Kirpeänmaukas puolukka ja mauton sianpuolukka

Moni voi sekoittaa puolukan Vaccinium vitis-idaea ja sianpuolukan Arctostaphylos uva-ursi, sillä ne muistuttavat toisiaan etenkin pikaisesti katsottaessa. Marjat eivät kuitenkaan ole lähisukua. Puolukan sukulaisia ovat mustikka ja karpalo, sianpuolukka puolestaan on läheisintä sukua riekonmarjalle.

 

Puolukka
Sekä puolukka että sianpuolukka kasvavat koko Suomessa, ja molemmat ovat kuivien kankaiden tyyppilajeja. Männyn kaveri puolukka on yleisempi, se kasvaa valoisissa kangasmetsissä. Sen sijaan harvinaisempi sianpuolukka on kuivien harjujen kasvi, se menestyy hyvinkin paahteisilla paikoilla. Sen mieluisa kasvualusta ovat myös teiden leikkaukset, kuten näillä kuvaamillani sianpuolukoilla.

 

Sianpuolukka
Jos marjoista erehtyy, se ei ole vaarallista. Kuten sianpuolukan nimestä käy ilmi, mauton marja ei maistu ihmisille, mutta kyllä monille elämille – varsinkin linnut kuljettavat lajin siemeniä uusille kasvupaikoille Myös kansanomaiset nimet sianmarja, koiranpuolukka ja pahapuolukka viittaavat marjan puolukkaa huonompaan makuun.

Kun näiden kahden marjan varpuja katsoo tarkemmin, löytyy kuitenkin useita selviä tuntomerkkejä, joiden avulla ne erottaa toisistaan.

 

Puolukka
Puolukan lehdet ovat kiiltäviä, kuperia ja tummanvihreitä. Lehden alapinnalla olevat ilma-aukot erottuvat tummina pisteinä. Sianpuolukan lehdet ovat paksumpia, pyöreämpiä ja selvästi nahkeampia, ja alapinnalla on verkkokuvio. Molemmat kasvit ovat monivuotisia varpuja.

 

Sianpuolukka
Molemmat levittäytyvät juurakkonsa avulla laajaksi kasvustoksi. Sianpuolukan kasvutapa on rennon maanmyötäinen, mattomainen. Puolukan kasvusto muodostuu yksittäisistä versoista, jotka nousevat pystyyn.

 

Puolukka
Puolukan juuri on pitkäikäinen, ja itse kasvi voi elää jopa satoja vuosia. Se lahoaa vanhimmasta päästä ja versoo samalla uutta.

 

Puolukka
Alkukesällä kasvit voi erottaa myös kukkien perusteella. Puolukan kukat ovat leveän kellohelmaisia. Sianpuolukan kukat ovat kellomaisia, mutta selvästi puolukkaa kapeampia ja sirompia. Molempien varpujen hennon vaaleanpunaiset ruukkumaiset kukat kasvavat tertuissa.

Sianpuolukka
Sianpuolukan satokausi on loppukesällä, puolukalla se vasta alkaa syyskuusta eteenpäin.

 

Puolukka
Tunnistuksen voi tehdä myös tutkimalla kypsiä, kiiltävänpunaisia marjoja. Puolukalla on pyöreät aromikkaat ja happamanmakeat marjat. C-vitamiinipitoinen puolukka on paitsi maistuva marja, myös hiilitalouden tärkeä punnus.

 

Puolukkaa säilötään monin eri tavoin. Uutena tapana valmistin tänä syksynä myös pulmupuolukkaa. Ohje tuli kesällä Kuopiosta ja heti piti ryhtyä kokeiluun. Makea lopputulos! 

 

Sianpuolukka, etualalla puolukan lehtiä
Sianpuolukalla on jauhoiset marjat, jotka eivät maistu juuri miltään. Sianpuolukka ei kuitenkaan ole myrkyllinen. Se on rohdoskasvina puolukkaa merkittävämpi ja Fimean lääkeluettelon rohdoskasvi. Se on myös ekologisesti tärkeä kasvi paahdeympäristöjen lajistossa, koska se sitoo maaperää ja tarjoaa pieneliöille suojaa ja ravintoa.

Kalevalan runoissa on useita tapahtumia, joissa puolukka esiintyy. Kalevalan loppuruno kertoo Marjatasta, joka paimenessa ollessaan löytää puolukan mättäältä, syö sen ja tulee raskaaksi.

Marjatta, korea kuopus, viikon viipyi paimenessa.
Paha on olla paimenessa, tyttölapsen liiatenki:
mato heinässä matavi, sisiliskot siuottavi.

Ei mato maellutkana, sisilisko siuotellut.
Kirkui marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta:
"Tule, neiti, noppimahan, punaposki, poimimahan,
tinarinta, riipimähän, vyö vaski, valitsemahan,
ennenkuin etana syöpi, mato musta muikkoavi!
Sata on saanut katsomahan, tuhat ilman istumahan,
sata neittä, tuhat naista, lapsia epälukuisin,
ei ken koskisi minuhun, poimisi minun poloisen."

Marjatta, korea kuopus, meni matkoa vähäisen,
meni marjan katsantahan, punapuolan poimintahan
hyppysillähän hyvillä, kätösillä kaunihilla.

Keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta:
on marja näkemiänsä, puola ilmoin luomiansa,
ylähähkö maasta syöä, alahahko puuhun nousta!

Tempoi kartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti.
Niinpä marja maasta nousi kaunoisille kautoloille,
kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille,
duhtahilta polviloilta heleville helmasille.

Nousi siitä vyörivoille, vyörivoilta rinnoillensa,
rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa;
siitä suuhun suikahutti, keikahutti kielellensä,
kieleltä keruksisihin, siitä vatsahan valahti.
Kalevala 50.runosta osa

Lähteet: Anna Tuominen, Suomen Luonto19.6.2026; Arktiset Aromit; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 28.8.2024; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Mari Saarinen, Marjastaja 21.8.2025; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Suomalaisen Kirjallisuuden Seura; Kalevala 50. runo.

LUE LISÄÄ

Ruokohämähäkki Ruokolahdella

Hämähäkit on vanha eläinryhmä, niitä oli jo devonikaudella noin 350 miljoonaa vuotta sitten. Ne olivatkin ensimmäisiä maaelämään sopeutuneita selkärangattomia. Luonnontaloudessa hämähäkeillä on tärkeä osuus hyönteiskantojen säätelyssä.

Suomessa tavataan noin 650 hämähäkkilajia. Ristihämähäkit on parhaiten tunnettuja hämähäkkejämme, Suomessa ristihämähäkkeihin kuuluu 33 lajia. Ristihämähäkistä 21.8.2023 julkaistun postaukseni otsikkona on Ristihämähäkillä on nimi selässä.

Kaikilla hämähäkeillä on samanlainen perusrakenne: hämähäkin etu- ja takaruumis liittyvät toisiinsa ohuella vyötäröllä. Ruokohämähäkin takaruumis on vaalea, pyöreä ja siinä on ruskeita tai tummia täpliä.

Ruokohämähäkin uusi nimi on ruokokiilakki. Hämähäkkityöryhmän johdolla on vuonna 2025 saatu valmiiksi kahdeksantoista vuoden mittainen projekti, jonka lopputuloksena kaikki Suomessa tavatut lajit ovat saaneet uuden nimen. Hämähäkki-pääte on vaihdettu lajien nimissä -kki-päätteeksi, joka mahdollisti nimen lyhyemmän merkkimäärän ja lajien käytännöllisemmän, kansakielisen ryhmittelyn.

Ruokokiilakki Larinioides cornutus on keskikokoinen tai suhteellisen kookas verkkoja kutova ruokohämähäkki eli pykäläristihämähäkki. Sen naaraat ovat noin 6–14 mm pitkiä (ruumiin koko), mutta koiraat ovat pienempiä, 5–9 mm.

Ruokokiilakkeja tapaa normaalisti kosteilla, rehevillä alueilla, etenkin veden läheisyydessä. Ruokokiilakki kutoo verkkonsa ruovikkoon ja rakentaa sen uudelleen joka ilta. Päivisin se on piiloutuneena alapuolelta avautuvassa seititetyssä pesässään, joka on naamioitu ulkopuolelta kasvi- tai eläinperäisellä materiaalilla.

Tutustuin ruokokiilakkiin Ruokolahdella järven rannassa, kun olimme kesän alussa laittamassa moottorivenettä ajamiskuntoon. Hämähäkki tuli esille veneen moottorikopasta suojapeitteitä pois otettaessa. En huomannut tutkia, millaisesta pesästä se tuli pois.

Sain kiilakin tarttumaan heinään, jonka avulla siirsin sen pois moottorista, muutoin se olisi joutunut järveen venettä vesille laskettaessa. Vein kiilakin seittinsä varassa pajunoksaan, sinne se jäi ja piiloutui lehtien sekaan.

Paritteluaikoina keväällä ja syksyllä koiras elää yhdessä naaraan kanssa, mutta muuten hämähäkit ovat yksineläjiä. Naaras tuottaa kesällä kolmesta viiteen munasäkkiä.

Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa.
Sananlasku

Hämä-hämähäkki, kiipes langalle.
Tuli sade rankka, hämähäkin vei.
Aurinko armas kuivas satehen,
hämä-hämähäkki, kiipes uudelleen.
Lastenloru

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Charlotte Kjær, Tieteen Kuvalehti 24.3.2026; Juhani Terhivuo, Suomen luonto. Selkärangattomat. Leukakoukulliset. Hämähäkit; Laji.fi; Sananlasku; Sanatieto.fi 27.3.2025; Tunne luontoa, Ötökät, suom. Iiris Kalliola; Wikipedia; Lastenlorusta osa.

LUE LISÄÄ

Kullankeltaista pikkelssiä jättikurpitsasta

Kurpitsat ovat kurkun ja melonien sukulaisia, joita löytöretkeilijät kuljettivat Etelä-Amerikasta Eurooppaan jo 1500-luvulla. Jättikurpitsakin on sieltä kotoisin, mutta nykyisin sitä viljellään laajalti ympäri maailman.

Kurpitsa kasvaa nimensä mukaisesti jättiläiseksi, sillä suurimmat voivat olla monen sadan kilon painoisia. Meidän jättikurpitsat kasvoivat maltillisesti vain kymmenkiloisiksi.

Kurpitsalajikkeita on runsaasti sekä tuorekäyttöön että säilöntään. Iso talvikurpitsa tarvitsee kasvutilaa pari neliötä, kesäkurpitsan voi istuttaa myös ruukkuun parvekkeelle. Koristekurpitsoja puolesstaan käytetään erilaisiin asetelmiin.

Kurpitsa saa alkunsa kukasta, mutta kypsänä siinä on lihaisa sisus ja sisällä paljon siemeniä.
Kurpitsa on itse asiassa maailman suurin marja. Ruuanlaitossa kurpitsaa pidetään kuitenkin vihanneksena, ja siitä laitetaan ruokaa samalla tavalla kuin muistakin vihanneksista tai kasviksista.

Kesäkuun istutimme kaksi jättikurpitsan Cucurbita maxima tainta, kun taimissa oli sirkkalehtien lisäksi muutama kasvulehti. Taimet olivat silloin parin viikon ikäisiä. Ohjeiden mukaan kasvualustan tulee olla runsasravinteinen, kompostilla parannettu ja kosteutta pidättävä, kuten meidän käyttämä kasvusäkki.

Lämmin, aurinkoinen ja tuulensuojainen kasvupaikka on jättikurpitsalle mieluisin. Se tarvitsee paljon vettä. Jos kasvuturve käy liian kuivaksi, lehdet nuutuvat helposti, mutta virkistyvät kyllä nopeasti vesiannoksen jälkeen. Helteellä taimia on kasteltava parikin kertaa päivässä.

Haaroittuva varsi on rento ja voi kasvaa 4–12-metriseksi. Versoja voidaan ohjatakin, mutta me annoimme versojen kasvaa, niinpä ne venyivät lähes naapuritontin rajalle asti. Versoja voi myös mullata kasvun edistyessä, sillä nivelistä muodostuu uusia juuria ottamaan lisää vettä ja ravinteita.

Ylimääräiset kukat poistettiin tarkasti, etteivät ne vie voimia valioyksilöltä, ja jätettiin kasvamaan vain yksi, parhaan mallinen ja nopeimmin kasvava kurpitsanalku.

Elokuusta lähtien kypsyvät kurpitsat kaipaavat kasvaakseen runsaasti lämpöä, kasvutilaa, kastelua ja kenties lisälannoitusta. Tuossa vaiheessa ne olivatkin jo melkoisia palleroita ja versot pitkiä.

Perinteisesti kurpitsoja kasvatetaan myös oljella tai muulla katteella katetun kompostin päällä. Ohjeen mukaan kasvutilaa kookkaille talvikurpitsoille tarvitaan 1,5 - 3 m². Koska olemme kasvattaneet jättikurpitsoita monia vuosia, olemme kokeilleet erilaisia kasvualustoja, mutta parhaiksi havaittiin kasvusäkit, joissa lannoitus on jo valmiina.

Hyvä kurpitsa on muodoltaan symmetrinen sekä kasvaa napa ja kanta vaakatasossa. Talvi- ja jättikurpitsat ovat kovakuorisia, malto on kiinteää ja väriltään keltaista tai oranssia. Kuori voi olla vihreä, raidallinen, vaaleankeltainen, kirkkaankeltainen tai oranssi.

Kotimaisen jättikurpitsan satokausi on syys-lokakuussa. Useimmiten säilöntään käytetään puolikypsiä kurpitsoja. Jättikurpitsa on miedon makuinen talvikurpitsa. Se sisältää paljon A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia.

Mitä oranssimpaa hedelmäliha on, sitä enemmän siinä on beetakaroteenia. Lisäksi kurpitsoissa on B-, E-, K- ja C-vitamiineja sekä kivennäisaineista etenkin kaliumia. Se on myös vähäkalorinen, sillä kurpitsa on 90-prosenttisesti vettä.

Tuhkimokin sen tiesi - kurpitsasta on moneksi, kurpitsavaunuista alkaen. Ensimmäisenä kurpitsasta tulee mieleen kauniit Halloween-koristelyhdyt, mutta kurpitsa on monikäyttöinen raaka-aine myös ruoanlaitossa. Se maistuu sekä täyteläisissä suolaisissa ruoissa että makeissa herkuissa.

Jättikurpitsan hedelmäliha on erinomaista hyödynnettäväksi erilaisten kurpitsasäilykkeiden ja pikkelssien tai piirakan valmistuksessa. Koska jättikurpitsa on maultaan mieto, sen kanssa käytettäväksi sopivat monipuolisesti erilaiset mausteet, kuten chili ja juustokumina.

Hedelmälihasta puhdistetut siemenet on helppo hyödyntää paahtamalla, esimerkiksi keiton päälle ripoteltuna paahdetut kurpitsansiemenet tuovat rapeutta.

Jos haluat pakastaa jättikurpitsan, pilko ja pakasta se pieninä erinä, niin sitä on helppoa käyttää vaikkapa keitoissa ja pataruoissa.

Jos haluat saada kurpitsat säilymään pitkään, niitä pitää jälkikypsyttää. Se tarkoittaa, että kurpitsoja säilytetään vähintään 25 asteen lämmössä kymmenen päivän ajan. Tällä varmistetaan, että kuori ja varren tynkä kuivuvat kunnolla.

Sen jälkeen kurpitsat säilyvät kuukausia kuivassa ja viileässä paikassa, noin 12 astetta on paras säilytyslämpötila. Säilössä olevat kurpitsat olisi syytä tarkistaa säännöllisesti homeen varalta.

Kurpitsat irrotettiin kasvusäkeistä lokakuun alussa ja muutaman päivän päästä ne otettiin ”työn alle”. Meidän perheessä on perinteisesti valmistettu joka syksy kurpitsapikkelssiä, se on mieheni bravuuri. Tämän kesän kaksi kurpitsaa painoivat kolme kiloa ja kymmenen kiloa. Hän pikkelöi sen kymmenkiloisen, siitä tuli valmista pikkelssiä kuusi kiloa eli monen monta purkillista.

Helppo kurpitsapikkelssi: 2 kg kurpitsaa (½ isosta kurpitsasta), 4 dl vettä, 2 dl väkiviinaetikkaa, 3 dl sokeria, 1 tl neilikkaa (kokonaisia), 1 kanelitanko (tai 0,5 tl kanelia)

Mittaa vesi, väkiviinaetikka ja sokeri isoon kattilaan. Lisää neilikat ja kaneli(tanko). Kuumenna kiehuvaksi. Laita liesi pois päältä ja jätä liemi odottamaan kannen alle.

Huuhtele ja puolita kurpitsa. Poista siemenet ja pehmeä rihmasto siementen ympäriltä. Poista kurpitsan kuoret.

Leikkaa kurpitsa pieniksi kuutioiksi. Lisää palat kattilaan etikkaliemeen (noin 2 litraa paloja).
Kuumenna ja anna kiehua noin 10 minuuttia, kunnes kurpitsan väri muuttuu hieman. Poista mausteet (neilikat sekä kanelitanko).

Siirrä kuuma kurpitsapikkelssi puhtaisiin lasipurkkeihin, sulje kannet. Anna jäähtyä.

Jättiläiskurpitsojemme aikataulu vuonna 2026: kasvusäkkeihin istutus 3.6. ja säkeistä poisto 4.10. Kurpitsan keitto pikkelssiksi 9.10.

Minä tarhassa sarkani oman sain,
jota muokkasin kelpolailla,
ja hiki mun tippui otsastain
noilla hauskoilla puutarhamailla.

Kas, keväällä murskasin mukulat,
tein pehmeeksi peltoni mullan.
Oli käytössä kuokat ja haravat.
Niin sirotin siemenkullan.

Punajuuret, mä mietin, ja porkkanat
panen sarkani toiseen päähän
ja toiseen kukkaset ihanat.
Näin niillekin tilaa jäähän.

Nyt oottelin tulosta ihmeissäin
minä työstäni tarmokkaasta.
Sitä riemun-aamua, jolloin mä näin
ens’ taimeni nousevan maasta!
Immi Hellén 1930

Lähteet: Arla; Frida Kjær, Tee itse 8.10.2026; Heidi Haapalahti, Kotiliesi 11.9.2024; Hyötykasviyhdistys; Kekkilä Garden; Martat; Paula Ritanen-Närhi, Kotiliesi 25.8.2013; Ruoka&Koti, Helppo kurpitsapikkelssi; Sari Spåre, Sweet food o´mine, Ajankohtaista; Seija Samela, Yhteishyvä, päivitetty 30.1.2025; Immi Hellén, Puutarhatyössä, Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu 1930.

LUE LISÄÄ

Haviseva haapa

Haavan tieteellinen nimi Populus tremula tarkoittaa värisevää poppelia, haapa onkin Suomen ainoa poppelilaji. Se kasvaa koko maassa pohjoisia tuntureita myöten.

 

Haapapuun musiikki on niin ainutkertaista, että sille on oma verbi: haavan lehdet eivät suhise, ne havisevat. Jos ilmassa on yhtään tuulenvirettä, puun voi tunnistaa vaikka silmät kiinni.

Metsäpuiden joukossa on yksi lehtipuu ylitse muiden, haapa. Sitä kutsutaan metsiemme avainlajiksi, sillä sienet, jäkälät, linnut, nisäkkäät ja selkärangattomat hyödyntävät haapaa kukin omalla tavallaan sekä kasvu- että lahoamisvaiheessa.

 

Metsänomistaja ei välttämättä pidä haapapuista, sillä niistä ei saa läheskään yhtä hyvää hintaa kuin koivusta tai männystä. Taitamattomasti kaadetusta haavasta puolestaan voi tulla iso riesa. 

 

Haavalla on nimittäin jopa 40 metrin säteelle levittäytyvä juuristo. Juuret reagoivat emopuun kaatamiseen niin, että kaadetun haavan ympäristö alkaa pian puskea haavanvesoja, jotka ovat emopuun klooneja.

 

Haavan versoissa elää männynversoruosteen kesäitiövaihe, joka tärvelee männyn latvakasvaimia.

 

Etenkin takavuosina haapa oli hyljeksitty puu, joka on haluttu hävittää; se on käynyt päinsä esimerkiksi kaulaamalla, jolloin kuori poistetaan rungon ympäriltä leveänä kaistaleena.

 

Tämä heikentää puun mahdollisuuksia ravita juuriaan yhteyttämisestä syntyneillä sokereilla. Kaulaamisen jälkeen odotetaan pari vuotta, jotta puun juuristo heikentyy tarpeeksi. Kun runko sitten katkaistaan, juuri ei enää jaksakaan vesoa.

 

Haapa on suhteessa sen runsauteen metsän suosituin puu. Haavan arvo  monimuotoisuudelle ymmärretään nykyään paremmin, minkä vuoksi hakkuuaukeille suositellaan jätettäväksi juuri haapoja säästöpuiksi. Lahotessaan ne tarjoavat monelle lajille ruokaa ja suojaa; haavalla voi elää jopa 350 lajia sieniä, jäkäliä ja hyönteisiä. Olisikin tärkeää, että metsässä olisi kaiken ikäisiä haapoja, niin sanottu haapajatkumo.

Haapa on pioneerilaji, niinpä maastopalon tai avohakkuun jälkeen haavat ovat ensimmäisten puiden joukossa valloittamassa aukiota. Haapa on tosin huono kilpailija ja joutuu nopeasti väistymään erityisesti havupuiden tieltä.

 

Haapa puhkeaa kukkaan ennen lehtimistään. Haapa on yksikotinen kasvi, mikä tarkoittaa, että yksittäinen puu sisältää vain joko naaraspuolisia eminorkkoja tai koiraspuolisia hedenorkkoja. Hedepuita on kaksi kertaa enemmän kuin emipuita.

 

Yhdestä norkosta syntyy noin 2000 siementä, ja täysikokoinen haapa voi tuottaa noin 50 miljoonaa siementä. Vaikka haapa tuottaa valtavasti siemeniä, juurivesat ovat sen pääasiallisin leviämistapa.

 

Haavan lehdet puhkeavat suhteellisen myöhään, usein vasta touko-kesäkuussa. Siitä huolimatta haapa on nopeakasvuinen puu, eikä se yleensä elä yli satavuotiaaksi. Lehteen puhkeavat haavat ovat silmiinpistävästi eri värisiä; sama yksilöllinen vaihtelu näkyy taas ruskan aikaan.

Haavanlehdet värisevät pienessäkin tuulenvireessä, koska lehden ruoti on pitkä, litteä ja jäykkä. Muotonsa ansiosta lehti pyörähtelee tuulessa herkästi. Havinasta on haavalle hyötyä; lehden herkkä liikkuminen kiihdyttää haihtumista ja sen ansiosta myös ravinteiden ottoa. Kesällä haavan ympärille muodostuu miellyttävä mikroilmasto.

 

Minusta oli lapsena siskojen kanssa hauska pureskella haavan lehteen kuvioita. Taitoimme lehden neljään osaan ja avattuna näimme, millainen kuvio oli hampailla saatu aikaan. Ei haavan lehti ole hyvän eikä pahanmakuinen - sen makua maistelin vastikään.

Puut valmistautuvat talveen pilkkomalla lehtivihreän ja varastoimalla tästä syntyneet aineet silmuihin, runkoon ja juuristoon. Kun lehtivihreä poistuu, jäävät jäljelle muut lehden väriaineet, kuten keltaiset ja oranssit.

 

Haavan ruska on näyttävä, sillä saman geeniperimän jakavat vesat lehahtavat syksyn sävyihin saamaan aikaan. Haavikosta voikin tunnistaa värin perusteella saman emopuun juurivesoista kasvaneet puut.

 

Haavan kuorelta on tavattu pelkästään jäkäliä yli parisataa eri lajia, kuten haavanläiskäjäkälää ja haavankehräjäkälää. Haavankeltajäkälä erottuu haavan rungolta erityisen hyvin.

 

Haapa on lukemattomien hyönteislajien kotipuu, ja osa näistä lajeista pystyy elämään vain haavalla. Yksi näyttävimmistä hyönteislajeista ja suurimmista päiväperhosistamme on haapaperhonen. Monet kotilolajit syövät pudonneita haavanlehtiä, ja linnut puolestaan kotiloita.

 

Äkämäsääski munii haavan lehtiruotiin, johon toukan ärsyttämänä kehittyy halkaisijaltaan viisimillinen pyöreä äkämä.

Haavan ja pajun lehdillä elää myös haavanlehtikuoriainen. Tämä kymmenen millimetriä pitkä, puolipallonmuotoinen, ruskeanpunainen kovakuoriainen syö haavan ja pajun lehtiä sekä toukkana että aikuisena.

 

Kesällä haavanvesat maistuvat hirville. Metsäjänis jyrsii talvella mielellään haavan kuorta, mutta rusakolle haapa ei kelpaa. Jänistä on kutsuttu haavikon emännäksi.

 

Haavat ovat myös majavien suosikkipuita, niinpä uuden vesistön varrelle asetuttuaan majava käyttää ensimmäiseksi kaikki haapapuut. 

 

Metsot ravitsevat keväisin itseään mieluiten haavan silmuilla ja versoilla. Tikat hakkaavat mielellään haavan runkoa, erityisesti siitä pitää harmaapäätikka. Nuorissa haavoissa elää toukkana valkoselkätikan ja harmaapäätikan mieliruoka runkohaapsanen. Toukan ääni kuuluu kuoren läpi, kun kuuntelee korva puuta vasten. Tikankolot kelpaavat liito-oravalle, joka tekee joskus pesänsä niihin, samoin näädät hyödyntävät valmiita koloja.

Haavat toimivat varastoinakin, esimerkiksi varpuspöllö voi piilottaa tikankoloon saalistamiaan myyriä ja pikkulintuja. Kolosta sen on talvella lumen aikaan helppoa hakea syötävää.

Haavan juurisienistä tutuin on haavanpunikkitatti. Se lakki on punaisempi kuin koivunpunikkitatin, valkoisen jalan nukkatupsut ovat aluksi valkoiset, sitten ruskeat. Haavan tärkein lahottajasieni on haavankääpä, joka iskee lähes jokaiseen ikääntyneeseen haapaan.

 

Haavan puuaines on valkoista ja pehmeää. Huonon lämmönjohtokykynsä vuoksi siitä valmistetaan esimerkiksi saunanlauteita. Aiemmin haapaa käytettiin muun muassa tulitikkuihin, kattopäreisiin ja paanukattoihin. Haapa ei anna makua, joten siitä tehdään myös ruoka-astioita ja pärekoreja.

Haapio on muinainen suomalais-ugrilaisella kulttuurialueella vesillä käytetty kulkuväline, ruuhen tyyppinen vene, joka on rakennettu kovertamalla haapatukin rungosta. 

elämä on iso
puu
monihaarainen
lehtipuu
kuusi tahi ikimänty
elämä on keväästä syksyyn
kunnes
havisten varisee
kuten
haapapuu
Esa Kärhä

Lähteet: Aada Färding, Tiede Luonto 6/2024; Arboretum Mustila; Henry Väre – Heikki Kiuru, Suomen puut ja pensaat 22.4.2022; Henry Väre ja Seppo Vuokko, Pajukasvit, Suomen luonto. Kasvit; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 3/2018; Jukka Hämäläinen, Maaseudun Tulevaisuus. Metsä/Luonto 8.10.2023; Luontoliitto, tiedote 16.5.2024; Luke Luonnonvaratieto; LuontoPortti; Martat; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Riikka Helenius, Hämeenlinnan kaupunkiuutiset 27.9.2023; Ruokavirasto; Satu Kivelä/biologi Iiris Kalliola, Yle Radio 1, 25.3.2023; Suomen luonnonsuojeluliitto, Metsähaapa; UPM Metsä; Wikipedia; Wikikko; Ötökkätieto, Haavanruotisääski; Esa Kärhä, Esun runot ja mietelmät, haapapuu… 11.9.2019.

LUE LISÄÄ

Maamunia

Kupusienet ovat söpöjä ja monelle tuttuja jo lapsuudesta. Oletko sinä joskus pölläyttänyt itiöpilven ilmaan, kun astuit ihan tahallasi kuivan maamunan päälle? Minä olen tehnyt niin aikuisenakin…

Kupusieniin kuuluu useita lajiryhmiä, joiden rakenne muistuttaa toisiaan, esimerkiksi tuhkelot ja kuukuset. Useimmiten minä puhun maamunista yleisnimenä näille kupusienille. Seuraavaksi kuitenkin käyn läpi muutamia tuttuja lajeja niiden oikeilla nimillä.

Känsätuhkelo

Känsätuhkelo on tunnetuin tuhkelo. Se kasvaa usein ryppäinä, mutta myös yksittäin. Se kasvaa koko maassa lahopuulla ja metsän karikkeella. Känsätuhkelo on hyvä ruokasieni, mutta toisaalta melko mauton. Se on helppo laji tunnistaa, joten sopii aloittelijankin sienikoriin.

Känsätuhkelot on syytä poimia nuorina, kun ne ovat sisältä vielä kiinteitä ja puhtaan valkoisia. Sienet olisi hyvä käyttää tai säilöä heti, sillä itiöt kypsyvät poimittuinakin nopeasti. Känsätuhkelot voi pakastaa vaikka sellaisenaan. Tuhkelot sisältävät ureaa, joten ne eivät sovi munuaisvikaiselle.

Ruskotuhkelo tai tummatuhkelo

Ruskotuhkelon itiöemä on päärynänmuotoinen tai lähes pallomainen, ja sen väri vaihtelee vaaleanruskeasta tummanruskeaan. Sieni on nuorena syötävä. Ruskotuhkelo kasvaa happamalla ja kalkkipitoisella maaperällä, varsinkin havumetsissä ja erityisesti kuusien alla.

Nuuijakuukunen

Nuijakuukunen muistuttaa jättikokoista känsätuhkeloa ja se kuuluukin tuhkeloihin. Nuijakuukusen pää on hienopiikkinen. Sieni kannattaa käyttää tai säilöä heti, sillä myös sen itiöt kypsyvät poimittuinakin nopeasti. Nuijakuukuset voi pakastaa vaikka sellaisenaan.

Nuijakuukunen Veikko Nikkinen Lappeenranta

Vanhemmiten itiöiden kypsyttyä itiöpallo irtoaa ja lähtee tuulen viemänä pyörimään levittäen samalla tehokkaasti pölyksi hajonneita itiöitä. Nuijakuukusen jalka saattaa jäädä pystyyn talveksikin.

Tuhkeloiden näköisiä kupusieniä ovat esimerkiksi maamunien ja mukulakuukusten sienisukujen lajit.

Nurmimaamuna

Nuorena nurmimaamuna on tasaisella nurmikentällä kuin sileä golfpallo. Sieni on helppo tunnistaa, joten se sopii aloittelijankin sienikoriin. Nurmimaamunat on syytä poimia nuorina, sisältä kiinteinä ja puhtaan valkoisina.

Ne kannattaa myös käyttää tai säilöä heti, sillä itiöt kypsyvät poimituissakin sienissä. Kun itiöemä kypsyy, sen lakiosaan repeää aukko, josta itiöt aikanaan purkautuvat, kun tuuli riepottaa palloa pitkin maata.

 

Jättikuukunen

Jättikuukunen on Suomen sienistön suurikokoisin sienilaji ja varsinkin painavin. Jättikuukunen on mieltynyt kulttuuriympäristöön, pihat ja puistot ovat sen kasvuympäristöä. Se suosii typpipitoisia maita ja vaatii runsaasti ravinteita. Sieni on eteläpainotteinen, mutta on sitä löydetty Kemistä asti.

Mietomaltoinen sieni on nuorena pehmeää ja hyvää syödä, mutta vanhemmiten sisältö muuttuu kellertäväksi ja sitten tummanharmaaksi.

Edellinen postaus jättikuukusesta ilmestyi 21.10.2023.

Ryhmätuhkelo
Ryhmätuhkelo on känsätuhkeloa tummempi ja pienempi, vain pikkusormen mittainen. Se on hyvin runsas, kymmeniä jos ei satoja itiöemä kasvaa ryhmässä lahopuulla.

Ryhmätuhkelon haju on epämiellyttävä eikä herätä ruokahalua, vaikka se on syötävä sieni. Sen jalan tyveltä on selviä rihmastojänteitä, päältä se on lähes sileä.

Nystymukulakuukunen tai jokin muu mukulakuukunen

Nystymukulakuukunen on Suomessa yleisenä lehti- ja sekametsissä, hautausmailla ja puistoalueilla kasvava mukulakuukuslaji. Sienen itiöemä on kellertävä ja nystyjen tai suomujen peittämä, saattaa olla myös nahkamainen. Sienellä ei ole jalkaa. Sen kumimainen tuoksu ei ole omiaan houkuttelemaan sienestäjää, eikä se edes kelpaa ruuaksi ja lienee jopa lievästi myrkyllinen.

Känsätuhkeloa ja nystymukulakuukusta on vaikea erottaa ulkonäön perusteella toisistaan. Vain halkaisemalla sienen saat sen selville: känsätuhkelo säilyy leikkauspinnaltaan valkeana, mutta nystymukulakuusen leikattu pinta tummuu hyvin nopeasti ruskeaksi tai mustaksi.

Maasta se pienikin pinnistää,
ponnistaa ja esiin putkahtaa.
Ei ole housuja, ei ole takkia;
pelkkää jalkaa ja pelkkää lakkia.
Maasta se pienikin pinnistää,
ponnistaa ja esiin putkahtaa!
Mirkku, Syksyn sieniloruja

Lähteet: Asiasanasto.fi; Heikki Kotiranta, Maamunat ja tuhkelot. Suomen Luonto. Kasvit; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 6/2026; LuontoPortti; Mushroom Spot; Wikipedia; Mirkku, Syksyn sieniloruja. Pajupellon perhepäiväkoti 22.10.2013.

LUE LISÄÄ