Pirunpelto

Pirunpelto on laaja kivikko, joka syntyi muinaiselle rannalle noin 2000 – 12000 vuotta sitten. Vanhimmat pirunpellot ovat peräisin jääkauden lopulta, Baltian jääjärven ajalta, jolloin vain Salpausselkien eteläpuolinen alue oli jäästä vapaana. Nuorimmat ovat muodostuneet Itämeren nykyisen vaiheen aikana.

Entisajan ihmisen oli ehkä vaikea kuvitella, että sisämaassa sijaitseva kivikko olisi merenrantaa. Sen vuoksi hän keksi muinaisrantakivikon synnylle oman selityksensä: kivet oli viskonut paikalleen piru. Toisen tarinan mukaan piru halusi tehdä kaiken vastoin Jumalan tahtoa ja valitsi siksi viljelymaakseen savimaan sijasta louhikon. Siitä sitten tuli pirulle pelto, pirunpelto.

Vastoin muinaisia uskomuksia pirunpelto ei ole pirun vaan rantavoimien aikaansaama. Pirunpelto on muinaisranta, joka on saanut alkunsa mannerjäätikön irrottamasta ja kuljettamasta sekalaisen kokoisesta aineksesta eli moreenista. Kivien koko pirunpellossa vaihtelee nyrkinkokoisista mukuloista metrisiin lohkareisiin. Kivikot levittäytyvät yleensä mäkien lakiosissa tai loivilla rinteillä ja niiden koko vaihtelee muutamista aareista useisiin hehtaareihin.

Pirunpeltoja on mannerjäätikön patoamien muinaisten paikallisten jääjärvien kuten Ilomantsin, Saimaa-Säämingin, Pielisen ja Sotkamon jääjärvien rannoilla. Lisäksi niitä on muodostunut sisämaan isojen järvien kuroutuessa Itämerestä.

Kuvassa Reporakan nimellä tunnettu kivikko Ranualla Etelä-Lapissa edustaa muinaisen Itämeren erään kehitysaiheen rantamuodostumaa.

Pirunpeltojen kasvillisuuteen vaikuttavat kivilaji, kivikon koko ja avoimuus. Laajat louhikot ovat kuivia, sillä vesi valuu niiden läpi. Ne ovat kasvupaikkoina myös paisteisia, sillä aluskasvillisuutta on vähän, eivätkä varjostavat puut viihdy alueella kovin hyvin.

Kuiva, niukkaravinteinen ja paisteinen ympäristö sopii mainiosti jäkälille, joiden laji- ja yksilömäärät voivat pirunpelloilla olla suuria. Kivet ovat usein karttajäkälien kirjomia, ja myös kaarrekarvetta on paljon. Kivien välisissä painanteissa kasvaa karujen paikkojen sammalia ja karikkeisille kohdille leviää varvikkolaikkuja.

Kartttajäkälää

Useat maaeläimet eivät viihdy pirunpelloilla, sillä eläinten on hankala liikkua isojen kivien välissä tai päällä.

Pirunpeltoja uhkaavat kaivannaisten ottaminen ja metsänhoito. Luontotyyppien uhanalaisluokituksessa muinaisrantakivikot on Pohjois-Suomessa merkitty säilyviksi mutta koko maassa ja Etelä-Suomessa silmälläpidettäviksi.

Pirunpeltojen luontoarvojen arvioiminen on vaikeaa, sillä kivikkoluonto tunnetaan Suomessa heikosti moneen muuhun luontotyyppiryhmään verrattuna. Sen suojelemiseksi ei ole laadittu omaa suojeluohjelmaa.

Itsessään pirunpellot ovat luonnonmuodostumia eivätkä muinaisjäännöksiä. Niitä on kuitenkin listattu muinaisjäännösrekisterissä pääosin siksi, ettei kivikkoja luultaisi hautaröykkiöiksi.

Kiveä kiven perään,
Raskaita, pyöreitä,
joutavaa.
Jokunen kimaltava,
arvokkaita löytöjä.
Raskaita vetää,
kivirekeä,
ylämäkeä,
mustassa yössä.
Kauniimpia paikoillaan,
siinä omassa maisemassaan.

Vallamo

Lähteet: Juho Joenpolvi, Itämeren muinaisrannat Suomessa. Kandidaatin tutkielma 18.4.2018 Oulun yliopisto; Mia Rönkä, Pirun kivinen pelto, Suomen Luonto 21.6.2022; Mika Markkanen, Retkipaikka 25.6.2025; Suomen ympäristökeskus; Wikipedia; Vallamo, Kivikko ET-lehti 8.9.2012.