Siperiansinivalvatti on lehtisalaatin sukulainen

Siperiansinivalvatti on toinen Suomen alkuperäisistä sinikukkaisista valvateista, ja se toinen on Kainuun ja Lapin alueella ravinteikkaissa lehdoissa kasvava pohjansinivalvatti.

Sinivalvatit eivät ole valvatteja vaan salaatteja, ja lehtisalaatti on (Lactuca sativa) on lähisukulainen. Sekaannusta lisää se, että tieteelliset nimet ovat viime aikoina muuttuneet parikin kertaa, nykyään siperiansinivalvatti (Lactuca sibirica) ja pohjansinivalvatti (Lactuca alpina) ovat samassa suvussa Lactuca.

Siperiansinivalvatti on monivuotinen, maitiaisnesteinen, pysty noin 40 - 80 cm korkea ruoho. Varsi on yleensä haaraton, ja kukinto on sen latvassa huiskilomaisesti. Kukat ovat vaaleansinisiä tai sinivioletteja. Normaali kukinta-aika on heinä-elokuussa.

Kukinnan jälkeen mykerö painuu pysyvästi suppuun ja verhiöt nousevat näkyviin. Hedelmistön kypsyttyä mykerö avautuu haiven- ja pähkyläpalloksi, joka on kypsänä kellanruskehtava; hapsihaivenet auttavat pähkylöitä leviämään tuulen mukana.

 

Kasvin lehdet ovat maitohorsmamaisen soukat. Siperiansinivalvattia on käytetty muun muassa rohdoksena.

 

Siperiansinivalvatti on vaatimattoman kokoinen verrattuna pohjansinivalvattiin, mutta sinikukkaisena sekin erottuu muusta kasvillisuudesta. Se viihtyy järvenrantojen pensaikoissa, rantaniityillä sekä joen- ja puronvarsilla.

Siperiansinivalvatin päälevinneisyysaluetta ovat Suomi, Ruotsi, pohjoisin Norja sekä Siperia. Suomessa se kasvaa Lapin metsäseutujen jokivarsilla.

Muualla Suomessa kasvi on paikoittainen ja melko harvinainen, mutta esiintyy kuitenkin suurimmassa osassa maata lukuun ottamatta lounaisosia sekä läntisimpiä ja eteläisimpiä osia. Tiedän Etelä-Karjalassa pari järvenrantaa, joissa kasvaa siperiansinivalvatteja, mutta nekin ihan yksittäisinä kasveina.

Edellinen sinivalvattipostaus oli 26.7.2015 nimellä Päiväni Hemulina, siperiansinivalvatti

Kukkien tuoksu täyttää ilman,
niitty täynnä värejä ja elämää.
Pienet ötökät tanssivat kukasta kukkaan,
luonnon oma sinfonia soi ympärillämme.
Muistovärssy 

Lähteet: LuontoPortti; LuontoPortti, verkkolehti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarinopas; Pohjolan kasvien pauloissa; Tieteen termipankki; Muistovärssy. Kauniita Runoja Luonnosta.

LUE LISÄÄ

Ketotuulenlento

LuontoPortin mukaan suomen kielessä on monia mainioita kasvinnimiä, mutta ketotuulenlento on aivan erityisen osuvasti nimetty: se tulee ja menee haivenellisina pähkylöinä minne tuuli kuljettaa.

 

Yksivuotisen lajin esiintyminen on oikukasta ja satunnaisen paikallista, eikä se usein kasva samalla paikalla kahta kesää peräkkäin. Tuo tieto minun pitää tarkistaa ensi kesänä, löysin nimittäin ketotuulenlennon vasta tämän vuoden heinäkuun alussa.

 

Asterikasvien heimoon kuuluva ketotuulenlento Logfia arvensis kasvaa 5–40 cm korkeaksi. Kasvi on kauttaaltaan tiheän valkokarvainen, ja sen varsi on pysty ja haaraton tai epäsäännöllisesti haarova.

 

Suomessa ketotuulenlennon kukinta ajoittuu heinä–syyskuuhun. Kukinto on vaatimattoman näköinen mykeröstö, joka on pitkä latvaterttu. Mykerön laitakukat puuttuvat, kehräkukat ovat torvimaisia ja kellertävänvalkoisia. Hedelmä on kellanruskea pähkylä, jonka kärjessä on valkoisia hapsihaivenia.

 

Ketotuulenlento on muinaistulokas. Itä-Suomen kaskialueilla lienee aikoinaan ollut runsain mitoin puolipaljaita aho- ja ketolaikkuja, joihin laji on kotiutunut.

 

Nykyisin elinvoimaista kasvia tavataan lähinnä Ahvenanmaalla sekä Manner-Suomen eteläosissa, mutta paikoitellen aina Kuopion korkeudelle asti. Yksittäisiä havaintoja lajista on myös Oulun seudulta.

 

Ketotuulenlennon luontaisia kasvupaikkoja ovat paahteiset, lähes kasvittomat kedot. Nykyisin suurin osa esiintymistä on ihmisen luomissa ympäristöissä, kuten tien- ja radanvarsilla, tienleikkauksilla ja hiekkakuopilla sekä joutomailla.

 

Löytämäni kasvusto on hiekkatien varressa heinittyneen soramontun reunalla. Sittemmin huomasin toisen kasvuston muutaman kymmenen metrin päässä sorakentällä. Molemmat esiintymät ovat elinvoimaisen näköisiä ja alaltaan muutaman metrin kanttiinsa.

 

Tuulenlentopussikoi Coleophora filaginella elää ketotuulenlentokasvilla. Uhanalaisuusarvioinnin 2019EN mukaan koi on erittäin uhanalainen.  

 

Kesäpäivä, Uppo-Nalle,
leikkii kedolla, perhosia jahtaa.
Nauru kaikuu, ilo suuri,
kesän riemut, karhun juhlaa.
Kesäruno

 

Tuulenlentopussikoi 

Ensimmäinen lajin kuvaus on vuodelta 1881 (Fuchs), minkä jälkeen kesti lähes sata vuotta, ennen kuin laji ilmoitettiin seuraavan kerran.

Esko Saarela ja Leo Sippola (Sippola 27.6.2005) löysivät Valkeakoskella ketotuulenlentokasvilta toukkapusseja, joista he onnistuivat kasvattamaan aikuisia 2005. Yksilöt kuuluivat lajiin Coleophora filaginella Fuchs, jonka toukan ravintokasviksi mainitaan lajikuvauksessa tuulenlento. Lajin suomenkieliseksi nimeksi Saarela ja Sippola ehdottivat tuulenlentopussikoi.

Tuulenlentopussikoin lentoaika on kesäkuun lopulta heinäkuun alkuun, jolloin se käy ravintokasvinsa tuulenlennon kukinnoissa. Toukka koteloituu keväällä syömättä enää mitään.

Saarela ja Sippola ovat etsineet lajin toukkapusseja tuloksetta eri puolilta Etelä-Suomea Valkeakosken löytöpaikan tapaisilta tuulenlennon pitkäaikaisilta kasvupaikoilta. Laji on nykyisin todennäköisesti Suomessa harvinainen ja erittäin paikallinen. Se on hyvin todennäköisesti esiintynyt Suomessa jo pitkään ja mahdollisesti myös taantunut viime vuosikymmeninä lajin vaatimien paahteisten ympäristöjen vähenemisen ja heikkenemisen seurauksena.

Lähteet: Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Hyönteiskasvi.fi; Esko Saarela & Leo Sippola, Suomen Perhostutkijain Seura ry, Baprtra 2/2006; iNaturalist; Laji.fi. Suomen Lajitietokeskus; LuontoPortti; PlantNet. Maailmankasvisto; Kesäruno. Muistovärssy.

LUE LISÄÄ

Tunnistatko kylpijät?

Pihamme juoma-uima-altaassa käy ahkerasti lintuja, joskus oravakin.

Tunnistatko nämä kylpijät?

Mustarastas, sinitiainen, tikanpoika, talitiainen ja puntarinta kylpevät alla, mutta missä järjestyksessä. Kuka on kukin? 

Taavi pikku tikkanen,
nokkii ihan pikkasen.
Koivun runkoon pienen kolon,
siitä saapi hyvän kodon.
Värssyjä 

Linnut ovat kylvyn jälkeen alla samassa järjestyksessä kuin yllä kylpykuvissa.

Mustarastas

Sinitiainen

Käpytikka

Talitiainen

Punarinta

Metsässä punarinta Sateenkaari,
jonka oksalta näkyi hehtaari,
ihan rauhassa istuskeli
ja metsän menoa kuunteli.
Ei sillä ollut kiire, ei hoppu,
oli niin tyyntä, myrskykin loppu.
Värssyjä

Käpytikka

Sepelkyyhky

Käpytikka tyytyi vain uittelemaan varpaitaan. Sepelkyyhky olisi sen sijaan halunnut mennä uimaan, mutta ei mahtunut altaaseen tämän enempää.

Lähteet: Värssyjä, Tikka; Värssyjä, Punarinta.

 

 

LUE LISÄÄ

Kangasajuruoho, mainio hunajakasvi, mutta karkottaa myös pahat henget

Kangasajuruohokin on saapunut Suomeen monien muiden kasvien tavoin heti jääkauden jälkeen, jolloin ympäristö on ollut hyvin avointa ja lajille sopivia kasvupaikkoja on ollut lähes rajattomasti. Nykyisin kangasajuruohon leviäminen uusille kasvupaikoille on hidasta, sillä siitä huolehtivat muurahaiset.

Kangasajuruohon levinneisyys rajoittuu Itämeren altaan ympäristöön. Meillä kasvi on luonnonvarainen eteläisessä Suomessa, etenkin idässä sekä Inarin Lapissa ja Koillismaalla, mutta runsaimmillaan se on Salpausselkien alueella.

Laji suosii aurinkoisia ja lämpimiä rinnemaita, mutta se kasvaa myös harjuilla ja jopa äärimäisen karuilla harjujen lakitasanteilla. Toisaalta sen kasvualueita ovat myös kulttuuriympäristöt, kuten tienvarret.

Löysin vastikään yhden pienehkön kasvualueen männikkömetsän laidalta Lappeenrannan kaupunkialueella, mutta Ruokolahdella olen nähnyt laajoja kasvustoja pitkin teiden varsia.

Kimalainen

Kukkivia kasveja löytää heinäkuusta lähtien. Ajuruoho on varsinkin mehiläisten suosiossa; ajuruohohunajan sanotaan olevan erityisen hienonmakuista. Kasvi tuoksuu sitä vahvemmin, mitä kuumemmin aurinko siihen paistaa. Tuoksu ei tule kukista vaan pienistä soikeista lehdistä.

Kukinnan jälkeen karvatupsu sulkee hedelmykset aluksi verhiön sisään.  

Kangasajuruohon punavioletin kukka tuoksuu raikkaan aromaattiselta. Antiikin aikana uskottiin, että kasvin tuoksu on vihje sen käyttökelpoisuudesta pahoja henkiä vastaan. 

 

Bakteerit ja paholaiset karkottavan ajuruohon tunsi jo Elias Tillandz vuonna 1683. Hän mainitsee ajuruohon lisäksi kasville nimen muiston ruoho. Sana aju tarkoittaa vanhastaan tajuntaa, ymmärrystä, järkeä ja aivoja, puolestaan muiston vanha merkitys on muisti.

 

Kangasajuruoho kuuluu niihin tuoksuviin kasveihin, joita on eri puolilla Eurooppaa nimetty Neitsyt Marian mukaan, esimerkiksi ruotsin kansankielessä kangasajuruoho on ollut jungfru Marie sänghalm `neitsytmariansängynolki´, mutta yleiskielessä nimi on backtimjam `mäkitimjami´. Karjalankannaksella kasvia nimitettiin maarianmakuuheinäksi, ja sitä on käytetty ruukkujen pesuun.

Lääkitsemistarkoitukseen sitä on käytetty jo hyvin varhain, se on arkeologinen rohto. Esimerkiksi Rooman keisarin Kaarle Suuren (800 jKr.) sotajoukkojen perusvarustuksiin kuuluivat ajuruohokeitteet kulkutautien torjumiseksi.

 

Aivan viime vuosisadalle asti kangasajuruohosta on valmistettu yskänlääkettä. Nykyisin siitä eristetään tymolia, jota on käytetty suuvesissä ja hammastahnoissa sen voimakkaan antiseptisen vaikutuksensa vuoksi. Kangasajuruohon ja timjamin eteerisiä öljyjä hyödynnetään hengitysteiden ja ruoansulatuskanavan sairauksissa.

Kasvisravintoloissa sen kukkivia versonkärkiä käytetään salaatteihin ja salaatin kastikkeisiin, samoin mausteeksi timjamin tapaan.

 

Kangasajuruoho kuuluu harjualueiden ns. avainlajeihin, joista monet muut lajit ovat täysin riippuvaisia. Kangasajuruoho on luonnon monimuotoisuuden kannalta äärimmäisen tärkeä, sillä se toimii monen harvinaisen tai uhanalaisen lajin ravintokasvina.

 

Tunnetuimmat näistä lajeista ovat harjusinisiipi ja muurahaissinisiipi, jotka munivat ainoastaan kangasajuruohon kukkiin ja joiden toukat syövät vain ajuruohoa.

 

Kangasajuruoho katoaa umpeutuvista harjumetsistä, ja nykyisin hakkuualueet taimettuvat niin nopeasti, ettei kangasajuruoho ehdi vallata uusia kasvupaikkoja. Lajin suurimmat esiintymät sijaitsevat teiden varsilla, ja lajin tulevaisuus alueilla on täysin meidän ihmisen varassa.

Paljon järkeä me tarvitsemme, ja pisaran hulluutta
elääksemme huomiseen
ja huomisen yli.
Lassi Nummi

ajuhan tarkoitti järkeä..

Edellinen ajoruohopostaukseni oli Purppuranpunainen rohdoskasvi kangasajuruoho 31.7.2015

https://www.blogger.com/blog/post/edit/1350302120733157014/2873111239752652934

Lähteet: Hanna Otso 31.10.2021, Rohtokasvio; Harjureitti. Säkylä, Loimaa, Oripää, Huittinen; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskyn hattu, päivänkämmen; Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; LuontoPortti; Suomen luonnonsuojeluliitto; Wikipedia; Lassi Nummi. Tiedon portailla. Aforismit.

LUE LISÄÄ

Ketohärkki, nurmen tähtikukka

Talutin pyörääni ylämäessä, siksi ehdin huomata tien varrella kasvavat vesiheinän eli tähtimöiden näköiset valkeat kukat. Jotenkin ne kuitenkin olivat erilaiset, kukat ainakin vähän suuremmat. Puhelimen kasvitunnistus kertoi kyseessä olevan ketohärkin. Onpas outo nimi.

 

Härkeistä yleisin on nurmihärkki, sen sijaan ketohärkki on Etelä-Suomessa kasvavista härkeistä komein. Sillä on nurmihärkkiä suuremmat kukat ja se muodostaa valkeana kukkivia laajojakin kasvustoja.

 

Ketohärkki on 1800-luvun puolivälissä ensimmäisen kerran Suomeen saapunut uustulokas. Erityisesti 1930-luvulla se levittäytyi heinänsiementen mukana muualta Euroopasta ja vakiintui suurimpaan osaan maatamme, sillä luonnonniittyjä alettiin tuolloin korvata kylvönurmilla ja -laitumilla.

 

Kenties vasta tuolloin 30-luvulla luonnontutkijat alkoivat pitää näitä uustulokkaita tarkkailemisen arvoisina.

 

Ketohärkki lisääntyy voimakkaasti rönsyistä, niinpä yhdestä yksilöstä alkanut kasvi muodostaa pian laajan kasvuston. Härkit lisääntyvät myös siemenistä, niinhän ne tulivat Suomeenkin. Kaunis kukinta alkaa juhannuksen tienoilla, mutta menee ohi melko nopeasti.

 

Ketohärkki on yleisin Varsinais-Suomen, Uudenmaan, Satakunnan ja Etelä-Hämeen maakunnassa, muualla se on harvinainen ja puuttuu sekä Enontekiön että Inarin Lapin maakunnasta.

 

Ketohärkki ei liene vieläkään saavuttanut lopullista levinneisyyttään, vaan valtaa edelleen uusia alueita. Tavallisimmat kasvupaikat löytyvät ihmiskulttuurin alaisuudesta, rinneniityiltä ja tienvieruksilta, kuten tämä minunkin löytämäni kasvusto.

Koitti aika
jolloin varjo väistyi
Pikkuhiljaa terälehdet aukenivat
Kukka nosti päätään
Nautti valosta
nautti lämmöstä
Aarrerunot

Lähteet: LuontoPortti; Seppo Vuokko, Kohokkikasvit. Tähtimöt ja härkit. Suomen luonto. Kasvit; Pohjolan kasvien pauloissa; Aarrerunot, 2. säkeistö runosta Kukka, kirjoittaja Rotta.

 

 

 

 

 

LUE LISÄÄ