Aallonmerkit muistona muinaismerestä

”Maapallo on 4,5 miljardia vuotta vanha. Valtaosa siitä, mitä maapallon syntyhistorian aikana on tapahtunut, on taltioituneena ainoastaan maankamaran kiviin ja kerrostumiin. Suomen kallioperä on muodostunut useammassa vuorijonojen poimutusvaiheessa eli mannerlaattojen törmäystapahtumassa.

Vanhimmat törmäykset tapahtuivat yli kaksi miljardia vuotta sitten eli Itä- ja Pohjois-Suomen kallioperän syntyaikoihin. Tämä on sellaista maapallon historian varhaisaikaa, joka on vieläkin monin osin vähän hämärän peitossa.”

Pyhä-Luoston 35 kilometriä pitkä tunturijono syntyi siis yli kaksi miljardia vuotta sitten. Se on jäänne maailman vanhimpiin kuuluvasta vuoristosta. Tunturit ovat pääosin muinaisen meren ranta- ja pohjahietikoista muodostunutta kvartsiittia, joka on jäänyt jäljelle, kun vanhan vuoriston pehmeämmät kiviainekset ovat rapautuneet pois.

Pyhätunturin kvartsiitille luonteenomaisia ovat kivien pinnoilla niiden vaakasuorissa kerroksissa näkyvät aaltokuviot, joita kutsutaan aallonmerkeiksi. Niitä katselimme ihmeissämme kivilaattojen pinnoilta Pyhänkasteenlammelle johtavan polun varrella Isokurussa.

Aaltojen muotoilema hiekka on aikoinaan kerrostunut matalaan rantaveteen ja kivettynyt. Aallonmerkit ovat usein yhtä selviä ja hyvin säilyneitä kuin nykyisten järvien ja jokien pohjahiekassa sekä merien rantahietikoissa näkyvät aallonmerkit, joita virtaava vesi ja aallokko saavat aikaan.

Mäkinen et al. raportin mukaan Pyhätunturin kvartsiittikallioissa näkyy virtaavan veden toiminnasta kertovaa virtakerroksellisuutta, joissa toisiinsa nähden vinossa olevat kerrokset vuorottelevat leikaten toisiaan. Kvartsiitti on ollut alun perin veden kerrostamaa kvartsihiekkaa. Yleisväriltään kvartsiitti on harmaata, mutta kiven kerrosrakenteen vuoksi sen väri vaihtelee punertavasta vihertävään ja on paikoin lähes valkeaa.

Kvartsiitin pohjoiseen kaatuva kerroksellisuus on parhaiten nähtävissä Isonkurun pohjoispäässä Pyhänkasteenlammen kohdalla. Polun vieressäkin on runsaasti lohkareita, joissa päällekkäisyys on hyvin havaittavissa. Sen vaakasuorissa kerroksissa on näkyvissä myös aallonmerkkejä.

Kalliopinnoilla voi hyvällä onnella nähdä ikivanhojen mutakerrosten halkeillessa syntyneitä kuivumisrakoja sekä kasvien lehtiä muistuttavia kuvioita. Ne eivät kuitenkaan ole kasvifossiileja, kuten aiemmin luultiin, vaan dendriittejä eli rauta- ja mangaanisaostumien muodostamia kiderakenteita. Ne ovat syntyneet nykyisten pintavesien kuljettamista mineraaliainesta sisältävistä liuoksista.

Isokurussa on myös konglomeraatti-nimistä kivilajia, joka koostuu usein ”kivimukuloita” sisältävistä kivettyneistä sorakerroksista. Ne kertovat muinaisessa joessa olleesta voimakkaasta virrasta, joka on kuljettanut kiviä mukanaan kuluttaen ja pyöristäen niitä. Pyhänkasteenlammelle vievän polun varressa konglomeraattia on suurina lohkareina ja niissä pyöristyneet, usein ovaalin muotoiset mukulat erottuvat hyvin.

Aikakapseli:
tuo kadonneet mantereet,
menneen näkyviin.

Elina Lehtonen

Lähteet: Metsähallitus. luontoon.fi; Mäkinen Kalevi, Johansson Peter, Räisänen Jukka, Räsänen Jorma, Pohjois-Suomen yksikkö 31.12.2008 P21.4/2008/29 Rovaniemi geologinen monimuotoisuus Pyhä-Luoston kansallispuiston alueella ja sen lähiympäristössä; Retkipaikka.fi; Tiina Jensen, Yle. Uutiset 1.4.2018. Luonto-Suomen geologiailta, yli-intendentti Arto Luttinen ja ympäristögeologian emeritusprofessori Veli-Pekka Salonen; geologi Elina Lehtonen, vihreakivi.word.preess.com. Tiederuno Month: December 2019, Zirkoni.

LUE LISÄÄ

Matsutake Suomessa vieras, Japanissa haluttu ruokasieni

Suomessa matsutake eli tuoksuvalmuska opittiin tuntemaan vasta vuonna 2007, kun se otettiin hyväksyttyjen kauppasienten listalle ja nimettiin vuoden sieneksi. Meillä tosin ei ole totuttu syömään tuoksuvalmuskaa, sillä se kuuluu ns. "ruskeisiin" sieniin. Nehän on yleensä kehotettu jättämään poimimatta, koska ne voivat sekoittua erittäin vaaralliseen myrkkyseitikkiin - ja onhan osa valmuskoistakin myrkyllisiä.

 

Monista lehtiotsikoista huolimatta tuoksuvalmuska on siis jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Myöskään lajista aiemmin käytetty tieteellinen nimi Tricholoma nauseosum ei ole ollut omiaan lisäämään kiinnostusta sienen ravintokäyttöön, se nimittäin tarkoittaa pahoinvointia aiheuttavaa.

 

Matsutakesieni kasvaa erityisesti hiekkaisilla mäntyvaltaisilla kankailla, joissa on poronjäkälää, kanervaa ja puolukkaa, usein pohjoispuolen rinteissä. Ilmeisesti se on männyn mykorritsasieni. Sienisadon huippu ajoittuu yleensä elokuun ja syyskuun välille, mutta kausi alkaa usein jo heinäkuun lopulla ja saattaa kestää lokakuulle. Lajia esiintyy koko Suomessa, mutta parhaimmat kasvupaikat ovat Kainuussa ja Pohjois-Suomen jäkäläkankailla.

 

Matsutakea kasvaa myös etelässä, mutta siellä se on harvinainen ja erittäin paikoittainen. Tuttavan kemijärveläinen sisar oli ollut poimimassa sieniä Inarissa aurinkoisena päivänä syyskuun puolen välin kieppeillä. Silloin hänen silmiinsä osui vanhan kärrytien liepeillä hiekkaisella mäntykankaalla matsutakeja! Ne näet  alimmassa korikuvassa. Inarinjärvellä vanhoja mäntyjä kasvavassa saaressa matsutakeja oli ollut vielä lisää runsaana esiintymänä. 

 

Sanotaan, että jos löytää yhden tuoksuvalmuskan, on todennäköistä, että niitä on lähistöllä enemmänkin. Kohde kannattaa merkitä tai painaa mieleen, koska matsutaket ilmestyvät samoille paikoille syksy syksyn perään, tosin satoa tulee hyvin oikuttelevasti eri vuosina. Löytöpaikkoja varjellaan suurina aarteina, vähintäänkin samaan tapaan kuin parhaita hilla- tai mustikkapaikkoja.

Toinen tuttavani löysi elokuussa matsutakeja mökkinsä lähettyviltä Äkäslompolosta. Nämäkin sienet kasvoivat hiekkapohjaisilla mäntykankailla pohjoispuolen rinteillä. Kuvien tuoksuvalmuskat on kerätty läheltä Kuerjokea kivikkoisesta rinteestä. Aluksi samalta paikalta oli löytynyt valevalmuskoita, kai kaulusvalmuskoita.

 

Sienet voi erottaa Luonnonvarakeskuksen mukaan seuraavilla tuntomerkeillä: Matsutaken jalka on kaulusvalmuskan jalkaa pidempi ja sieni on tiukemmin kiinni syvällä maassa. Matsutaken lakki on noin 6–20 senttiä leveä, lievästi myrkyllisen kaulusvalmuskan puolestaan 5–10 senttiä. Kaulusvalmuska on väriltään hieman punertava.

 

Matsutaken lakin pintaa on kuvailtu kuin vastasyntyneen vasikan seläksi, jonka emo on nuollut puhtaaksi. Sen lakki on päältä siis vaaleanruskea, kuiva ja siinä on tervanruskeita suomuja. Matsutaken tasapaksua jalkaa kiertää rengas. Muita tärkeitä tuntomerkkejä on sienen vahva tuoksu, se on imelän hedelmäinen ja voimakas, mutta toisten mielestä pistävän imelä kuin vanha hajuvesi.

Sienibiologi Tea von Bonsdorffin mukaan tuoksuvalmuskan satotilanne on syksyllä 2022 vähintään kohtuullinen, Helsingin yliopistolle on ilmoitettu matsutakehavaintoja ainakin pohjoisesta. Sadon runsauteen on myös säällä merkitystä.

 

Tuoksuvalmuskaa on yritetty viedä Suomesta Japaniin, mutta vuosittaisten satojen arvaamattomuus vesitti yrityksen. Tuoksuvalmuskan satovaihtelut ovat suuria; esimerkiksi vuonna 2016 rovaniemeläinen sieniharrastaja keräsi samoilta vakiopaikoiltaan 400 matsutakea, kun seuraavana syksynä hän löysi vain kahdeksan itiöemää.

Syyskuun vaihtuessa lokakuuhun Japanissa alkaa matsutaken sesonki. Kysyntä kasvaa tuolloin räjähdysmäisesti, ja koska markkinoille saapuva sato ei riitä täyttämään kysyntää, hinta voi nousta voimakkaastikin. Tuoksuvalmuska on Japanissa suosittu kulinaristien arvostama herkku, sitä pidetäänkin yleisesti tryffelin veroisena sienenä. Se on myös suosittu lahja, jolla vahvistetaan ihmissuhteita. Matsutaken suosio Japanissa on ilmiönä samanlainen kuin minkä tahansa kausiluonteisen herkun, meillä sitä voisi ehkä verrata ravustuskauden alkamiseen.

 

Matsutaken tuoreudesta ollaan Japanissa tarkkoja. Ohjaaja Pirjo Honkasalon mukaan esimerkiksi Pyhätunturilta poimitut sienet on saatava 48 tunnissa Tsukijin tukkutorille. Myös sienen muoto, väri, tuoksu ja varren kaarevuus vaikuttavat matsutaken arvoon.

Tokiossa asuva sukulaistyttö kertoi, että Japanissa matsutaket syödään kyllä nuorina, mutta mitä isompi, sen kovempi on myös hinta. Lakki ei saa olla liian laakeaksi auennut, lisäksi varren pituus ja paksuus ovat tärkeitä kriteerejä. Sienet ovat Japanissa yleensä suurempia kuin Suomesta löydettävät, yhteen kiloon mahtuu 12 sientä. Kolmen ison tanakan matsutaken paketti maksaa Tokiossa Rakuten Ichiballa 24.720 Japanin jeniä eli vajaat 200 euroa.

 

Japanissa matsutakella on siis vuosisatojen takaa periytyvä erityisasema. Maan oma matsutakesato on pienentynyt romahdusmaisesti 1950-luvun jälkeen, minkä vuoksi sieniä tuodaan Japaniin pääasiassa Kiinasta ja Koreasta. Japanissa olisi tosin markkinoita suuremmallekin määrälle. Japanissa matsutakesta maksetaan keskimäärin 210 euroa kilo, mutta kaikkein pienimpien, vielä supussa olevien itiöemien kilohinta on korkein. Parhaimmillaan matsutakea on myyty Japanissa jopa 4000 euron kilohintaan, ja usein sen kilohinta nouseekin yli tuhannen euron.

Suomessa sienestäjät myyvät tuoksuvalmuskaa yleensä suoraan pohjoissuomalaisille ravintoloille, jotka ovat ostaneet sieniä 1 – 30 euron kilohinnoilla. Matsutakea on pääkaupungissa myynnissä myös torilla sekä välillä jopa japanilaisten turistien suosiman Sibelius-monumentin lähistöllä Helsingin keskustassa.

 

Vaikka männyntuoksuvalmuska eli matsutake on lajina tunnettu jo toista tuhatta vuotta, sille tieteellisen nimen Tricholoma matsutake antaminen on ollut mahdollista vasta tällä vuosituhannella. Nimen kehitys on monipolvinen tarina. Japaninkielinen nimi matsutake tulee sanoista mänty matsu ja sieni take. Tällä nimellä kutsutaan usein myös kaikkia muita syötäviä valmuskalajeja. Nimi on kiinaksi song yi, koreaksi songrong ja tiibetiksi peisha. 

 
Ensimmäiset kirjalliset lähteet matsutakesta eli syksyn aromista löytyvät jo 700-luvun japanilaisesta runoudesta. Matsutaken syöminen oli aikoinaan sallittua vain keisarin hoviin kuuluville; tavallisia kansalaisia uhattiin rangaistuksella, jos he söivät näitä sieniä. Nykyisin matsutaken suosio ei enää perustu pelkästään keisarilliseen historiaan, vaan se on vakiinnuttanut paikkansa japanilaisten herkkusuiden ruokapöydissä.

 

Läntisessä kirjallisuudessa matsutaken mainitsee ensimmäisen kerran ruotsalainen luonnontutkija Thunberg vuonna 1784. Matsutakesta kiertää monenlaisia tarinoita, muun muassa sen mieskuntoa ja hedelmällisyyttä parantavista vaikutuksista.

Fennoskandiassa kasvava tuoksuvalmuska on myöhemmin Ruotsissa tehdyissä DNA-tutkimuksissa todettu japanilaisen sienen kanssa samaksi lajiksi eli Tricholoma matsutakeksi. Uusinta tietoa matsutakesta on Lu-Min Vaarion ja Jaana Jurvasuun kirjoittamassa, Metsäntutkimuslaitoksen vuonna 2022 julkaisemassa artikkelissa. 

 

Marinoidut matsutakesienet

0,5 kg matsutakesieniä
0,5 l vettä
1,5 dl väkiviinaetikkaa
1 dl sokeria
0,5 punasipulia
1 valkosipulinkynsi
2 laakerinlehteä
mustapippuria
1,5 rkl merisuolaa

Puhdista sienet ja leikkaa ne peukalonpään kokoisiksi paloiksi. Kuori sipuli, halkaise ja leikkaa ohuiksi viipaleiksi. Pane kattilaan kaikki muut ainekset paitsi sienet, kuumenna ja keitä 5 – 7 minuuttia. Lisää sienet ja keitä kannan alla noin kolme minuuttia välillä sekoittaen. Kaada sienet puhtaisiin lasipurkkeihin ja kaada liemi päälle.Jäähdytä ja säilytä kylmässä.

Tuoksuvalmuskaa ei tarvitse ryöpätä ennen ruoaksi valmistamista. Se sopii hyvin pannulla haudutettavaksi, muhennokseksi ja grillattavaksi sekä kastikkeisiin ja keittoihin. Kemijärveläinen tuttavamme on marinoinut tuoksuvalmuskoita inarilaisen huippukokin Heikki Nikulan yllä olevalla ohjeella. 

Matsutake ya
shirano ko no ha no
hebaritsuku
(VII) 

Tämä Bashon haiku on suomeksi

Oi mäntysieni
sinuun on tarrautunut
tuntematon lehti
John Cage

Lähteet: Arktiset Aromit ry; Hannele Koivunen, Myyttinen ruoka osa 1; Jorma Palmén, Sienilehti 3/2009. Suomen Sieniseura; Laura Kähkölä, Iltalehti 30.7.2019; Luke Luonnonvarakeskus. Metla; Metsäntutkimuslaitos Metla; Lu-Min Vaario, University of Helsinki ja Jaana Jurvasuu, Metsäntutkimuslaitos 5.7.2022; LuontoPortti; Marjatta Härkönen, Suomen Luonto 8/2006; Markus Sirkka, sieniharrastaja Outi Palmén, Suomen Luonto 18.8.2020; Olga Oinas-Panuma, Ilta-Sanomat. Taloussanomat 8. 8.2022; Ruokavirasto; Sara Sairanen, Luonnonvarakeskus. Taina Pennanen, Iltalehti 2.8.2020; Suomen Sieniseura; Suomen Sieniseura, Jorma 22.1.2012; sienibiologi Tea von Bonsdorff, Helsingin yliopisto; Timo Forss, Voima 9.9.2009; Topi Linjama, Suomen Luonto 6/2022; Viherrinki; Wikipedia; Juhani Tikkanen, Evästä. Palladium-kirjat 2006. John Cage, Bashon haiku 1.1.2006. Kuvat Raila Ämmälä ja Maritta Kärkkäinen.

LUE LISÄÄ

Syksy hehkuu värejä

Miten olisi
TÄNÄÄN
pieni metsäretki?
Käännä asetukset vapaalle
ANNA TUULEN
puhaltaa huolesi pois
ja astu
sammaleelle.

Una Reinman

Roiskuu lehdellä vedet ja värit.
Taiteilija syksyllä
näpeissään pensselit.

Soilipäivikki

Ei edes
kesää rakastava
voi olla näkemättä
sitä värien kauneutta
jota syksy hehkuu.

”Neito68 

Syksyllä naisten sienihattuja
sammalmättään päällä
kuulakkaalla säällä.

runoja vuodenajoista 20.1.2016

 

Syksy on toinen kevät, kun jokaisesta lehdestä tulee kukka.

Albert Camus

On syksy niin ihmeellinen,
minä kaikkea ymmärrä en.
Miten muutoksen saa
koko kesäinen maa?
Värit hehkuvat nyt loistossaan.
Juhani Konola

Lähteet: Albert Camus; Juhani Konola, Syysruno, yksi säkeistö runosta; Neito68, Syksy; Runoja vuodenajoista; Soilipäivikki; Una Reinman, toinen kertojanainen.

LUE LISÄÄ

Aittakuru, Isonkurun pikkuveli

Pitkän raskaan vaelluspäivän jälkeen halusimme jonkin lyhyen reitin, niinpä kohteeksi valittiin Aittakuru, jota on myös sanottu Aittokuruksi. Se sijaitsee Pyhätunturin itäreunalla, Pyhäjärven puoleisessa päässä. Aittakurua kohti lähdettiin kulkemaan parkkipaikalta latupohjaa pitkin.

 

Alkumatka vaellettiin pienessä metsässä, siellä ihmetystä herätti vene kuivalla maalla. Olisikohan se kevättulvan aikaan soudettu siihen paikkaan. Latupohja muuttui laituripoluksi, joka oli niin helppo, että sitä olisi voinut kävellä loputtomiin. Valokuvattavaa riitti pitkin matkaa, kun ihmettelin jäkäliä ja muita kasveja laituripolun vieressä.

 

Aittakurulla voi kävellä vain sulan maan aikaan, koska solassa on talvella lumivyöryvaara, sillä polun molemmin puolin kohoavat lohkareiset kurunrinteet ovat jyrkähköt.

 

Polveilevalla, nousevalla ja laskevalla laiturilla etenimme nopeasti. Viimeisen mutkan takaa tulee näkyviin rakennuksen nurkka. Se kummastutti. Onko siellä jokin katos tai rakennus? Emme olleet tutkineet reittiä etukäteen tarkasti, ja rakennelmat kurussa yllättivät meidät täysin.

 

Mitä ihmettä, se onkin esiintymislava keskellä kivikkoista kurua sen sydänlammen luona. Luonnon oma amfiteatteri! Kurun pohjalle ja kalliorinteen eteen rakennettu näyttämö koostuu kolmesta esiintymislavasta ja soittajakatoksesta, lavalle sopisi tarvittaessa jopa kokonainen sinfoniaorkesteri. 

Lähteiden mukaan teatterissa on merkillinen akustiikka; ääni tuntuu kantavan kymmeniä metrejä, lähes vahvistamatta. Kurun seinämät kuljettavat kuiskauksetkin kymmenien metrien päähän, ja herkkä akustinen musiikki kantaa rinteeseen rakennetun 400 hengen katsomon takariviin saakka vaivatta, minkä vuoksi Aittakurussa on esityksien aikana keskustelukielto.

 

Keväällä 2020 Aittakurun ulkoilmalava sekä osa kulkureiteistä ja katsomorakenteista vaurioituivat pahoin lumivyöryn seurauksena. Tarkoituksena on sen jälkeen ollut kehittää luonnon olosuhteet huomioon ottaen teatterin toiminta ympärivuotiseksi. Esiintymislava oli jo rakennettu uudelleen, kun kävimme Aittakurussa heinäkuussa. Kurun pohjoisrinteessä sijaitseva katsomokin oli jo suurelta osin korjattu, sitä oli ilmeisesti myös laajennettu. 

Aittakuru on tullut kuuluisaksi myös Pyhä Unplugged -musiikkitapahtumasta, joka on toteutettu siellä yli 20 vuoden ajan. Tämän kesän Pyhä Unplugged toi tunnetut artistit keskelle ainutlaatuista tunturiluontoa 4.–6.8.2022.

 

Rinteen päällä katsomon takana on pieni laavu ja tulipaikka, sieltä ylhäältä aukeavat kauniit maisemat pohjoiseen yli Pyhäjärven.

Laaksot kohoavat
tunturit värisevät.
Pilvet etääntyvät
ystävät lähenevät.

Valde Aho

Lähteet: elinanmatkalaukussa 207.2021; Koti-Lappi, Uutiset 25.1.2021; Pekka Viinikka, Yle. Uutiset 4,8.2022; pyha.fi; Pyhä unplugged 2022; Retkipaikka 10/2021; Tapio Räihä. Yle Uutiset 5.8.2017; turisti-info, tunturin-taidepaja.net; Valde Aho, Neitoperho, alkuosa runosta Laaksot kohoavat.

LUE LISÄÄ

Kihokit saalistavat kuin kärpäspaperi

Pitkälehtikihokki on maamme kolmesta kihokkilajista suurikokoisin; kasvin tunnistaa helposti nimensä mukaiseksi, koska sen pitkälapaiset lehdet nousevat yläviistoon. Suomessa pitkälehtikihokki on alkuperäislaji, jota tavataan koko maassa jokseenkin yleisenä. Runsain laji on Koillismaalla sekä Kaakkois- ja Pohjois-Lapissa. Tässä postauksessa nähtävät pitkälehtikihokit kuvasin Pyhä-Luoston luonnonsuojelualueella.

Metsäpolku johdatti minut heinäkuisena päivänä Tiaislaavulta kohti Porolaavua suon reunaa pitkin. Aurinkoiselta suolta silmiini osui punaisia laikkuja, ehkä rahkasammalia ajattelin. Kun menin katsomaan niitä lähempää, tunnistin punaiset kasvit kihokeiksi – olipa niitä paljon ja ne kasvoivat ihan vedessä!

 

Pitkälehtikihokki kasvaa serkkuaan pyöreälehtikihokkia vetisemmillä paikoilla, eikä se viihdy pienillä sammaleisilla soilla. Pitkälehtikihokin suosimat kasvupaikat ovat märkiä nevoja, kohosoiden vettyneitä painanteita ja aapasoiden rimpiä, joissa se saattaa olla hyvinkin runsas. Kihokkien juuret ovat ainoastaan muutaman sentin mittaisia, joten ne menestyvät vain pysyvästi märillä paikoilla.

Kihokit ovat lehdillään saalistavia suokasveja. Kihokin lehti toimii kuin kärpäspaperi tai hämähäkin seitti. Lehden yläpinnalla on sitkeitä karvoja, jotka erittävät hunajalta tuoksuvia limapisaroita. Mettä etsivä hyönteinen takertuu limaan, ja kasvin entsyymit sulattavat hyönteisen ravinnokseen muutamassa päivässä.

 

Kihokit eivät ole pelkkiä hyönteissyöjiä, mutta niiden kasvupaikat ovat usein niin karuja, että eläinravinto on tarpeellinen lisä. Valtaosa saaliseläimistä on hyttysen kokoisia tai sitä pienempiä. Saalista kertyy hitaasti, noin yksi otus kuukaudessa. Kasvi tulee toimeen ilman eläinravintoa, mutta saalistuksessaan onnistuneet yksilöt kasvavat kookkaammiksi ja kukkivat runsaammin kuin ilman saalista jääneet. 

 

Suomessa pitkälehtikihokki kukkii kesä-heinäkuussa. Kihokkien kukinto on punaisessa, 5 – 20 cm pitkässä lehdettömässä vanassa toispuoleisena viuhkona. Valkoiset kukat avautuvat vain aurinkoisella säällä, ja silloinkin vain muutamaksi keskipäivän tunniksi. Kukissa ei ole tuoksua eikä mettä, mutta niillä käy ainakin kärpäsiä. Avautumattomatkin kukat pölyttyvät omalla siitepölyllään ja varmistavat runsaan siementuotannon. Se onkin tarpeen, sillä kihokit ovat suhteellisen lyhytikäisiä.

 

Pitkälehtikihokin kodassa on sata sileäpintaista siementä. Ne leviävät tuulen ja etenkin keväisen tulvaveden mukana. Pitkälehtikihokki voi levitä paitsi siementen avulla, myös kasvullisesti syyskesällä muodostuvista jälkisilmuista. Kihokin muiden lehtien lakastuttua kasvi talvehtii lehtiruusukkeen kärkisilmun avulla. 

Kihokkeja on osattu käyttää monella tavoin hyödyksi. Niillä on lääkitty puna-, maksa- ja vesitautia sekä korkeaa verenpainetta. Kihokilla on myös hoidettu liikavarpaita sekä poistettu känsiä ja syyliä, mihin kasvista lienee ollut apuakin, sillä sen erittämissä pisaroissa on valkuaisaineita hajottavia entsyymejä. Keski-Euroopassa kihokkia on käytetty hinkuyskän hoitoon, ja edelleenkin se on yskänrohtojen raaka-ainetta. Suomessa ainakin Oulun seudulla on kerätty kihokkeja vietäväksi Sveitsiin lääketehtaan tarpeiksi.

 

Erikoisen näkönsä vuoksi kihokkeihin liittyy paljon kansanperinnettä. Ennen vanhaan uskottiin luonnossa olevan omat yrttinsä naisten vaivoihin ja omat yrttinsä miesten vaivoihin. Pitkälehtikihokkia pidettiin soveltuvana nimenomaan naistenvaivojen hoitoon. Lähisukuisen pyöreälehtikihokin uskottiin vaikuttavan sukupuolisiin haluihin, joten se ratkaisi – jos hyvin kävi – myös miesten ongelmat.

Kihokkeja on Ruotsissa käytetty myös viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen; astia hierottiin kihokinlehdillä, ja sitten siihen kaadettiin vastalypsettyä maitoa käymään.

 

Kihokkien tieteellinen sukunimi juontuu juuri lehtien limapisaroista. Drosera pohjautuu kreikan kielen sanaan droserós `kasteinen´. Samaiseen pisarointiin pohjautuu myös Lönnrotin mukailema suomenkielinen nimi kihokki, jonka sukulaisia ovat tihkumista tarkoittava verbi kihota ja kuplaa tarkoittava savolais-pohjoissuomalainen sana kiho. Saksan- ja englanninkielisissä nimissä ilmiötä kuvataan näin: Sonnentau ja sundew merkitsevät sananmukaisesti ´aurinkokastetta`.

Kihokki kuuluu niihin kasveihin, joita kohtaan alkemistit osoittivat kiinnostustaan. He uskoivat näet kasvin pisaroiden olevan käypää kullan valmistamiseen. Kihokilla on oletettu olevan jopa yliluonnollisia voimia, sillä sen on arveltu voivan muuttaa vihan ja töykeyden ystävällisyydeksi ja avuliaisuudeksi.

Kuuntele, yhteiskunta supisee kaukaisuudessa!
Katso tarkemmin, sanoo tuuli, ja minä katson.
Se on kihokki, pieni suokukka.
Lassi Hyvärinen

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Luopioisten kasvisto; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Seppo Vuokko, Kihokkikasvit. Suomen luonto, Kasvit; Suomen Luonto; Wikipedia; Lassi Hyvärinen, Tuuli ja kissa, viimeinen säe kolmesta.

LUE LISÄÄ