoon.fi, Siikalahden luonnonsuojelualue; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarinopas; Pohjolan kasvien pauloissa; Seppo Vuokko, Maitikat, Suomen luonto. Kasvit; Tieteen termipankki; Yle.fi, Ani Malmi 2.8.2013; Chat GPT, Lehtomaitikan laulu.

LUE LISÄÄ

Harakanpoikien leikit

Kotipihassani on vesitynnyri, johon kerään sadevettä kasveille. Lähipäivinä on satanut sen verran, että tynnyri on laitojaan myöten täynnä. Astian päällä on ohut suojaverkko, etteivät linnut putoaisi veteen, jos tulevat juomaan; tynnyrin vieressä tosin on lintuja varten uima-juoma-allas.

Saapuipa siihen kolme harakanpoikaa kisailemaan. Ne yrittivät parhaansa mukaan pysyä tynnyrin kapealla reunalla. Yksi kuitenkin tipahti uimaan, koska lintujen varpaat olivat pudottaneet suojaverkon pois. Harakan kaveri – kai velipoika – katsoi vierestä osaaottavan näköisenä uimarin räpiköityä itsensä pois vedestä.

Vesi oli lämmintä, eipä pulikoijalla ollut mitään hätää aurinkoisena kesäpäivänä. Harakanpoikien esitystä oli hauska seurata, ne tarjosivat melkoisen show´n, jota tallensin 36 kuvan verran.

Herra Harakka hieno niin
jällehen laittihe samettiin.
Vihreää, näätte, hän rakastaa;
siintävän rinnalla purppuraa.

 

 

 

 

Herra Harakka liivit sai
valkeat – silkkiä – totta kai!
Vieläpä tuotiin saappahat
uudet markkoja maksavat.

 

 

Herra Harakka harjaa näin
kiiltävän tukkansa taaksepäin –
sitten niin kummasti naurattaa:
hi-hi-hi-hi, hi-hi-hi-hi, hih-hah-haa!

Siiri L

Lähteet: Siiri L, Herra Harakka, turku.fi, herkonrunot.htm; varssyja. wordpress.com.

LUE LISÄÄ

Siperiansinivalvatti on lehtisalaatin sukulainen

Siperiansinivalvatti on toinen Suomen alkuperäisistä sinikukkaisista valvateista, ja se toinen on Kainuun ja Lapin alueella ravinteikkaissa lehdoissa kasvava pohjansinivalvatti.

Sinivalvatit eivät ole valvatteja vaan salaatteja, ja lehtisalaatti on (Lactuca sativa) on lähisukulainen. Sekaannusta lisää se, että tieteelliset nimet ovat viime aikoina muuttuneet parikin kertaa, nykyään siperiansinivalvatti (Lactuca sibirica) ja pohjansinivalvatti (Lactuca alpina) ovat samassa suvussa Lactuca.

Siperiansinivalvatti on monivuotinen, maitiaisnesteinen, pysty noin 40 - 80 cm korkea ruoho. Varsi on yleensä haaraton, ja kukinto on sen latvassa huiskilomaisesti. Kukat ovat vaaleansinisiä tai sinivioletteja. Normaali kukinta-aika on heinä-elokuussa.

Kukinnan jälkeen mykerö painuu pysyvästi suppuun ja verhiöt nousevat näkyviin. Hedelmistön kypsyttyä mykerö avautuu haiven- ja pähkyläpalloksi, joka on kypsänä kellanruskehtava; hapsihaivenet auttavat pähkylöitä leviämään tuulen mukana.

 

Kasvin lehdet ovat maitohorsmamaisen soukat. Siperiansinivalvattia on käytetty muun muassa rohdoksena.

 

Siperiansinivalvatti on vaatimattoman kokoinen verrattuna pohjansinivalvattiin, mutta sinikukkaisena sekin erottuu muusta kasvillisuudesta. Se viihtyy järvenrantojen pensaikoissa, rantaniityillä sekä joen- ja puronvarsilla.

Siperiansinivalvatin päälevinneisyysaluetta ovat Suomi, Ruotsi, pohjoisin Norja sekä Siperia. Suomessa se kasvaa Lapin metsäseutujen jokivarsilla.

Muualla Suomessa kasvi on paikoittainen ja melko harvinainen, mutta esiintyy kuitenkin suurimmassa osassa maata lukuun ottamatta lounaisosia sekä läntisimpiä ja eteläisimpiä osia. Tiedän Etelä-Karjalassa pari järvenrantaa, joissa kasvaa siperiansinivalvatteja, mutta nekin ihan yksittäisinä kasveina.

Edellinen sinivalvattipostaus oli 26.7.2015 nimellä Päiväni Hemulina, siperiansinivalvatti

Kukkien tuoksu täyttää ilman,
niitty täynnä värejä ja elämää.
Pienet ötökät tanssivat kukasta kukkaan,
luonnon oma sinfonia soi ympärillämme.
Muistovärssy 

Lähteet: LuontoPortti; LuontoPortti, verkkolehti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarinopas; Pohjolan kasvien pauloissa; Tieteen termipankki; Muistovärssy. Kauniita Runoja Luonnosta.

LUE LISÄÄ

Ketotuulenlento

LuontoPortin mukaan suomen kielessä on monia mainioita kasvinnimiä, mutta ketotuulenlento on aivan erityisen osuvasti nimetty: se tulee ja menee haivenellisina pähkylöinä minne tuuli kuljettaa.

 

Yksivuotisen lajin esiintyminen on oikukasta ja satunnaisen paikallista, eikä se usein kasva samalla paikalla kahta kesää peräkkäin. Tuo tieto minun pitää tarkistaa ensi kesänä, löysin nimittäin ketotuulenlennon vasta tämän vuoden heinäkuun alussa.

 

Asterikasvien heimoon kuuluva ketotuulenlento Logfia arvensis kasvaa 5–40 cm korkeaksi. Kasvi on kauttaaltaan tiheän valkokarvainen, ja sen varsi on pysty ja haaraton tai epäsäännöllisesti haarova.

 

Suomessa ketotuulenlennon kukinta ajoittuu heinä–syyskuuhun. Kukinto on vaatimattoman näköinen mykeröstö, joka on pitkä latvaterttu. Mykerön laitakukat puuttuvat, kehräkukat ovat torvimaisia ja kellertävänvalkoisia. Hedelmä on kellanruskea pähkylä, jonka kärjessä on valkoisia hapsihaivenia.

 

Ketotuulenlento on muinaistulokas. Itä-Suomen kaskialueilla lienee aikoinaan ollut runsain mitoin puolipaljaita aho- ja ketolaikkuja, joihin laji on kotiutunut.

 

Nykyisin elinvoimaista kasvia tavataan lähinnä Ahvenanmaalla sekä Manner-Suomen eteläosissa, mutta paikoitellen aina Kuopion korkeudelle asti. Yksittäisiä havaintoja lajista on myös Oulun seudulta.

 

Ketotuulenlennon luontaisia kasvupaikkoja ovat paahteiset, lähes kasvittomat kedot. Nykyisin suurin osa esiintymistä on ihmisen luomissa ympäristöissä, kuten tien- ja radanvarsilla, tienleikkauksilla ja hiekkakuopilla sekä joutomailla.

 

Löytämäni kasvusto on hiekkatien varressa heinittyneen soramontun reunalla. Sittemmin huomasin toisen kasvuston muutaman kymmenen metrin päässä sorakentällä. Molemmat esiintymät ovat elinvoimaisen näköisiä ja alaltaan muutaman metrin kanttiinsa.

 

Tuulenlentopussikoi Coleophora filaginella elää ketotuulenlentokasvilla. Uhanalaisuusarvioinnin 2019EN mukaan koi on erittäin uhanalainen.  

 

Kesäpäivä, Uppo-Nalle,
leikkii kedolla, perhosia jahtaa.
Nauru kaikuu, ilo suuri,
kesän riemut, karhun juhlaa.
Kesäruno

 

Tuulenlentopussikoi 

Ensimmäinen lajin kuvaus on vuodelta 1881 (Fuchs), minkä jälkeen kesti lähes sata vuotta, ennen kuin laji ilmoitettiin seuraavan kerran.

Esko Saarela ja Leo Sippola (Sippola 27.6.2005) löysivät Valkeakoskella ketotuulenlentokasvilta toukkapusseja, joista he onnistuivat kasvattamaan aikuisia 2005. Yksilöt kuuluivat lajiin Coleophora filaginella Fuchs, jonka toukan ravintokasviksi mainitaan lajikuvauksessa tuulenlento. Lajin suomenkieliseksi nimeksi Saarela ja Sippola ehdottivat tuulenlentopussikoi.

Tuulenlentopussikoin lentoaika on kesäkuun lopulta heinäkuun alkuun, jolloin se käy ravintokasvinsa tuulenlennon kukinnoissa. Toukka koteloituu keväällä syömättä enää mitään.

Saarela ja Sippola ovat etsineet lajin toukkapusseja tuloksetta eri puolilta Etelä-Suomea Valkeakosken löytöpaikan tapaisilta tuulenlennon pitkäaikaisilta kasvupaikoilta. Laji on nykyisin todennäköisesti Suomessa harvinainen ja erittäin paikallinen. Se on hyvin todennäköisesti esiintynyt Suomessa jo pitkään ja mahdollisesti myös taantunut viime vuosikymmeninä lajin vaatimien paahteisten ympäristöjen vähenemisen ja heikkenemisen seurauksena.

Lähteet: Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Hyönteiskasvi.fi; Esko Saarela & Leo Sippola, Suomen Perhostutkijain Seura ry, Baprtra 2/2006; iNaturalist; Laji.fi. Suomen Lajitietokeskus; LuontoPortti; PlantNet. Maailmankasvisto; Kesäruno. Muistovärssy.

LUE LISÄÄ