Pitkälehtikihokki on maamme kolmesta kihokkilajista suurikokoisin; kasvin tunnistaa helposti nimensä mukaiseksi, koska sen pitkälapaiset lehdet nousevat yläviistoon. Suomessa pitkälehtikihokki on alkuperäislaji, jota tavataan koko maassa jokseenkin yleisenä. Runsain laji on Koillismaalla sekä Kaakkois- ja Pohjois-Lapissa. Tässä postauksessa nähtävät pitkälehtikihokit kuvasin Pyhä-Luoston luonnonsuojelualueella.
Metsäpolku johdatti minut heinäkuisena päivänä Tiaislaavulta kohti Porolaavua suon reunaa pitkin. Aurinkoiselta suolta silmiini osui punaisia laikkuja, ehkä rahkasammalia ajattelin. Kun menin katsomaan niitä lähempää, tunnistin punaiset kasvit kihokeiksi – olipa niitä paljon ja ne kasvoivat ihan vedessä!
Pitkälehtikihokki kasvaa serkkuaan pyöreälehtikihokkia vetisemmillä paikoilla, eikä se viihdy pienillä sammaleisilla soilla. Pitkälehtikihokin suosimat kasvupaikat ovat märkiä nevoja, kohosoiden vettyneitä painanteita ja aapasoiden rimpiä, joissa se saattaa olla hyvinkin runsas. Kihokkien juuret ovat ainoastaan muutaman sentin mittaisia, joten ne menestyvät vain pysyvästi märillä paikoilla.
Kihokit ovat lehdillään saalistavia suokasveja. Kihokin lehti toimii kuin kärpäspaperi tai hämähäkin seitti. Lehden yläpinnalla on sitkeitä karvoja, jotka erittävät hunajalta tuoksuvia limapisaroita. Mettä etsivä hyönteinen takertuu limaan, ja kasvin entsyymit sulattavat hyönteisen ravinnokseen muutamassa päivässä.
Kihokit eivät ole pelkkiä hyönteissyöjiä, mutta niiden kasvupaikat ovat usein niin karuja, että eläinravinto on tarpeellinen lisä. Valtaosa saaliseläimistä on hyttysen kokoisia tai sitä pienempiä. Saalista kertyy hitaasti, noin yksi otus kuukaudessa. Kasvi tulee toimeen ilman eläinravintoa, mutta saalistuksessaan onnistuneet yksilöt kasvavat kookkaammiksi ja kukkivat runsaammin kuin ilman saalista jääneet.
Suomessa pitkälehtikihokki kukkii kesä-heinäkuussa. Kihokkien kukinto on punaisessa, 5 – 20 cm pitkässä lehdettömässä vanassa toispuoleisena viuhkona. Valkoiset kukat avautuvat vain aurinkoisella säällä, ja silloinkin vain muutamaksi keskipäivän tunniksi. Kukissa ei ole tuoksua eikä mettä, mutta niillä käy ainakin kärpäsiä. Avautumattomatkin kukat pölyttyvät omalla siitepölyllään ja varmistavat runsaan siementuotannon. Se onkin tarpeen, sillä kihokit ovat suhteellisen lyhytikäisiä.
Pitkälehtikihokin kodassa on sata sileäpintaista siementä. Ne leviävät tuulen ja etenkin keväisen tulvaveden mukana. Pitkälehtikihokki voi levitä paitsi siementen avulla, myös kasvullisesti syyskesällä muodostuvista jälkisilmuista. Kihokin muiden lehtien lakastuttua kasvi talvehtii lehtiruusukkeen kärkisilmun avulla.
Kihokkeja on osattu käyttää monella tavoin hyödyksi. Niillä on lääkitty puna-, maksa- ja vesitautia sekä korkeaa verenpainetta. Kihokilla on myös hoidettu liikavarpaita sekä poistettu känsiä ja syyliä, mihin kasvista lienee ollut apuakin, sillä sen erittämissä pisaroissa on valkuaisaineita hajottavia entsyymejä. Keski-Euroopassa kihokkia on käytetty hinkuyskän hoitoon, ja edelleenkin se on yskänrohtojen raaka-ainetta. Suomessa ainakin Oulun seudulla on kerätty kihokkeja vietäväksi Sveitsiin lääketehtaan tarpeiksi.
Erikoisen näkönsä vuoksi kihokkeihin liittyy paljon kansanperinnettä. Ennen vanhaan uskottiin luonnossa olevan omat yrttinsä naisten vaivoihin ja omat yrttinsä miesten vaivoihin. Pitkälehtikihokkia pidettiin soveltuvana nimenomaan naistenvaivojen hoitoon. Lähisukuisen pyöreälehtikihokin uskottiin vaikuttavan sukupuolisiin haluihin, joten se ratkaisi – jos hyvin kävi – myös miesten ongelmat.
Kihokkeja on Ruotsissa käytetty myös viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen; astia hierottiin kihokinlehdillä, ja sitten siihen kaadettiin vastalypsettyä maitoa käymään.
Kihokkien tieteellinen sukunimi juontuu juuri lehtien limapisaroista. Drosera pohjautuu kreikan kielen sanaan droserós `kasteinen´. Samaiseen pisarointiin pohjautuu myös Lönnrotin mukailema suomenkielinen nimi kihokki, jonka sukulaisia ovat tihkumista tarkoittava verbi kihota ja kuplaa tarkoittava savolais-pohjoissuomalainen sana kiho. Saksan- ja englanninkielisissä nimissä ilmiötä kuvataan näin: Sonnentau ja sundew merkitsevät sananmukaisesti ´aurinkokastetta`.
Kihokki kuuluu niihin kasveihin, joita kohtaan alkemistit osoittivat kiinnostustaan. He uskoivat näet kasvin pisaroiden olevan käypää kullan valmistamiseen. Kihokilla on oletettu olevan jopa yliluonnollisia voimia, sillä sen on arveltu voivan muuttaa vihan ja töykeyden ystävällisyydeksi ja avuliaisuudeksi.
Kuuntele, yhteiskunta supisee kaukaisuudessa!
Katso tarkemmin, sanoo tuuli, ja minä katson.
Se on kihokki, pieni suokukka.
Lassi Hyvärinen
Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Luopioisten kasvisto; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Seppo Vuokko, Kihokkikasvit. Suomen luonto, Kasvit; Suomen Luonto; Wikipedia; Lassi Hyvärinen, Tuuli ja kissa, viimeinen säe kolmesta.
Lähetä kommentti