Oravanpojat leikkituulella

Eräänä aurinkoisena toukokuun lopun aamuna huomasin kotipihan kuusessa liudan oravanpoikia, jotka vilistivät rungolla jalat kaarnalla rapisten. Ne näyttivät olevan kuin kotonaan, olipa pää sitten ylös- tai alaspäin. Oravanpojat kiusoittelivat toisiaan, leikkivät hippasta ja pursusivat sitä elämäniloa, jota kaikki pienokaiset tuottavat ylen määrin. Näin enimmillään neljä pörröhäntää eli pesällisen verran poikasia.

 

Hyvinä kuusen siemenvuosina oravan pesiminen alkaa jo huhtikuussa, tavallisesti se kuitenkin synnyttää toukokuussa kahdesta viiteen poikasta. Huonoina vuosina oravanpoikia on vain yksi, erinomaisina jopa tusinan verran. Oravalla on suuri poikaskuolleisuus, mitä paikkaa se, että naaras voi enimmillään synnyttää jopa kolme poikuetta kesässä.

 

Oravalapset ovat ensimmäiset kymmenen päivää kuin karvattomia, pitkähäntäisia hiiriä, joilla on suhteettoman suuret käpälät. Poikasten silmät avautuvat noin neljän viikon ikäisinä, jolloin niille on kasvanut jo tiheä ruskea turkki. Emo imettää poikasia reilut kaksi kuukautta. Oravanpojat kömpivät pesästä ulos viimeistään puolentoista kuukauden ikäisinä, mutta täysikasvuisia niistä tulee vasta viiden kuukauden ikäisinä.

 

Oravaa sanotaan hyvällä syyllä suomalaisten lempilapseksi, villiksi lemmikiksi. Koska oravat ovat Suomen nisäkäslajistossa ainoa aidosti päiväaktiivinen laji, niitä on helppo seurata. Orava nukkuu yöt ja lähtee vasta päivän valjettua liikkeelle, tosin se viettää siestaa päivällä. Nämä oravanpojat näin jo kuuden aikaan leikkimässä kirkkaassa aamuauringossa.

 

Kun leikit on leikitty, tulee nälkä. Oravat löytävät käpyjen uumenista ravintopitoisia siemeniä heinäkuusta syksyyn ja pitkälle talveen. Kuusi onkin oravakansan tärkein puu, antaahan se sekä perusravinnon että hyviä pesäpaikkoja.

 

Elämän perustaitojen harjoittelu on oravalapselle rankkaa. Sen täytyy pitää pitkiä lepotaukoja ja palata kotipesään lepäämään, ehkä myös nauttimaan emon maitotarjoilusta. Sitten kisailu ja elämän opettelu jatkuu jälleen.

Olipa pikkuinen oravanpoika
kotona Kuuselassa.
Pitkät sen korvat ja pörröinen häntä
pystynä kiikkumassa.
Osasi hyppiä puusta puuhun
kuoria käpyjen siementä suuhun.
Oksilla mukana siskot ja veikot
leikissä vilkkahassa. 

Hilja Haahti

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Benjam Pöntinen, Metsälehti 17.2.2017; Hirvikota. hirvikota.wordpress.com 22.4.20; Riistakolmiot.fi; Teppo Lampio, Orava. Suomen eläimet. Nisäkkäät; Timo Nieminen, Kotiliesi 3.12.2019; Wikipedia; Hilja Haahti, Oravasatu, osa runosta.

LUE LISÄÄ

Harvinaistunut punakämmekkä

Olin kuvaamassa raatteita tutulla suolla, kun huomasin siellä täällä harvakseen kasvavia kämmeköitä. Kasvit olivat kuitenkin vähän erikoisen näköisiä ollakseen maariankämmeköitä. Kotona lähteitä tutkimalla sain selville, että kyseessä onkin punakämmekkä.

 

Sekä maariankämmekkä että punakämmekkä ovat kämmeköihin kuuluvia liuskakämmeköitä. Ne eroavat toisistaan niin, että maariankämmekän kukat ovat vaaleanpunaiset, mutta punakämmekällä useimmiten voimakkaan punaiset. Punakämmekän lehdet ovat täplättömiä toisin kuin maariankämmekällä. Punakämmekkä on myös maariankämmekkää vaateliaampi kasvupaikaltaan, sen elinympäristöjä ovat runsasravinteiset suot ja kosteat niityt. Paras aika tehdä punakämmekkähavaintoja on juhannuksen jälkeen, kun se puhkeaa kukkaan.

Koko Suomi on Pohjois-Euroopassa ja Venäjällä tavattavan punakämmekän eli suopunakämmekän kasvualuetta. Meillä punakämmekkä on yleisin Ahvenanmaalla sekä Kainuun ja Lapin lettosoilla, mutta Etelä-Suomessa se on suuresti harvinaistunut. Kun katsoin vanhasta Otavan värikasviosta punakämmekän esittelyä, kasvia sanottiin jokseenkin yleiseksi eli tilanne on huonontunut vain muutamassa vuosikymmenessä.

 

Punakämmekkä on monimuotoinen laji, joka risteytyy lähilajien maariankämmekän ja kaitakämmekän kanssa muodostaen vaikeasti tunnistettavia yksilöitä ja kasvustoja. Punakämmekkä on lajina melko heikosti tunnettu, eikä joidenkin alalajien ja muunnosten erottaminen punakämmekästä ole helppoa. Selvimmin erottuva muoto on kuitenkin veripunakämmekkä. 

Lähteiden mukaan punakämmekkä on mitä ilmeisimmin nuori ja kehittyvä laji, jonka eri muodot ovat aktiivisesti lajiutumassa toisistaan: myöhemmin ne joko eriytyvät selvästi tai erot tasoittuvat. Toistaiseksi tärkein erilaistava tekijä ovat niiden pölyttäjät, sillä kunkin värimuodon kukat pölyttää todennäköisesti eri hyönteinen. Punakämmekkä käyttää hyväkseen suon keskikesäistä kukattomuutta. Toisin sanoen kun tarjontaa on vähän, kimalaiset käyvät tarkistamassa punakämmekän kauniit kukat ja samalla pölyttävät ne, vaikka eivät saakaan palkakseen mettä. Myös muut mesipistiäiset, kärpäset ja kovakuoriaiset vierailevat punakämmeköissä. 

 

Suomessa nykyisin harvakseltaan tavattu punakämmekkä on uusimman uhanalaisluokituksen mukaan silmälläpidettävä ja rauhoitettu laji Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun maakuntien eteläpuolella. Sen kasvupaikat ovat viime vuosina vähentyneet huomattavasti, koska ravinteiset suot ovat vähenemässä, sillä ne on joko ojitettu tai tehty turvesoiksi. Punakämmekän levinneisyyttä ja elinpaikkoja kartoitetaan koko ajan muun muassa Pohjois-Savossa. Soiden keskiosissa avonaisemmilla alueilla viihtyvästä punakämmekästä ei kuitenkaan tule juuri vihjeitä luonnossa liikkuvilta, koska avosoilla kuljeskellaan harvoin.

Kämmenen sisällä, pesässä
elää muiston kämmekkä,
tuoksuva punaorkidea
siimeksessä vaalittuna

Vuodatus

Lähteet: Anna Kumpulainen Yle Savo 8.7.2011; Kasviatlas, Helsingin yliopisto; LuontoPortti; Luopioisten Kasvisto, Tuomo Kuitunen; Oppimateriaali pkky. Metsäverkko; Otavan värikasvio; Seppo Vuokko, kämmekkäkasvit. Suomen luonto. Kasvit; Wikipedia; Vuodatus.net. Tirkistysaukko. Kämmenkyynel II 13.2.2006, osa runosta.

LUE LISÄÄ

Punakylkirastas laulaa murteella

Punakylkirastas on yleisimpiä lintujamme heti pajulinnun, peipon ja metsäkirvisen jälkeen, silti se lienee yksi vähiten tunnettuja sukunsa edustajia. Punakylki on tasaisisimmin koko maahan levinnyt lintulaji, joka on yhtenäisen runsaslukuinen aina Ahvenanmaalta Utsjoelle saakka. Arvioitu pesimäkanta Suomessa on 1,5 miljoonaa paria. 

Napapiirin eteläpuolella punakylkirastaan kannat ovat runsastuneet moninkertaisesti viimeisten 50 vuoden aikana. Niin pensastuvien hakkuualueiden kuin istutusmetsiköitten lisääntyminen sekä soiden ojittaminen ovat synnyttäneet linnuille runsaasti mieluisia pesimäpaikkoja. Tosin punakylkirastas näyttää kärsivän ilmastonmuutoksesta, minkä seurauksena esiintymisalueet ovat siirtyneet kohti pohjoista.

 

Punakylkirastas on rastaista pienin. Sen parhaita tuntomerkkejä ovat koon lisäksi ruosteenpunaiset kupeet ja siiven aluset sekä voimakas valkoinen silmäkulmanjuova.

Valokuvasin kesäkuussa lähes maassa sijaitsevasta pesästä lähtevän aran linnun, koska halusin tunnistaa, millä rastaalla oli poikaspesä ulkorakennuksen takana. Suurennetusta kuvasta näkyi selvästi linnun punaruskea kylki ja vaalea silmäjuova, mikä teki lajimäärityksen helpoksi. 

Keväällä punakylkirastaat liikkuvat räkättirastaiden kanssa parvina pelloilla ja nurmikoilla. Meidänkin pihassa ne hyppivät ketterästi niskat kyyryssä, viskelevät puunlehtiä ja nokkaisevat maata. Kesällä ne syövät lieroja ja hyönteisiä, syksyllä puolesetaan hedelmiä ja marjoja.

 

 

 

Punakylkirastaan laulun erikoisuutena on maantieteellisesti vaihtelevat murteet, joiden rajat saattavat olla hyvinkin jyrkkiä. Minkään muun Suomessa esiintyvän linnun laulu ei jakaudu yhtä selvästi murrealueisiin. Lisäksi toisilla alueilla punakylkirastaan laulu kuulostaa surumieliseltä, toisilla iloiselta.

 

Punakylkirastas on sopeutunut monenlaisiin ympäristöihin, myös ihmisen naapuriksi pihoille. Metsistä se suosii sekametsiä ja lehtoa. Punakylki pesii erilaisissa puoliavoimissa paikoissa, kuten metsänreunoissa, hakkuuaukeilla ja pensasniityillä, mutta myös puistoissa ja puutarhoissa.

Punakylkirastaspari rakentaa aina uuden pesän, koska pesimisen vaistotoimintoihin kuuluu pesänrakentaminen, muniminen, haudonta ja poikasten hoito. Punakylki sijoittaa pesänsä matalalle, usein juurakkoon, lahokantoon tai pensaaseen. Se voi pesiä myös kuuseen, puun oksanhankaan tai rakennuksen sopukkaan. Mökillä havaitsin ennen juhannusta puupinoa purettaessa jo tyhjäksi jääneen punakylkirastaan pesän halkojen välissä.
 

 

Paria viikkoa aikaisemmin olin huomannut puutarhajätteiden risukasassa punakylkirastaan poikaspesän. Kesäkuun lopulla kävin katsomassa uudelleen pesän, kun poikaset olivat jo lähteneet maailmalle. Pesän rakennusaineena linnut olivat käyttäneet korsia, joihin ne olivat osittain sekoittaneet maata, pesämaljan vuorauksena oli pieniä korsia. Kuopiossa punakylkirastas oli tehnyt pesänsä aika erikoiseen paikkaan, nimittäin polkupyörän etukoriin.
 

 

Syyskesällä punakylkirastaat kerääntyvät parviksi metsiköihin, pensaikkoihin sekä pihlajiin ja muuttavat lokakuussa Lounais-Eurooppaan. Jos pihlajiin jää syksyllä runsaasti marjoja, joitakin lintuja jää talvehtimaan Suomeen. 

Toisille linnuille kasaantuu kansanperinnettä, mutta ei punakylkirastaalle, sillä kansa ei ole kelpuuttanut sitä ennelinnuksi. Aivan vaille huomiota punakylkirastas ei silti ole jäänyt, siitä kertovat monet nimet, kuten yörastas, haukirastas, kyntörastas ja lahorastas. Sallassa lintua kutsuttiin jänkärastaaksi ja Pudasjärvellä pikkurastaaksi. Saksassa punakylkirastas eli sikäläinen punarastas tunnetaan myös nimellä Weindrossel, viinirastas.

 

Vuonna 2017 Norjassa uutisoitiin mielenkiintoisesta lintulöydöstä, joka tehtiin ikijään vetäydyttyä eräältä vuorenrinteeltä. Paikallinen metsänvartija nimittäin havaitsi Oppdsalin luonnonsuojelualueella Etelä-Norjassa lumikinokseen hautautuneen linnun, joka näytti siltä, kuin se olisi vastikään lentänyt päin autoa ja jäänyt pientareelle. 

Norjan luonnontieteellisessä yliopistossa NTNU:ssa lintu todettiin punakylkirastaaksi, jonka iäksi radiohiiliajoitus osoitti peräti 4200 vuotta. Rastaan sisäelimet olivat edelleen ehjiä, ja viimeksi kivikaudella lennellyt lintu oli ollut kuollessaan pulskassa kunnossa. Linnun kuolinsyy on mysteeri, mutta sen arveltiin sen jääneen ahman tai ketun hampaisiin. Ahmalla on nimittäin tapana säilöä ruokaa jäähän, mutta ehkä se ei sillä kertaa muistanut noutaa saalistaan.

Punakylkirastas
kevättulvajoen partaalla
pieni pää pyörryksissä
virran vilinässä.

Niin pieni pää –
mahtuu vähemmän murheita
riittää enemmän ihmettelemistä. 
Ja miten se helkkyykään, soi!
Seijastiinn mietteitä

Lähteet: Anniina Wallius Yle Uutiset 4.7.2018; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Etelä-Karjalan lintutieteellinen yhdistys EKLY; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut. Rastaat; Janne Niiranen, Savon Sanomat 10.5.2012; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luontoilta, toimittanut Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Marja Salomaa, Helsingin Sanomat 6.8.2017; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Riikka Kaartinen, Suomen Luonto 27.4.2018; Suomen lintuatlas; Topi Linjama, Kaleva 14.6.2008; Yle Luonto 10.8.2017; Ymparisto. Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu. Tiedote 7.1.2016; blogger-seijastiina.blogspot.com. Seijastiinan mietteitä. Pieni kevätruno 3.10.2010.

LUE LISÄÄ