Punakylkirastas laulaa murteella

Punakylkirastas on yleisimpiä lintujamme heti pajulinnun, peipon ja metsäkirvisen jälkeen, silti se lienee yksi vähiten tunnettuja sukunsa edustajia. Punakylki on tasaisisimmin koko maahan levinnyt lintulaji, joka on yhtenäisen runsaslukuinen aina Ahvenanmaalta Utsjoelle saakka. Arvioitu pesimäkanta Suomessa on 1,5 miljoonaa paria. 

Napapiirin eteläpuolella punakylkirastaan kannat ovat runsastuneet moninkertaisesti viimeisten 50 vuoden aikana. Niin pensastuvien hakkuualueiden kuin istutusmetsiköitten lisääntyminen sekä soiden ojittaminen ovat synnyttäneet linnuille runsaasti mieluisia pesimäpaikkoja. Tosin punakylkirastas näyttää kärsivän ilmastonmuutoksesta, minkä seurauksena esiintymisalueet ovat siirtyneet kohti pohjoista.

 

Punakylkirastas on rastaista pienin. Sen parhaita tuntomerkkejä ovat koon lisäksi ruosteenpunaiset kupeet ja siiven aluset sekä voimakas valkoinen silmäkulmanjuova.

Valokuvasin kesäkuussa lähes maassa sijaitsevasta pesästä lähtevän aran linnun, koska halusin tunnistaa, millä rastaalla oli poikaspesä ulkorakennuksen takana. Suurennetusta kuvasta näkyi selvästi linnun punaruskea kylki ja vaalea silmäjuova, mikä teki lajimäärityksen helpoksi. 

Keväällä punakylkirastaat liikkuvat räkättirastaiden kanssa parvina pelloilla ja nurmikoilla. Meidänkin pihassa ne hyppivät ketterästi niskat kyyryssä, viskelevät puunlehtiä ja nokkaisevat maata. Kesällä ne syövät lieroja ja hyönteisiä, syksyllä puolesetaan hedelmiä ja marjoja.

 

 

 

Punakylkirastaan laulun erikoisuutena on maantieteellisesti vaihtelevat murteet, joiden rajat saattavat olla hyvinkin jyrkkiä. Minkään muun Suomessa esiintyvän linnun laulu ei jakaudu yhtä selvästi murrealueisiin. Lisäksi toisilla alueilla punakylkirastaan laulu kuulostaa surumieliseltä, toisilla iloiselta.

 

Punakylkirastas on sopeutunut monenlaisiin ympäristöihin, myös ihmisen naapuriksi pihoille. Metsistä se suosii sekametsiä ja lehtoa. Punakylki pesii erilaisissa puoliavoimissa paikoissa, kuten metsänreunoissa, hakkuuaukeilla ja pensasniityillä, mutta myös puistoissa ja puutarhoissa.

Punakylkirastaspari rakentaa aina uuden pesän, koska pesimisen vaistotoimintoihin kuuluu pesänrakentaminen, muniminen, haudonta ja poikasten hoito. Punakylki sijoittaa pesänsä matalalle, usein juurakkoon, lahokantoon tai pensaaseen. Se voi pesiä myös kuuseen, puun oksanhankaan tai rakennuksen sopukkaan. Mökillä havaitsin ennen juhannusta puupinoa purettaessa jo tyhjäksi jääneen punakylkirastaan pesän halkojen välissä.
 

 

Paria viikkoa aikaisemmin olin huomannut puutarhajätteiden risukasassa punakylkirastaan poikaspesän. Kesäkuun lopulla kävin katsomassa uudelleen pesän, kun poikaset olivat jo lähteneet maailmalle. Pesän rakennusaineena linnut olivat käyttäneet korsia, joihin ne olivat osittain sekoittaneet maata, pesämaljan vuorauksena oli pieniä korsia. Kuopiossa punakylkirastas oli tehnyt pesänsä aika erikoiseen paikkaan, nimittäin polkupyörän etukoriin.
 

 

Syyskesällä punakylkirastaat kerääntyvät parviksi metsiköihin, pensaikkoihin sekä pihlajiin ja muuttavat lokakuussa Lounais-Eurooppaan. Jos pihlajiin jää syksyllä runsaasti marjoja, joitakin lintuja jää talvehtimaan Suomeen. 

Toisille linnuille kasaantuu kansanperinnettä, mutta ei punakylkirastaalle, sillä kansa ei ole kelpuuttanut sitä ennelinnuksi. Aivan vaille huomiota punakylkirastas ei silti ole jäänyt, siitä kertovat monet nimet, kuten yörastas, haukirastas, kyntörastas ja lahorastas. Sallassa lintua kutsuttiin jänkärastaaksi ja Pudasjärvellä pikkurastaaksi. Saksassa punakylkirastas eli sikäläinen punarastas tunnetaan myös nimellä Weindrossel, viinirastas.

 

Vuonna 2017 Norjassa uutisoitiin mielenkiintoisesta lintulöydöstä, joka tehtiin ikijään vetäydyttyä eräältä vuorenrinteeltä. Paikallinen metsänvartija nimittäin havaitsi Oppdsalin luonnonsuojelualueella Etelä-Norjassa lumikinokseen hautautuneen linnun, joka näytti siltä, kuin se olisi vastikään lentänyt päin autoa ja jäänyt pientareelle. 

Norjan luonnontieteellisessä yliopistossa NTNU:ssa lintu todettiin punakylkirastaaksi, jonka iäksi radiohiiliajoitus osoitti peräti 4200 vuotta. Rastaan sisäelimet olivat edelleen ehjiä, ja viimeksi kivikaudella lennellyt lintu oli ollut kuollessaan pulskassa kunnossa. Linnun kuolinsyy on mysteeri, mutta sen arveltiin sen jääneen ahman tai ketun hampaisiin. Ahmalla on nimittäin tapana säilöä ruokaa jäähän, mutta ehkä se ei sillä kertaa muistanut noutaa saalistaan.

Punakylkirastas
kevättulvajoen partaalla
pieni pää pyörryksissä
virran vilinässä.

Niin pieni pää –
mahtuu vähemmän murheita
riittää enemmän ihmettelemistä. 
Ja miten se helkkyykään, soi!
Seijastiinn mietteitä

Lähteet: Anniina Wallius Yle Uutiset 4.7.2018; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Etelä-Karjalan lintutieteellinen yhdistys EKLY; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut. Rastaat; Janne Niiranen, Savon Sanomat 10.5.2012; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luontoilta, toimittanut Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Marja Salomaa, Helsingin Sanomat 6.8.2017; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Riikka Kaartinen, Suomen Luonto 27.4.2018; Suomen lintuatlas; Topi Linjama, Kaleva 14.6.2008; Yle Luonto 10.8.2017; Ymparisto. Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu. Tiedote 7.1.2016; blogger-seijastiina.blogspot.com. Seijastiinan mietteitä. Pieni kevätruno 3.10.2010.