Parikkalan Patsaspuisto, Suomen huomattavin ITE-kohde

ITE on alun perin lyhenne sanoista itse tehty elämä, mutta se viittaa myös itse-sanaan. ITE-taide tarkoittaa Suomessa tehtyä, kouluttamattomien taiteilijoiden arjen ympäristössä syntyvää taidetta. Tällaiset taiteilijat ovat itseoppineita.

 

Parikkalan patsaspuistoa pidetään Suomen huomattavimpana ITE-kohteena, ja Matkailutoimittajien Kilta valitsi puiston vuoden 2008 kotimaiseksi matkailukohteeksi. 

 
Patsaspuisto on taiteelliselta tasoltaan pohjoismaiden korkeatasoisin, ja maailmanlaajuisestikin vertaillen se on hyvin merkittävä fantasiapuutarha.

 

Vierailin viimeksi heinäkuussa Patsaspuistossa. Puisto on puolen hehtaarin kokoinen vehreä alue Parikkalan Koitsanlahdessa. Toisella puolella aivan vierestä kulkee junarata, ja toisella puolella puisto rajautuu tiehen. Venäjän rajakaan ei ole kaukana.

 

Puistossa on kuitenkin ihan oma tunnelmansa, aivan kuin toinen maailma. Parikkalan patsaspuistoa voisi luonnehtia erityislaatuiseksi paikaksi. Erityinen täytyy myös olla taiteilijan, joka kykenee tällaisen luomaan.

 
Ensimmäinen Rönkkösen tekemä varsinainen veistos oli betonista vuonna 1961 valettu Irvikuvamainen mies. Seuraavana vuonna, siis 1962 syntyivät Kaislahametyttö, Käärmeentappaja ja Reikäenkeli.

 

Vuonna 2010 äkillisesti menehtynyt Veijo Rönkkönen valoi ja muovaili aidon kokoisia ihmishahmoja kotitalonsa pihapiiriin vuosikymmenten ajan. Erilaisiin asentoihin taipuneet hahmot muun muassa joogaavat joukolla, tanssivat, tekevät arkisia askareita ja poseeraavat kirkkain silmin ja valkoisin hampain.

 

Patsaita syntyi 50 vuoden aikana niin, että niistä muodostui kokonainen puisto. Hampaat näyttävät aidoilta ja ne ovatkin, sillä Rönkkönen sai tekohampaita imatralaiselta erikoishammasteknikolta ja paikallisilta ihmisiltä.

 

Rönkkönen työskenteli erilaisten ja vaihtuvien aiheiden parissa vuosia, ja veistosryhmät voivat käsittää kymmeniä erillisiä teoksia. Ihmishahmoisetkin teokset on suunniteltu sopimaan osaksi puutarhan kasviloistoa, mutta joukossa on myös monia syvällisiä ihmistutkielmia.

 

Erakkomaiseksi luonnehdittu taiteilija muuttui äitinsä kuoleman jälkeen puheliaammaksi ja alkoi tehdä ensimmäistä kertaa myös lapsiveistoksia. Rönkkösellä ei ollut omia lapsia, mutta hän loi iloisesti leikkiviä ja tanssivia lapsia veistoksina pihapiiriin omaksi ilokseen. 

 
Viimeisenä kesänä tuli valmiiksi monien vuosien ponnistus, satakunta leikkivää, voimistelevaa ja marssivaa lasta käsittävä paraati, jonka marssi suuntautuu rumpalipojan johdolla ulos pihasta.

 

 
Veijo Rönkkönen kiinnostui kasveista varhain. Jo kansakouluaikoina hän osti ensimmäisillä palkkarahoillaan kymmenen omenapuun tainta. Rönkkönen suorittikin puutarhurin tutkinnon Kansainvalistusseuran kirjeopistossa. Veijo peri isältään talon ja tilan sillä edellytyksellä, että hoitaa oman äitinsä sekä isän kuoltua myös tilan.

 

Patsaiden lisäksi Rönkkönen itse suunnitteli ja toteutti puutarhan, jossa vallalla on villi luonnollisuus. Patsaspuistossa liikkuessaan on ehdottomasti myös katsottava kasveja ja itse puutarhaa. Alueelle oli tehty polkuja, joita pitkin kuljetaan, etteivät kasvit vahingoittuisi.

 

Puutarhapoluille Rönkkönen valoi betonilaattoja, joissa ITE-taitelijan omat käden- ja jalanjäljet osoittavat puutarhassa toivotun kulkusuunnan.

 

Rönkkönen kävi kolmivuorotyössä Simpeleen paperitehtaalla 16-vuotiaasta eläkeikään saakka. Vaimoa tai lapsia hänellä ei ollut. Veijo Rönkkönen tiedettiin syrjäänvetäytyväksi erakoksi. Hän oli varmaankin omana aikanaan myös yksinäinen, koska oli homoseksuaali ja dominoivan äitinsä kanssa elävä luova taiteilija, jonka piti mahtua tiettyyn normaalin elämän muottiin. 

 
Rönkkönen oli innokas joogan harrastaja. Hänen luomassaan joogatarhassa mallit ovat taipuneet monenlaisiin asentoihin, patsaita on 250. 

 
Veijo Rönkkönen ehti saada tunnustusta elämäntyöstään ennen kuolemaansa. Vuonna 2007 hän vastaanotti kulttuuriministeriön Suomi-palkinnon, joka annetaan merkittävästä taiteellisesta urasta, huomattavasta taiteellisesta saavutuksesta tai lupaavasta läpimurrosta. Hän ei matkustanut Helsinkiin vastaanottamaan palkintoa, eikä hän koko elämänsä aikana muutenkaan matkustellut.

 

Taideteokset ja puutarha muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden. Vaikka Rönkkönen asui keskellä luomaansa taiteellista maailmaa, hänellä ei ollut suhdetta vierailijoihin tai patsaspuiston läheisyydessä olevan kuutostien levähdyspaikan matkailuyrittämiseen, muuten kuin että kävijöitä pyydettiin kirjoittamaan nimensä vieraskirjaan. Vuoteen 2007 mennessä vieraskirjoja oli kertynyt yli sata, ja jokaisessa nelisen tuhatta nimikirjoitusta. 

 
Veistosten ohella Veijo Rönkkönen harrasti kokeellista matkailuvalokuvausta. Joitakin valokuvia on julkaistu, mutta pääosin ne olivat taiteilijan omissa kätköissä.

 

Tässä kivellä istuu taiteilija Veijo Rönkkönen itse, lapio kädessään. Suurin osa teoksista onkin vain vaivoin peiteltyjä omakuvia. Parikkalassa pidettiin varmaankin erikoisena sitä, että Rönkkönen kävi kahden viikon välein parturissa ja toivoi hiuksiin erikoisempaa leikkausta sekä jopa väriä.

 

Sammal on alkanut peittää osaa hahmoista. Tyhjinä tuijottavat patsaiden silmät ja liikkumattomat hahmot luovat aavemaistakin tunnelmaa.

 
Amerikkalainen Condé Nast Traveler -lehti on verkkosivuillaan nostanut Parikkalan Koitsanlahdessa sijaitsevan patsaspuiston maailman pelottavimpien matkailukohteiden joukkoon; Parikkalan karmiva patsaspuisto vie lehden toimittajan mukaan jopa yöunet.

 
Veijo Rönkkönen ei halunnut ajatella puiston tulevaisuutta. Kysyjille hän oli tottunut vastaamaan haluavansa peittää koko puiston hiekkaan ja tuhatvuotiseen hiljaisuuteen niin kuin kiinalaisen terracotta-armeijan konsanaan.

 

Hän oli sopeutunut ajatukseen, että puiston rappeutumisen estäminen on mahdotonta. Vaikka Veijo toivoi puistolla olevan merkitystä ihmisille, ei hän vaatimattomana ihmisenä voinut kuvitella muiden huolehtivan puistosta hänen jälkeensä. Taiteilija ei täysin oivaltanut työnsä merkittävyyttä, vaikka ehtikin saada taiteelleen tunnustusta.

 

ITE-taiteilija Veijo Rönkkösestä kertovan monologinäytelmä käsikirjoitti ja ohjasi Heidi Parkkinen, näytelmän ensi-ilta oli 8.7.2024 Parikkalan Patsaspuistossa. Tämän jälkeen näytelmää esitettiin koko heinäkuun ajan Etelä-Karjalassa eri paikkakunnilla. Veijon roolissa oli Savonlinnan teatterin näyttelijä Aapo Stavén.

 

Puiston tulevaisuus on nyt turvattu. Lokakuussa 2010 Patsaspuiston osti pyhtääläinen teollisuusneuvos Reino Uusitalo. Hän luovutti paikan huolenpidon ensi vaiheessa Maaseudun Sivistysliitolle ja sittemmin perustetulle Patsaspuiston kannatusyhdistykselle.

 

Puiston kunnossapidosta vastaavat nyt Maaseudun Sivistysliiton hanketoiminta sekä paikalliset harrastajat yhdessä taiteen asiantuntijoiden kanssa. Veijo Rönkkösen patsaspuisto on pysyvästi avoinna yleisölle.

 
Tärkeää on aina taide,
siitä elon polun kaide.
Siksi olkoon tämä runo
rikkeetön kuin kanan muno.
Jukka Parkkinen

Lähteet: GoSaimaa, Lappeenannan ja Imatran seutu; Matkailu Kotimaassa; Maapalloilija – palloilua ympäri maailman; marjonmatkassa.fi 19.8.2023; Riitta Eronen, Kotimaisten kielten keskus Kotus. Kolumniaarrearkku Ihan ite 1.3.20024; Riitta Väisänen, Yle 10.8.2023; SuomiTour.com 4.7.2008; Ulla Ylönen Yle 1.6.2015; Veli Granö, Maaseudun Sivistysliitto; Wikipedia; Jukka Parkkinen, Korppi ja korpin poika.